Laufen Austria väittää ensimmäisellä valitusperusteellaan lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin laiminlöi perusteluvelvollisuuttaan ja loukkasi rangaistusten yksilökohtaista määräämistä, yksilöllistä vastuuta, oikeasuhteisuutta ja yhdenvertaista kohtelua koskevia periaatteita, kun se otti valituksenalaisen tuomion 148–154 kohdassa asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa säädetyn 10 prosentin ylärajan laskeakseen huomioon Roca Sanitarion kokonaisliikevaihdon myös ajanjaksolta, jolla sen katsottiin olleen yksin vastuussa kyseessä olevasta rikkomisesta.

Laufen Austria väittää tästä, ettei se muodostanut taloudellista kokonaisuutta Roca Sanitarion kanssa rikkomisajanjaksolla ennen kuin Roca Sanitario hankki omistukseensa Keramik Holdingin. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee valittajan mukaan, että kyseinen yläraja on laskettava yksinomaan rikkomisesta vastuussa olevan yrityksen liikevaihdon mukaan.

Unionin yleisen tuomioistuimen olisi valittajan mukaan näin ollen pitänyt soveltaa 10 prosentin ylärajaa yksinomaan Laufen Austrian yrityskohtaiseen liikevaihtoon kyseistä ajanjaksoa koskevan sakon laskemiseksi.

Valittaja väittää myös, että unionin yleinen tuomioistuin laiminlöi perusteluvelvollisuuttaan ja loukkasi yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, kun se jätti huomiotta komission aikaisemmat päätökset ja omat aikaisemmat tuomionsa, joissa tytäryhtiölle määrätyn sakon määrä käsiteltävään asiaan verrattavissa olosuhteissa laskettiin kyseisen tytäryhtiön omat varat huomioiden.

Komissio kiistää valittajan väitteet.

Kuten unionin tuomioistuin on jo todennut, asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan sanamuoto on selkeä siltä osin kuin siinä edellytetään, että ”kunkin rikkomiseen osallisen yrityksen tai yritysten yhteenliittymän osalta sakko on enintään 10 prosenttia sen edellisen tilikauden liikevaihdosta” (tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 58 kohta).

Mainitussa säännöksessä tarkoitetun rikkomiseen osallisen yrityksen käsitteen on välttämättä oltava aina sama SEUT 101 artiklaa sovellettaessa, eikä tällaista käsitettä voida tulkita eri tavalla siltä osin kuin on kyse rikkomisesta vastuuseen joutumisesta ja 10 prosentin ylärajan soveltamisesta (tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 59 kohta).

Silloin, kun toinen yritys hankkii omistukseensa yrityksen, jonka komissio katsoo olevan vastuussa SEUT 101 artiklan rikkomisesta ja joka säilyttää tämän toisen yrityksen sisällä tytäryhtiönä erillisen taloudellisen yksikön aseman, komission on otettava huomioon kunkin taloudellisen yksikön oma liikevaihto ostotapahtumaa edeltävältä ajanjaksolta 10 prosentin ylärajaa niihin mahdollisesti soveltaessaan (tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 60 kohta).

Tästä on todettava, että sen tavoitteena, että asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa on vahvistettu yläraja, joka on 10 prosenttia kunkin rikkomiseen osallistuneen yrityksen liikevaihdosta, on etenkin välttää se, että kyseistä ylärajaa suuremman sakon määräämisellä ylitetään yrityksen maksukyky ajankohtana, jolloin sen katsotaan olevan vastuussa rikkomisesta ja komissio määrää sille rahamääräisen seuraamuksen (tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 63 kohta).

Tämä toteamus saa tukea kyseisen asetuksen 23 artiklan 2 kohdan toisesta alakohdasta, jossa edellytetään, että 10 prosentin yläraja lasketaan nojautumalla komission päätöstä, jolla rikkomisesta määrätään seuraamus, edeltävän vuoden tilikauteen. Tällaista vaatimusta noudatetaan täysin silloin, kun kyseinen yläraja määritetään pelkästään tytäryhtiön liikevaihdon perusteella sen sakon osalta, joka sille on määrätty yksin ajanjaksolta, joka edeltää ajankohtaa, jona emoyhtiö hankki sen omistukseensa. Tästä seuraa, että tällaisessa tilanteessa taloudellisena yksikkönä vastuussa olevan yrityksen rakenteellinen kehittyminen otetaan todellisuudessa huomioon sakkoa laskettaessa (tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 64 kohta).

