Väliaikainen versio

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

DEAN SPIELMANN

8 päivänä syyskuuta 2026(1)

Asiat C-529/24 P, C-536/24 P, C-537/24 P ja C-585/24 P

Euroopan unionin neuvosto

vastaan

Hypo Vorarlberg Bank AG ja

yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (C-529/24 P)

ja

yhteinen kriisinratkaisuneuvosto

vastaan

Hypo Vorarlberg Bank AG (C-536/24 P)

ja

yhteinen kriisinratkaisuneuvosto

vastaan

Volkskreditbank AG (C-537/24 P)

ja

Euroopan unionin neuvosto

vastaan

Volkskreditbank AG ja

yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (C-585/24 P)

Valitus – Talous- ja rahaliitto – Pankkiunioni – Luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten yhteinen kriisinratkaisumekanismi (SRM) – Yhteinen kriisinratkaisurahasto – Vakausmaksukauden 2022 ennakollisten vakausmaksujen laskemista koskeva kriisinratkaisuneuvoston päätös – SEUT 291 artiklan 2 kohta – Neuvostolle annettu täytäntöönpanovalta – Neuvoston täytäntöönpanovallan perustelut – Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 7 kohta – Täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2015/81 8 artiklan 1 kohta – Täytäntöönpanovallan rajat – Asetuksen (EU) N:o 806/2014 69 artikla – Velvollisuus saavuttaa tavoitetaso – Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohta – Tavoitetason yläraja 12,5 prosenttia – SEUT 264 artiklan toinen kohta – Kumoamisen ajallisten vaikutusten rajoittaminen






Sisällys


I  Johdanto

II  Asiaa koskevat oikeussäännöt

A  Hallitustenvälinen sopimus

B  Pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivi

C  Delegoitu asetus (EU) 2015/63

D  Kriisinratkaisumekanismia koskeva asetus

E  Täytäntöönpanoasetus (EU) 2015/81

III  Alustavia huomautuksia

IV  Tosiseikat

V  Kriisinratkaisuneuvoston päätös 2022

VI  Menettelyt unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituksenalaiset tuomiot

VII  Asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa ja asianosaisten vaatimukset

VIII  Valitusten tarkastelu

A  Ensimmäinen valitusperuste

1.  Kriisinratkaisuneuvoston ja unionin toimielinten lausumat

2.  Luottolaitosten lausumat

3.  Arviointi

B  Toinen valitusperuste

1.  Kriisinratkaisuneuvoston ja unionin toimielinten lausumat

2.  Luottolaitosten lausumat

3.  Arviointi

a)  Kumulatiivisten edellytysten tarkastelu

b)  Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohta ja kielto täydentää tai muuttaa kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen sisältöä

C  Kolmas valitusperuste

1.  Kriisinratkaisuneuvoston ja unionin toimielinten lausumat

2.  Luottolaitosten lausumat

3.  Arviointi

IX  Vaikutusten voimassa pysyttäminen ajallisesti

A  Asianosaisten lausumat

B  Arviointi

X  Oikeudenkäyntikulut

Ratkaisuehdotus


I       Johdanto

1.        Tämä ratkaisuehdotus koskee Euroopan unionin neuvoston ja yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (jäljempänä SRB tai kriisinratkaisuneuvosto) tekemiä valituksia, joiden tavoitteena on saada kumotuksi unionin yleisen tuomioistuimen 29.5.2024 antama tuomio Hypo Vorarlberg Bank v. SRB (Ennakolliset vakausmaksut 2022) (T-395/22, EU:T:2024:333) ja tuomio 3.7.2024, Volkskreditbank v. SRB (Ennakolliset vakausmaksut 2022) (T-406/22, EU:T:2024:439) (jäljempänä valituksenalaiset tuomiot).

2.        Unionin yleinen tuomioistuin kumosi näillä tuomioilla vakausmaksukaudella 2022 yhteiseen kriisinratkaisurahastoon (jäljempänä kriisinratkaisurahasto) suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskemisesta 11.4.2022 tehdyn yhteisen kriisinratkaisuneuvoston päätöksen SRB/ES/2022/18 (jäljempänä kriisinratkaisuneuvoston päätös 2022) siltä osin kuin se koskee Hypo Vorarlberg Bank AG:ta ja Volkskreditbank AG:ta. Unionin yleinen tuomioistuin pysytti kyseisen päätöksen vaikutukset, kunnes on toteutettu valituksenalaisten tuomioiden täytäntöönpanon edellyttämät toimenpiteet, mikä on tehtävä kohtuullisessa ajassa, joka ei saa ylittää kahtatoista kuukautta siitä, kun kyseiset tuomiot ovat saaneet lainvoiman.

