Väliaikainen versio

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

NICHOLAS EMILIOU

26 päivänä maaliskuuta 2026 (1)

Asia C‑579/24

Austro-Mechana Gesellschaft zur Wahrnehmung mechanisch-musikalischer Urheberrechte Gesellschaft mbH ja

AKM eingetragene Genossenschaft mit beschränkter Haftung

vastaan

Aufsichtsbehörde für Verwertungsgesellschaften

(Ennakkoratkaisupyyntö – Bundesverwaltungsgericht [liittovaltion hallintotuomioistuin, Itävalta])

Ennakkoratkaisupyyntö – Tekijänoikeus ja lähioikeudet – Direktiivi (EU) 2019/790 – 17 artikla – Verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajan vastuu käyttäjiensä lataamasta suojatusta sisällöstä – Vastuun laajuus – Näiden palveluntarjoajien velvollisuus saada oikeudenhaltijoilta lupa tämän sisällön välittämiseen yleisölle tai saattamiseen yleisön saataviin – Direktiivi 2001/29/EY – 2 artikla – Kappaleen valmistamista koskeva oikeus – Digitaalisten kopioiden tekeminen suojatusta sisällöstä palveluntarjoajien tietokonepalvelimille – Kopiot, joita tarvitaan teknisesti sisällön saattamiseen yleisön saataviin – Oikeudenhaltijoiden erillisen luvan saamista koskevan velvollisuuden puuttuminen






I       Johdanto

1.        Käsiteltävä asia tarjoaa unionin tuomioistuimelle toisen tilaisuuden tulkita(2) tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla annetun direktiivin (EU) 2019/790 17 artiklaa.(3) Kyseisessä säännöksessä esitetään yksityiskohtaisesti edellytykset, joilla verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat, kuten YouTube, Soundcloud ja Pinterest, voivat olla vastuussa siitä, että ne ovat antaneet yleisölle pääsyn teoksiin tai muuhun aineistoon (jäljempänä suojattu sisältö), jota niiden käyttäjät ovat ladanneet näille alustoille tekijänoikeuden vastaisesti.

2.        Direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdassa säädetään tarkemmin ottaen, että nämä palveluntarjoajat suorittavat ”yleisölle välittämisen” tai ”yleisön saataviin saattamisen”, sellaisina kuin ne määritellään tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa annetun direktiivin 2001/29/EY(4) 3 artiklassa, kun ne antavat yleisölle pääsyn suojattuun sisältöön.

3.        Viimeksi mainitun säännöksen mukaan oikeudenhaltijoilla on lähtökohtaisesti yksinoikeus välittää teoksiaan tai muuta aineistoa yleisölle tai saattaa niitä yleisön saataviin. Näin ollen verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat eivät voi itse suorittaa yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista saamatta siihen etukäteen lupaa oikeudenhaltijoilta tyypillisesti tekemällä lisensointisopimuksen. Tämä velvollisuus saada tällainen lupa todetaan selvästi direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdassa.

4.        Bundesverwaltungsgerichtin (liittovaltion hallintotuomioistuin, Itävalta) esittämät ennakkoratkaisukysymykset perustuvat siihen, että kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien käyttäjät lataavat suojattua sisältöä verkkoalustoille, tästä sisällöstä tehdään automaattisesti digitaalisia kopioita, jotka tallennetaan palveluntarjoajien tietokonepalvelimille. Tällaisten kopioiden tekeminen on teknisesti välttämätöntä, jotta yleisölle voidaan antaa pääsy kyseiseen sisältöön.

5.        Kuten jäljempänä selitän, tällä kuitenkin loukataan mahdollisesti toista direktiivin 2001/29 2 artiklassa suojattua oikeutta, nimittäin ”kappaleen valmistamista koskevaa oikeutta”, jossa säädetään lähinnä, että kopioiden valmistaminen suojatusta sisällöstä on lähtökohtaisesti myös varattu oikeudenhaltijoille.

6.        Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee muun muassa, ovatko verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille suojatusta sisällöstä tehdyt digitaaliset kopiot, jotka ovat teknisesti välttämättömiä, jotta yleisölle voidaan antaa pääsy kyseiseen sisältöön, direktiivin 2001/29 2 artiklassa tarkoitettuja ”kappaleita”, jotka kuuluvat kyseisen oikeuden piiriin. Jos tähän vastataan myöntävästi, se pyytää unionin tuomioistuinta selventämään, oikeuttavatko luvat, joita näiden palveluntarjoajien on saatava oikeudenhaltijoilta direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan nojalla voidakseen välittää suojattua sisältöä yleisölle tai saattaa sitä yleisön saataviin, väistämättä myös nämä palveluntarjoajat tekemään tällaisia kopioita.

7.        Pääasian oikeudenkäynti koskee riitaa, jonka osapuolina ovat yhtäältä Austro-Mechana ja AKM (Austro-Mechanan emoyhtiö) – kaksi Itävallan kaupparekisteriin merkittyä yhteishallinnointiyhteisöä (jäljempänä yhdessä valittajat), joilla on direktiivissä 2014/26/EU(5) säädetyt hallinnointilisenssit musiikkiteosten ja tällaisiin teoksiin liittyvien kielellisten teosten tekijänoikeuden ja lähioikeuksien käyttämiseen ja hallinnoimiseen oikeudenhaltijoiden etujen mukaisesti – ja toisaalta Aufsichtsbehörde für Verwertungsgesellschaften (yhteishallinnointiyhteisöjen valvontaviranomainen Itävallassa, jäljempänä valvontaviranomainen).

8.        Valvontaviranomainen katsoo lähinnä, että lupa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on saatava oikeudenhaltijoilta direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan nojalla, käsittää väistämättä sellaisten digitaalisten kopioiden tekemisen suojatusta sisällöstä palveluntarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä, jotta yleisölle voidaan antaa pääsy tähän sisältöön. Kantajat sitä vastoin väittävät, että tällaisten kopioiden tekemiseen olisi saatava lupa erikseen ja sen olisi näin ollen oltava erillisen lisensointisopimuksen kohteena ja että tällaisesta sopimuksesta voi näin ollen neuvotella oikeudenhaltijoiden kanssa toinen yhteishallinnointiyhteisö (tässä tapauksessa Austro-Mechana) kuin se, joka hallinnoi asianomaisten oikeudenhaltijoiden oikeutta välittää teoksia yleisölle tai saattaa niitä yleisön saataviin (tässä tapauksessa AKM). Esitän jäljempänä, että unionin tuomioistuimen olisi yhdyttävä ensiksi mainittuun näkemykseen.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Kansainvälinen oikeus

9.        Bernissä 9.9.1886 allekirjoitetun, kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamista koskevan Bernin yleissopimuksen (Pariisin sopimuskirja 24.7.1971), sellaisena kuin se on muutettuna 28.9.1979 (jäljempänä Bernin yleissopimus), jonka kaikki unionin jäsenvaltiot ovat allekirjoittaneet, 9 artiklassa määrätään seuraavaa:

”1.      Tämän yleissopimuksen suojaamien kirjallisten ja taiteellisten teosten tekijöillä on yksinoikeus sallia näiden teostensa millä tavalla ja missä muodossa tahansa tapahtuva toisintaminen.

2.      Liittomaat voivat lainsäädännössään sallia näiden teosten toisintamisen tietyissä erityistapauksissa edellyttäen, ettei toisintaminen ole ristiriidassa teoksen normaalin käytön kanssa eikä kohtuuttomasti loukkaa tekijän laillisia etuja.

3.      Kaikkea äänen tai kuvan tallentamista pidetään tässä yleissopimuksessa toisintamisena.”

B       Euroopan unionin oikeus

1.     Direktiivi 2001/29

10.      Direktiivin 2001/29 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Kappaleen valmistamista koskeva oikeus”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että yksinoikeus sallia tai kieltää suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi, millä keinolla ja missä muodossa tahansa kokonaan tai osittain tapahtuva kappaleen valmistaminen on:

a)      tekijöillä teostensa osalta;

b)      esittäjillä esitystensä tallenteiden osalta;

c)      äänitetuottajilla äänitteidensä osalta;

d)      elokuvien ensimmäisten tallenteiden tuottajilla elokuviensa alkuperäiskappaleiden ja niiden kopioiden osalta; ja

e)      yleisradio-organisaatioilla lähetystensä tallenteiden osalta riippumatta siitä, onko kyseessä lähetysten langallinen vai langaton siirto, tai siirto kaapelin tai satelliitin välityksellä.”

11.      Kyseisen direktiivin 3 artiklan otsikko on ”Oikeus välittää yleisölle teoksia ja oikeus saattaa muu aineisto yleisön saataviin”. Sen 1 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa langallinen tai langaton välittäminen yleisölle, mukaan lukien teosten saattaminen yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teokset saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana”. Sen 2 kohdassa luetellaan muut tapaukset, joihin kyseistä oikeutta sovelletaan ja jotka ovat samat kuin ne, jotka mainitaan direktiivin 2001/29 2 artiklan b–e alakohdassa.

2.     Direktiivi 2014/26

12.      Direktiivin 2014/26 4 artiklan mukaan ”jäsenvaltioiden on varmistettava, että yhteishallinnointiorganisaatiot toimivat niiden oikeudenhaltijoiden etujen mukaisesti, joiden oikeuksia ne edustavat, eivätkä aseta näille velvoitteita, jotka eivät ole tarpeen kyseisten oikeudenhaltijoiden oikeuksien ja etujen suojelemiseksi tai näiden oikeuksien hallinnoimiseksi tehokkaasti”.

13.      Sen 5 artiklassa luetellaan yhteishallinnointiorganisaatioita koskevat oikeudenhaltijoiden oikeudet.

14.      Direktiivin 2014/26 16 artiklan 1 ja 2 kohta koskevat lisensointimenettelyä ja lisensointiehtoja koskevia kriteerejä.

3.     Direktiivi 2019/790

15.      Direktiivin 2019/790 2 artiklan 6 alakohdan mukaan ”verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajalla” tarkoitetaan ”sellaisen tietoyhteiskunnan palvelun tarjoajaa, jonka päätarkoituksena tai yhtenä päätarkoituksena on säilyttää suuri määrä käyttäjiensä palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa, jotka palvelu organisoi ja joita se promotoi voitontavoittelua varten, ja antaa yleisölle pääsy niihin”.

16.      Kyseisen direktiivin 17 artiklan sanamuoto on seuraava:

”1.      Jäsenvaltioiden on säädettävä, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja suorittaa tässä direktiivissä tarkoitetun yleisölle välittämisen tai yleisön saataviin saattamisen, kun se antaa yleisölle pääsyn käyttäjiensä palveluun lataamiin tekijänoikeudella suojattuihin teoksiin tai muuhun suojattuun aineistoon.

Verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajan on sen vuoksi saatava lupa direktiivin [2001/29] 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitetuilta oikeudenhaltijoilta, esimerkiksi tekemällä lisensointisopimus, jotta se voi välittää teokset tai muun suojatun aineiston yleisölle tai saattaa ne yleisön saataviin.

2.      Jäsenvaltioiden on säädettävä, että kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja saa luvan, esimerkiksi lisensointisopimuksen tekemisen perusteella, kyseinen lupa kattaa myös palvelujen käyttäjien suorittamia direktiivin [2001/29] 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvia tekoja silloin, kun he eivät toimi kaupallisin perustein tai kun heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja.

3.      Kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja suorittaa yleisölle välittämisen tai yleisön saataviin saattamisen tässä artiklassa säädetyin edellytyksin, direktiivin 2000/31/EY(6) 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä vastuun rajoitusta ei sovelleta tämän artiklan soveltamisalaan kuuluviin tilanteisiin.

Tämän kohdan ensimmäinen alakohta ei vaikuta direktiivin [2000/31] 14 artiklan 1 kohdan mahdolliseen soveltamiseen kyseisiin palveluntarjoajiin tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolella jäävissä tarkoituksissa.

4.      Jos lupaa ei myönnetä, verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat ovat vastuussa tekijänoikeudella suojattujen teosten ja muun suojatun aineiston luvattomasta yleisölle välittämisestä, mukaan lukien tekijänoikeudella suojattujen teosten ja muun suojatun aineiston saattaminen yleisön saataville, paitsi jos palveluntarjoajat osoittavat, että ne ovat

a)      toteuttaneet toimia parhaansa mukaan saadakseen luvan ja

b)      toteuttaneet toimia parhaansa mukaan huolellista ammatinharjoittamista koskevien toimialan korkeatasoisten vaatimusten mukaisesti varmistaakseen, että tietyt teokset ja muu suojattu aineisto, joista oikeudenhaltijat ovat antaneet palveluntarjoajille merkitykselliset ja tarvittavat tiedot, eivät ole saatavissa; ja joka tapauksessa

c)      toimineet oikeudenhaltijoilta riittävän perustellun ilmoituksen saatuaan viipymättä ilmoituksen kohteena olevien teosten tai muun suojatun aineiston saannin estämiseksi tai niiden poistamiseksi verkkosivustoiltaan sekä toteuttaneet parhaansa mukaan b alakohdan mukaisesti toimia estääkseen niiden tulevat lataukset palveluun.

– –”

C       Kansallinen oikeus

17.      Tekijänoikeudesta kirjallisiin ja taiteellisiin teoksiin sekä lähioikeuksista annetun liittovaltion lain (Bundesgesetz über das Urheberrecht an Werken der Literatur und der Kunst und über verwandte Schutzrechte (Urheberrechtsgesetz), jäljempänä UrhG) 15 §:n, jonka otsikko on ”Kappaleen valmistamista koskeva oikeus”, 1 ja 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”(1)      Tekijällä on yksinoikeus valmistaa teoksesta kappaleita käytetystä menetelmästä ja kappalemäärästä riippumatta väliaikaisesti tai pysyvästi.