Tästä seuraa, että koska emoyhtiön ei voida katsoa olevan vastuussa tytäryhtiönsä kilpailusääntöjen rikkomisesta ennen kuin se on hankkinut tytäryhtiön omistukseensa, komission on otettava 10 prosentin ylärajan laskemiseksi huomioon kyseisen tytäryhtiön liikevaihto tilikaudelta, joka edeltää sen päätöksen antamisvuotta, jolla rikkomisesta määrätään seuraamus.

Unionin yleinen tuomioistuin teki näin ollen oikeudellisen virheen katsoessaan valituksenalaisen tuomion 150 kohdassa, että kun tehdään ero ensimmäisen ajanjakson, jolta tytäryhtiön katsotaan olevan yksin vastuussa rikkomisesta, ja toisen ajanjakson, jolta emoyhtiön katsotaan olevan yhteisvastuussa tytäryhtiönsä kanssa rikkomisesta, välillä, asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa ei velvoiteta komissiota selvittämään, pysyykö sakon osa, jonka maksamisesta emoyhtiö ei ole yhteisvastuussa, yksinomaan tytäryhtiön liikevaihtoon perustuvan 10 prosentin ylärajan alapuolella.

Edellä esitetystä seuraa, että tarvitsematta lausua muista argumenteista, joihin valittaja vetoaa ensimmäisen valitusperusteen tueksi ja joita ovat muun muassa perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin perustuvat argumentit, tämä valitusperuste on katsottava perustelluksi. Valituksenalainen tuomio on näin ollen kumottava siltä osin kuin siinä todetaan, että komissio otti minkäänlaista virhettä tekemättä huomioon Roca-konsernin liikevaihdon 10 prosentin ylärajan soveltamiseksi, kun oli kyse ajanjaksosta, jonka osalta Laufen Austrian katsottiin olevan yksin vastuussa rikkomisesta.

Laufen Austria moittii toisella valitusperusteellaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että tämä loukkasi etenkin valituksenalaisen tuomion 164–193 ja 259–261 kohdassa rangaistusten yksilökohtaista määräämistä ja yksilöllistä vastuuta, oikeasuhteisuutta, yhdenvertaista kohtelua sekä luottamuksensuojaa koskevia periaatteita ja laiminlöi perusteluvelvollisuuttaan siltä osin kuin se ei tehnyt päätelmiä, jotka sen olisi pitänyt tehdä sen toteamuksensa perusteella, jonka mukaan Laufen Austrian osallistuminen rikkomiseen, josta sen katsottiin olevan vastuussa, ei ollut yhtä vakavaa kuin muiden kartellin osapuolten osallistuminen, erityisesti muuttamalla rikkomisen vakavuuskerrointa ja lisäsummakerrointa ja alentamalla sakon perusmäärää.

Laufen Austria väittää ensimmäiseksi, että valituksenalaisen tuomion 164–193 kohdassa on tehty oikeudellinen virhe siltä osin kuin kyseisissä kohdissa ei oteta sakon suuruuden määrittämiseksi millään tavalla huomioon sitä, että sen osallistuminen rikkomiseen ei ollut yhtä vakavaa kuin niiden muiden yritysten osallistuminen, joille määrättiin seuraamuksia. Valituksenalaisessa tuomiossa ei tehdä tältä osin – rikkomiseen osallistumisten maantieteellistä ulottuvuutta lukuun ottamatta – eroa Laufen Austrian käyttäytymisen vakavuuden ja kartelliin osallistuneiden yritysten ”ydinryhmän” käyttäytymisen vakavuuden välillä niiden käyttäytymisen luonteen mukaan. Syrjintäkiellon periaatteen mukaisesti unionin yleisen tuomioistuimen olisi kuitenkin pitänyt alentaa Laufen Austrialle määrätyn sakon perusmäärää soveltamalla siihen mainittuihin yrityksiin sovellettua pienempää rikkomisen vakavuuskerrointa ja lisäsummakerrointa ja tehdä päätelmät siitä, mitä se totesi valituksenalaisen tuomion 187, 259 ja 260 kohdassa.

Laufen Austria huomauttaa toiseksi, että valituksenalaisen tuomion 186 ja 260 kohdassa olevat perustelut ovat ristiriidassa sakkojen määrän porrastamista koskevan oikeuskäytännön kanssa ja niissä asetetaan virheellisesti etusijalle sakon oikeasuhteisuutta koskeva periaate yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kustannuksella.

