<TI><P>Direktiivin 87/102/ETY sanamuoto</P></TI>33.Direktiivin 87/102/ETY soveltamisala määritellään nimenomaisesti.34.Direktiivin 1 artiklan mukaan sitä sovelletaan luottosopimuksiin, toisin sanoen sellaisiin sopimuksiin, jonka mukaan luotonantaja myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle luottoa maksun lykkäyksen, lainan tai muun sellaisen taloudellisen järjestelyn muodossa.35.Tämän määritelmän mukainen luottosopimuksen käsite ei kuitenkaan kata takauksia.36.Takaus on itse asiassa henkilövakuus. Se on tarkemmin sanoen sopimus, jolla henkilö sitoutuu luotonantajalle antamansa takauksen muodossa täyttämään päävelallisen velvoitteet, mikäli tämä jättää ne täyttämättä.Ks. Cornu, G., Vocabulaire juridique, Presses universitaires de France, Paris, 1987, s. 125.
Takaus ei siis muodosta direktiivissä tarkoitettua luottoa, maksun lykkäystä tai muuta taloudellista järjestelyä.37.Jos takaussitoumus ei lisäksi edellytä luotonantajalta tai päävelalliselta mitään vastiketta, kyse on yksipuolisesta sopimuksesta.38.On totta, että yhteisöjen tuomioistuin totesi Dietzinger-tapauksessa, että sopimuksen yksipuolisuus ei riitä perusteeksi takauksien jättämiselle direktiivin 85/577/ETY soveltamisalan ulkopuolelle. Se täsmensi, että direktiivin [85/577] sanamuoto ei edellytä, että sopimuksen tehnyt henkilö on itse sopimuksen tarkoittamien tavaroiden tai palvelujen vastaanottaja.19 kohta (kursivointi tässä). Asiassa Dietzinger esittämässään ratkaisuehdotuksessa julkisasiamies Jacobs kuitenkin totesi seutaavaa: Koko (direktiivin 85/577/ETY] 1 artiklanperusteella on ilmeistä, että direktiiviä sovelletaan sellaisiin sopimuksiin, joiden perusteella elinkeinonharjoittaja toimittaa tavaroita tai suorittaa palveluja kuluttajalle (19 kohta).
39.Direktiivi 87/102/ETY sisältää kuitenkin useita säännöksiä, joiden perusteella sen soveltamisala näyttäisi rajoittuvan tiukasti molemminpuolisia velvoitteita sisältäviin sopimuksiin.Jo luottosopimuksen määritelmässä käytetty ilmaus luotonantaja myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle luottoa osoittaa, että direktiivillä säännellyt sopimussuhteet ovat kahdenvälisiä.
Samoin direktiivin 1 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaan kulutusluoton kokonaiskustannuksilla tarkoitetaan kaikkia kustannuksia, mukaan luettuna korko ja muut maksut, jotka kuluttajan on maksettava luotosta.Kursivointi tässä.
Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädetään lisäksi, että kirjallisessa sopimuksessa on mainittava — — kuluttajan maksettavaksi tulevien lyhennysten sekä korkoerien — — suuruus, lukumäärä ja maksuvälit.Kursivointi tässä.
Vielä yksi esimerkki on direktiivin 8 artiklassa, jonka mukaan kuluttajalla on oikeus täyttää luottosopimuksen mukaiset velvoitteensa ennen sopimuksessa määrättyä ajankohtaa.Kursivointi tässä.