(2)      Kappaleen valmistamiseen kuuluu myös teoksen julkisen esityksen tallentaminen välineille, joiden avulla teos on toistettavissa nähtäväksi tai kuultavaksi (kuva- tai äänitallenteet) esimerkiksi filminauhoilla tai äänilevyillä.”

18.      UrhG:n 17 §:n, jonka otsikko on ”Yleisradiointioikeus”, 1 momentin sanamuoto on seuraava:

”(1)      Tekijällä on yksinoikeus lähettää teos yleisradion kautta tai vastaavalla tavalla.”

19.      UrhG:n 18a §:n, jonka otsikko on ”Oikeus asettaa teos saataviin”, 1 momentin sanamuoto on seuraava:

”Tekijällä on yksinoikeus saattaa teos langallisesti tai langattomasti yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teos saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana.”

20.      UrhG:n 18c §:ssä, jonka otsikko on ”Yleisradiointi ja saataville saattaminen suurten verkkoalustojen tarjoajien välityksellä”, säädetään seuraavaa:

”Edellä 17 §:n 1 ja 2 momentissa ja 18a §:ssä säädetyin edellytyksin teoksen yleisradiointia tai yleisön saataviin saattamista on myös se, kun suuren verkkoalustan tarjoaja tarjoaa yleisölle pääsyn käyttäjiensä alustalle lataamiin teoksiin, jotka on suojattu tekijänoikeudella. Siksi kyseisen tarjoajan on hankittava tekijöiltä lupa. – –”

21.      UrhG:n 24a §:ssä, jonka otsikko on ”Teoksen käyttölupa tai teoksen käyttöoikeus yleisradiointia taikka yleisön saataviin saattamista varten 18c §:n mukaisesti”, säädetään, että jos suuren verkkoalustan tarjoajalle on myönnetty teoksen käyttölupa yleisradiointia tai yleisön saataviin saattamista varten UrhG:n 18c §:n mukaisesti, kyseisen palvelun käyttäjillä on myös oikeus verkkoalustan kautta esittää tai saattaa yleisön saataviin kyseisiä teoksia annetun luvan mukaisesti, kunhan kyseiset käyttäjät eivät toimi kaupallisin perustein tai kun heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja. UrhG:n 24a §:ssä säädetään myös, että käyttäjälle myönnetty lupa oikeuttaa myös palvelun tarjoajan käyttämään teosta luvan mukaisesti.

III  Tosiseikat, kansallinen menettely ja ennakkoratkaisukysymykset

22.      Ensimmäinen valittaja, Austro-Mechana, on yhteishallinnointiyhteisöistä annetun Itävallan liittovaltion lain (Bundesgesetz über Verwertungsgesellschaften) 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu yhteishallinnointiyhteisö. Tässä ominaisuudessa se edustaa useiden oikeudenhaltijoiden UrhG:ssä tarkoitettuihin teoksiin ja muuhun suojattuun aineistoon liittyviä oikeuksia ja etuja. Se on toisen valittajan, AKM:n, joka on myös yhteishallinnointiyhteisö, kokonaan omistama tytäryhtiö. Hoitaakseen tehtäviään Austro‑Mechana ja AKM tekevät oikeudenhaltijoiden kanssa hallinnointisopimuksia. Nämä hallinnointisopimukset antavat niille oikeuden hallinnoida oikeudenhaltijoiden tiettyjä yksinoikeuksia ja muun muassa neuvotella heidän puolestaan luvista tai lisensointisopimuksista verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien kanssa.

23.      Valvontaviranomaisen Austro-Mechanalle antama hallinnointivaltuus antaa sille oikeuden, joka koskee ”musiikkiteoksia ja musiikkiteoksiin liittyviä kirjallisia teoksia – – [,] kappaleen valmistamiseen – – liittyvien oikeuksien sekä niihin liittyvien osuus- ja/tai korvausvaateiden hallinnoimiseksi ja käyttämiseksi”.(7) Sitä sovelletaan muun muassa ”kappaleen valmistamiseen ja/tai levittämiseen kuva- ja/tai äänitallenteina (tallennusvälineillä) [UrhG:n] 15 ja 16 §:n mukaisesti” ja ”kappaleen valmistamiseen – – kuva- ja äänitallenteina (tallennusvälineillä) sellaisten yleisradiointia varten tarkoitettujen elokuvateosten yhteydessä, joita yleisradio-organisaatio tai verkkolähetystoiminnan harjoittaja (webcaster) tuottaa itse tai teettää”.

24.      AKM:n hallinnointivaltuus koskee ”koskee musiikkiteoksia ja musiikkiteoksiin liittyviä kirjallisia teoksia – – esitysten, konserttiesitysten ja yleisradiolähetysten esitys-, sopimus-, lähetys- ja saatavillesaattamisoikeuksien sekä niihin liittyvien osuus- ja/tai korvausvaateiden hallinnoimiseksi ja käyttämiseksi”.(8)

25.      Austro-Mechana pyysi 7.6.2022 tekemällään hakemuksella valvontaviranomaista toteamaan, että sen hallinnointivaltuus kattaa kappaleen valmistamisen suurilla verkkoalustoilla tapahtuvaa yleisradiointia ja yleisön saataviin saattamista varten. Se väitti lähinnä, että sen hallinnointivaltuus käsittää suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille tehdyt digitaaliset kopiot, jotka ovat satunnaisia kyseisen aineiston näillä alustoilla tapahtuvaan yleisölle välittämiseen tai yleisön saataviin saattamiseen nähden ja teknisesti välttämättömiä näiden tekojen kannalta. Se esitti tämän väitteen huolimatta siitä, että tämä yleisölle välittäminen tai yleisön saataviin saattaminen kuuluu AKM:n hallinnointivaltuuden soveltamisalaan.

26.      Valvontaviranomainen hylkäsi 30.1.2023 tekemällään päätöksellä (sen 1 kohdassa) Austro-Mechanan hakemuksen ja totesi (sen 2 kohdassa), että AKM:n hallinnointivaltuus kattaa jo tällaiset kappaleet.

27.      Valvontaviranomainen huomautti ensinnäkin olevan epäselvää, vaikuttavatko UrhG:n 18c §:n, jolla saatetaan direktiivin 2019/790 17 artikla osaksi Itävallan lainsäädäntöä, soveltamisalaan kuuluvat teot tai prosessit ylipäätään kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen, jota suojataan UrhG:n 15 §:ssä, jolla puolestaan saatetaan direktiivin 2001/29 2 artikla osaksi Itävallan lainsäädäntöä. Se viittasi tältä osin joihinkin toteamuksiin, jotka sisältyvät Euroopan komission kyseistä säännöstä koskevaan ohjeistukseen,(9) ja korosti, että direktiivin 2019/790 17 artiklassa ja näin ollen UrhG:n 18c §:ssä käsitellään yksinomaan yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevaa oikeutta, sellaisena kuin se määritellään direktiivin 2001/29 3 artiklassa.

28.      Se totesi lisäksi, että vaikka oletettaisiin, että direktiivin 2019/790 17 artiklan ja siten UrhG:n 18c §:n mukaiset teot ja prosessit vaikuttavat kappaleenvalmistamista koskevaan oikeuteen, direktiivin 2019/790 17 artiklan tavoitteesta voidaan päätellä, että lupa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on saatava käyttäjien niiden alustoille lataaman suojatun sisällön välittämiseen yleisölle tai saattamiselle yleisön saataviin, käsittää väistämättä kaikki kappaleen valmistamista koskevat teot, jotka ovat teknisesti välttämättömiä tätä varten. Näitä tekoja ei voida erottaa yleisölle välittämisestä tai yleisön saataviin saattamisesta, mistä seuraa, ettei kappaleen valmistamista koskevan oikeuden lisensoiminen erikseen ole mahdollista.

29.      Sekä Austro-Mechana että AKM tekivät tästä päätöksestä valituksen Bundesverwaltungsgerichtiin, joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin. Ne väittävät lähinnä, että riidanalaisen päätöksen 2 kohta olisi kumottava sitä korvaamatta ja että sen 1 kohtaa olisi muutettava siten, että Austro-Mechanan 7.6.2022 esittämä hakemus hyväksytään.

30.      Bundesverwaltungsgericht oli epävarma edellä mainittujen unionin oikeuden säännösten oikeasta tulkinnasta, joten se päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”[1)]      Onko unionin oikeutta ja etenkin direktiivin [2001/29] 2 artiklaa sekä direktiivin [2019/790] 17 artiklan 1 kohtaa sekä [Bernin yleissopimuksen] 9 artiklaa tulkittava siten, että direktiivin [2019/790] 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettu verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja, joka säilyttää käyttäjien palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa, paitsi välittää niitä yleisölle (tai saattaa niitä yleisön saataviin) direktiivin [2001/29] 3 artiklassa tarkoitetulla tavalla myös valmistaa tai niiden on katsottava valmistaneen niistä kappaleen direktiivin [2001/29] 2 artiklassa tarkoitetulla tavalla ja että kyseisen palveluntarjoajan on tällöin haettava erillinen lupa direktiivin [2001/29] 2 artiklassa mainituilta oikeudenhaltijoilta?

[2)]      Mikäli ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan myöntävästi:

Onko unionin oikeutta ja etenkin direktiivin [2019/790] 17 artiklan 1 ja 2 kohtaa sekä 1 artiklan 2 kohtaa ja 2 artiklan 6 alakohtaa tulkittava siten, että direktiivin [2019/790] 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettujen verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien saama lupa valmistaa kappale kattaa myös kappaleenvalmistamistoimet, jotka kyseisten alustojen käyttäjät ovat suorittaneet tai niiden on katsottava suorittaneen, kun käyttäjät eivät toimi kaupallisin perustein tai kun heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja?

[3)]      Mikäli ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan kieltävästi:

Onko unionin oikeutta ja etenkin direktiivin [2001/29] 2 artiklaa ja direktiivin [2019/790] 17 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että kun direktiivin [2019/790] 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettujen verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelujen käyttäjät käyttävät kyseisiä palveluja lataamalla tekijänoikeudella suojattuja teoksia ja muuta suojattua aineistoa säilytettäväksi ja jaettavaksi, he valmistavat niistä kappaleita direktiivin [2001/29] 2 artiklassa tarkoitetulla tavalla ja tarvitsevat siihen luvan direktiivissä [2001/29] 2 artiklassa mainituilta oikeudenhaltijoilta?

[4)]      Mikäli ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan myöntävästi:

Onko unionin oikeutta ja erityisesti direktiivin [2014/26] 4 ja 5 artiklaa sekä 16 artiklan 1 ja 2 kohtaa tulkittava siten, että oikeudenhaltijat voivat myös myöntää yhteishallinnointiorganisaatioille (tai riippumattomalle hallinnointiyhteisölle) myös yksittäin ja erikseen yhtäältä direktiivin [2001/29] 2 artiklassa säädetyn kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja toisaalta saman direktiivin 3 artiklassa säädetyn yleisölle välittämistä koskevan oikeuden direktiivin [2019/790] 17 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaista lisensointia varten, jotta eri organisaatiot (tai riippumattomat hallinnointiyhteisöt) voivat hallinnoida näitä oikeuksia kollektiivisesti tai jotta näitä oikeuksia voidaan hallinnoida osin yksittäin?”

31.      Ennakkoratkaisupyyntö, joka on päivätty 30.8.2024, toimitettiin unionin tuomioistuimen kirjaamoon 3.9.2024. Kirjallisia huomautuksia esittivät pääasioiden valittajat, Itävallan ja Ranskan hallitukset sekä komissio. Kyseiset osapuolet, samoin kuin valvontaviranomainen, esittivät suulliset lausumansa 8.10.2025 pidetyssä istunnossa.

IV     Asian tarkastelu

32.      Direktiivin 2001/29 2 artiklan mukaan kappaleen valmistamista koskevalla oikeudella tarkoitetaan tekijöiden, esittäjien, tuottajien ja yleisradio-organisaatioiden ”yksinoikeutta sallia tai kieltää suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi, millä keinolla ja missä muodossa tahansa kokonaan tai osittain tapahtuva kappaleen valmistaminen” teoksistaan, esityksistään, äänitteistään, elokuvistaan ja lähetyksistään.

33.      Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuinta pyydetään määrittämään, sovelletaanko tätä oikeutta verkkosisällönjakopalvelujen yhteydessä silloin, kun suojatun sisällön digitaalisia kopioita, jotka ovat teknisesti välttämättömiä, jotta yleisölle voidaan antaa pääsy tähän sisältöön, tehdään näiden palvelujen tarjoajien tietokonepalvelimille. Tämä edellyttää sen selventämistä, ovatko tällaiset kopiot direktiivin 2001/29 2 artiklassa tarkoitettuja kappaleita.

34.      Lisäksi, jos oletetaan, että kappaleen valmistamista koskevaa oikeutta sovelletaan tässä yhteydessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, kattaako lupa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan nojalla saatava oikeudenhaltijoilta suojatun sisällön yleisölle välittämiseen tai yleisön saataviin saattamiseen alustoillaan, väistämättä sen, että tästä sisällöstä tehdään näiden palveluntarjoajien palvelimille digitaalisia kopioita, jotka ovat teknisesti välttämättömiä tämän kannalta.