Laufen Austrian mukaan on kolmanneksi niin, että sen todettuun rikkomiseen osallistumisen lievyys olisi pitänyt ottaa huomioon vuoden 2006 suuntaviivojen 29 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettuna lieventävänä seikkana. Unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin katsoi valituksenalaisen tuomion 189–191 kohdassa kyseisestä säännöksestä omaksumansa liian suppean ja virheellisen tulkinnan perusteella, ettei sakon määrää voitu alentaa tällä perusteella.

Laufen Austria väittää neljänneksi, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi luottamuksensuojan periaatetta ja laiminlöi perusteluvelvollisuuttaan toteamalla valituksenalaisen tuomion 183 kohdassa, ettei komissio ollut poikennut vuoden 2006 suuntaviivoissa vahvistetusta sakon määrän laskentatavasta.

Komissio kiistää valittajan väitteet. Vaikka se katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi perustellusti valittajan väitteet, jotka perustuivat yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamiseen, se pitää lisäksi lähinnä virheellisenä unionin yleisen tuomioistuimen omaksumaa lähtökohtaa, jonka mukaan valittajaan, joka on osallistunut rikkomiseen vain Itävallan markkinoiden osalta, sovelletun rikkomisen vakavuuskertoimen ja lisäsummakertoimen olisi pitänyt poiketa niille kartellin muille jäsenille vahvistetuista kertoimista, jotka olivat osallistuneet rikkomiseen kuuden jäsenvaltion alueella ja kolmen tuotteiden alaryhmän osalta. Komissio vaatii näin ollen unionin tuomioistuinta korvaamaan kyseiset perustelut omilla perusteluillaan.

Aluksi on huomautettava, että pelkästään unionin yleisellä tuomioistuimella on toimivalta valvoa sitä, miten komissio on yksittäistapauksessa arvioinut lainvastaisen käyttäytymisen vakavuutta. Unionin tuomioistuimen valvonnan tarkoituksena on muutoksenhaun yhteydessä yhtäältä tutkia, onko unionin yleinen tuomioistuin ottanut oikeudellisesti asianmukaisella tavalla huomioon kaikki tekijät, jotka ovat olennaisia arvioitaessa tietyn käyttäytymisen vakavuutta SEUT 101 artikla ja asetuksen N:o 1/2003 23 artikla huomioiden, ja toisaalta tarkastaa, onko unionin yleinen tuomioistuin vastannut oikeudellisesti riittävällä tavalla kaikkiin sakon poistamista tai sakon määrän alentamista koskevan vaatimuksen tueksi esitettyihin väitteisiin (ks. mm. tuomio 17.12.1998, Baustahlgewebe v. komissio, C‑185/95 P, EU:C:1998:608, 128 kohta; tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 244 kohta ja tuomio 5.12.2013, Solvay Solexis v. komissio, C‑449/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:802, 74 kohta).

Siltä osin kuin Laufen Austria moittii toisella valitusperusteellaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei tämä ottanut valituksenalaisen tuomion 164–193 kohdassa riidanalaiseen päätökseen kohdistuvaa laillisuusvalvontaansa harjoittaessaan eikä kyseisen tuomion 258–261 kohdassa täyttä harkintavaltaansa sakon vahvistamiseksi käyttäessään huomioon sitä, ettei valittajan osallistuminen todettuun rikkomiseen ollut yhtä vakavaa kuin kartellin ydinryhmän muodostaneiden yritysten osallistuminen, on huomautettava, että sen jälkeen, kun unionin yleinen tuomioistuin on lausunut täyden harkintavaltansa perusteella unionin oikeussääntöjen rikkomisesta yrityksille määrättyjen sakkojen suuruudesta, unionin tuomioistuimen asiana ei ole korvata kohtuullisuussyistä unionin yleisen tuomioistuimen harkintaa omallaan, kun se ottaa kantaa oikeuskysymyksiin valitusasiassa (tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 245 kohta ja tuomio 11.7.2013, Gosselin Group v. komissio, C‑429/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:463, 87 kohta).

On myös palautettava mieleen, että sakkojen suuruuden määrittämiseksi on otettava huomioon kilpailusääntöjen rikkomisen kesto ja kaikki tekijät, jotka voivat vaikuttaa kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuuden arviointiin (tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 240 kohta ja tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C‑444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 98 kohta).