3.        Nyt käsiteltävissä asioissa unionin tuomioistuinta pyydetään ratkaisemaan ensinnäkin, onko täytäntöönpanovallan antaminen neuvostolle perusteltu asianmukaisesti, toiseksi, onko neuvosto ylittänyt sille myönnetyn täytäntöönpanovallan rajat, kolmanneksi, onko unionin yleinen tuomioistuin tehnyt oikeudellisia virheitä tulkitessaan asetuksen (EU) N:o 806/2014(2) kahta säännöstä, joissa vahvistetaan pankkiunionissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten vakausmaksujen määrä, ja neljänneksi, pystyykö unionin yleinen tuomioistuin pätevästi ajallisesti pysyttämään valituksenalaisten tuomioiden vaikutukset.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Hallitustenvälinen sopimus

4.        Hallitustenvälisen sopimuksen(3) 5 artiklan 1 kohdan a alakohdassa määrätään muun muassa, että jos kriisinratkaisurahastoa päätetään käyttää siirtymäkauden ensimmäisen vuoden aikana, kustannuksista vastaavat niitä sopimuspuolia vastaavat rahasto-osuudet, joihin kriisinratkaisun kohteena oleva laitos tai konserni on sijoittautunut tai joissa se on saanut toimiluvan, ja tällöin turvaudutaan kaikkiin mainituissa rahasto-osuuksissa käytettävissä oleviin varoihin. Siirtymäkauden toisen vuoden aikana turvaudutaan 60 prosenttiin ja kolmannen vuoden aikana 40 prosenttiin mainituissa rahasto-osuuksissa käytettävissä olevista varoista, ja siirtymäkauden myöhempinä vuosina asianomaisia sopimuspuolia vastaavien rahasto-osuuksien käytettävissä olevat rahoitusvarat vähenevät vuosittain 6 ⅔ prosenttiyksiköllä.

B       Pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivi

5.        Direktiivin 2014/59/EU(4) 103 artiklan 7 kohdan mukaan Euroopan komissiolle siirretään valta antaa delegoituja säädöksiä, ”joissa määritetään – – käsite rahoitusosuuksien mukauttamisesta laitosten riskiprofiiliin ottaen huomioon kaikki seuraavat seikat:

– –

c)      laitoksen rahoitustilanne;

– –

g)      laitoksen merkitys yhden tai useamman jäsenvaltion tai unionin rahoitusjärjestelmän vakaudelle tai taloudelle;

– –”

C       Delegoitu asetus (EU) 2015/63

6.        Delegoidun asetuksen (EU) 2015/63(5) 4 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.      Kriisinratkaisuviranomaisten on vahvistettava kunkin laitoksen maksettavaksi tulevat vuotuiset rahoitusosuudet suhteessa laitoksen riskiprofiiliin niiden tietojen perusteella, jotka laitos toimittaa 14 artiklan mukaisesti, ja soveltamalla tässä jaksossa säädettyjä menetelmiä.

2.      Kriisinratkaisuviranomaisen on vahvistettava 1 kohdassa tarkoitettu vuotuinen rahoitusosuus kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyn vuotuisen tavoitetason perusteella ottaen huomioon tavoitetason, joka on saavutettava viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2024 [pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin] 102 artiklan 1 kohdan mukaisesti, ja käyttäen vahvistamisen perustana neljännesvuosittain laskettua kaikkien kyseisen viranomaisen alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten keskimäärää edellisenä vuonna.”

D       Kriisinratkaisumekanismia koskeva asetus

7.        Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan otsikko on ”Ennakolliset vakausmaksut”, ja siinä säädetään seuraavaa:

”1.      Kunkin laitoksen yksilöllinen vakausmaksu kerätään vähintään vuosittain, ja se on sama kuin sen velkojen määrä (poislukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset, suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään (poislukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset.