35.      Sen selittämiseksi, miksi unionin lainsäätäjä otti käyttöön verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajia koskevan erityisen vastuujärjestelmän direktiivin 2019/790 17 artiklassa, on hyödyllistä palauttaa mieleen yksi direktiivin 2019/790 tärkeimmistä tavoitteista ja kyseisen säännöksen antamiseen johtaneet näkökohdat.

36.      Kuten sen johdanto-osasta ilmenee, direktiivillä 2001/29 pyritään antamaan oikeudenhaltijoille tekijänoikeuden ja lähioikeuksien ”korkeatasoinen suoja” ja varmistamaan, että he saavat ”asianmukaisen korvauksen” teostensa ja muun aineiston käytöstä etenkin ”tietoyhteiskunnassa”.(10) Kyseisessä direktiivissä annetaankin heille vastaavasti, kuten olen johdannossa selittänyt, yksinomainen oikeus kappaleen valmistamiseen heidän suojatusta sisällöstään (2 artikla) ja yksinomainen oikeus välittää se yleisölle tai saattaa se yleisön saataviin (3 artikla). Kolmas osapuoli ei siten voi pääsääntöisesti(11) suorittaa näiden oikeuksien soveltamisalaan kuuluvia tekoja ilman etukäteen saatua lupaa, mikä tapahtuu yleensä myöntämällä lisenssi korvausta vastaan.

37.      Pian direktiivin 2001/29 antamisen jälkeen interaktiivisten ”Web 2.0” ‑palvelujen ja etenkin YouTuben kaltaisten suurten alustojen syntyminen aiheutti oikeudellista epävarmuutta, joka koskee suojatun sisällön lataamista näille alustoille.

38.      Keskustelussa keskityttiin tuolloin direktiivin 2001/29 3 artiklassa säädettyyn oikeuteen välittää teos tai suojattu aineisto yleisölle tai saattaa se yleisön saataviin. Samalla kun oli selvää, että käyttäjän tekemä teoksen tai muun aineiston lataaminen verkkosisällönjakoalustalle on yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista, joka edellyttää pääsääntöisesti kyseisen oikeudenhaltijan (tai kyseisten oikeudenhaltijoiden) etukäteen antamaa lupaa, erimielisyyttä oli siitä, suorittiko kyseisen alustan ylläpitäjä itse tällaisen teon antaessaan yleisölle pääsyn tähän sisältöön ja oliko sen siten tehtävä lisensointisopimuksia tai maksettava korvauksia oikeudenhaltijoille. Oikeudenhaltijat puolestaan toivat esille huolenaiheita(12) siitä, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat kannustivat käyttäjiä lataamaan suojattua sisältöä verkkoalustoilleen ja saivat huomattavia tuloja tästä sisällöstä mainonnan tai tilausten kautta hakematta tähän lupaa tai maksamatta korvauksia oikeudenhaltijoille. Tämä tunnetaan ”arvokuilua” koskevana argumenttina.(13)

39.      Epävarmuutta liittyi myös direktiivin 2000/31 14 artiklan 1 alakohdassa säädetyn ”turvasataman” soveltamisalaan. Kyseisessä säännöksessä vapautettiin ”säilytyspalvelujen” tarjoajat tietyin edellytyksin vastuusta, joka voi seurata niiden käyttäjiään varten säilyttämästä suojatusta sisällöstä. Tältäkin osin oli epäselvää, ”suojasiko” kyseinen säännös YouTuben, Soundcloudin ja Pinterestin kaltaisia verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajia niiden käyttäjien lataaman suojatun sisällön yleisölle välittämiseen liittyvältä tekijänoikeusvastuulta.(14)

40.      Hälventääkseen tätä oikeudellista epävarmuutta unionin lainsäätäjä päätti käsitellä tätä kysymystä direktiivissä 2019/790,(15) erityisesti sen 17 artiklassa.

41.      Kuten johdannossa selitin, ensinnäkin kyseisen artiklan 1 kohdassa säädetään, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat suorittavat direktiivin 2001/29 3 artiklassa tarkoitetun yleisölle välittämisen tai yleisön saataviin saattamisen, kun ne antavat yleisölle pääsyn käyttäjiensä palveluun lataamaan suojattuun sisältöön.(16) Tämä synnyttää näiden palveluntarjoajien velvollisuuden saada asianomaisilta oikeudenhaltijoilta lupa siihen, tyypillisesti tekemällä lisensointisopimus. Lisäksi direktiivin 2019/790 17 artiklan 3 kohdassa suljetaan tällaisessa tapauksessa pois direktiivin 2000/31 14 artiklan 1 alakohdassa säädetyn ”turvasataman” soveltaminen.

42.      Toiseksi direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohdassa selvennetään, että verkkosisällönjakopalvelujen käyttäjät suorittavat myös yleisölle välittämisen tai yleisön saataviin saattamisen ladatessaan suojattua sisältöä näiden palvelujen tarjoajien verkkoalustoille. Kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat saavat luvan, esimerkiksi lisensointisopimuksen tekemisen perusteella kyseisen direktiivin 17 artiklan 1 kohdan mukaisesti, kyseinen lupa kattaa kuitenkin myös nämä teot silloin, kun kyseiset käyttäjät eivät toimi kaupallisin perustein tai kun heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja.

43.      Direktiivin 2019/790 17 artiklassa säädetyn erityisen vastuujärjestelmän(17) tarkoituksena on vahvistaa ”korkeatasoinen suoja”, joka oikeudenhaltijoilla on suojatun sisältönsä osalta,(18) ja etenkin varmistaa, että he saavat paremman korvauksen tämän sisällön käytöstä verkkosisällönjakoalustoilla. Samanaikaisesti sillä pyritään saavuttamaan ”oikeudenmukainen tasapaino” yhtäältä näiden oikeudenhaltijoiden ja toisaalta verkkosisällönjakopalveluiden tarjoajien ja niiden käyttäjien etujen ja oikeuksien välillä etenkin tarjoamalla oikeusvarmuutta näille palveluntarjoajille.(19)

44.      Direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdassa tai muissa kyseisen artiklan kohdissa ei kuitenkaan viitata nimenomaisesti oikeudenhaltijoille direktiivin 2001/29 2 artiklassa annettuun kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen tai sen puoleen digitaalisten kopioiden, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle tähän sisältöön, tekemiseen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille.

45.      Yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevaan oikeuteen aiemmin liittynyt epävarmuus nostaa siten jälleen päätään kappaleen valmistamista koskevan oikeuden yhteydessä.

46.      Tätä taustaa vasten aloitan selittämällä, miksi tällaiset digitaaliset kopiot ovat direktiivin 2001/29 2 artiklassa tarkoitettuja kappaleita ja kuuluvat siten kappaleen valmistamista koskevan oikeudenhaltijoiden yksinoikeuden piiriin (ensimmäisen kysymyksen ensimmäinen osa) (jäljempänä A jakso). Sen jälkeen esitän syyt siihen, miksi katson, että lupa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on saatava oikeudenhaltijoilta direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan nojalla suojatun sisällön välittämiseen yleisölle tai sen saattamiseen yleisön saataviin, kattaa väistämättä sellaisten digitaalisten kopioiden tekemisen tästä sisällöstä niiden palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle mainittuun sisältöön (ensimmäisen kysymyksen toinen osa) (jäljempänä B jakso). Lisäksi selitän, miksi kyseinen lupa kattaa direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohdan mukaisesti verkkosisällönjakopalvelujen käyttäjien tekemän kappaleen valmistamisen, joten näiden käyttäjien ei tarvitse saada erillistä lupaa näihin tekoihin edellyttäen, että he eivät toimi kaupallisin perustein tai heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja (toinen ja kolmas kysymys) (jäljempänä C jakso). Käsittelen lopuksi lyhyesti kysymystä siitä, voivatko oikeudenhaltijat antaa oikeuksiensa hallinnoinnin tehtäväksi eri yhteishallinnointiorganisaatioille (neljäs kysymys) (jäljempänä D jakso).

47.      Ennen tätä on kuitenkin aiheellista selittää, miksi tämän ratkaisuehdotuksen ulottuvuus on rajattu kahdessa tärkeässä suhteessa. Ensinnäkin kansallisen tuomioistuimen esittämät ennakkoratkaisukysymykset koskevat pelkästään sitä nimenomaista asiayhteyttä, jossa suojatun sisällön lataaminen verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien alustoille kuuluu direktiivin 2019/790 17 artiklan soveltamisalaan. Direktiivin 2019/790 2 artiklan 6 alakohdan ensimmäisen alakohdan mukaan verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajalla tarkoitetaan ”sellaisen tietoyhteiskunnan palvelun tarjoajaa, jonka päätarkoituksena tai yhtenä päätarkoituksena on säilyttää suuri määrä käyttäjiensä palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa, jotka palvelu organisoi ja joita se promotoi voitontavoittelua varten, ja antaa yleisölle pääsy niihin”. Etenkin ilmaisun ”suuri” käytöstä seuraa, että 17 artikla koskee sisällönjakoalustojen suurimpia ylläpitäjiä, kuten YouTubea, Soundcloudia tai Pinterestiä, ja että siinä jätetään muut sen soveltamisalan ulkopuolelle.(20) Tarkasteluni ei siten koske digitaalisia kopioita, joita tehdään, kun joko yksityiset oikeussubjektit saattavat suojattua sisältöä saataviin verkossa omilla verkkosivustoillaan tai näin tekevät sellaiset välityspalvelut, jotka eivät kuulu kyseisen säännöksen piiriin.(21)

48.      Toiseksi käsiteltävässä asiassa esille tulevat oikeudelliset kysymykset koskevat sitä nimenomaista asiayhteyttä, jossa suojatusta sisällöstä tehdään verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien tietokonepalvelimille digitaalisia kopioita, jotka ovat teknisesti välttämättömiä, jotta yleisölle voidaan antaa pääsy tähän sisältöön. Tässä ratkaisuehdotuksessa ei käsitellä kappaleita, joita on tehty verkkosisällönjakopalvelujen käyttäjien palvelimille, heidän muille IT-laitteilleen tai verkkotallennustilaan, erityisesti pilveen.(22)

A       Ovatko verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille tehdyt, teknisesti välttämättömät kopiot kappaleita, jotka kuuluvat direktiivin 2001/29 2 artiklassa suojatun kappaleen valmistamista koskevan oikeuden piiriin (ensimmäisen kysymyksen ensimmäinen osa)?

49.      Kuten komissio istunnossa selitti, kun käyttäjä painaa lataa-painiketta verkkosisällönjakoalustalla, vastaava tiedosto jaetaan ”paketteihin”. Nämä paketit siirretään internetissä reitittimien kautta ja, kun ne saapuvat asianomaisen verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan tietokeskuksiin, ne yhdistetään uudelleen sen palvelimilla, joissa tiedosto rekonstruoidaan ennen sen jakamista verkossa. Tässä prosessissa tiedostosta luodaan automaattisesti digitaalisia kopioita,(23) mikä on erottamaton osa prosessia, jossa suojattua sisältöä välitetään yleisölle tai saatetaan sen saataviin asianomaisella alustalla. Näiden kopioiden ainoa tarkoitus on ymmärtääkseni mahdollistaa tämän sisällön jakaminen verkossa yleisölle.

50.      Mielestäni on selvää, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille suojatusta sisällöstä näin tehdyt digitaaliset kopiot ovat kappaleita, jotka kuuluvat direktiivin 2001/29 2 artiklassa säädetyn yksinoikeuden piiriin.

51.      Ensinnäkin unionin tuomioistuin on jo vahvistanut muissa asiayhteyksissä, että kyseinen oikeus käsittää digitaalisten kopioiden tekemisen suojatusta sisällöstä ja niiden tallentamisen tietokonepalvelimille, sillä sitä sovelletaan kappaleen valmistamiseen suojatusta sisällöstä ”millä keinolla ja missä muodossa tahansa”.(24)

52.      Tämä tulkinta on yhdenmukainen ensimmäisen määräyksen, jossa kappaleen valmistamista koskeva oikeus tunnustetaan kansainvälisessä oikeudessa, nimittäin Bernin yleissopimuksen 9 artiklan, kanssa. Tältä osin Maailman henkisen omaisuuden järjestön (jäljempänä WIPO) tekemän tekijänoikeussopimuksen(25) 1 artiklan 4 kappaletta koskevassa julkilausumassa todetaan, että ”digitaalisessa muodossa olevan suojatun teoksen tallentaminen sähköiseen välineeseen merkitsee Bernin yleissopimuksen 9 artiklassa tarkoitettua kappaleen valmistamista”. Huomautan, että Euroopan unioni ei ole itse Bernin yleissopimuksen sopimuspuoli, sillä sen 29 artiklan 1 kappaleen mukaan kyseiseen yleissopimukseen voivat liittyä ainoastaan valtiot eivätkä kansainväliset järjestöt. Euroopan unioni on kuitenkin sitoutunut noudattamaan kyseisen yleissopimuksen aineellisia määräyksiä (1–21 artikla) teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista tehdyn sopimuksen (TRIPS-sopimus)(26) 9 artiklan 1 kohdan ja WIPO:n tekijänoikeussopimuksen 1 artiklan 4 kappaleen mukaisesti.(27)

53.      Toiseksi unionin lainsäätäjän direktiivin 2001/29 2 artiklassa omaksuman tarkoituksellisen laajan käsityksen mukaisesti kappaleen valmista koskevaa oikeutta sovelletaan paitsi kappaleen valmistamiseen ”millä keinolla ja missä muodossa tahansa” myös riippumatta siitä, tapahtuuko se ”suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi”. Näin ollen sillä seikalla, että sekä teknisestä että taloudellisesta näkökulmasta kyseessä olevat digitaaliset kopiot ovat pelkästään satunnaisia kyseisen direktiivin 3 artiklassa tarkoitettuun sisällön yleisölle välittämiseen tai yleisön saataviin saattamiseen nähden, ei ole lähtökohtaisesti merkitystä.

