VBA:n tiloissa toimivien jälleenmyyjien suorista hankinnoista on todettava, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomiosta ilmenee, että VBA:n huutokauppasäännöissä oli 1.5.1988 asti määräyksiä, jotka olivat omiaan estämään sen tilojen käytön kukkaviljelytuotteiden toimituksiin, ostoihin ja myynteihin, jos näitä tuotteita ei huutokaupattu sen huutokaupoissa. Käytännössä VBA antoi luvan näitä tuotteita koskevalle kaupalliselle toiminnalle ainoastaan, jos kyse oli tietyistä vakiosopimuksista, joita kutsuttiin nimellä handelsovereenkomsten (kauppasopimukset) ja joilla VBA antoi asettamillaan ehdoilla joillekin jälleenmyyjille mahdollisuuden myydä ja toimittaa VBA:n hyväksymille ostajille joitakin muissa hollantilaisissa huutokaupoissa hankittuja kukkaviljelytuotteita tai myydä ulkomaisia leikkokukkia, jos ne suorittivat maksun, jonka suuruus oli 5 prosenttia tavaroiden arvosta. Muuten VBA antoi tiloissaan toimiville jälleenmyyjille luvan ostaa tuotteita muuten kuin VBA:n välityksellä, jos ne maksoivat maksun, jonka suuruus oli 10 prosenttia tuotteiden arvosta.

1.Sellaiset VBA:n tekemät ja komissiolle ilmiannetut sopimukset, joiden mukaan VBA:n tiloissa toimivat jälleenmyyjät ja näiden tavarantoimittajat eivät saaneet sellaisten kukkaviljelytuotteiden osalta, joita ei ollut ostettu VBA:n välityksellä, ainakaan 1.5.1988 asti

a)neuvotella tällaisista tuotteista eikä toimittaa niitä VBA:n tiloissa muutoin kuin VBA:n luvalla ja sen asettamilla ehdoilla;b)varastoida tällaisia tuotteita VBA:n tiloissa, elleivät ne olleet maksaneet sen asettamaa maksua, ovat ETY:n perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan vastaisia.

VBA:n tiloissaan toimiville jälleenmyyjille asettamat maksut, joilla pyritään estämään VBA:n laitosten väärinkäyttö (10 prosentin ja 0,25 NLG:n suuruiset maksut), sekä VBA:n ja jälleenmyyjien tekemät kauppasopimukset, sellaisina kuin ne on ilmiannettu komissiolle, ovat myös kyseisen artiklan vastaisia.

Käyttömaksu niistä toimituksista, joita ulkopuoliset tekevät VBA:n tiloissa toimiville jälleenmyyjille, peritään toimitettujen varsien (leikkokukat) tai kasvien lukumäärän perusteella. VBA määrää maksujen suuruuden kyseessä olevien eri kukkaviljelytuotteiden keskimääräisten, edeltävänä vuonna toteutuneiden vuosihintojen perusteella. VBA:n mukaan kunkin luokan keskimääräiseen vuosihintaan sovelletaan noin 4,3 prosentin kerrointa. Varsi- tai kasvikohtaisen maksun sijasta tavarantoimittaja voi valita 5 prosentin suuruisen maksun.

Kauppasopimuksista kirjeessä todettiin seuraavaa:

Kauppasopimuksilla pyritään saamaan aikaan VBA:n tarpeellisena pitämää lisätarjontaa sen tiloissa. Pystyäkseen varmistumaan tästä lisätarjonnasta VBA tekee sopimuksia sellaisten kauppiaiden kanssa, jotka ovat halukkaita sitoutumaan siihen, että ne tarjoavat tietyn määrän tuotteita.

Tällaisen kauppasopimuksen allekirjoittaneiden kauppiaiden ei tarvitse maksaa käyttömaksua tiettyjen sopimuksessa mainittujen tuotteiden osalta. Ne maksavat 3 prosentin suuruisen tilityspalkkion. Muista myyntiin tarjoamistaan tuotteista niiden on maksettava käyttömaksu.

Kaikki VBA:n tiloissa toimivat kauppiaat voivat tarjota myyntiin samoja tuotteita, joita kauppasopimuksen tehneet kauppiaatkin tarjoavat, jos ne maksavat käyttömaksun.

Kun vertaillaan niitä taloudellisia rasitteita, joita VBA asettaa toisaalta kauppasopimuksen tehneille kauppiaille ja toisaalta sellaisille kauppiaille, jotka eivät ole tehneet sopimusta, todetaan, että kauppasopimuksen tehneet ovat paremmassa asemassa. Toisaalta ne antavat VBA:lle tiettyjen tuotteiden tarjontaa koskevia sitoumuksia.