2.      – –

Yksittäisten laitosten vakausmaksujen laskenta perustuu kunakin vuonna seuraaviin:

a)      kiinteä vakausmaksu, joka perustuu laitoksen velkojen määrään (poislukien omat varat ja suojatut talletukset) suhteessa [kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden] alueella toimiluvan saaneiden [kaikkien] laitosten velkojen kokonaismäärään (poislukien omat varat ja suojatut talletukset); ja

b)      riskiprofiiliin mukautettu vakausmaksu, joka perustuu [pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin] 103 artiklan 7 kohdassa säädettyihin perusteisiin ja jossa otetaan huomioon suhteellisuusperiaate luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille.

– –

6.      Sovelletaan komission [pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin] 103 artiklan 7 kohdan nojalla hyväksymiä delegoituja säädöksiä, joissa täsmennetään käsitettä vakausmaksujen mukauttamisesta laitosten riskiprofiiliin.

7.      Neuvosto hyväksyy komission ehdotuksesta 6 kohdassa tarkoitettujen delegoitujen säädösten muodostamassa kehyksessä täytäntöönpanosäädöksiä 1, 2 ja 3 kohdan täytäntöönpanoedellytysten määrittämiseksi erityisesti seuraavien suhteen:

a)      yksilöllisten vakausmaksujen laskennassa käytettävän menetelmän soveltaminen;

b)      käytännön menettelyt, joilla laitoksille yksilöidään delegoidussa säädöksessä määritetyt riskitekijät.”

E       Täytäntöönpanoasetus (EU) 2015/81

8.        Täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2015/81(6) 4 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Kriisinratkaisuneuvosto laskee jokaista vakausmaksukautta varten [Euroopan keskuspankkia (EKP)] tai kansallisia toimivaltaisia viranomaisia kuultuaan ja tiiviissä yhteistyössä kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten kanssa kullekin laitokselle vuotuisen vakausmaksun kriisinratkaisurahaston vuotuisen tavoitetason perusteella. Vuotuinen tavoitetaso vahvistetaan [kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen] 69 artiklan 1 kohdassa ja 70 artiklassa tarkoitetun, kriisinratkaisurahaston tavoitetason perusteella ja delegoidussa asetuksessa [2015/63] säädetyn menetelmän mukaisesti.”

9.        Kyseisen asetuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaisesti ja mainitun asetuksen 4 artiklasta poiketen laitosten vuotuiset vakausmaksut lasketaan [kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen] 69 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun alkuvaiheen aikana seuraavaa mukautettua menetelmää (jäljempänä mukautettu laskentamenetelmä) noudattaen:

”a)      vuotuiset vakausmaksut, jotka kyseisten laitosten on maksettava alkuvaiheen ensimmäisenä vuonna, lasketaan niin, että 60 prosenttia maksusta lasketaan [pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin] 103 artiklan ja delegoidun asetuksen [2015/63] 4 artiklan mukaisesti ja 40 prosenttia maksusta lasketaan [kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen] 69 ja 70 artiklan ja tämän asetuksen 4 artiklan mukaisesti;

– –

g)      vuotuiset vakausmaksut, jotka kyseisten laitosten on maksettava alkuvaiheen seitsemäntenä vuonna, lasketaan niin, että 6,67 prosenttia maksusta lasketaan [pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin] 103 artiklan ja delegoidun asetuksen [2015/63] 4 artiklan mukaisesti ja 93,33 prosenttia maksusta lasketaan [kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen] 69 ja 70 artiklan ja tämän asetuksen 4 artiklan mukaisesti;

– –”

III  Alustavia huomautuksia

10.      Vuoden 2008 rahoituskriisi toi esiin sen, että unionissa ei ollut välineitä, joilla olisi voinut tehokkaasti estää luottolaitosten ja sijoitusyritysten (jäljempänä laitokset) maksukyvyttömyyden tai ainakin minimoida sen kielteiset vaikutukset. Sen välttämiseksi, että jäsenvaltiot joutuisivat tulevaisuudessa pelastamaan epäterveitä tai lähellä kaatumista olevia laitoksia veronmaksajien rahoilla, unionin lainsäätäjä on hyväksynyt useita välineitä, joiden tarkoituksena on ensisijaisesti varmistaa, että laitoksen maksukyvyttömyys ei vaikuta eri jäsenvaltioiden rahoitusmarkkinoiden vakauteen.(7)