40.Säännösten sanamuoto osoittaa, että direktiivissä 87/102/ETY tarkoitetuille sopimuksille on ominaista nimenomaan se, että kyseisillä sopimuspuolilla on molemminpuolisia velvoitteita. Siksi Dietzingertapausta ei mielestäni voi tältä osin soveltaa käsiteltävänä olevaan tapaukseen.41.Edellä mainituilla säännöksillä voidaan täsmentää myös direktiivin 1 artiklassa määriteltyä kuluttajan käsitettä. Direktiivissä 87/102/ETY esitetty kuluttajan määritelmä vaikuttaa nimittäin hyvin laajalta. Sehän viittaa luonnolliseen henkilöön, jonka — — toimien ei voida katsoa liittyvän hänen elinkeinonsa tai ammattinsa harjoittamiseen. Ensi näkemältä vaikuttaakin siltä, että luonnollinen henkilö, joka takaa kolmannen henkilön velvoitteet muutoin kuin ammattitoimintansa yhteydessä, voitaisiin luokitella direktiivissä tarkoitetuksi kuluttajaksi.Edellä mainitut säännöksetLienee syytä kerrata, että kyse on direktiivin 87/102/ETY 1 artiklan 2 kohdan a ja d alakohdasta, 4 artiklan 2 kohdan c alakohdasta ja 8 artiklasta.
rajoittavat kuitenkin huomattavasti tämän määritelmän soveltamisalaa. Niiden sanamuoto osoittaa selvästi, että direktiivissä kuluttaja on nimenomaan päävelallinen. Kun yhteisön lainsäädännössä viitataan kuluttajaan, se merkitsee, että tälle asetetaan sellaisia oikeuksia tai velvollisuuksia, jotka on määritelty nimenomaan luotonsaajalle tai luoton vastaanottajalle kuuluviksi. Lainsäätäjä siis katsoo, että kuluttajalla tarkoitetaan direktiivin 87/102/ETY merkityksessä luotonottajaa.
Esityöt vahvistavat tämän tulkinnan. Komission direktiiviehdotuksessa luottosopimus määritellään nimittäin sopimukseksi
jolla luotonantaja myöntää kuluttajalle luottoa — — ja jonka mukaisesti kuluttaja maksaa luoton takaisin korkoineen ja muine mahdollisine maksuineen — —.Muutettu ehdotus neuvoston direktiiviksi kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä, 1 artiklan 2 kohdan c alakohta (EYVL 1984, C 183, s. 4, kursivointi tässä). Suomennettu yhteisöjen tuomioistuimessa, koska EYVL:ssä ei ole julkaistu suomenkielistä tekstiä.
42.Koska takaaja ei ole luottosopimuksen osapuolena, häntä ei voida pitää direktiivissä 87/102/ETY tarkoitettuna kuluttajana.43.Sanamuodon perusteella tehtävän tulkinnan mukaan direktiiviä 87/102/ETY ei siis voida soveltaa takaussopimuksiin.<TI><P>Direktiivin 87/102/ETY yleinen rakenne</P></TI>44.Ranskan hallitusKirjalliset huomautukset, 4.1 kohta.
ja komissioKirjalliset huomautukset, 6 kohta.
korostivat kirjallisissa huomautuksissaan, ettei takauksia ole nimenomaisesti jätetty direktiivin 87/102/ETY soveltamisalan ulkopuolelle. Niitä ei esimerkiksi mainita lainkaan direktiivin 2 artiklassa, jossa lueteilaan ne sopimukset ja tilanteet, joihin direktiiviä ei sovelleta. Tästä komissio päättelee, ettei yhteisön lainsäätäjä ole ottanut lainkaan kantaa — ei myönteistä eikä kielteistä — takauksiin.45.Minun on kuitenkin vaikea olla samaa mieltä komission kanssa tästä asiasta.46.Direktiivi 87/102/ETY sisältää nimittäin useita viittauksia esinevakuuksiin ja henkilövakuuksiin.Esimerkiksi 2 artiklan 3 kohdassa säädetään, että mitä edellä [eräissä direktiivin säännöksissä] säädetään, ei sovelleta luottosopimuksiin tai sopimuksiin, jotka sisältävät lupauksen luoton myöntämisestä, jos sopimuksen vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen — —.Kursivointi tässä.
Samoin direktiivin liitteessä I luetellaan luottosopimuksen olennaisina sopimusehtoina, jotka jäsenvaltiot voivat vaatia mainitsemaan kirjallisessa sopimuksessa, kuluttajalta mahdollisesti vaadittu vakuus.1 kohdan vi alakohta ja 4 kohdan ii alakohta (kursivointi tässä).