Ei siis voida katsoa, että VBA soveltaisi erilaisia ehtoja eri kauppakumppaneiden samankaltaisiin suorituksiin siten kuin ETY:n perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetaan. Lisäksi on todettava, että asiakirja-aineistossa ei ole ratkaisevia todisteita siitä, että sopimuksilla voisi olla tuntuva vaikutus jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, vaikka kilpailua rajoitettaisiinkin siten kuin 85 artiklan 1 kohdassa tarkoitetaan.

Cultra-sopimuksista komissio totesi seuraavaa:

VBA ja kauppakeskus Cultrassa toimivat liikkeenharjoittajat ovat tehneet sopimuksia, joiden tarkoituksena on rajoittaa kilpailua ja joista seuraa, että kilpailu rajoittuu, ja tämä koskee sekä näiden liikkeenharjoittajien liiketoiminnan rajoittamista että niiden hankintalähteiden rajoittamista (tämä ei koske vesiviljelykasveja myyvää liikkeenharjoittajaa). Asiakirja-aineistossa ei kuitenkaan ole ratkaisevia todisteita, jotka osoittaisivat, että tämä vaikuttaisi jäsenvaltioiden väliseen kauppaan tuntuvasti. Se, että taloudellinen merkitys relevanteille markkinoille on vähäinen, estää tämän. Koska komission tältä osin saamat tiedot ovat kyseisten yritysten liikesalaisuuksia, niitä ei voida antaa teille tiedoksi.

Komissio päätti kirjeensä seuraavasti:

Siinä määrin kuin asiaa on jo mahdollista arvioida ja kun otetaan huomioon edellä olevat toteamukset, on todettava, että menettelyn jatkaminen johtaisi kanteluiden viralliseen hylkäämiseen.

Hakemustanne koskevan, vielä väliaikaisen arvioinnin perusteella totean, että aion siis luopua virallisesta menettelystä ja lopettaa asian käsittelyn. Ryhdyn tarpeellisiin toimenpiteisiin, mikäli ette neljän viikon kuluessa ilmoita, että aiotte pysyttää kantelunne menettelyn jatkamiseksi, ja mikäli ette ilmoita niitä perusteluja, joihin aiotte tässä tarkoituksessa vedota.

Kun 22.12.1992 päivätty kirje saapui, se neljän viikon määräaika, joka asiakkaallenne oli annettu huomautusten tekemiseen 5.8.1992 päivätyn kirjatun kirjeen sisällöstä, oli päättynyt jo useita kuukausia aikaisemmin.

Komission kilpailuasioita käsittelevä pääosasto on viran puolesta ottanut huomioon 22.12.1992 päivätyssä kirjeessänne annetut tiedot. Tuolloin suoritettu väliaikainen tutkimus ei kuitenkaan antanut aihetta puuttua asiaan perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan tai 86 artiklan mukaisesti.

Ensimmäinen valitusperuste: kumoamiskanteen tutkimatta jättäminen

Vastapuolina olevat yritykset väittävät, että 6 artiklassa ja muissa asiaa koskevissa säännöksissä ei mitenkään velvoiteta kantelijoita esittämään nyt kyseessä olevan kaltaista ilmoitusta koskevia huomautuksiaan komission asettamassa määräajassa sillä uhalla, että kantelun käsittely muuten lopetetaan. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mukaan komissiolla on oikeus lopettaa kantelun käsittely, jos kyseessä oleva yritys ei esitä huomautuksiaan ajoissa, mutta tällä perusteella komissio ei voi olla ottamatta huomioon asettamiensa määräaikojen jälkeen esitettyjä lisätietoja. Asia on näin riippumatta siitä, onko olemassa objektiivisia syitä, joilla voidaan perustella tapahtuneeksi väitetty viivästys.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei hyväksynyt prosessiväitettä; sen mukaan riidanalaisessa päätöksessä hylättiin lopullisesti VGB:n ja muiden kyseessä olevien yritysten kantelut. Nyt käsiteltävänä olevan asian kannalta on merkityksellistä erityisesti, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei pitänyt perusteltuna komission väitettä, jonka mukaan kantajat olivat joka tapauksessa menettäneet kantelijan asemansa [eli siis sellaisen osapuolen aseman, jolla on intressi siihen, että komissio toteaa kilpailusääntöjä rikotun kantelussa mainitulla tavalla] 22.12.1992 mennessä, jolloin niiden kirje oli päivätty, koska ne eivät esittäneet huomautuksiaan 5.8.1992 päivätyn ilmoituksen sisällöstä tässä ilmoituksessa asetetussa neljän viikon määräajassa.