54.      Tältä osin huomautan kuitenkin, että direktiivin 2001/29 5 artiklan 1 kohdassa säädetään tiukoin edellytyksin poikkeuksesta, joka koskee ”sellaista tilapäistä kappaleen valmistamista, joka on väliaikaista tai satunnaista sekä erottamaton ja välttämätön osa teknistä prosessia”.(28) Tätä poikkeusta sovelletaan vain, jos viisi kumulatiivista edellytystä täyttyvät, nimittäin jos kyseinen teko

–        on tilapäinen

–        väliaikainen tai satunnainen

–        erottamaton ja välttämätön osa teknistä prosessia

–        jos sen ainoa tarkoitus on mahdollistaa välittäjän toimesta tapahtuva suojatun aineiston siirto verkossa kolmansien osapuolien välillä ja

–        jos sillä ei ole itsenäistä taloudellista merkitystä.(29)

55.      Vaikka oikeuskäytännöstä ilmenee, että näitä viittä edellytystä on tulkittava suppeasti,(30) unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että satelliittidekooderin muistissa ja televisioruudulla toteutettujen kappaleen valmistamista koskevien tilapäisten toimien(31) samoin kuin näytöllä ja välimuistissa olevien kopioiden, jotka loppukäyttäjä luo katsellessaan internetsivustoa,(32) voidaan katsoa täyttävän ne kaikki.

56.      Kantajien, Itävallan ja Ranskan hallitusten sekä valvontaviranomaisen tavoin katson, ettei samaa voida sanoa pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevien kaltaisista digitaalisista kopioista. Kuten valvontaviranomainen istunnossa selitti, tällaiset kopiot eivät ole tilapäisiä, koska niitä voidaan säilyttää verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimilla vuosia.

57.      Nämä seikat huomioon ottaen katson, ettei direktiivin 2001/29 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen voida soveltaa sellaisten digitaalisten kopioiden tekemiseen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle kyseiseen sisältöön.

58.      Kolmanneksi totean lisäksi, ettei direktiivissä 2001/29 ole mitään viitteitä siitä, että tällaisessa tilanteessa sen 3 artiklassa säädetty oikeus välittää suojattua aineistoa yleisölle tai saattaa se yleisön saataviin estäisi sen 2 artiklassa suojatun kappaleen valmistamista koskevan oikeuden soveltamisen siinä mielessä, ettei kyseinen oikeus olisi enää merkityksellinen.

59.      Olen ensinnäkin samaa mieltä kantajien kanssa siitä, että millainen tahansa eri yksinoikeuksien – käsiteltävässä asiassa kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevan oikeuden – ”yhteenniputus” olisi ristiriidassa direktiivin 2001/29 2 artiklan ja muun muassa Bernin yleissopimuksen 9 artiklan kanssa, joissa molemmissa kappaleen valmistamista koskeva oikeus määritetään yksinoikeudeksi, joka on erillinen yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevaan oikeuteen nähden.

60.      Lisäksi, kuten Ranskan hallitus huomauttaa, direktiivin 2001/29 johdanto-osan 23 perustelukappaleen mukaan oikeuden välittää teoksia yleisölle ei tulisi kattaa muita toimia. Tämä tarkoittaa ymmärtääkseni, että toteamus, jonka mukaan yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevaa oikeutta sovelletaan tiettyyn tilanteeseen, ei estä soveltamasta samanaikaisesti muita yksinoikeuksia, kuten kappaleen valmistamista koskevaa oikeutta.

61.      Toisin kuin komissio väittää, unionin tuomioistuimen aiemmista tuomioista, etenkään tuomioista Renckhoff,(33) YouTube ja Cyando tai Puola v. parlamentti ja neuvosto, ei seuraa toisenlaista päätelmää.

62.      Kuten kantajat sekä Itävallan ja Ranskan hallitukset perustellusti huomauttavat, syynä siihen, miksi unionin tuomioistuin ei käsitellyt kappaleen valmistamista koskevaa oikeutta tai direktiivin 2001/29 2 artiklaa kyseisissä asioissa, on yksinkertaisesti se, että niissä esitetyt ennakkoratkaisukysymykset eivät koskeneet kyseistä oikeutta tai mainittua säännöstä. Tuomioon Renckhoff johtaneessa asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyysi unionin tuomioistuinta tulkitsemaan ainoastaan yleisölle välittämistä tai sen saataviin saattamista koskevaa oikeutta. Tuomioon YouTube ja Cyando johtaneessa asiassa oli kyse direktiivin 2019/790 17 artiklan antamista edeltäneen sääntelyn mukaisesta vastuusta sisällön lataamisesta ja jakamisesta kyseisten palveluntarjoajien internetsivustoilla. Tuomioon Puola v. parlamentti ja neuvosto johtaneessa asiassa unionin tuomioistuinta pyydettiin arvioimaan tämän vastuujärjestelmän tiettyjen näkökohtien yhteensopivuutta Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 11 artiklassa taatun sananvapautta koskevan perusoikeuden kanssa. Näistä tuomioista ei näin ollen voida tehdä mitään päätelmiä kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ulottuvuudesta.

63.      Unionin tuomioistuin on lisäksi johdonmukaisesti erottanut oikeuskäytännössään selvästi kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevan oikeuden ja on jo vahvistanut, että molempia oikeuksia voidaan soveltaa samanaikaisesti. Se on esimerkiksi katsonut, että kaikenlainen välittäminen, joka seuraisi siitä, että pilvitallennuspalvelun käyttäjä jakaa teoksen, olisi direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdassa tarkoitetusta kappaleen valmistamisesta erillinen hyödyntämistoimi, joka voi kuulua kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan, jos kyseisen säännöksen soveltamisedellytykset täyttyvät.(34)

64.      Edellä esitetyn perusteella on nähdäkseni selvää, että suojatun sisällön lataaminen verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan alustalle on paitsi direktiivin 2001/29 3 artiklassa tarkoitettua yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista myös sen 2 artiklan soveltamisalaan kuuluvaa kappaleen valmistamista. Jos tällaista kappaleen valmistamista tehdään ilman asianomaisten oikeudenhaltijoiden lupaa, se voi näin ollen johtaa erillisen yksinoikeuden, nimittäin kappaleen valmistamista koskevan oikeuden, joka on erillinen yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevasta oikeudesta, loukkaamiseen.

B       Olisiko verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien saatava kyseessä olevaan digitaalisten kappaleiden valmistamiseen lupa, joka on erillinen siitä, jonka ne tarvitsevat antaakseen yleisölle pääsyn kyseiseen suojattuun sisältöön (ensimmäisen kysymyksen toinen osa)?

65.      Tarkastelen seuraavaksi kysymystä siitä, kattaako lupa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on saatava oikeudenhaltijoilta direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan mukaisesti direktiivin 2001/29 3 artiklassa tarkoitettuun suojatun sisällön välittämiseen yleisölle tai saattamiseen yleisön saataville, myös kappaleen valmistamisen, joka tapahtuu kyseisen direktiivin 2 artiklan mukaisesti, kun niiden palvelimille tehdään tästä sisällöstä digitaalisia kopioita, jotka ovat teknisesti välttämättömiä sisällön jakamiseksi yleisölle.

66.      Unionin tuomioistuimessa on esitetty tältä osin kolme erillistä argumentointilinjaa.

67.      Ensinnäkin valvontaviranomainen ja komissio katsovat, että direktiivin 2019/790 17 artiklan soveltamisen yhteydessä kappaleen valmistamista koskevaa oikeutta ei voida käyttää yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevasta oikeudesta riippumattomasti. Lupa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on saatava kyseisen artiklan 1 kohdan nojalla, kattaa siten väistämättä tällaista kopioiden tekemisen.

68.      Toiseksi kantajat väittävät, että vaikka direktiivin 2019/790 17 artiklaan sisältyvää erityistä vastuujärjestelmää sovelletaan sellaisten digitaalisten kopioiden tekemiseen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä kyseisen sisällön jakamiseksi yleisölle, näiden palveluntarjoajien on saatava tähän kappaleen valmistamiseen erillinen lupa, joka eroaa kyseisen artiklan 1 kohdassa nimenomaisesti mainitusta luvasta. Niiden näkemyksen mukaan valvontaviranomaisen ja komission puoltaman ratkaisun omaksuminen merkitsisi kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ”de facto lakkauttamista” perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdan, jonka mukaan ”teollis- ja tekijänoikeudet turvataan”, vastaisesti.

69.      Kolmanneksi Itävallan ja Ranskan hallitukset väittävät, että direktiivin 2019/790 17 artiklaa ei sovelleta lainkaan tällaisten kopioiden tekemiseen, sillä kyseinen säännös koskee ainoastaan yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista. Verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien vastuuta niiden palvelimille suojatusta sisällöstä tehdyistä digitaalisista kopioista, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle kyseiseen sisältöön, olisikin arvioitava yksinomaan yleisen vastuujärjestelmän eli direktiivissä 2001/29 vahvistettujen sääntöjen perusteella. Tältä osin Ranskan hallitus muistuttaa unionin tuomioistuimen katsoneen johdonmukaisesti, että direktiivin 2001/29 2 artiklaa on tulkittava siten, että ellei kyseisen direktiivin 5 artiklassa säädetyistä poikkeuksista ja rajoituksista muuta johdu, kolmas tarvitsee kaikkeen kappaleen valmistamiseen teoksesta asianomaisen oikeudenhaltijan etukäteen antaman suostumuksen.(35) Kyseisen hallituksen mukaan se, että tällaisten palveluntarjoajien sallittaisiin tehdä digitaalisia kopioita suojatusta sisällöstä ilman asianomaisen oikeudenhaltijan nimenomaista lupaa, joka on erillinen direktiivin 2019/790 17 artiklassa edellytettävästä luvasta, merkitsisi uuden, kirjoittamattoman ”poikkeuksen” tai ”rajoituksen” ottamista käyttöön suhteessa direktiivin 2001/29 2 artiklassa suojattuun kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen.

70.      Tässä yhteydessä totean, kuten valvontaviranomainen aiemmin huomautti ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen menettelyssä,(36) että direktiivin 2019/790 17 artiklaa koskevassa ohjeistuksessaan komissio totesi – mitään varsinaista selitystä antamatta –, että ”direktiivin 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu yleisölle välittäminen ja yleisön saataviin saattaminen olisi ymmärrettävä niin, että ne kattavat myös näiden toimien toteuttamiseksi tarvittavien kappaleiden valmistamisen”(37) ja että ”jäsenvaltioiden ei pitäisi asettaa verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajille velvoitetta hankkia lupaa kappaleen valmistamiseen 17 artiklan yhteydessä”.(38) Muistutan kuitenkin, että direktiivin 2019/790 17 artiklaa koskeva komission ohjeistus kuvastaa pelkästään komission näkemystä eikä ole sitova.(39)

71.      Seuraavissa jaksoissa selitän, ettei direktiivin 2019/790 17 artiklan sanamuotoon ja syntyhistoriaan perustuva tarkastelu mahdollista lopullisen päätelmän tekemistä siitä, kattaako kyseisessä säännöksessä edellytettävä lupa välttämättä sellaisten digitaalisten kopioiden tekemisen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä kyseisen sisällön välittämiseen yleisölle tai sen saattamiseen yleisön saataviin (1). Direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan asiayhteyteen perustuvan ja teleologisen tulkinnan perusteella yhdyn kuitenkin komission ohjeistuksessaan esittämään näkemykseen (2).

1.     Sanamuotoon ja syntyhistoriaan perustuva tarkastelu

72.      Totean aluksi olevani samaa mieltä Itävallan ja Ranskan hallitusten kanssa siitä, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdassa viitataan yksinomaan ”yleisölle välittämiseen tai yleisön saataviin saattamiseen”. Kyseisessä kohdassa ja missään muussa 17 artiklan säännöksessä ei viitata lainkaan kappaleen valmistamiseen tai kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen, sellaisena kuin se määritellään direktiivin 2001/29 2 artiklassa.

73.      Kyseisen säännöksen syntyhistoriasta totean, että neuvoston puheenjohtajavaltion 23.3.2018 esittämän konsolidoidun kompromissiehdotuksen(40) 13 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan – josta tuli myöhemmin direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohta – mukaan verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien ja oikeudenhaltijoiden tekemät lisensointisopimukset ”kattavat palvelujen käyttäjien vastuun direktiivin [2001/29] 2 ja 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvista teoista silloin, kun he eivät toimi kaupallisin perustein”.(41) Viittaus direktiivin 2001/29 2 artiklaan poistettiin myöhemmin ilman mitään nimenomaista selitystä, tietääkseni(42) lainsäädäntömenettelyn myöhempien vaiheiden aikana. Direktiivin 2019/790 17 artiklaa koskeviin valmisteluasiakirjoihin ei sisälly muita viitteitä sen mahdollisesta soveltamisesta direktiivin 2001/29 2 artiklassa tarkoitettuun kappaleen valmistamiseen.