47.Myös komission neuvostolle esittämissä direktiiviehdotuksissa on vastaavia mainintoja.Esimerkiksi alkuperäisen komission ehdotuksen mukaan luottosopimuksessa on oltava olennaiset sopimuslausekkeet sekä erityisesti — — maininta mahdollisesti vaaditusta vakuudesta.Ehdotus neuvoston direktiiviksi kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä, 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan 7 alakohta (EYVL 1979, C 80, s. 4, kursivointi tässä). Tässä ja jäljempänä ratkaisuehdotuksessa esitetyt lainaukset direktiiviehdotuksesta on suomennettu yhteisöjen tuomioistuimessa, koska EYVL:ssä ei ole julkaistu suomenkielistä tekstiä.
Muutetussa direktiiviehdotuksessa edellytettiin samaan tapaan, että kirjallisessa asiakirjassa on ainakin — — maininta mahdollisesti vaaditusta vakuudesta.Em. muutetun direktiiviehdotuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan 7 alakohta (kursivointi tässä).
48.Nämä viittaukset osoittavat lainsäätäjän olleen direktiivin valmisteluvaiheessa tietoinen esinevakuuksien ja henkilövakuuksien olemassaolosta. Se oli tietoinen etenkin siitä, että luoton saannin ehtona on usein se, että kuluttaja tavalla tai toisella varmistaa velkansa takaisinmaksamisen. Näin ollen se tosiseikka, ettei direktiiviin sisälly ainuttakaan vaaditun vakuuden asemaa tai kohtelua määrittelevää säännöstä, osoittaa, että lainsäätäjän tarkoituksena on ollut pitää vakuudet direktiivin soveltamisalan ulkopuolella.49.Lisäksi useat yhteisön toimielimet ovat esittäneet kannanottoja, joista lainsäätäjän tarkoitus käy ilmi vielä selvemmin.Komissio nimittäin esitti neuvostolle vuosina 1995 ja 1997 kaksi kertomusta direktiivin 87/102/ETY täytäntöönpanosta ja siitä, miten jäsenvaltiot olivat saattaneet sen osaksi kansallista oikeusjärjestystään.Komission kertomus direktiivin 87/102/ETY täytäntöönpanosta, 11.5.1995 (KOM(95) 117 lopullinen) ja komission kertomus direktiivin 87/102/ETY täytäntöönpanosta, 24.9.1997— KOM(95) 117 lopullinen, 11.5.1995. Tiivistelmä kannanotoista ja huomautuksista (KOM(97) 465 lopullinen).
Näissä kahdessa kertomuksessa se toteaa, että vaikka direktiivi 87/102/ETY ei koske takaajia, monet jäsenvaltiot ovat antaneet heitä koskevia määräyksiä. Komissio ehdottaa, että jotkin direktiivissä säädetyt tiedonantovelvoitteet laajennetaan takaajiin.Em. 11.5.1995 annettu kertomus, 345 kohta (kursivointi tässä). Komissio vahvisti em. 24.9.1997 antamassaan kertomuksessa näin: Koska takaajilla on usein huonompi oikeusturva kuin luotonottajalla — — ja koska he eivät kuulu direktiivin 87/102/ETY soveltamisalaan, useat jäsenvaltiot ovat ottaneet käyttöön erilaisia takaajien suojelun muotoja. Kertomuksessa ehdotetaan, että tiettyjä direktiivissä säädettyjä tiedonantovelvollisuuksia laajennettaisiin takaajiin. (80 kohta, kursivointi tässä.)
Euroopan parlamentti antoi 11.3.1997 päätöslauselman komission ensimmäisestä kertomuksesta. Siinä se viittaa siihen, että laajennettaessa tiettyjen direktiivissä 87/102/ETY mainittujen velvoitteiden sovellusalaa kattamaan myös takaajat, huomiota on kiinnitettävä olennaisiin eroavaisuuksiin verrattaessa tilannetta — — luottoa ottaviin henkilöihin.Euroopan parlamentin päätöslauselma komission kertomuksesta direktiivin 87/102/ETY täytäntöönpanosta, 11.3.1997 (KOM(95)0117 — C4-0185/95) (EYVL C 115, s. 27, 16 kohta, kursivointi tässä).