Tekijöihin, jotka voivat vaikuttaa kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuuden arviointiin, kuuluvat kunkin yrityksen käyttäytyminen, kunkin yrityksen osuus kartellin perustamisessa, hyöty, jonka ne ovat voineet saada kartellista, yritysten koko, asianomaisten tavaroiden arvo sekä vaara, joka tällaisista kilpailusääntöjen rikkomisista aiheutuu Euroopan unionin tavoitteiden toteuttamiselle (tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 242 kohta ja tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C‑444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 100 kohta).

Kuten valituksenalaisen tuomion 179 kohdasta ilmenee, käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että Laufen Austria osallistui rikkomiseen, joka muodostui tulevien hinnankorotusten yhteensovittamisen toteuttamisesta, ja että yhteensovittamiselin Arbeitskreis Sanitärindustrien kokouksiin osallistumisensa vuoksi se oli tietoinen siitä, että kyseinen rikkominen ulottui konkreettisesti kolmeen tuotteiden alaryhmään ja koko Itävallan alueeseen.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi tämän perusteella, että komissio saattoi vuoden 2006 suuntaviivojen 21–23 ja 25 kohdan nojalla todeta perustellusti, että 15 prosentin rikkomisen vakavuuskerroin ja lisäsummakerroin olivat asianmukaisia.

Tämän osalta on todettava, että kiistämättä valituksenalaisessa tuomiossa kuvaillun rikkomisen paikkansapitävyyttä Laufen Austria moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei tämä ottanut huomioon sitä, että Laufen Austria ei kuulunut kartellin ydinryhmään, koska se ei muun muassa ollut myötävaikuttanut sen syntyyn ja ylläpitoon.

Vaikka kyseinen seikka olisi näytetty toteen, sillä ei kuitenkaan voida osoittaa, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt katsoa, että 15 prosentin rikkomisen vakavuuskerroin ja lisäsummakerroin eivät olleet asianmukaisia tai ne olivat liian suuria, koska tällainen prosenttimäärä oli oikeutettu yksin kyseessä olevan rikkomisen luonteen eli sen perusteella, että sillä toteutettiin hinnankorotusten yhteensovittaminen. Tällainen rikkominen kuuluu näet vuoden 2006 suuntaviivojen 23 ja 25 kohdassa tarkoitettuihin kaikkein vakavimpiin kilpailunrajoituksiin, ja tällainen 15 prosentin suuruinen kerroin vastaa kaikkein pienintä kerrointa niiden seuraamusten asteikossa, joita tällaisista rikkomisista voidaan kyseisten suuntaviivojen mukaan määrätä (ks. vastaavasti tuomio 11.7.2013, Ziegler v. komissio, C‑439/11 P, EU:C:2013:513, 124 ja 125 kohta sekä tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C‑444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 125 kohta).

Unionin yleinen tuomioistuin saattoi siis katsoa perustellusti valituksenalaisen tuomion 179 ja 258 kohdassa, ettei komissio ollut loukannut suhteellisuusperiaatetta vahvistaessaan 15 prosentin rikkomisen vakavuuskertoimen ja lisäsummakertoimen siitä huolimatta, että valittajan osallistuminen kyseessä olevaan rikkomiseen ulottui maantieteellisesti vain Itävallan alueeseen.

Siltä osin kuin Laufen Austria moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että vaikka tämä totesi, ettei Laufen Austrian osallistuminen rikkomiseen ollut yhtä vakavaa kuin kyseessä olevan kartellin muiden osallistujien osallistuminen, se vahvisti valittajalle edellä mainitut kertoimet ja loukkasi näin ollen yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, on todettava, että – kuten komissio lähinnä väittää – valituksenalaisen tuomion 186 ja 187 kohdassa sekä 259 ja 260 kohdassa olevissa perusteluissa, joiden mukaan yhtäältä rikkomisen, joka kattaa kuuden jäsenvaltion alueen ja kolme tuotteiden alaryhmää, on katsottava olevan vakavampi kuin nyt kyseessä olevan kaltainen rikkominen, johon on syyllistytty yhden ainoan jäsenvaltion alueella, ja joiden mukaan toisaalta ensiksi mainittuun rikkomiseen osallistuneille yrityksille olisi pitänyt pelkästään tästä syystä määrätä sakko, jonka suuruus lasketaan valittajaan sovellettuja korkeampien rikkomisen vakavuuskertoimen ja lisäsummakertoimen perusteella, on tehty oikeudellinen virhe.