11.      Näistä välineistä pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin tavoitteena on yhdenmukaistaa unionin alueella toimiluvan saaneiden laitosten elvytykseen ja kriisinratkaisuun liittyvä lainsäädäntö ja sääntely kaikissa unionin jäsenvaltioissa. Siinä edellytetään erityisesti, että jokainen jäsenvaltio nimeää yhden tai useampia viranomaisia soveltamaan kyseisessä direktiivissä tarkoitettuja kriisinratkaisuvälineitä, joista yksi on kansallisen rahoitusjärjestelyn perustaminen jäsenvaltioiden kriisinratkaisuviranomaisten määräysvallassa olevan rahaston muodossa.(8) Tätä varten kyseisen rahoitusjärjestelyn kautta käytettävissä olevien varojen on oltava vähintään 1 prosentti kaikkien kunkin jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten määrästä, kun 1.1.2015 alkanut ja 31.12.2024 päättynyt kymmenen vuoden ajanjakso on kulunut. Varat saadaan keräämällä vuotuiset rahoitusosuudet edellä tarkoitetuilta laitoksilta.(9) Jäsenvaltiot voivat asettaa kyseisen määrän ylittäviä tavoitetasoja.(10) Pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin mukaan kunkin laitoksen vuotuinen rahoitusosuus lasketaan suhteessa sen velkojen määrään (poislukien omat varat), josta vähennetään suojatut talletukset (jäljempänä velkojen määrä), suhteessa kaikkien kyseisen jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneiden laitosten velkojen kokonaismäärään (poislukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset (jäljempänä velkojen kokonaismäärä).(11) Kyseistä vuotuista rahoitusosuutta on mukautettava kunkin asianomaisen laitoksen riskiprofiilin perusteella. Profiili määritetään ottamalla huomioon tietyt täsmälliset riski-indikaattorit delegoidussa asetuksessa 2015/63 vahvistettua menetelmää noudattamalla.(12)

12.      Kriisinratkaisukehyksen yhdentymisen edistämiseksi tehty ehdotus kriisinratkaisumekanismia koskevaksi asetukseksi(13) on saanut innoitusta ensisijaisesti pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivillä perustetusta järjestelmästä. Asetuksessa on vahvistettu yhdenmukaiset säännöt ja menettelyt laitosten kriisinratkaisulle euroalueen jäsenvaltioissa sekä jäsenvaltioissa, joiden valuutta ei ole euro mutta jotka ovat aloittaneet tiiviin yhteistyön EKP:n kanssa (jäljempänä osallistuvat jäsenvaltiot).(14) Tätä varten kyseisessä asetuksessa on perustettu yhteinen kriisinratkaisumekanismi, jonka sääntöjä ja menettelyjä kriisinratkaisuneuvoston on määrä soveltaa,(15) ja siinä säädetään erityisesti kriisinratkaisurahaston perustamisesta kriisinratkaisuvälineiden tehokkaan soveltamisen takaamiseksi.(16) Kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevat varat ovat tätä varten kahdeksan vuoden alkuvaiheen – 1.1.2016–31.12.2023 (jäljempänä alkuvaihe) – päättyessä vähintään 1 prosentti kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä (jäljempänä tavoitetaso).(17) Kyseisen asetuksen mukaan kyseiset varat saadaan kultakin laitokselta vuosittain kerätyistä yksilöllisistä vakausmaksuista, jotka lasketaan niin, että laitoksen velkojen nettomäärä suhteutetaan kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään.(18) Vakausmaksulaskelma perustuu lisäksi kiinteään vakausmaksuun ja jokaisen laitoksen riskiprofiiliin mukautettuun vakausmaksuun, jonka määrittämiseksi viitataan pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä vahvistettuihin riski-indikaattoreihin(19) sekä delegoituun asetukseen 2015/63 välineenä, jossa ”täsmennetään käsitettä vakausmaksujen mukauttamisesta riskiprofiiliin”.(20) Kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa säädetään myös, että kriisinratkaisuneuvosto laskee kunakin vuonna yksilölliset vakausmaksut varmistaakseen, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten maksettavat rahoitusosuudet eivät ylitä 12,5:tä prosenttia tavoitetasosta (jäljempänä 12,5 %:n yläraja).(21)