50.Kuten panimo aivan oikein korosti, komissio ja parlamentti tarkastelevat edellä mainituissa asiakirjoissa, onko direktiivin säännöksiä de lege ferenda laajennettava henkilövakuuksiin. Tästä seuraa, että takaukset jäävät de lege lata direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.51.Tarkastelen seuraavaksi direktiivin 87/102/ETY muita säännöksiä sen perusteella, mihin tavoitteisiin niillä pyritään.<TI><P>Direktiivin 87/102/ETY tavoitteet</P></TI>52.Direktiivin 87/102/ETY yleisenä tavoitteena on kuluttajien suojelu.Direktiivillä 87/102/ETY on toinenkin tavoite, nimittäin kulutusluottoja koskevien yhtenäismarkkinoiden luominen (johdanto-osan 5. perustelukappale). Siksi sillä pyritään ehkäisemään yhteisöön sijoittautuneiden luotonantajien välisen kilpailun vääristyminen (johdanto-osan 2. perustelukappale) sekä poistamaan sellaisten tavaroiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden esteet, joita kuluttaja voi hankkia luotolla (johdanto-osan 4. perustelukappale).
Sen johdanto-osassa todetaan seuraavaa:Euroopan talousyhteisön toimintaohjelmissa kuluttajansuojaa ja kuluttajavalistusta koskevaksi politiikaksi edellytetään erityisesti kuluttajien suojaamista kohtuuttomilta luottoehdoilta ja kulutusluottoja koskevien yleisten ehtojen yhdenmukaistamisen suorittamista kiireellisenä hankkeena; [johdanto-osan 6. perustelukappale]
kulutusluottoja koskevat erot lainsäädännössä ja käytännöissä johtavat epäyhtenäiseen kuluttajansuojaan eri jäsenvaltioissa [johdanto-osan 7. perustelukappale].
53.Tarkemmin sanottuna direktiivillä 87/102/ETY pyritään tarjoamaan kuluttajalle riittävästi tietoa luottoehdoista ja -kustannuksista.Direktiivissä 87/102/ETY pyritään myös asettamaan tiettyjä vaatimuksia, joita sovelletaan kaikkiin luottomuotoihin (johdanto-osan 10. perustelukappale).
Sen johdanto-osan 9. perustelukappaleessa esitetään nimittäin seuraavaa:kuluttajan olisi saatava riittävästi tietoa luottoehdoista ja -kustannuksista sekä omista velvoitteistaan; hänelle olisi ilmoitettava muun muassa todellinen vuosikorko tai, jollei se ole mahdollista, kuluttajan maksettaviksi tulevien luottokustannusten yhteismäärä; kunnes päätetään yhteisön todellisen vuosikoron laskentamenetelmästä tai -menetelmistä, jäsenvaltion olisi voitava säilyttää nykyiset tätä korkoa koskevat laskentamenetelmänsä tai -käytäntönsä taikka, jollei tämä ole mahdollista, säädettävä kulutusluoton kokonaiskustannusten ilmoittamisesta kuluttajille.Direktiiviä 87/102/ETY muutettiin direktiiveillä 90/88/ ETY ja 98/7/EY, joilla otettiin käyttöön sama todellisen vuosikoron laskemismenetelmä koko yhteisön alueella.
54.Useimmilla direktiivin säännöksillä pyritään siis siihen, että kuluttaja saisi tarkat tiedot luoton kustannuksista ja siihen liittyvistä maksuista.Direktiivin 3 artiklassa säädetään, että jokaisessa elinkeinonharjoittajan toimitiloissa esillä olevassa tarjouksessa, johon sisältyy maininta luoton kustannuksista — kuten korkokannasta — on mainittava todellinen vuosikorko.On syytä kerrata, että direktiivin 87/102/ETY määritelmän mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan kulutusluoton kokonaiskustannuksia vuosikorkona luoton määrälle laskettuna 1 a artiklassa säädetyllä tavalla [1 artiklan 2 kohdan e alakohta].