74.      Vaikka sekä 17 artiklan 1 kohdan sanamuodossa että sen syntyhistoriassa vaietaan tästä kysymyksestä, tämä vaikeneminen on siten monitulkintaista. Kuten komissio perustellusti huomauttaa, se seikka, että direktiivin 2001/29 2 artiklaan viitattiin lainsäädäntömenettelyn yhdessä vaiheessa, osoittaa unionin lainsäätäjän olleen tietoinen välivaiheesta, jossa suojatusta sisällöstä tehdään digitaalisia kopioita verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille.

75.      Koska kyseisen viittauksen myöhemmälle poistamiselle ei ole esitetty mitään selitystä, tästä voidaan tehdä kaksi vastakkaista päätelmää. Voidaan esittää, kuten komissio väittää, että unionin lainsäätäjä piti tällaista viittausta tarpeettomana sillä perusteella, että tämä kappaleen valmistaminen on liitännäistä kyseisen sisällön yleisölle välittämiseen tai yleisön saataviin saattamiseen nähden ja että se kuuluu näin ollen implisiittisesti direktiivin 2019/790 17 artiklassa säädetyn erityisen vastuujärjestelmän piiriin. Vaihtoehtoisesti, kuten Austro-Mechana, AKM ja Ranskan hallitus väittävät, voitaisiin katsoa, että kappaleen valmistamista koskeva oikeus jätettiin tarkoituksella kyseisen säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle ja että siihen sovelletaan yksinomaan yleistä järjestelmää, nimittäin direktiivissä 2001/29 vahvistettuja sääntöjä, (ja mahdollisesti direktiivin 2014/26 14 artiklassa säädettyä ”turvasatamaa”).

76.      Kuten seuraavissa jaksoissa selitän, ensimmäinen näistä tulkinnoista on mielestäni parempi.

2.     Asiayhteyteen perustuva ja teleologinen tarkastelu

77.      Kaksi muuta direktiivin 2019/790 säännöstä kuin 17 artiklan 1 kohta tukee päätelmää, jonka mukaan kyseistä säännöstä sovelletaan digitaalisten kopioiden tekemiseen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jos tällaiset kopiot ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle tähän sisältöön.

78.      Ensinnäkin, kuten olen edellä 41 kohdassa selittänyt, direktiivin 2019/790 17 artiklassa säädettyä erityistä vastuujärjestelmää sovelletaan ”verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajiin”, joilla direktiivin 2019/790 2 artiklan 6 alakohdan mukaan tarkoitetaan ”sellaisen tietoyhteiskunnan palvelun tarjoajaa, jonka päätarkoituksena tai yhtenä päätarkoituksena on säilyttää suuri määrä käyttäjiensä palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa, jotka palvelu organisoi ja joita se promotoi voitontavoittelua varten, ja antaa yleisölle pääsy niihin”.(43) On vaikea nähdä, miksi unionin lainsäätäjä olisi viitannut kyseisessä määritelmässä nimenomaisesti ”säilyttämiseen”, jos digitaalisten kopioiden tekeminen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille ja niiden säilyttäminen olisi merkityksetöntä kyseisen säännöksen kannalta.(44)

79.      Toiseksi direktiivin 2019/790 johdanto-osan 61 perustelukappaleessa todetaan, että kyseisen direktiivin 17 artiklassa säädetyllä erityisellä vastuujärjestelmällä oli tarkoitus selventää vuosia jatkuneen kiistelyn ja epävarmuuden jälkeen, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat ”osallistuvat – – tekijänoikeuden kannalta merkityksellisiin tekoihin ja – – niiden [on] saatava oikeudenhaltijoilta lupa käyttäjiensä palveluun lataamaan sisältöön”.(45) Kyseinen perustelukappale viittaa siihen, että 17 artiklan 1 kohdan tarkoituksena oli suojata näitä palveluntarjoajia oikeudenhaltijoiden yksinoikeuksien, laajasti ymmärrettyinä, loukkaamiseen liittyvältä vastuulta edellyttäen, että ne ovat saaneet luvan.

80.      Direktiivin 2019/790 17 artiklassa säädetyn erityisen vastuujärjestelmän tavoitteista muistutan, kuten edellä 43 kohdassa totesin, että sen tarkoituksena on vahvistaa ”korkeatasoinen suoja”, joka oikeudenhaltijoilla on suojatun sisältönsä osalta. Siinä tehdään näin edistämällä ”lisensointimarkkinoiden kehittymistä oikeudenhaltijoiden ja verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien välillä”.(46) Tällä tavalla sillä pyritään antamaan oikeudenhaltijoille mahdollisuus saada parempi korvaus suojatun sisällön käytöstä näiden palveluntarjoajien alustoilla ja saavuttamaan ”tekijänoikeuden kannalta toimivat ja oikeudenmukaiset markkinat”.(47) Kyseisellä erityisellä vastuujärjestelmällä pyritään samanaikaisesti myös saavuttamaan ”oikeudenmukainen tasapaino” yhtäältä oikeudenhaltijoiden ja toisaalta verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien ja niiden käyttäjien etujen ja oikeuksien välillä.

81.      Tarkemmin sanoen direktiivin 2019/790 johdanto-osan 61 perustelukappaleessa korostetaan, että lisensointisopimusten olisi oltava oikeudenmukaisia ja säilytettävä kohtuullinen tasapaino molempien osapuolten (oikeudenhaltijoiden ja verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien) kannalta,(48) samalla kun sen 70 perustelukappaleessa painotetaan, että verkkosisällönjakopalvelujen nimenomaisessa asiayhteydessä on tärkeää taata käyttäjien ilmaisunvapaus ja ”löytää tasapaino [perusoikeuskirjassa] määrättyjen perusoikeuksien, erityisesti sananvapaus ja taiteen vapaus, ja omistusoikeuden, mukaan lukien teollis- ja tekijänoikeudet, välillä”.(49)

82.      Näiden tavoitteiden valossa vaikuttaa siltä, että jos lupa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on saatava direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan mukaisesti, ei koskenut sellaisten digitaalisten kopioiden tekemistä suojatusta sisällöstä niiden palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle tähän sisältöön, kyseisen direktiivin 17 artikla tehtäisiin tehottomaksi.

83.      Ensinnäkin verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien näkökulmasta direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdassa viitataan yksinomaan ”lupaan – –, jotta [ne voivat] välittää teokset tai muun suojatun aineiston yleisölle tai saattaa ne yleisön saataviin”. Jos unionin tuomioistuin katsoo, että sellaisten digitaalisten kopioiden tekemiseen suojatusta sisällöstä näiden palveluntarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle kyseiseen sisältöön, voidaan vaatia erillistä lupaa, jota ei mainita lainkaan 17 artiklassa, tästä seuraisi verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajille merkittävää oikeudellista epävarmuutta. Muistutan tässä yhteydessä, että kuten edellä 40 kohdassa todettiin, antaessaan kyseisen säännöksen unionin lainsäätäjä pyrki muun muassa vähentämään oikeudellista epävarmuutta, jota liittyi näiden palveluntarjoajien vastuuseen käyttäjien lataamasta suojatusta sisällöstä. Sen aikomuksena ei ymmärtääkseni ollut käsitellä ainoastaan osaa tästä vastuusta (toisin sanoen ainoastaan verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien vastuuta yleisölle välittämisestä tai yleisön saataviin saattamisesta, pois lukien sellaisten kappaleiden valmistaminen, jotka ovat teknisesti välttämättömiä tätä varten).

84.      Lisäksi, jos direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdassa edellytettävä lupa ei kattaisi tällaisten digitaalisten kopioiden tekemistä, kyseinen lupa olisi käytännössä hyödytön. Oikeudenhaltijat voisivat silti esittää vaateita näille palveluntarjoajille kappaleen valmistamista koskevan yksinoikeutensa, sellaisena kuin sitä suojataan direktiivin 2001/29 2 artiklassa, loukkaamisesta pelkästään siksi, että niiden palvelimille tehdään digitaalisia kopioita suojatusta sisällöstä aina, kun käyttäjä lataa tällaista suojattua sisältöä.

85.      Tästä seuraa, että oikeusvarmuuden näkökulmasta tarkasteltuna ainoa johdonmukainen ratkaisu on se, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdassa edellytettävä lupa kattaa väistämättä myös tällaiset kopiot.

86.      Toiseksi oikeudenhaltijoiden näkökulmasta tarkasteltuna, jos direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdassa edellytettävä lupa ei kattaisi tällaisten kopioiden tekemistä, tavoite varmistaa parempi korvaus suojatun sisällön käytöstä verkkosisällönjakoalustoilla vaarantuisi vakavasti. Verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajilla ei olisi juurikaan syytä pyytää tällaista lupaa, koska ne voisivat joka tapauksessa joutua vastuuseen kappaleen valmistamisesta, jota se ei kata.

87.      Lisäksi kysymys näiden palveluntarjoajien vastuusta tällaisesta kappaleen valmistamisesta herättäisi pohjimmiltaan samaa epävarmuutta, jota unionin tuomioistuin käsitteli tuomiossa YouTube ja Cyando yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevan oikeuden yhteydessä ajankohtana, jolloin direktiivin 2019/790 17 artiklassa säädettyä erityisjärjestelmää ei vielä sovellettu. Olisiko palveluntarjoaja erityisesti ensisijaisesti vastuussa direktiivin 2001/29 2 artiklan nojalla? Voisiko se vedota direktiivin 2000/31 14 artiklan 1 kohdassa säädettyyn ”turvasatamaan”?(50) Vastauksesta riippuen verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat voisivat olla täydessä vastuussa tai vapautua kokonaan vastuusta.

88.      Muistutan, että kyseisessä tuomiossa(51) unionin tuomioistuin totesi ensimmäisestä kysymyksestä, ettei potentiaalisesti laittomia sisältöjä lataa asianomaiselle alustalle ylläpitäjä vaan käyttäjät, jotka toimivat itsenäisesti, ja että ylläpitäjän oma vastuu riippuu siitä, missä määrin se osallistuu tällaisten sisältöjen välittämiseen ja onko se tarkoituksellista. Se totesi myös, että pelkästään sen perusteella, että ylläpitäjä tietää yleisesti ottaen siitä, että sen alustalla on laittomasti saatavilla suojattuja sisältöjä, ei voida katsoa, että se toimii tavoitteenaan antaa internetin käyttäjille pääsy näihin sisältöihin.

89.      Toisen kysymyksen osalta unionin tuomioistuin ei tuomiossa YouTube ja Cyando sulkenut pois sitä, että direktiivin 2000/31 14 artiklan 1 kohtaa voitaisiin soveltaa verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajiin.(52) Kyseisessä säännöksessä, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 15 artiklan 1 kohdan kanssa,(53) säädettiin, että säilytyspalvelujen tarjoajilla ei ole yleistä valvontavelvollisuutta ja että niiden on lähinnä saatuaan tiedon oikeudenhaltijoilta ryhdyttävä toimiin poistamalla laiton sisältö tai estämällä pääsy siihen (ilmoitus- ja poistamisjärjestelmä (notice-and-take-down)).(54)

90.      Antaessaan direktiivin 2019/790 unionin lainsäätäjä katsoi, ettei tämä ratkaisu antanut riittävää suojaa oikeudenhaltijoille.(55) Tästä syystä direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b ja c alakohdassa edellytetään, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat estävät oikeutta loukkaavan sisällön lataamisen tai uudelleen lataamisen etukäteen toteutettavilla toimilla, kuten automaattisilla suodatusvälineillä, joiden tarkoituksena on käyttäjien lataaman sisällön valvominen ennen sen levittämistä yleisölle(56) eikä pelkästään sen poistaminen lataamisen jälkeen.

91.      Edellä esitetyn perusteella Ranskan hallituksen, joka kehottaa unionin tuomioistuinta omaksumaan oikeudenhaltijoita suojaavan lähestymistavan, puoltama näkemys vaikuttaa olevan se, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli, että pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevaan kappaleen valmistamiseen sovelletaan edelleen yleistä vastuujärjestelmää (toisin sanoen sääntöjä, joita sovelletaan muiden säännösten kuin direktiivin 2019/790 17 artiklan nojalla), muttei direktiivin 2000/31 14 ja 15 artiklaa, joten verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat olisivat direktiivin 2001/29 2 artiklan nojalla vastuussa suojatusta sisällöstä palvelimilleen tehdyistä digitaalisista kopioista, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle kyseiseen sisältöön, elleivät ne ole saaneet oikeudenhaltijalta siihen lupaa tai ellei sovelleta jotakin direktiivin 2001/29 5 artiklassa säädetyistä poikkeuksista tai rajoituksista.

92.      Asian kannalta merkitykselliset lainsäädäntövälineet (direktiivi 2000/31, 2001/29 tai 2017/790) eivät kuitenkaan mielestäni tue tällaista lähestymistapaa. Ranskan hallituksen näkemys tarkoittaa lisäksi pohjimmiltaan sitä, että yhtäältä väitetään, ettei unionin lainsäätäjän tarkoituksena ollut, että direktiivin 2019/790 17 artiklalla luotua erityistä vastuujärjestelmää sovelletaan kyseessä olevaan kappaleen valmistamiseen, ja toisaalta oletetaan – ilman minkäänlaista oikeudellista perustaa –, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli, että kyseisen artiklan 3 kohtaa, jossa säädetään, että ”kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja suorittaa yleisölle välittämisen tai yleisön saataviin saattamisen – –, direktiivin [2000/31] 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä vastuun rajoitusta ei sovelleta tämän artiklan soveltamisalaan kuuluviin tilanteisiin”, sovelletaan analogisesti näihin tekoihin.