13.      Koska osallistuvia jäsenvaltioita sitovat sekä pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivi että kriisinratkaisumekanismia koskeva asetus, viimeksi mainitussa säädetään, että jos kriisinratkaisuneuvosto suorittaa tehtäviä ja käyttää valtuuksia, jotka pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin nojalla kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen on suoritettava tai joita sen on käytettävä, kriisinratkaisuneuvostoa pidetään asianomaisena kansallisena kriisinratkaisuviranomaisena.(22) Kuitenkin osallistuvilla jäsenvaltioilla, jotka kantavat vakausmaksut niiden alueella sijaitsevilta yhteisöiltä pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin ja kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen mukaisesti, on toimivalta siirtää keräämänsä vakausmaksut kriisinratkaisurahastoon. Hallitustenvälisessä sopimuksessa vahvistetaan tältä osin velvoite siirtää kansallisella tasolla kannetut vakausmaksut kriisinratkaisurahastoon siihen päivään asti, jona kyseistä asetusta aletaan soveltaa.(23) Kriisinratkaisurahaston rahoitusvalmiuksien vahvistamiseksi sen perustamisesta alkaen sopimuspuolet sitoutuvat lisäksi siirtämään kriisinratkaisurahastoon pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin nojalla keräämänsä vakausmaksut kokonaisuudessaan.(24) Sopimuksessa määrätään lisäksi, että siirtymäkauden(25) aikana kansallisella tasolla kerätyt vakausmaksut kohdistetaan kutakin osallistuvaa valtiota vastaaviin eri rahasto-osuuksiin ja että rahasto-osuuksien käyttö yhdistetään vaiheittain niin, että niiden olemassaolo lakkaa siirtymäkauden päätyttyä.(26)

14.      Lisäksi neuvosto antoi kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdan perusteella täytäntöönpanoasetuksen 2015/81. Siinä vahvistetaan yksilöllisten vakausmaksujen mukautettu laskentamenetelmä niin, että se vastaa kriisinratkaisurahaston yhdistämistahtia siinä tapauksessa, että kriisinratkaisurahastoa käytetään alkuvaiheen aikana. Tätä varten kriisinratkaisurahaston yhdistettyyn osaan osoitettavien vakausmaksujen laskennan olisi perustuttava kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa asetettuihin perusteisiin, kun taas rahasto-osuuksien yhdistämättömään osaan osoitettavien vakausmaksujen laskennan olisi perustuttava pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä asetettuihin perusteisiin.(27)

IV     Tosiseikat

15.      Riita-asian tosiseikat on esitetty valituksenalaisten tuomioiden 2–4 kohdassa. Ne voidaan tiivistää seuraavasti.

16.      Hypo Vorarlberg Bank ja Volkskreditbank ovat Itävaltaan sijoittautuneita luottolaitoksia. Kriisinratkaisuneuvosto on ottamalla huomioon kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan vuonna 2022 tekemällään päätöksellä vahvistanut vuodelle 2022 (jäljempänä vakausmaksukausi 2022) ennakolliset vakausmaksut, jotka kyseisen asetuksen 2 artiklan ja 67 artiklan 4 kohdan soveltamisalaan kuuluvien laitosten, muun muassa Hypo Vorarlberg Bankin ja Volkskreditbankin, on suoritettava kriisinratkaisurahastoon.

17.      Finanzmarktaufsichtsbehörde (rahoitusmarkkinoiden valvontaviranomainen, Itävalta) velvoitti kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 3 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa tarkoitettuna kansallisena kriisinratkaisuviranomaisena 22.4.2022 päivätyllä perintäilmoituksella Hypo Vorarlberg Bankin ja Volkskreditbankin suorittamaan kriisinratkaisuneuvoston vakausmaksukaudelle 2022 niille vahvistaman ennakollisen vakausmaksun.

V       Kriisinratkaisuneuvoston päätös 2022

18.      Kriisinratkaisuneuvosto on päätöksessään kuvannut vakausmaksukauden 2022 ennakollisten vakausmaksujen määrittämisprosessia. Otettuaan esiin alkuvaiheen suojattujen talletusten jatkuvan kasvusuuntauksen, jota voimisti vuodesta 2019 alkaen sarja merkityksellisiä tapahtumia, erityisesti covid-19-pandemia sekä Ukrainan ja Venäjän välinen sota, kriisinratkaisuneuvosto määritti kriisinratkaisurahaston tavoitetasoksi alkuvaiheen päättyessä 79,98 miljardia euroa(28). Ottaen huomioon käytettävissä olevat varat, joiden määrä oli noin 52 miljardia euroa, ja jotta voitaisiin saavuttaa vähintään 1 prosentti kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten määrästä jäljellä olevina vuosina ennen alkuvaiheen päättymistä, kriisinratkaisuneuvosto päätteli, että vakausmaksukausien 2022 ja 2023 aikana sen olisi kerättävä 28 miljardia euroa.(29)