Samoin direktiivin 4 artiklassa edellytetään, että luottosopimus on tehtävä kirjallisesti. Kirjallisessa sopimuksessa kuluttajalle on muun muassa ilmoitettava tämän maksettavaksi tulevien lyhennysten sekä korkoerien ja muiden maksujen suuruus, lukumäärä ja maksuvälit. Sopimuksessa on mainittava myös sellaiset luoton kustannukset, joita ei ole otettu huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa mutta jotka kuluttajan on maksettava. Lisäksi kirjallisessa sopimuskappaleessa on mainittava muut olennaiset sopimusehdot. Näistä ehdoista direktiivin liitteessä I mainitaan esimerkiksi luottoraja, takaisinmaksuehdot, käteishinta ja luottosopimuksen perusteella maksettava hinta, mahdollinen käteismaksuosuus sekä maksuerien lukumäärä, suuruus ja eräpäivät, kuluttajalta luoton takaisinmaksamisen vakuudeksi mahdollisesti vaadittavan vakuutuksen kustannukset jne.
Tällaisista ilmoitusvelvoitteista säädetään myös direktiivin 6 artiklassa. Sen 1 kohdan mukaan kuluttajalle on silloin, kun on sovittu luotosta, jonka luottolaitos — — myöntää ennakkonostoina muulta avistatililtä — — , ilmoitettava joko sopimusta tehtäessä tai sitä ennen — — mahdollinen luottoraja [sekä] vuotuinen korkokanta ja maksut — — . Sen 2 kohdassa täsmennetään seuraavaa: Lisäksi kuluttajalle on sopimuksen voimassaoloaikana ilmoitettava kaikista vuotuista korkokantaa tai veloitettavia maksuja koskevista muutoksista silloin, kun tällaisia muutoksia tapahtuu.
55.Kaikilla näillä säännöksillä pyritään antamaan kuluttajalle täsmälliset tiedot tämän velvoitteiden laajuudesta. Tarkoituksena on etenkin, että kuluttaja tietää tarkalleen, minkä suuruinen summa hänen on luottosopimuksen nojalla suoritettava tai maksettava takaisin.56.Tästä päätellen direktiivin tavoitteena on erityisesti mahdollistaa se, että kuluttaja voi tehdä ja täyttää luottosopimuksen täysin tietoisena sitä koskevista seikoista. Sillä pyritään siis suojelemaan kuluttajaa tietyiltä kulutusluottoihin sisältyviltä riskeiltä, kuten mahdollisilta kulutusluottoja elinkeinotoiminnassaan myöntävien luotonantajien väärinkäytöksiltä, harkitsemattomasti tehdyiltä maksusitoumuksilta tai siltä, mitä voitaisiin kutsua kuvitelluksi ostovoimaksi.57.Direktiivin teleologinen tulkinta siis vahvistaa, että sen pääasiallisena tarkoituksena on suojella luotonottajaa.58.Jotkut asian käsittelyyn osallistuneet osapuoletKs. mm. komission huomautukset (7 kohta), Siepertin huomautukset (III.6 kohta) ja Ranskan hallituksen suullisen menettelyn aikana esittämä.
kuitenkin esittivät, että direktiivin 87/102/ETY tarkoituksena on antaa kuluttajille korkein mahdollinen suoja.Ne väittivät, että direktiivissä säädettyä suojaa on laajennettava takaajiin, silloin kun nämä sitoutuvat takaukseen yksityisesti eikä takausta anneta elinkeino- tai ammattitoiminnan yhteydessä. Kulutusluotoissa takaaja joutuu nimittäin heikkoon asemaan luotonsaajaan verrattuna. Takaajana on usein joku luotonsaajan läheisistä — ystävä tai sukulainen — joka tekee sitoumuksen tunnesyiden vuoksi. Tarve suojella takaajaa on sitäkin suurempi silloin, kun tämä suostuu ottamaan vastuun luoton takaisinmaksamisesta saamatta vastineeksi vastavuoroista sitoumusta luotonantajalta tai päävelalliselta.