Tältä osin valituksenalaisessa tuomiossa todetaan seuraavaa: Vaikka komissiolla periaatteessa onkin oikeus tehdä päätelmiä siitä seikasta, että kantelija ei vastaa 6 artiklassa tarkoitettuun kirjeeseen asetuksen N:o 99/63/ETY 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti asetetussa määräajassa, sillä edellytyksellä, että tämä määräaika on kohtuullinen, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo kuitenkin, että sellainen kumoamaton olettama, että kantelija on suostunut kantelun käsittelyn lopettamiseen, ei voi syntyä pelkästään sillä perusteella, että tämä määräaika on ylitetty. Se, että komissio voi lopettaa kantelun käsittelyn, ei nimittäin ole yhteensopivaa puolustautumisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen kanssa, jos komission itsensä asettaman määräajan ylittäminen on ollut perusteltua erityisten olosuhteiden vuoksi.

Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mukaan tässä asiassa oikeutta esittää huomautuksia myös komission asettaman määräajan päättymisen jälkeen voidaan perustella myös muilla seikoilla: a) ilmoituksessa mainittu neljän viikon määräaika sijoittui lomakauteen; b) kyseessä olevat yritykset olivat monta kertaa ilmoittaneet, että niillä on intressi siihen, että komissio tekee päätöksen kanteluiden kohteena olleen menettelytavan laillisuudesta; ja c) huomautusten myöhässä esittäminen oli perusteltavissa objektiivisilla syillä.

Tästä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin päättelee, että komissiolla ei ollut aihetta katsoa pelkästään sillä perusteella, että 5.8.1992 päivätyssä kirjeessä asetettu määräaika oli ylitetty, ja ottamatta yhteyttä kantajiin, että näiden kanteluiden käsittelyn oli katsottava päättyneen ennen 22.12.1992.

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mukaan ainoastaan 20.12.1993 tehdyn riitautetun päätöksen perusteella voidaan katsoa, että kantelu on lopullisesti hylätty. Tätä päätelmäänsä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin perustelee seuraavasti: Kantajat ovat 22.12.1992 päivätyssä kirjeessään vastanneet 5.8.1992 päivättyyn kirjeeseen yksityiskohtaisesti korostaen, että ne pysyttävät kantelunsa voidakseen jatkaa menettelyä. Ne ovat sitä paitsi nimenomaisesti pyytäneet komissiota tekemään virallisen päätöksen kanteluista, kuten se oli luvannut hallinnollisen menettelyn aikana. Kantajien uusi asianajaja on 9.11.1993 päivätyssä kirjeessään pyytänyt komissiota ratkaisemaan kantansa 22.12.1992 päivättyyn kirjeeseen. Komission 20.12.1993 päivätystä kirjeestä, joka oli vastaus tähän pyyntöön, ilmenee, että se oli tutkinut 22.12.1992 päivätyn kirjeen ja että se oli katsonut, että siinä esitetyt toteamukset eivät antaneet aihetta perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan tai 86 artiklan mukaisiin toimenpiteisiin.

VBA esittää ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomiosta tekemänsä valituksen tueksi useita väitteitä, jotka komissio oli esittänyt prosessiväitteensä tueksi. VBA ei tosin riitauta sitä, että kantelut on lopullisesti hylätty, mutta sen käsityksen mukaan kanteluiden käsittely lopetettiin 5.8.1992 päivätyllä ilmoituksella eikä riidanalaisella päätöksellä, joka on pelkästään vahvistava toimi. Koska kyseessä olevat yritykset eivät olleet reagoineet 5.8.1992 päivättyyn ilmoitukseen komission asettamassa määräajassa, kanteluiden käsittelyn olisi pitänyt katsoa päättyneen lopullisesti, jolloin nämä yritykset olisivat menettäneet oikeutensa siihen, että komissio antaa niiden kanteluista aineellisen ratkaisun.