19.      Vakausmaksukausi 2022 oli alkuvaiheen toiseksi viimeinen, joten kriisinratkaisuneuvosto katsoi, että sillä oli ajallisesti vain vähän liikkumavaraa kriisinratkaisurahastossa, jossa sillä hetkellä käytettävissä olevien varojen ja alkuvaiheen päättyessä ennakoidun noin 80 miljardin euron tavoitetason välisen vajeen ennakoitiin olevan 28 miljardia euroa. Näin ollen kriisinratkaisuneuvosto vahvisti vakausmaksukauden 2022 maksujen kokonaismääräksi noin 14 miljardia euroa(30).

20.      Seuraavaksi kriisinratkaisuneuvosto esitteli menetelmän, jota oli noudatettu vakausmaksukauden 2022 ennakollisten vakausmaksujen laskennassa. Kriisinratkaisuneuvosto täsmensi muun muassa, että tätä alkuvaiheen seitsemättä vuotta varten 6,67 prosenttia ennakollisista vakausmaksuista oli laskettu kansallisen laitoskannan eli asianomaisessa osallistuvassa jäsenvaltiossa toimiluvan saaneiden laitosten ilmoittamien tietojen perusteella (jäljempänä kansallinen laitoskanta) pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan ja delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan mukaisesti. Kriisinratkaisuneuvosto lisäsi, että loppuosa ennakollisista vakausmaksuista eli 93,33 prosenttia oli laskettu pankkiunionin laitoskannan eli kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten ilmoittamien tietojen perusteella (jäljempänä unionin laitoskanta) kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 ja 70 artiklan sekä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklan mukaisesti.(31)

VI     Menettelyt unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituksenalaiset tuomiot

21.      Hypo Vorarlberg Bank jätti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 27.6.2022 ja Volkskreditbank 1.7.2022 kanteen, jossa vaadittiin, että unionin yleinen tuomioistuin kumoaa kriisinratkaisuneuvoston päätöksen 2022 näitä laitoksia koskevat osat SEUT 263 artiklan neljännen kohdan perusteella. Hypo Vorarlberg Bank ja Volkskreditbank vetosivat kanteensa tueksi kahdeksaan kanneperusteeseen.

22.      Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi valituksenalaisissa tuomioissa Hypo Vorarlberg Bankin ja Volkskreditbankin kanteet.(32)

23.      Unionin yleinen tuomioistuin on tätä varten ensinnäkin hyväksynyt SEUT 277 artiklan nojalla esitetyn lainvastaisuusväitteen ja on ratkaissut, ettei kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohta ole sovellettavissa sillä perusteella, että säännöksellä siirretään SEUT 291 artiklan 2 kohdan vastaisesti täytäntöönpanovaltaa neuvostolle perustelematta sitä asianmukaisesti.(33)

24.      Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin on hyväksynyt täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohtaa koskevan lainvastaisuusväitteen ja katsonut, että neuvosto on kyseisen säännöksen hyväksymällä ylittänyt sille kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa siirretyn täytäntöönpanovallan muuttamalla kyseisessä asetuksessa perustettua ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmää.(34)

25.      Kolmanneksi unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, että kriisinratkaisuneuvoston päätös 2022 on kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan vastainen sillä perusteella, että vakausmaksukauden 2022 ennakollisten vakausmaksujen määrä ylittää 12,5 prosenttia kyseiselle vuodelle arvioidusta noin 80 miljardin euron tavoitetasosta.(35)

26.      Neljänneksi unionin yleinen tuomioistuin on sen takia, että yksi kriisinratkaisuneuvoston päätöksen 2022 kumoamisperusteista johtui kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdan ja täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 lainvastaisuudesta, hyväksynyt kriisinratkaisuneuvoston pyynnön pysyttää voimassa kyseisen päätöksen vaikutukset siltä osin kuin ne koskevat Hypo Vorarlberg Bankia ja Volkskreditbankia siihen asti, kunnes valituksenalaisten tuomioiden täytäntöönpanon edellyttämät toimenpiteet on toteutettu, ja tämä on tehtävä kohtuullisessa ajassa, joka ei saa ylittää kahtatoista kuukautta ajankohdasta, jona kyseisistä tuomioista tulee lainvoimainen.(36)