93.      Mielestäni on selvää, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 3 kohtaa voitaisiin soveltaa digitaalisten kopioiden tekemiseen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille vain, jos unionin lainsäätäjä ymmärsi kyseisen artiklan 1 kohdan itsessään tarkoittavan sitä, että lupa, joka näiden palveluntarjoajien on saatava kyseisen säännöksen nojalla välittääkseen suojatun sisällön yleisölle tai saattaakseen sen yleisön saataviin, kattaa väistämättä tällaisten digitaalisten kopioiden tekemisen.

94.      Vain tämän tulkinnan ansiosta oli mahdollista luopua verkkosisällönjakopalvelujen yhteydessä kokonaan edellä 89 kohdassa tarkoitetusta ilmoitus- ja poistamisjärjestelmästä ja säilyttää sen direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b ja c alakohdassa säädetyn velvollisuuden tehokkuus, jonka mukaan näiden palvelujen tarjoajien on toteutettava ehkäiseviä, automatisoituja toimia, kuten käytettävä automaattisia suodatusvälineitä. On vaikea kuvitella, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena olisi voinut olla yhtäältä vaatia näitä palveluntarjoajia poistamaan automaattisilla suodatusvälineillä havaitun loukkaavan sisällön ja estämään sen tulevat lataukset ja toisaalta edellyttää tästä samasta sisällöstä tehtyjen digitaalisten kopioiden poistamista vain asianomaisen oikeudenhaltijan ilmoituksen perusteella.

95.      Kun tarkastellaan lisäksi oikeudenhaltijoiden intressiä kappaleen valmistamista koskevan yksinoikeutensa taloudellisen arvon turvaamiseen, tästä arvosta voidaan mielestäni joka tapauksessa neuvotella, ja se voidaan ottaa huomioon luvassa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on saatava oikeudenhaltijoilta direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Erillistä lupaa tähän oikeuteen ei näin ollen tarvita.

96.      Kolmanneksi verkkosisällönjakopalvelujen käyttäjien näkökulmasta tarkasteltuna muistutan, että direktiivin 2019/790 17 artiklassa säädetyn erityisen vastuujärjestelmän tarkoituksena on myös suojella näiden käyttäjien etuja ja oikeuksia, kun he lataavat suojattua sisältöä näiden palvelujen tarjoajien alustoille.

97.      Tekniseltä kannalta on kiistatonta, että digitaalisten kopioiden tekemisen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille saavat aikaan näiden palvelujen käyttäjät, kun he napsauttavat latauspainiketta. Näiden käyttäjien on näin ollen myös katsottava suorittavan direktiivin 2001/29 2 artiklassa tarkoitettua kappaleen valmistamista. Kuten olen edellä 42 kohdassa selittänyt, direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että käyttäjät itse suorittavat direktiivin 2001/29 3 artiklassa tarkoitettua yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista, kun he lataavat suojattua sisältöä näiden palveluntarjoajien verkkoalustoille.

98.      Direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohdassa kuitenkin säädetään myös, että kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja saa oikeudenhaltijalta luvan direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan nojalla, kyseinen lupa ”kattaa myös palvelujen käyttäjien suorittamia direktiivin [2001/29] 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvia tekoja” edellyttäen, että ”he eivät toimi kaupallisin perustein tai kun heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja”. Tällaisessa tilanteessa käyttäjien ei siten tarvitse itse saada lupaa, ja he voivat vapaasti ladata kyseistä suojattua sisältöä.

99.      Direktiivin 2001/29 2 artiklan soveltamisalaan kuuluvista kappaleen valmistamista koskevista teoista totean, ettei direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohdassa viitata niihin nimenomaisesti. Direktiivin 2019/790 johdanto-osan 69 perustelukappaleessa, joka on muotoiltu laajemmin kuin kyseinen säännös, todetaan kuitenkin, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien saamien lupien olisi katettava ”myös palveluntarjoajille annetun luvan soveltamisalan piiriin kuuluvat käyttäjän suorittamat tekijänoikeuden kannalta merkitykselliset teot”.(57) Tämä yleinen viittaus ”tekijänoikeuden kannalta merkityksellisiin tekoihin” eikä ainoastaan yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskeviin tekoihin tukee näkemystä, jonka mukaan direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan eivät välttämättä kuulu vain ”palvelujen käyttäjien suorittamat direktiivin [2001/29] 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvat teot” vaan siihen voisivat kuulua myös käyttäjien tekemät kappaleen valmistamista koskevat teot.

100. Olen joka tapauksessa samaa mieltä kantajien kanssa siitä, että jos käyttäjien edellytettäisiin järjestelmällisesti hankkivan itse erillisen luvan digitaalisten kopioiden tekemiseen verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, tästä aiheutuisi merkittäviä käytännön hankaluuksia, minkä lisäksi syntyisi tilanne, jossa käyttäjä voisi ladata suojattua sisältöä siinä uskossa, että palveluntarjoajan saama lisenssi ”kattaa” hänetkin, vain saadakseen tekijänoikeuden loukkausta koskevan vaateen tämän prosessin aikana tehdyistä, teknisesti välttämättömistä kopioista. Tällainen lopputulos vaarantaisi käyttäjien sananvapauden, sellaisena kuin se taataan Roomassa 4.11.1950 ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 10 artiklassa ja perusoikeuskirjan 11 artiklassa, samoin kuin perusoikeuskirjan 13 artiklassa vahvistetun taiteen vapauden suojan verkkoalustoilla.

101. Muistutan tältä osin, että sekä direktiivillä 2001/29 että direktiivillä 2019/790 pyritään varmistamaan oikeudenhaltijoiden korkeatasoinen suoja.(58) Samanaikaisesti näistä välineistä ilmenee selvästi, että oikeudenhaltijoilla ei ole ehdotonta monopolia teostensa tai muun aineiston käyttöön. Kuten edellä 54 ja 69 kohdassa selitin, direktiivin 2001/29 5 artiklan 1, 2 ja 3 kohdassa nimittäin säädetään siitä, mitä tämä oikeus ei koske, ja useista poikkeuksista ja rajoituksista muun muassa kappaleen valmistamista koskevaan yksinoikeuteen. Tällä soveltamisalan rajaamisella ja näillä poikkeuksilla ja rajoituksilla pyritään turvaamaan ”oikeudenmukainen tasapaino” yhtäältä immateriaalioikeuksiensa suojaa koskevien oikeudenhaltijoiden oikeuksien ja etujen ja toisaalta suojatun aineiston käyttäjien perusoikeuksien ja etujen ja yleisen edun,(59) kansalaisten osallistuminen kulttuurielämään mukaan lukien, välillä.

102. Kun otetaan huomioon direktiivin 2019/790 17 artiklassa mainittujen palvelujen merkitys vapaudelle vastaanottaa ja levittää tietoja tai ajatuksia, unionin tuomioistuin on etenkin vahvistanut, että suojatun sisällön lataaminen verkkosisällönjakoalustoille kuuluu sananvapautta koskevan oikeuden käyttöalaan.(60) Näin on siitä riippumatta, loukkaako sisältö tekijänoikeuksia, sillä vaikka jokin tieto olisi suojattu tekijänoikeuksilla, tämä ei suoraan johda sen sulkemiseen sananvapauden käyttöalan ulkopuolelle.(61)

103. Perusoikeuskirjan 11 artiklassa taattu sananvapaus ”sisältää mielipiteenvapauden sekä vapauden vastaanottaa ja levittää tietoja tai ajatuksia viranomaisten siihen puuttumatta ja alueellisista rajoista riippumatta”. Se vastaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa taattua oikeutta.(62)

104. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan internetistä on tullut yksi tärkeimmistä välineistä, joilla yksilöt käyttävät sananvapauttaan ja tiedonvälityksen vapauttaan. Kun otetaan huomioon niiden helppopääsyisyys ja kyky säilyttää ja levittää valtavia määriä tietoa, internetsivustoilla ja etenkin verkkosisällönjakoalustoilla on keskeinen asema siinä, että parannetaan yleisön pääsyä uutisiin ja helpotetaan tiedonvälitystä yleisesti. Käyttäjien luoman ilmaisun julkaiseminen internetissä tarjoaa siten ennennäkemättömän alustan sananvapauden käyttämiselle.(63) Tämä pätee etenkin suuriin sosiaalisiin verkostoihin ja alustoihin, kuten YouTubeen, joka on kiistatta tärkeä väline tietojen ja ajatusten vastaanottamista ja levittämistä koskevan vapauden käyttämiseen.(64)

105. Nämä näkökohdat huomioon ottaen katson – toisin kuin kantajat –, että kappaleen valmistamista koskeva oikeus muiden perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdassa suojattujen immateriaalioikeuksien tavoin ei ole ehdoton ja että sitä on punnittava muun muassa verkkoalustojen käyttäjillä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan ja perusoikeuskirjan 11 artiklan nojalla olevan sananvapauden kanssa.

106. Totean lisäksi unionin tuomioistuimen katsoneen toistuvasti, että ”perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdasta [jonka mukaan ’teollis- ja tekijänoikeudet turvataan’] ei mitenkään ilmene, että immateriaalioikeudet olisivat koskemattomia ja että niiden suoja olisi välttämättä siis taattava ehdottomasti”.(65)

107. Selvemmin sanottuna, jos direktiivin 2019/790 17 artiklassa käyttöönotetussa erityisessä vastuujärjestelmässä sellaisten digitaalisten kopioiden tekeminen suojatusta sisällöstä, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle tähän sisältöön, edellyttäisi erillistä lupaa sen luvan lisäksi, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on jo saatava kyseisen säännöksen 1 kohdan nojalla, oikeudenhaltijat voisivat käytännössä estää sisällön välittämisen tai saatavuuden verkossa. Ne voisivat vedota tältä osin siihen, ettei lupaa tällaiseen kappaleen valmistamiseen ole, vaikka kaikki kyseisessä säännöksessä nimenomaisesti asetetut edellytykset täyttyvät. Tällainen lopputulos heikentäisi nähdäkseni selvästi sitä oikeudenmukaista tasapainoa, jonka, kuten edellä 43 kohdassa selitin, unionin lainsäätäjä pyrki varmistamaan antaessaan direktiivin 2019/790 17 artiklan.

108. Kaikki nämä seikat huomioon ottaen katson, kuten komissio istunnossa esitti, että syynä siihen, miksi unionin lainsäätäjä keskittyi direktiivin 2019/790 17 artiklassa yleisölle välittämiseen tai yleisön saataviin saattamiseen, sellaisena kuin se määritellään direktiivin 2001/29 3 artiklassa, mainitsematta nimenomaisesti sellaisten digitaalisten kopioiden tekemistä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä tähän tarkoitukseen, ei ole se, että sen tarkoituksena oli jättää tällaiset kopiot direktiivin 2019/790 17 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle. Lainsäätäjän näkökulmasta oli pikemminkin itsestäänselvää, että ne sisältyvät siihen.

109. Tämä tulkinta on lisäksi yhdenmukainen sen seikan kanssa, että pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevat digitaaliset kopiot suojatusta sisällöstä ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle tähän sisältöön. Kappaleen valmistaminen ja yleisölle välittäminen tai yleisön saataviin saattaminen, jotka tapahtuvat ladattaessa suojattua sisältöä verkkoalustalle, kuuluvat yhteen ainoaan prosessiin, joka alkaa, kun käyttäjä napsauttaa latauspainiketta. Koska tämän prosessin tavoitteena on viime kädessä jakaa suojattua sisältöä verkossa yleisön kanssa, vaikuttaa siltä, kuten olen edellisessä jaksossa jo selittänyt, että ensiksi mainitut teot (kappaleen valmistaminen) ovat satunnaisia (ts. liitännäisiä) viimeksi mainittuun (yleisölle välittäminen tai yleisön saataviin saattaminen) nähden.(66)

110. Tästä seuraa, että direktiivin 2019/790 17 artiklassa säädetyn erityisen vastuujärjestelmän yhteydessä sellaisten digitaalisten kopioiden tekemiseltä suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle tähän sisältöön, ei nähdäkseni voida edellyttää muuta lupaa kuin se, joka näiden palveluntarjoajien on jo saatava kyseisen artiklan 1 kohdan nojalla.

C       Onko verkkosisällönjakopalvelujen käyttäjien saatava erillinen lupa digitaalisten kopioiden tekemiseen palveluntarjoajien palvelimille (toinen ja kolmas kysymys)?

111. Toisella ja kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko verkkosisällönjakopalvelujen käyttäjien saatava itse lupa digitaalisten kopioiden tekemiseen suojatusta sisällöstä palveluntarjoajien palvelimille, jos tällaiset kopiot ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle tähän sisältöön. Kyseinen tuomioistuin pyrkii tarkemmin ottaen varmistumaan siitä, sovelletaanko direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohtaa tällaiseen tilanteeseen. Mainitussa säännöksessä säädetään, että ”kun verkkosisällönjakopalvelujen tarjoaja saa luvan, esimerkiksi lisensointisopimuksen tekemisen perusteella, kyseinen lupa kattaa myös palvelujen käyttäjien suorittamia direktiivin [2001/29] 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvia tekoja silloin, kun he eivät toimi kaupallisin perustein tai kun heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja”.(67)

112. Kuten olen edellä 97 kohdassa jo todennut, digitaalisten kopioiden tekemisen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille aloittavat näiden palvelujen käyttäjät, kun he napsauttavat latauspainiketta kyseisen sisällön osalta. Näiden käyttäjien on näin ollen katsottava suorittavan paitsi direktiivin 2001/29 3 artiklassa tarkoitetun yleisölle välittämisen myös kyseisen direktiivin 2 artiklassa tarkoitetun kappaleen valmistamisen.