On tarkasteltava lyhyesti asian kannalta relevantteja oikeussääntöjä, jotka koskevat kilpailusääntöjen soveltamisalalla noudatettavaa hallintomenettelyä. Kun komission käsiteltäväksi saatetaan asetuksen N:o 17 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu kilpailusääntöjen rikkomista koskeva kantelu, komissio hankkii tietoja olemalla alustavasti yhteydessä kantelijoihin; jos sen mielestä näiden tietojen perusteella ei voida katsoa kilpailusääntöjä rikotun, se osoittaa kantelijoille asetuksen N:o 99/63/ETY 6 artiklassa tarkoitetun ilmoituksen. Tämän säännöksen mukaan silloin, kun osapuolilta saatujen tietojen perusteella ei ole perusteltua aloittaa kilpailusääntöjen rikkomista koskevaa menettelyä, komissio hylkää kantelun ja ilmoittaa hakijoille perustelunsa ja asettaa määräajan, jonka kuluessa ne voivat antaa mahdollisen vastineensa. Komissio tekee lopullisen päätöksen kantelun käsittelyn päättämisestä saatuaan nämä huomautukset.

Tässä asiassa ainoa kannekelpoinen toimi on lopullinen päätös menettelyn päättämisestä. Asetuksen N:o 99/63/ETY 6 artiklassa tarkoitettu ilmoitus, jossa esitetään viranomaisen väliaikainen käsitys kantelun aineellisesta sisällöstä, on valmisteleva toimi, josta ei voida nostaa kannetta tuomioistuimessa.

Asiassa T-64/89, Automec vastaan komissio, 10.7.1990 antamassaan tuomiossa (Kok. 1990, s. II-367) ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin määritteli kilpailusääntöjen mahdollisten rikkomisten toteamiseksi aloitetun hallinnollisen menettelyn kolme vaihetta. Menettely alkaa, kun asetuksen N:o 17 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu kantelu tehdään, ja päättyy, kun komissio tekee päätöksen kantelun käsittelyn lopettamisesta. Kaikkia toimia, jotka komissio tekee ennen lopullista päätöstä, on pidettävä valmistelevina toimina, joten niitä ei voida riitauttaa tuomioistuimessa. Jos yhteisöjen tuomioistuinten pitäisi antaa ratkaisu asetuksen N:o 99/63/ETY 6 artiklassa tarkoitetusta ilmoituksesta, niiden olisi arvioitava kysymyksiä, joista komissiolla ei vielä ole ollut tilaisuutta ilmaista käsitystään. Tässä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin viittasi asiassa 60/81, IBM vastaan komissio, 11.11.1981 annettuun tuomioon (Kok. 1981, s. 2639; Kok. Ep. VI, s. 231), jossa jätettiin tutkimatta väitetiedoksiannosta nostettu kanne sillä perusteella, että se oli lopullista päätöstä valmisteleva toimi. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että jos asia on näin väitetiedoksiannon osalta, jolla on suurempi oikeudellinen merkitys kuin asetuksen N:o 99/63/ETY 6 artiklassa tarkoitetulla ilmoituksella, tätä ilmoitustakaan ei voida pitää päätoksenä (ks. 45—47 kohta). Asiassa Automec vastaan komissio annettua tuomiota myöhemmässä oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että asetuksen N:o 99/63/ETY 6 artiklassa tarkoitetusta ilmoituksesta tai muusta, kantelusta tehtävää lopullista päätöstä edeltävästä toimesta nostettua kumoamiskannetta ei oteta tutkittavaksi.

Tämän kirjeen sanamuoto osoittaa selvästi, että komissio ilmoitti kantelijoille väliaikaisesta kannanotostaan, joka koski kantelun kohteena olevaa kilpailusääntöjen rikkomista; komissio ilmaisi vain aikomuksensa olla hyväksymättä kantelua. Komissio kehotti lisäksi osapuolia esittämään huomautuksensa neljän viikon määräajassa ja totesi, että jos kantelijat eivät esitä huomautuksia, se ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin lopettaakseen kantelun käsittelyn lopullisesti. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin luonnehtii tämän ilmoituksen aivan oikein asetuksen N:o 99/63/ETY 6 artiklassa tarkoitetuksi kirjeeksi, joka koskee VBA:n tekemistä kauppasopimuksista ja Cultra-keskuksen organisaatiosta tehtyjä kanteluita, eikä valittaja riitauta tätä luonnehdintaa.