VII  Asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa ja asianosaisten vaatimukset

27.      Unionin tuomioistuimelle tekemissään valituksissa neuvosto ja kriisinratkaisuneuvosto, joiden vaatimuksia tukevat Euroopan parlamentti, joka oli väliintulija ensimmäisessä oikeusasteessa, ja komissio, joka on väliintulija muutoksenhakuasteessa, vaativat, että unionin tuomioistuin

–        kumoaa valituksenalaiset tuomiot

–        hylkää kanteen tai toissijaisesti palauttaa asian unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi

–        velvoittaa Hypo Vorarlberg Bankin ja Volkskreditbankin korvaamaan oikeudenkäyntikulut

–        vieläkin toissijaisemmin pysyttää voimassa kriisinratkaisuneuvoston päätöksen 2022 voimassa 30 kuukauden ajan siitä päivästä, jona unionin tuomioistuimen tuomiot saavat lainvoiman.

28.      Hypo Vorarlberg Bank, jonka vaatimuksia tukee Österreichischer Sparkassenverband, muutoksenhakuasteessa väliintulijana, ja Volkskreditbank vaativat, että valitus hylätään ja että valittajat velvoitetaan korvaaman oikeudenkäyntikulut.

29.      Unionin tuomioistuimen 30.6.2025 antamalla määräyksellä Bundesverband deutscher Banken eV ja Fédération bancaire française hyväksyttiin väliintulijoiksi tukemaan Hypo Vorarlberg Bankin ja Volkskreditbankin vaatimuksia istunnossa.

30.      Asianosaisten lausumat on kuultu 17.3.2026 pidetyssä istunnossa, joka oli yhteinen seuraaville asioille: C-454/24 P, C-529/24 P, C-536/24 P, C-537/24 P, C-585/24 P, C-671/24 P ja C-705/24 P.

VIII  Valitusten tarkastelu

31.      Valittajat vetoavat valitustensa tueksi lähinnä kolmeen valitusperusteeseen, jotka perustuvat siihen, että unionin yleisen tuomioistuimen väitetään tehneen oikeudellisia virheitä katsoessaan ensinnäkin, että kriisinratkaisumekanismia koskevaan asetukseen ei sisältynyt mitään perusteluja täytäntöönpanovallan siirtämiselle neuvostolle kyseisen asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa, ja toiseksi, että neuvosto oli ylittänyt sille näin myönnetyn toimivallan hyväksyessään täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdan. Kolmanneksi unionin yleisen tuomioistuimen väitetään tulkinneen virheellisesti ja vastoin kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 artiklan 1 kohtaa ja 70 artiklan 2 kohtaa arvioidessaan, että 12,5 prosentin ylärajaa olisi kaikissa olosuhteissa noudatettava alkuvaiheen päätteeksi saavutettavan tavoitetason vahingoksi.

A       Ensimmäinen valitusperuste

1.     Kriisinratkaisuneuvoston ja unionin toimielinten lausumat

32.      Valittajat väittävät, että unionin tuomioistuin on valituksenalaisten tuomioiden 32–43 kohdassa tehnyt oikeudellisia virheitä katsoessaan, että täytäntöönpanovallan siirtämistä neuvostolle kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa (jäljempänä kyseessä oleva täytäntöönpanovalta) ei ollut asianmukaisesti perusteltu SEUT 291 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

33.      Valittajat väittävät tässä yhteydessä, että unionin lainsäätäjä on noudattanut unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jonka mukaan vaatimusta perustella yksityiskohtaisesti syitä, joiden vuoksi neuvostolle annetaan tehtäväksi toteuttaa toimenpiteitä unionin oikeudellisesti velvoittavan säädöksen täytäntöönpanemiseksi, on arvioitava ottamalla huomioon täytäntöön pantavan tai muutettavan perustoimen luonne ja sisältö, samoin kuin asiayhteys, jossa kyseinen toimi on annettu, ja että yleisluonteinen ja suppea perustelu saattaa riittää.(37)