Vuoden 2006 suuntaviivojen 22 ja 25 kohdasta näet ilmenee rikkomisen vakavuuskertoimen ja lisäsummakertoimen määrittämisen osalta, että huomioon on otettava tiettyjä tekijöitä ja erityisesti kyseisten suuntaviivojen 22 kohdassa mainitut tekijät. Vaikka rikkomisen vakavuuden arvioimiseksi ja tämän jälkeen määrättävän sakon suuruuden vahvistamiseksi on mahdollista ottaa huomioon muun muassa rikkomisen maantieteellinen ulottuvuus, pelkästään se, että rikkominen kattaa suuremman maantieteellisen alueen kuin jokin toinen rikkominen, ei voi välttämättä merkitä sitä, että ensin mainittua rikkomista on kokonaisuudessaan tarkasteltuna ja etenkin sen luonteen perusteella pidettävä vakavampana kuin jälkimmäistä rikkomista ja sen on siis katsottava oikeuttavan sen, että rikkomisen vakavuuskerroin ja lisäsummakerroin vahvistetaan suuremmiksi kuin kertoimet, jotka on otettu huomioon jälkimmäisestä rikkomisesta seuraamukseksi määrättävän sakon laskemiseksi (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2014, Telefónica ja Telefónica de España v. komissio, C‑295/12 P, EU:C:2014:2062, 178 kohta).

On muistutettava, että yhdenvertaisen kohtelun periaate on unionin oikeuden yleinen periaate, joka on vahvistettu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklassa. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kyseinen periaate edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti perustella (ks. mm. tuomio 12.11.2014, Guardian Industries ja Guardian Europe v. komissio, C‑580/12 P, EU:C:2014:2363, 51 kohta).

Unionin yleisen tuomioistuimen on noudatettava kyseistä periaatetta paitsi silloin, kun se tutkii sakkojen määräämisestä tehdyn komission päätöksen laillisuuden, myös silloin, kun se käyttää täyttä harkintavaltaansa. Täyden harkintavallan käyttäminen ei nimittäin saa johtaa siihen, että yrityksiä, jotka ovat osallistuneet SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastaiseen sopimukseen tai yhdenmukaistettuun menettelytapaan, kohdellaan eri tavalla määrättävien sakkojen suuruuden määrittämisen yhteydessä (ks. vastaavasti tuomio 18.12.2014, komissio v. Parker Hannifin Manufacturing ja Parker-Hannifin, C‑434/13 P, EU:C:2014:2456, 77 kohta).

Kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, samaan kartelliin osallistuneiden yritysten välisiä eroja etenkin niiden osallistumisen maantieteellisen laajuuden osalta ei tarvitse rikkomisen vakavuutta arvioitaessa ottaa saman periaatteen nojalla välttämättä huomioon rikkomisen vakavuuskerrointa ja lisäsummakerrointa vahvistettaessa, vaan näin voidaan tehdä sakon laskemisen jossakin toisessa vaiheessa, kuten esimerkiksi mukautettaessa perusmäärää lieventävien ja raskauttavien seikkojen mukaan vuoden 2006 suuntaviivojen 28 ja 29 kohdan nojalla (ks. vastaavasti tuomio 11.7.2013, Gosselin Group v. komissio, C‑429/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:463, 96–100 kohta ja tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C‑444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 104 ja105 kohta).

Kuten komissio on huomauttanut, tällaiset erot voivat ilmetä myös sakon perusmäärän laskemiseksi huomioon otettavan myynnin arvon kautta siltä osin kuin kyseinen arvo kuvastaa kunkin kartelliin osallistuneen yrityksen osalta sen kyseessä olevaan rikkomiseen osallistumisen merkitystä vuoden 2006 suuntaviivojen 13 kohdan, jonka nojalla on mahdollista ottaa sakkojen laskennan lähtökohdaksi määrä, joka kuvastaa rikkomisen taloudellista merkitystä ja yrityksen osuutta siinä, mukaisesti (ks. vastaavasti tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C‑444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 76 kohta).

Koska on selvää, että valittajalle määrätyn sakon perusmäärä perustuu sen myynnin arvoon Itävallan alueella, unionin yleinen tuomioistuin saattoi näin ollen vahvistaa valituksenalaisen tuomion 186 ja 187 sekä 259 ja 260 kohdassa rikkomisen vakavuuskertoimen ja lisäsummakertoimen suuruudeksi 15 prosenttia kyseisestä arvosta yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukkaamatta.