59.Yhdyn pitkälti näiden osapuolten esittämiin huolenaiheisiin. Kuitenkin riippumatta siitä, ettei direktiiviä 87/102/ETY ole tarkoituskaan soveltaa henkilötakauksiin, minusta vaikuttaa siltä, ettei takaajia pystytä suojaamaan riittävästi sillä, että direktiivin soveltamisalaa laajennetaan osapuolten esittämällä tavalla.60.Henkilötakaajia uhkaavat riskit ovat nimittäin luonteeltaan erilaisia kuin kulutusluottoihin sisältyvät riskit. Henkilötakauksissahan riskit liittyvät pääasiallisesti päävelallisen maksukyvyttömyyteen ja epätietoisuuteen siitä, miten takausjärjestelmä toimii.61.Henkilötakaajien riittävä suoja edellyttäisi, että heille annettaisiin tietoa aivan muista seikoista kuin luoton ehdoista ja kustannuksista. Kuten SaksanHuomautukset, 15 ja 18 kohta.
ja Suomen hallituksetHuomautukset, 9 kohta.
perustellusti korostivat, tiedot olisi annettava erityisesti luotonottajan maksukyvystä, takausta sääntelevästä oikeudellisesta järjestelmästä (yleinen järjestelmä, toissijainen takaus, yhteisvastuullinen takaus jne.) ja siitä, millä edellytyksillä takaaja voidaan velvoittaa maksamaan luotto takaisin. Jos luotonottaja on ottanut vakuutuksen luottonsa takaisinmaksun vakuudeksi, voi olla hyödyllistä ilmoittaa myös mahdollisista oikeussuojakeinoista, joita takaajalla on käytettävissään vakuutuksenantajaa vastaan.62.Tältä kannalta katsottuna direktiivissä 87/102/ETY säädetyt tiedottamisvelvoitteet eivät näyttäisi soveltuvan sellaisten henkilötakaajien tarpeisiin, jotka sitoutuvat yksityishenkilöinä takaamaan kulutusluoton takaisinmaksamisen.63.Useat asian käsittelyyn osallistuneet osapuoletKs. Espanjan hallituksen huomautukset (8 kohta), Ranskan hallituksen huomautukset (4.2 kohta), komission huomautukset (III.1 kohta) ja Siepertin huomautukset (III.4 kohta).
huomauttivat lisäksi, että takaus liittyy läheisesti luottosopimukseen. Ne totesivat yhteisöjen tuomioistuimen tulleen Dietzinger-tapauksessa antamassaan tuomiossa tämän yhteyden vuoksi siihen tulokseen, että takaukset voivat kuulua direktiivin 85/577/ETY soveltamisalaan.Edellä mainitussa tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin toteaa, että — — luoton myöntäminen on palvelu, ja takaussopimus on olemassa vain liitännäisesti päävelkaa koskevaan sopimukseen nähden, jonka ennakkoehto se on käytännössä useimmiten.Tuomion 18 kohta.
Yhteisöjen tuomioistuin päätti seuraavaa: Ottaen huomioon luottosopimuksen ja sen täyttämisen takaavan takauksen välisen läheisen yhteyden sekä sen seikan, että velan takaisinmaksun takaava henkilö saattaa olla yhteisvastuullinen velallinen tai takaaja, ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että takaus kuuluu direktiivin [85/577/ETY] soveltamisalaan.Tuomion 20 kohta.
64.Takauksella todellakin on läheinen yhteys luottosopimukseen kahdessa suhteessa.Taloudellisella tasolla luotto- ja rahoituslaitokset asettavat usein luoton myöntämisen ehdoksi sen, että luotonsaaja pystyy varmistamaan velkansa takaisinmaksamisen esinevakuudella tai henkilövakuudella.
Oikeudellisella tasolla takaus on pääsopimukseen — eli luottosopimukseen — nähden liitännäinen sopimus. Luotonantajan mahdollisuus ryhtyä toimenpiteisiin takaajaa vastaan on siis riippuvainen päävelan, jonka suorittaminen sillä taataan, olemassaolosta ja laajuudesta.