113. Jos direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohta ei kattaisi digitaalisten kopioiden tekemistä suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, unionin tuomioistuimen tuomioon YouTube ja Cyando sisältyvää päättelyä, joka esitettiin pääpiirteittäin edellä 88 kohdassa, sovelletaan mielestäni analogisesti. Tästä seuraisi, että olisi katsottava, että suojattua sisältöä lataavat alustalle ylläpitäjän sijasta käyttäjät, joiden olisi siten saatava itse lupa tällaisten digitaalisten kopioiden tekemiseen.

114. Edellisessä jaksossa esitetyistä syistä katson kuitenkin, että aivan kuten lupa, joka verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on saatava direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan nojalla välittääkseen suojattua sisältöä yleisölle tai saattaakseen sitä yleisön saataviin, kattaa väistämättä digitaalisten kopioiden tekemisen tästä sisällöstä niiden palvelimille, jos tällaiset kopiot ovat teknisesti välttämättömiä sen kannalta, sama pätee kyseisen direktiivin 17 artiklan 2 kohtaan. Toisin sanoen kyseinen säännös koskee verkkosisällönjakopalvelujen käyttäjien vastuuta paitsi direktiivin 2001/29 3 artiklan soveltamisalaan kuuluvista teoista (nimittäin suojatun sisällön välittämisestä yleisölle tai saattamisesta yleisön saataviin) myös kappaleen valmistamisesta, joka koostuu sellaisten digitaalisten kopioiden tekemisestä suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä näiden tekojen suorittamisen kannalta.

D       Voivatko oikeudenhaltijat antaa direktiivin 2001/29 2 ja 3 artiklan mukaisten yksinoikeuksiensa hallinnoinnin tehtäväksi erillisille yhteishallinnointiorganisaatioille (neljäs kysymys)?

115. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee neljännellä kysymyksellään lähinnä, voivatko oikeudenhaltijat direktiivin 2014/26 4 ja 5 artiklan sekä 16 artiklan 1 ja 2 kohdan nojalla myöntää direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaista lisensointia varten yhtäältä direktiivin 2001/29 2 artiklan mukaisen kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja toisaalta kyseisen direktiivin 3 artiklan mukaisen yleisölle välittämistä koskevan oikeuden yksittäin ja erikseen sillä seurauksella, että eri yhteishallinnointiorganisaatiot voivat hallinnoida näitä oikeuksia.

116. Tämä kysymys kuvastaa pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevaa tilannetta, jossa yhtäältä Austro-Mechana vastaa muun muassa oikeudenhaltijoiden direktiivin 2001/29 2 artiklan mukaisen kappaleen valmistamista koskevan oikeuden hallinnoinnista ja toisaalta AKM vastaa heidän kyseisen direktiivin 3 artiklan mukaisen yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevan oikeutensa hallinnoinnista. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii siten lähinnä selvittämään, onko tällainen ”työnjako” yhteensopiva direktiivin 2014/26 kanssa, jossa säädetään tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista.

117. Edellisissä jaksoissa esitetyistä syistä katson, ettei tähän kysymykseen ole tarpeen vastata. Siltä varalta, että unionin tuomioistuin ei kuitenkaan yhdy näkemykseeni ja katsoo lähinnä, että verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien on ensinnäkin saatava lupa käyttäjiensä lataaman suojatun sisällön yleisölle välittämiseen direktiivin 2019/790 17 artiklan 1 kohdan nojalla, luettuna yhdessä direktiivin 2001/29 3 artiklan kanssa, ja toiseksi saatava lupa kappaleen (digitaalisten kopioiden) valmistamiseen palvelimillaan, jotta tämä sisältö voidaan saattaa yleisön saataviin, direktiivin 2001/29 2 artiklan nojalla, käsittelen tätä kysymystä lyhyesti täydellisyyden vuoksi.

118. Kuten kantajat huomauttavat, direktiivi 2014/26 perustuu valinnanvapauden periaatteeseen. Sen johdanto-osan 19 perustelukappaleessa todetaan, että ”tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivinen hallinnointi edellytettäisi, että oikeudenhaltijan olisi voitava vapaasti valita yhteishallinnointiorganisaatio hallinnoimaan oikeuksiaan, olkoonpa näissä oikeuksissa kyse oikeudesta välittää yleisölle tai valmistaa kappale – –”. Direktiivin 2014/26 5 artiklan 2 kohdassa säädetään samoin, että ”oikeudenhaltijoilla on oikeus valtuuttaa valitsemansa yhteishallinnointiorganisaatio hallinnoimaan valitsemiaan oikeuksia”.(68)

119. Saman artiklan 7 kohdassa säädetään lisäksi, että ”tapauksissa, joissa oikeudenhaltija antaa yhteishallinnointiorganisaatiolle valtuutuksen hallinnoida oikeuksiaan, tämä antaa nimenomaisen suostumuksen kustakin oikeudesta – –, jota tämä valtuuttaa yhteishallinnointiorganisaation hallinnoimaan”. Tämän säännöksen valossa yhteishallinnointiorganisaatio ei lähtökohtaisesti voi neuvotella oikeudenhaltijan puolesta lisensointisopimusta, joka kattaa paitsi yleisölle välittämistä koskevan oikeuden myös kappaleen valmistamista koskevan oikeuden, ellei oikeudenhaltija ole antanut nimenomaista suostumustaan jälkimmäisen oikeuden osalta.

120. Tästä seuraa nähdäkseni, että oikeudenhaltijat voivat antaa direktiivin 2001/29 2 artiklan mukaisen kappaleen valmistamista koskevan oikeutensa hallinnoinnin tehtäväksi yhdelle yhteishallinnointiorganisaatiolle ja saman direktiivin 3 artiklan mukaisen yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevan oikeutensa hallinnoinnin tehtäväksi toiselle tällaiselle organisaatiolle.

121. Jos unionin tuomioistuin yhtyy ensimmäisten kolmen ennakkoratkaisukysymyksen osalta ehdottamaani ratkaisuun, tästä kuitenkin seuraisi, että kun kyse on nimenomaisesti suojatun sisällön lataamisesta verkkosisällönjakoalustoille, ainoastaan kyseisen oikeudenhaltijan yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskevan oikeuden hallinnoinnista vastaava yhteishallinnointiyhteisö voisi neuvotella tätä oikeutta koskevasta lisenssistä tai luvasta. Tällainen lisenssi tai lupa kattaisi väistämättä myös kappaleen valmistamista koskevan oikeuden, sellaisena kuin sitä suojataan direktiivin 2001/29 2 artiklassa, siltä osin kuin tätä oikeutta käytetään sellaisten verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille suojatusta sisällöstä tehtyjen digitaalisten kopioiden osalta, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle tähän sisältöön.

E       Jälkisanat

122. Tarkasteluni päätteeksi palautan mieleen, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan mukaan on niin, että jos kyseisen direktiivin 17 artiklan 1 kohdan mukaista lupaa ei myönnetä, verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat voivat tästä huolimatta vapautua vastuusta luvattomasta suojatun sisällön yleisölle välittämisestä ja yleisön saataviin saattamisesta edellyttäen, että tietyt kumulatiiviset edellytykset täyttyvät. Näihin edellytyksiin kuuluvat direktiivin 2019/790 17 artiklan 4 kohdan b ja c alakohdan mukaan velvollisuus osoittaa muun muassa, että palveluntarjoajat ovat toteuttaneet toimia parhaansa mukaan varmistaakseen, että kyseinen sisältö ei ole saatavissa, ja estääkseen niiden tulevat lataukset palveluun, mikä käytännössä tarkoittaa automaattisten suodatusvälineiden käyttöä.(69)

123. Lähinnä edellä 94 kohdassa esitetyistä syistä katson, että tätä vapautusta sovelletaan myös digitaalisten kopioiden tekemiseen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jos tällaiset kopiot ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle kyseiseen sisältöön. Tällaisissa tilanteissa velvollisuus toteuttaa toimia parhaansa mukaan edellyttäisi kuitenkin mielestäni sitä, että palveluntarjoajat poistavat kyseisen tiedoston digitaalisen kopion heti, kun automaattiset suodatusvälineet tunnistavat, että kyseisellä tiedostolla loukataan tekijänoikeutta tai lähioikeuksia.

V       Ratkaisuehdotus

124. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Bundesverwaltungsgerichtin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)      Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa 22.5.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/29/EY 2 artiklaa

on tulkittava siten, että

sellaisten digitaalisten kopioiden tekeminen teoksista tai muusta suojatusta aineistosta verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle näihin teoksiin tai muuhun suojattuun aineistoon kyseisten palveluntarjoajien ylläpitämillä verkkoalustoilla, on kappaleen valmistamista, joka kuuluu kyseisessä säännöksessä suojatun kappaleen valmistamista koskevan yksinoikeuden alaan. Kyseisen direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta, jonka mukaan kappaleen valmistamista koskeva oikeus ei koske ”tilapäistä kappaleen valmistamista, joka on väliaikaista tai satunnaista sekä erottamaton ja välttämätön osa teknistä prosessia”, ei sovelleta.

2)      Tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla ja direktiivien 96/9/EY ja 2001/29/EY muuttamisesta 17.4.2019 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/790 17 artiklan 1 kohtaa

on tulkittava siten, että

sitä sovelletaan sellaisten digitaalisten kopioiden tekemiseen teoksista tai muusta suojatusta aineistosta verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle näihin teoksiin tai muuhun suojattuun aineistoon. Lupa, joka näiden palveluntarjoajien on saatava oikeudenhaltijoilta kyseisen säännöksen nojalla voidakseen välittää yleisölle tai saattaa yleisön saataviin teoksia tai muuta suojattua aineistoa, kattaa väistämättä tällaisten kopioiden tekemisen, johon ei voida edellyttää erillistä lupaa.

3)      Direktiivin 2019/790 17 artiklan 2 kohtaa

on tulkittava siten, että

verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien kyseisen direktiivin 17 artiklan 1 kohdan nojalla saama lupa kattaa myös palvelujen käyttäjien suorittamat, direktiivin 2001/29 2 artiklan soveltamisalaan kuuluvat teot, jotka ovat teknisesti välttämättömiä pääsyn antamiseksi yleisölle teoksiin tai muuhun suojattuun aineistoon, silloin, kun he eivät toimi kaupallisin perustein tai kun heidän toimintansa ei tuota merkittäviä tuloja.


1      Alkuperäinen kieli: englanti.


2      Ks. tuomio 26.4.2022, Puola v. parlamentti ja neuvosto (C‑401/19, EU:C:2022:297; jäljempänä tuomio Puola v. parlamentti ja neuvosto).


3      Direktiivien 96/9/EY ja 2001/29/EY muuttamisesta 17.4.2019 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2019, L 130, s. 92).


4      22.5.2001 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EYVL 2001, L 167, s. 10).


5      Ks. tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista sekä usean valtion alueen kattavasta musiikkiteosten oikeuksien lisensioinnista verkkokäyttöä varten sisämarkkinoilla 26.2.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2014, L 84, s. 72).


6      Tietoyhteiskunnan palveluja, erityisesti sähköistä kaupankäyntiä, sisämarkkinoilla koskevista tietyistä oikeudellisista näkökohdista 8.6.2000 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (”Direktiivi sähköisestä kaupankäynnistä”) (EYVL 2000, L 178, s. 1).


7      Kursivointi tässä.


8      Ibid.


9      Ks. komission tiedonanto ”Tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla annetun direktiivin (EU) 2019/790 17 artiklaa koskeva ohjeistus”, COM(2021) 288 final.


10      Ks. direktiivin 2001/29 johdanto-osan neljäs ja kymmenes perustelukappale. Kyseisen direktiivin johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan myös, että ”tekijänoikeuden ja lähioikeuksien yhdenmukaistamisen on perustuttava suojan korkeaan tasoon, koska nämä oikeudet ovat ratkaisevan tärkeitä henkisen luomistyön kannalta”, samalla kun sen 12 ja 22 perustelukappaleesta ilmenee, että ”tekijänoikeuden alaan kuuluvien teosten ja lähioikeuksien alaan kuuluvan aineiston riittävä suoja on erittäin tärkeä myös kulttuurin kannalta” ja että ”pyrittäessä tukemaan kulttuurin levittämistä asianmukaisella tavalla on huolehdittava siitä, ettei tavoitetta toteuteta luopumalla oikeuksien tiukasta suojasta”.


11      Ellei siis sovelleta tekijänoikeutta koskevaa poikkeusta tai rajoitusta. Useimmat näistä poikkeuksista ja rajoituksista luetellaan direktiivin 2001/29 5 artiklassa.


12      Ks. Commission Staff Working Document, Impact Assessment on the modernisation of EU copyright rules (SWD(2016) 301 final), osa 1/3, s. 137–142 ja julkisasiamies Saugmandsgaard Øen ratkaisuehdotus YouTube ja Cyando (C‑682/18 ja C‑683/18, EU:C:2020:586, 67–70 kohta).


13      Ks. 14.9.2016 annettu komission ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla (COM(2016) 593 final; jäljempänä direktiiviehdotus), s. 3. Ks. myös Grisse, K., ”After the Storm – Examining the Final Version of Article 17 of the New Directive (EU) 2019/790”, Journal of Intellectual Property Law & Practice, osa 14, nro 11, 2019, s. 887–899.


14      Ks. tuomio 22.6.2021, YouTube ja Cyando (C‑682/18 ja C‑683/18, EU:C:2021:503, 106 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; jäljempänä tuomio YouTube ja Cyando).