Valittajat esittivät huomautuksensa vasta 22.12.1992 eli niille asetetun neljän viikon määräajan jo päätyttyä. Komissio vastasi valittajille niiden pyynnöstä joulukuussa 1993 tekemällä riidanalaisen toimen, jossa todetaan seuraavaa:

Kun 22.12.1992 päivätty kirje saapui, se neljän viikon määräaika, joka asiakkaallenne oli annettu huomautusten tekemiseen 5.8.1992 päivätyn kirjatun kirjeen sisällöstä, oli päättynyt jo useita kuukausia aikaisemmin.

Komission kilpailuasioita käsittelevä pääosasto on viran puolesta ottanut huomioon 22.12.1992 päivätyssä kirjeessänne annetut tiedot. Tuolloin suoritettu väliaikainen tutkimus ei kuitenkaan antanut aihetta puuttua asiaan perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan tai 86 artiklan mukaisesti.

Tämän kirjeen sanamuoto on epätäsmällinen ja täysin hämärä; komissio on siinä ilmeisesti vain todennut, että koska yritykset eivät olleet reagoineet asetetussa määräajassa, se toimi kuten se oli 6 artiklassa tarkoitetussa kirjeessä ilmoittanut aikovansa toimia, joten se oli lopullisesti lopettanut kanteluiden käsittelyn.

Mielestäni ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomion 85—87 kohdassa esitettyyn riidanalaisen päätöksen luonnehdintaan toimeksi, jolla tehdään päätös, ei liity mitään arviointivirhettä. Kuten olen todennut edellä, tämä kirje osoitettiin kantelijoille hallinnollisen menettelyn ollessa jo pitkällä eli sen jälkeen, kun komissio oli tehnyt asetuksen N:o 99/63/ETY 6 artiklassa tarkoitetun ilmoituksen ja osapuolet olivat esittäneet huomautuksensa. Sisältönsä puolesta kirje on ensimmäinen ja ainoa toimi, jolla kantelijoille ilmoitetaan kanteluiden lopullisesta hylkäämisestä. Tämä hylkääminen ei voi ilmetä 6 artiklassa tarkoitetusta ilmoituksesta, jossa komissio on nimenomaisesti ilmaissut aikomuksensa toteuttaa tarpeelliset toimenpiteet kanteluiden käsittelyn lopettamiseksi, jos kantelijat eivät esitä huomautuksia. Riidanalaisessa päätöksessä komissio ilmoittaa siis lopullisesta kannanotostaan kantelijoiden mainitsemiin seikkoihin. Se, että komissio on halunnut tämän päätöksen olevan lopullinen toimi, ilmenee myös siitä, että komissio ei siinä asettanut yrityksille mitään määräaikaa mahdollisten lisähuomautusten esittämiseksi. Muistutan tältä osin, että asiassa C-39/93, SFEI ym. vastaan komissio, 16.6.1994 antamassaan tuomiossa

Kok. 1994, s. I-2681, erityisesti 27—30 kohta.

Vastapuolet esittävät kaksi seikkaa sen väitteensä tueksi, että kyse on syrjinnästä. Ensinnäkään tässä asiassa ei ole kyse VBA:n esittämällä tavalla erilaisesta kohtelusta kahden sopimustyypin vaan erilaisten yritysten välillä. VBA:n säännöt ovat toisin sanoen epäedulliset yrityksille, jotka tekevät suoria hankintoja muuten kuin osuuskunnan välityksellä, koska näiden yritysten on maksettava maksu, joka on määrältään 10 prosenttia tuotteiden myynnistä saatavista kokonaistuloista eli paljon enemmän kuin peritään tavarantoimittajilta, jotka vuokraavat VBA:n tiloja ja jotka eivät ole tehneet erityisiä sopimuksia tavarantoimituksista. Tämä erilainen kohtelu rajoittaa sellaisten yritysten pääsyä Alankomaiden kukkamarkkinoille, jotka aikovat juuri jälleenmyydä tuotteita, joita ei ole myytävänä VBA:n tiloissa, ja erityisesti tuotteita, jotka ovat peräisin Alankomaiden ulkopuolelta. Toiseksi vastapuolet korostavat, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on ottanut huomioon kaikki näiden kahden sopimustyypin erityispiirteet, joten nämä tosiseikat on jo määritetty ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomiossa eikä niitä voida tutkia valituksen yhteydessä, sillä tällöin yhteisöjen tuomioistuin voi antaa ratkaisun ainoastaan oikeussääntöjen virheellisestä tulkinnasta ja soveltamisesta.