65.En kuitenkaan ole täysin vakuuttunut syistä, joiden vuoksi yhteisöjen tuomioistuin päätteli tämän läheisen yhteyden perusteella takausten voivan kuulua direktiivin 85/577/ETY soveltamisalaan.Yhteisöjen tuomioistuin on perustellut tämän kohdan hyvin niukasti asiassa Dietzinger antamassaan tuomiossa. Perusteluissa rajoitutaan joihinkin takaukseen liittyviin ominaisuuksiin — nimittäin luottosopimuksen ja takauksen väliseen läheiseen yhteyteen sekä siihen, että velan takaisinmaksun takaava henkilö saattaa olla yhteisvastuullinen velallinen tai takaaja — joista johdetaan lähes automaattisesti periaate, jonka mukaan takaussopimus voi kuulua direktiivin 85/577/ETY soveltamisalaan.
Viittaus takauksen liitännäisluonteeseen tosiaan osoittaa, että Dietzinger-tapauksessa sovelletaan erikoisella tavalla periaatetta, jonka mukaan sivuvaateeseen sovelletaan samaa sääntöä kuin päävaateeseen (accessorium sequitur principale).Tämän tulkinnan vahvistaa Dietzinger-tapauksen 22 kohta, jossa yhteisöjen tuomioistuin toteaa seuraavaa: — — direktiivin [85/577/ETY] 1 artiklan sanamuodosta sekä takauksen liitännäisestä luonteesta seuraa, että direktiivin [85/577/ETY] soveltamisalaan voi kuulua ainoastaan sellainen takaus, joka liittyy sopimukseen, jolla kuluttaja on tehnyt kotimyynnissä sitoumuksen elinkeinonharjoittajan kanssa saadakseen tältä tavaroita tai palveluja.
Yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että jos luottosopimus kuuluu direktiivin 85/577/ETY soveltamisalaan, takaussopimusta on silloin kohdeltava samalla tavalla kuin pääsopimusta.
66.Mielestäni vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä seikka ei tässä tapauksessa riitä perusteeksi takausten sisällyttämiseen direktiivin 87/102/ETY soveltamisalaan.Direktiivistä 85/577/ETY ks. julkisasiamies Jacobsin asiassa Dietzinger annetussa ratkaisuehdotuksessa esittämät perustelut.
Direktiivin 87/102/ETY sanamuodosta, yleisestä rakenteesta ja tavoitteista seuraa selvästi, ettei sitä voida soveltaa sellaiseen takaussopimukseen, joka tehdään kulutusluoton takaisinmaksun vakuudeksi.67.Julkisasiamies Jacobs korosti aivan oikein Dietzinger-tapauksesta antamassaan ennakkoratkaisussa seuraavaa: — — on tietenkin riidatonta, että direktiivin [85/577/ETY] tavoitteena on kuluttajansuoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että direktiivillä [85/577/ETY] suojellaan kaikkia kuluttajia kaikissa olosuhteissa: muiden kuluttajansuojaa koskevien direktiivien tavoin tätä direktiiviä [85/577/ETY] sovelletaan vain tiettyihin oikeustoimiin.Ratkaisuehdotuksen 39 kohta.
68.Direktiiviä 87/102/ETY sovelletaan tässä asiassa luottosopimuksiin. Takaussopimuksiin sitä ei mielestäni voida soveltaa.69.Lopuksi haluan — kuten julkisasiamies Jacobs edellä mainitussa ratkaisuehdotuksessaanRatkaisuehdotuksen 43 kohta.
esitti — huomauttaa ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle siitä, että antamani ratkaisu ei estä sitä tulkitsemasta VerbrKrG:ta eri tavalla. Direktiivin 87/102/ETY 15 artiklan nojalla jäsenvaltiot voivat nimittäin pitää voimassa tai antaa kuluttajia tehokkaammin suojaavia säännöksiä, jotka ovat sopusoinnussa niille perustamissopimuksen mukaan kuuluvien velvoitteiden kanssa. Näin ollen mikään yhteisön oikeuden säännös ei estä Landgericht Potsdamia toteamasta, että takaussopimus voi kuulua Saksan lain nojalla VerbrKrG:n soveltamisalaan.