15      Ks. direktiiviehdotuksen perustelut, joissa komissio toteaa, että ehdotuksen tavoitteena on sopeuttaa direktiiviin 2001/29 sisältyviä sääntöjä digitaalitekniikan kehitykseen (s. 2 ja 3).


16      Ennen direktiivin 2019/790 antamista sellaisen videonjakoalustan tai sellaisen tiedostojen hosting- ja jakoalustan ylläpitäjä, jolla käyttäjät voivat laittomasti saattaa yleisön saataviin suojattuja sisältöjä, ei suorittanut näiden sisältöjen direktiivin 2001/29 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua ”yleisölle välittämistä”, jollei se pelkän alustan käyttöön antamisen lisäksi myötävaikuttanut siihen, että yleisölle annetaan pääsy tällaisiin sisältöihin tekijänoikeuden vastaisesti (ks. tuomio YouTube ja Cyando, 102 kohta).


17      Muilta osin ks. direktiivin 2019/790 1 artiklan 2 kohta, jossa säädetään, että tiettyjä tilanteita lukuun ottamatta kyseinen direktiivi ei aiheuta muutoksia eikä millään tavoin vaikuta tekijänoikeuden tai lähioikeuksien alalla voimassa olevissa muissa direktiiveissä vahvistettuihin sääntöihin.


18      Ks. direktiivin 2019/790 johdanto-osan toinen ja kolmas perustelukappale.


19      Ks. kyseisen direktiivin johdanto-osan 6, 61 ja 66 perustelukappale. Ks. myös Dusollier, S., ”The 2019 Directive on Copyright in the Digital Single Market: Some Progress, a Few Bad Choices, and an Overall Failed Ambition”, Common Market Law Review, osa 57, 2020, s. 1008– ja Rosati, E., ”Article 17 – Use of Protected Content by Online Content-sharing Service Providers”, Copyright in the Digital Single market: Article-by-Article Commentary to the Provisions of Directive 2019/790, Oxford University Press, 2021, s. 334–.


20      Ks. direktiivin 2019/790 2 artiklan 6 alakohdan toinen alakohta, johon sisältyy palveluntarjoajien, joihin kyseisen direktiivin 17 artiklaa ei sovelleta, luettelo, joka ei ole tyhjentävä.


21      Etenkin, koska direktiivin 2019/790 17 artikla ei koske digitaalisten kopioiden tekemistä muiden verkossa harjoitettavien toimintojen, kuten suojatun sisällön yleisön saataviin saattamisen hakukoneiden tai generatiivisen tekoälyn kautta, osalta, nämä kopiot eivät kuulu tämän ratkaisuehdotuksen piiriin. Huomautan tältä osin, että unionin tuomioistuimessa on vireillä asia (C‑250/25, Like Company), joka koskee muun muassa sitä, onko laajaan kielimalliin (LLM) perustuvan asiointibotin sellaista koulutusprosessia, jossa tämä rakennetaan hahmonetsintää ja ‑sovitusta käyttämällä niin, että malli oppii tunnistamaan kielellisiä hahmoja, pidettävä direktiivin 2001/29 2 artiklassa tarkoitettuna kappaleen valmistamisena.


22      Internetpalvelujen käyttäjien tekemästä kappaleen valmistamisesta yleisemmin ks. esim. julkisasiamies Szpunarin ratkaisuehdotus Stichting de Thuiskopie (C‑496/24, EU:C:2025:749), joka koskee teoksia, jotka on välitetty internetsuoratoistopalvelun tilaajille käytettäväksi ilman verkkoyhteyttä ja tallennettu tilaajien laitteille.


23      Kuten Itävallan hallitus selitti, verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajat tekevät sitten yleensä tiedostosta lisäkopioita palvelimille, jotka sijaitsevat eri maantieteellisissä paikoissa, varmistaakseen riittävän nopean pääsyn kaikille käyttäjille.


24      Ks. vastaavasti tuomio 16.7.2009, Infopaq International (C‑5/08, EU:C:2009:465, 51 kohta); tuomio 24.3.2022, Austro-Mechana (C‑433/20, EU:C:2022:217, 16–18 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; jäljempänä tuomio Austro-Mechana) ja tuomio 11.9.2014, Eugen Ulmer (C‑117/13, EU:C:2014:2196, 52 ja 53 kohta).


25      Ks. https://www.wipo.int/wipolex/en/text/295456. WIPO hyväksyi 20.12.1996 WIPOn tekijänoikeussopimuksen ja WIPOn esitys- ja äänitesopimuksen (jäljempänä WPPT). Nämä sopimukset hyväksyttiin Euroopan yhteisön nimissä WIPOn tekijänoikeussopimuksen sekä WIPOn esitys- ja äänitesopimuksen hyväksymisestä Euroopan yhteisön puolesta 16.3.2000 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2000/278/EY (EYVL 2000, L 89, s. 6), ja ne tulivat voimaan unionin osalta 14.3.2010.


26      Sopimus, joka on Marrakeshissa 15.4.1994 allekirjoitetun Maailman kauppajärjestön (WTO) perustamissopimuksen, joka on hyväksytty Uruguayn kierroksen monenvälisissä kauppaneuvotteluissa (1986–1994) laadittujen sopimusten tekemisestä Euroopan yhteisön puolesta yhteisön toimivaltaan kuuluvissa asioissa 22.12.1994 tehdyllä neuvoston päätöksellä 94/800/EY (EYVL 1994, L 336, s. 1), liitteenä 1 C.


27      Ks. tuomio 13.11.2018, Levola Hengelo (C‑310/17, EU:C:2018:899, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja tuomio 12.9.2019, Cofemel (C‑683/17, EU:C:2019:721, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


28      Kursivointi tässä.


29      Kyseisen teon on lisäksi täytettävä mainitun direktiivin 5 artiklan 5 kohdassa asetetut edellytykset (ks. tuomio 5.6.2014, Public Relations Consultants Association, C‑360/13, EU:C:2014:1195, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


30      Ks. vastaavasti tuomio 4.10.2011, Football Association Premier League ym. (C‑403/08 ja C‑429/08, EU:C:2011:631, 162 ja 163 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


31      Ks. tuomio 4.10.2011, Football Association Premier League ym. (C‑403/08 ja C‑429/08, EU:C:2011:631, 180 kohta).


32      Ks. tuomio 5.6.2014, Public Relations Consultants Association (C‑360/13, EU:C:2014:1195, 63 kohta).


33      Tuomio 7.8.2018 (C‑161/17, EU:C:2018:634).


34      Ks. tuomio Austro-Mechana, 32 kohta.


35      Ks. vastaavasti tuomio Renckhoff, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.


36      Ks. edellä 27 kohta.


37      Ks. direktiivin 2019/790 17 artiklaa koskevan komission ohjeistuksen s. 6. Kursivointi tässä.


38      Ibid.


39      Ks. kyseisen asiakirjan s. 1, josta ilmenee, että se ”ei ole oikeudellisesti sitova – – ja se täyttää tehtävän, jonka unionin lainsäätäjä on antanut komissiolle 17 artiklan 10 kohdan nojalla”.


40      2016/0280 (COD).


41      Kursivointi tässä. Vapaa käännös.


42      Muut osapuolet eivät pystyneet esittämään tälle pyydettäessä mitään selitystä.


43      Kursivointi tässä.


44      Totean lisäksi, että direktiivin 2019/790 17 artiklan 3 kohdassa viitataan direktiivin 2000/31 14 artiklan 1 kohdassa säädettyyn vastuun rajoitukseen. Kuten edellä 47 kohdassa jo selitin, viimeksi mainittua säännöstä sovelletaan ”säilytykseen” (hosting), toisin sanoen ”tietoyhteiskunnan palveluun[, jonka] tarjoaminen käsittää palvelun vastaanottajan toimittamien tietojen tallentamisen” (kursivointi tässä). Unionin lainsäätäjä ei nähdäkseni olisi viitannut direktiivin 2019/790 17 artiklassa säännökseen (direktiivin 2000/31 14 artiklan 1 kohtaan), joka koskee ”tallentamista”, jos se ei tarkoittanut, että digitaalisten kopioiden tekeminen suojatusta sisällöstä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien palvelimille ja säilyttäminen niillä on merkityksellistä kyseisessä säännöksessä säädetyn erityisen vastuujärjestelmän kannalta.


45      Kursivointi tässä.


46      Katso direktiivin 2019/790 johdanto-osan 61 perustelukappale. Kyseisestä perustelukappaleesta ilmenee myös, että ”koska – – ei kuitenkaan saisi vaikuttaa sopimusvapauteen, oikeudenhaltijoita ei saisi velvoittaa antamaan valtuutusta tai tekemään lisensointisopimuksia”.


47      Ks. direktiivin 2019/790 johdanto-osan kolmas perustelukappale.


48      Ks. myös direktiivin 2019/790 johdanto-osan kuudes perustelukappale.


49      Kursivointi tässä. Kyseisestä perustelukappaleesta ilmenee myös, että ”käyttäjien olisi sallittava ladata palveluun ja asettaa saataviin sisältöä, jonka käyttäjät ovat luoneet lainausta, arvostelua, selostusta, karikatyyriä, parodiaa tai pastissia koskevia erityistarkoituksia varten”.


50      Ks. edellä 39 kohta.


51      71, 80 ja 85 kohta.


52      107–109 kohta.


53      Direktiivin 2000/31 15 artiklan sanamuoto on seuraava: ”Jäsenvaltiot eivät saa asettaa palvelun tarjoajille – – 14 artiklassa tarkoitettujen palvelujen toimittamisen osalta yleistä velvoitetta valvoa siirtämiään ja tallentamiaan tietoja eivätkä yleistä velvoitetta pyrkiä aktiivisesti saamaan selville laitonta toimintaa osoittavia tosiasioita tai olosuhteita.”


54      Ks. julkisasiamies Saugmandsgaard Øen ratkaisuehdotus Puola v. parlamentti ja neuvosto (C‑401/19, EU:C:2021:613, 48 kohta).


55      Ibid., 53 kohta, jossa julkisasiamies selittää, että unionin lainsäätäjä katsoi direktiivin 2019/790 17 artiklan hyväksymisen yhteydessä, että direktiivin 2000/31 14 ja 15 artiklalla käyttöönotettu valvontajärjestelmä langetti oikeudenhaltijoille liian suuren vastuun antamatta heille mahdollisuutta valvoa tehokkaasti teostensa ja muun suojatun aineiston käyttöä kyseisissä palveluissa. Tämä johtui etenkin siitä, että poistetut sisällöt asetettiin usein verkkoon vain vähän myöhemmin uudelleen, mikä pakotti oikeudenhaltijat tekemään ilmoituksia useaan eri otteeseen.


56      Ks. tuomio Puola v. parlamentti ja neuvosto, 53 ja 54 kohta.


57      Kursivointi tässä.


58      Ks. direktiivin 2001/29 johdanto-osan 9, 12 ja 22 perustelukappale sekä kyseisen direktiivin neljäs ja kymmenes perustelukappale. Tämä tavoite todetaan myös direktiivin 2019/790 johdanto-osan toisessa ja kolmannessa perustelukappaleessa.


59      Ks. mm. tuomio 3.9.2014, Deckmyn ja Vrijheidsfonds (C‑201/13, EU:C:2014:2132, 26 kohta) ja tuomio 29.7.2019, Spiegel Online (C‑516/17, EU:C:2019:625, 38, 42, 43 ja 54 kohta).


60      Ks. tuomio Puola v. parlamentti ja neuvosto, 45 kohta. Jos ladattu sisältö on käyttäjän taiteellista ilmaisua, sen julkaiseminen kuuluu perusoikeuskirjan 13 artiklassa taatun taiteen vapauden alaan.


61      Ks. julkisasiamies Saugmandsgaard Øen ratkaisuehdotus Puola v. parlamentti ja neuvosto (C‑401/19, EU:C:2021:613, 74 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


62      Ks. tuomio 29.7.2019, Funke Medien NRW (C‑469/17, EU:C:2019:623, 73 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan perusteella näillä kahdella määräyksellä on näin ollen ymmärrettävä olevan sama merkitys ja ainakin sama ulottuvuus, ellei unionin oikeudessa anneta laajempaa suojaa. Tästä seuraa, että perusoikeuskirjan 11 artiklaa on tulkittava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa.


63      Ks. vastaavasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 1.12.2015, Cengiz ym. v. Turkki (CE:ECHR:2015:1201JUD004822610, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 23.6.2020, Vladimir Kharitonov v. Venäjä (CE:ECHR:2020:0623JUD001079514, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näihin kumpaankin tuomioon viitataan tuomiossa Puola v. parlamentti ja neuvosto, 46 kohta.


64      Ks. mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 1.12.2015, Cengiz ym. v. Turkki (CE:ECHR:2015:1201JUD004822610, 51 ja 52 kohta).


65      Ks. mm. tuomio 27.3.2014, UPC Telekabel Wien (C‑314/12, EU:C:2014:192, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


66      Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että kappaleen valmistamista koskeva oikeus on vähemmän tärkeä kuin yleisölle välittämistä tai yleisön saataviin saattamista koskeva oikeus. Kuten edellä A jaksossa selitin, suojatun sisällön jakaminen verkossa yleisön kanssa ilman asianomaisen oikeudenhaltijan (oikeudenhaltijoiden) lupaa johtaa näiden erillisten oikeuksien erilliseen loukkaukseen.


67      Ks. myös edellä 42 kohta.


68      Kursivointi tässä.


69      Ks. edellä 91 kohta.