On kuitenkin ilmeistä, että tämä peruste koskee sitä, miten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion kohdissa määritellyt tosiseikat; se vertaa ulkopuolisten tavarantoimittajien tilanteita, toteaa vertailun perusteella, että eri yritykset eivät ole samanlaisessa tilanteessa suhteessa osuuskuntaan, ja päättelee tästä toteamiensa tosiseikkojen perusteella, että näiltä yrityksiltä kannettujen maksujen eroja ei voida perustella, joten erot ovat syrjiviä. Syrjintä perustuu seuraavien maksujen eroon: maksu, jota maksavat VBA:n tiloissa tavaroitaan suoraan toimittavat tavarantoimittajat ja joka on vastapuolten mukaan noin 10 prosenttia tavaroiden bruttohinnasta, ja maksu, jota maksavat kauppasopimuksia tehneet tavarantoimittajat ja joka on 3 prosenttia tavaroiden hinnasta. Tältä osin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että komissio väittää vuoden 1992 ilmoituksessa nimenomaisesti seuraavaa: Kun vertaillaan niitä taloudellisia rasitteita, joita VBA asettaa toisaalta kauppasopimuksen tehneille kauppiaille ja toisaalta sellaisille kauppiaille, jotka eivät ole tehneet sopimusta, todetaan, että kauppasopimuksen tehneet ovat paremmassa asemassa. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin lisää, ettei ole näytetty toteen, että kauppasopimuksen tehneet olisivat suhteessa VBA:han sitoutuneet sellaisiin velvoitteisiin, joiden takia 3 prosentin järjestelmän ja käyttömaksun välinen ero olisi perusteltu. Tästä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin päättelee, että riidanalaisessa päätöksessä on joko tosiseikkoja koskeva virhe tai arviointivirhe, koska siinä on todettu, että käyttömaksun ja kauppasopimuksiin sovellettavan 3 prosentin suuruisen maksun välinen ero on perusteltu näiden velvoitteiden vuoksi (116—119 kohta).

Tämä peruste ei siis koske menettelytavan oikeudellista luonnehdintaa ja siis 85 artiklan 1 kohdan d alakohdan sovellettavuutta tässä asiassa, vaan sitä, miten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on riidanalaisesta sopimuksesta ilmenevien seikkojen perusteella arvioinut sitä, onko mahdollista päätellä, että eri yritysten suoritteet vastaavat toisiaan. Tällainen arviointi koskee ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomiossaan määrittämää tosiseikastoa, joten sitä ei voida valituksen yhteydessä tutkia uudelleen. VBA ilmeisesti väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on ottanut todistusaineiston huomioon vääristyneellä tavalla, sillä VBA:n mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa esitetyistä sopimuksista ilmenee, että niitä tehneillä yrityksillä on monia velvollisuuksia, joiden takia maksujen erot ovat perusteltavissa. Kuitenkin tuomion perusteluista ilmenee, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on ottanut nämä seikat huomioon, sillä 116 kohdassa se viittaa nimenomaisesti kauppasopimuksia tehneiden tavarantoimittajien vuokriin, ja se on perustanut VBA:n tavarantoimittajien syrjivää kohtelua koskevan arvionsa ulkopuolisten yritysten ja valittajana olevan osuuskunnan suhteiden yleiseen ja yksityiskohtaiseen tutkimukseen.

VBA väittää ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tehneen oikeudellisen virheen, koska se on nimenomaisesti viitannut yhdistetyissä asioissa T-70/92 ja T-71/92 annetun tuomion 192 ja 193 kohdassa esitettyihin perusteluihin osoittaakseen, että komissio on tehnyt arviointivirheen. Kuten olen todennut asiassa C-265/97 P, VBA vastaan Florimex ym., antamassani ratkaisuehdotuksessa, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tässä tuomiossa ja erityisesti sen edellä mainituissa 192 ja 193 kohdassa tutkinut yhdessä oikeudellista virhettä ja perustelujen puutteellisuutta koskevia perusteita, jotka Florimex on esittänyt komission 2.7.1992 tekemän päätöksen kumoamisen tueksi.

Nämä väitteet koskevat mielestäni tosiseikkojen määrittämistä eivätkä arviointia, sillä vastapuolten esittämät väitteet liittyvät kauppakeskus Cultrassa toteutettujen toimenpiteiden vaikutuksiin markkinoilla ja näiden toimenpiteiden ja osuuskunnan tiloissa yleisesti toteutettujen toimenpiteiden yksinomaan taloudellisiin yhteyksiin. Katson siis, että vastavalitus on hylättävä, koska sen tueksi esitettyjä perusteita ei voida tutkia valituksen yhteydessä.