Vaikka edellä esitetystä ilmenee, että unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 186 ja 187 sekä 259 ja 260 kohdassa esittämiin perusteluihin sisältyy oikeudellisia virheitä, on huomautettava, että vaikka unionin yleisen tuomioistuimen tuomion perustelut olisivat unionin oikeuden vastaisia, mutta tuomiolauselma on perusteltu muiden oikeudellisten perustelujen vuoksi, tällainen oikeudenvastaisuus ei voi johtaa kyseisen tuomion kumoamiseen, vaan perustelut on korvattava (ks. vastaavasti tuomio 9.6.1992, Lestelle v. komissio, C‑30/91 P, EU:C:1992:252, 28 kohta ja tuomio 9.9.2008, FIAMM ym. v. neuvosto ja komissio, C‑120/06 P ja C‑121/06 P, EU:C:2008:476, 187 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Näin on nyt käsiteltävässä tapauksessa, kuten niistä tämän tuomion 68–73 kohdassa esitetyistä perusteluista ilmenee, joilla unionin yleisen tuomioistuimen esittämät perustelut on korvattava.

Toinen valitusperuste on siis hylättävä siltä osin kuin sillä moititaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että tämä teki oikeudellisia virheitä ja muun muassa loukkasi suhteellisuusperiaatetta ja yhdenvertaisen kohtelun periaatetta sillä perusteella, että koska unionin yleinen tuomioistuin ei soveltanut valittajaan pienempää rikkomisen vakavuuskerrointa ja lisäsummakerrointa kuin yrityksiin, joiden osallistuminen rikkomiseen oli kaikkein vakavinta, valituksenalaisessa tuomiossa ei otettu huomioon sitä, että valittajan rikkomiseen osallistuminen ei ollut yhtä vakavaa.

Väitteestä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin laiminlöi perusteluvelvollisuuttaan ja loukkasi luottamuksensuojan periaatetta toteamalla valituksenalaisen tuomion 183 kohdassa, ettei komissio ollut poikennut vuoden 2006 suuntaviivoissa vahvistetusta sakon määrän laskentatavasta, on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin kuvaili valituksenalaisen tuomion 169 ja 170 kohdassa yleisin sanamuodoin kyseistä tapaa ja kyseisen tuomion 172–174 kohdassa sitä, miten komissio sitä käsiteltävässä asiassa sovelsi.

Tällainen väite ei siis voi menestyä.

Lopuksi on todettava väitteestä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei ottanut vuoden 2006 suuntaviivojen 29 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettuna lieventävänä seikkana huomioon valittajan kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistumisen vähäisempää vakavuutta muihin osallistujiin nähden, että on kiistatonta, että Laufen Austria tyytyi vetoamaan siihen, että se oli osallistunut todettuun rikkomiseen rajoitetusti.

Jotta valittajan sakon määrää olisi voitu alentaa tällaisten lieventävien seikkojen nojalla, sen olisi kuitenkin pitänyt osoittaa vuoden 2006 suuntaviivojen 29 kohdan nojalla, että se oli tosiasiassa jättänyt soveltamatta asianomaisia kilpailusääntöjä rikkovia sopimuksia kilpailemalla markkinoilla, mitä valittaja ei kuitenkaan ole näyttänyt toteen, kuten unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisen tuomion 191 kohdassa totesi.

Tällaista selvitysaineistoa koskevaa arviointia ei missään tapauksessa voida, jollei sitä ole vääristetty – mihin käsiteltävässä tapauksessa ei ole vedottu –, kyseenalaistaa muutoksenhaun yhteydessä (ks. vastaavasti tuomio 13.1.2011, Media-Saturn-Holding v. SMHV, C‑92/10 P, ei julkaistu, EU:C:2011:15, 27 kohta; tuomio 10.7.2014, Kreikka v. komissio, C‑391/13 P, ei julkaistu, EU:C:2014:2061, 28 ja 29 kohta sekä tuomio 20.1.2016, Toshiba Corporation v. komissio, C‑373/14 P, EU:C:2016:26, 40 kohta).

Väite, joka koskee sitä, miten unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli vuoden 2006 suuntaviivojen 29 artiklan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettuja lieventäviä seikkoja, on näin ollen hylättävä.

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että toinen valitusperuste on hylättävä.