34.      Valittajien mielestä on selvää, ettei kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 114 perustelukappaleessa täsmällisesti ottaen mainita perusteita, joiden vuoksi kyseessä oleva täytäntöönpanovalta on siirretty neuvostolle eikä komissiolle. Siinä esitetään kuitenkin täytäntöönpanovallan siirtämistä neuvostolle puoltavat aineelliset syyt, joiden mukaan unionin lainsäätäjä on arvioinut tarpeelliseksi hyväksyä täytäntöönpanosäädöksiä, joissa määritetään kriisinratkaisurahastoon maksettavien yksittäisten vakausmaksujen laskentamenetelmän soveltaminen ja vahvistetaan yksityiskohtaiset tekniset säännöt kiinteän vakausmaksun ja riskiprofiiliin mukautetun vakausmaksun laskemiseksi. Siinä on myös todettu, että neuvostolle olisi siirrettävä täytäntöönpanovaltaa, erityisesti jotta otetaan huomioon suhteellisuusperiaate luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille. Tämä vahvistetaan kyseisen asetuksen 70 artiklan 2 kohdan b alakohdassa.

35.      Tätä mainitun asetuksen johdanto-osan 114 perustelukappaleeseen sisältyvää perustelua selventää valittajien mukaan lisäksi historiallinen konteksti, jossa kyseinen asetus on annettu. Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen tavoitteena oli näet syventää kriisinratkaisukehyksen yhdentymistä pankkiunionissa, mihin liittyi vääristymien riski osallistuvien jäsenvaltioiden ja muiden jäsenvaltioiden välillä. Kyseessä oleva täytäntöönpanovalta liittyy siis kaikkien jäsenvaltioiden kannalta arkaluontoiseen aiheeseen siksi, että yksittäisten vakausmaksujen laskentamenetelmällä on suora ja välitön vaikutus kussakin jäsenvaltiossa kerättyjen vakausmaksujen määrään, täytäntöönpanotoimenpiteet voivat aiheuttaa vääristymiä pankkialan rakenteiden välille, ja kyseisillä toimenpiteillä voi olla mahdollisesti huomattava vaikutus jäsenvaltioiden talousarviota koskevaan määräysvaltaan sekä rahoitusvakauteen jäsenvaltioissa ja koko unionissa. Neuvostolle myönnetyn täytäntöönpanovallan perusteena oli valittajien mukaan siis myös neuvoston asema unionissa yleensä ja kriisinratkaisumekanismissa erityisesti, sillä neuvostossa on kaikkien jäsenvaltioiden edustajat, joilla on kullakin oman kansallisen pankkialansa erityisasiantemusta.

36.      Valittajien mukaan olisi näen ollen syytä ottaa huomioon myös laaja-alaisempi systeeminen konteksti, johon kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohta ja johdanto-osan 114 perustelukappale sijoittuvat. Kyseisen asetuksen johdanto-osan 12, 19 ja 20 perustelukappale sisältävät valittajien mukaan samaten yhteisen kriisinratkaisurahaston rahoittamiseen ja vakausmaksujen laskennan taustatekijöihin liittyviä näkökohtia sekä tietoja kyseisten näkökohtien erityisestä arkaluontoisuudesta kaikkien jäsenvaltioiden kannalta, samoin kuin tarpeesta olla loukkaamatta jäsenvaltioiden talousarviota koskevaa määräysvaltaa. Saman asetuksen johdanto-osan 24 perustelukappaleessa havainnollistetaan neuvoston täytäntöönpanovaltaa sellaisten päätösten tekemisessä, joilla voi olla huomattavia vaikutuksia jäsenvaltioiden ja unionin rahoitusvakauteen. Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 6 kohdassa viitataan pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdan g alakohtaan, ja siten korostetaan valittajien mielestä ennakollisten vakausmaksujen tärkeyttä rahoitusjärjestelmän vakaudelle tai jäsenvaltioiden ja unionin taloudelle. Mainitun asetuksen 70 artiklan 2 kohdan b alakohdassa korostetaan nimenomaan, että on tärkeää välttää vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välillä ja ottaa huomioon suhteellisuusperiaate, kun hyväksytään laskentamenetelmän soveltamista säänteleviä täytäntöönpanosäädöksiä.

37.      Lopuksi valittajat toteavat, että hallitustenväliseen sopimukseen tehdyissä viittauksissa, joita on erityisesti mainitun asetuksen johdanto-osan 19 ja 20 perustelukappaleessa, saman asetuksen 1 artiklan kolmannessa kohdassa sekä 67 ja 77 artiklassa, vahvistetaan näiden kahden välineen läheinen side ja tuodaan esiin tarve varmistaa, että kunkin osallistuvan jäsenvaltion keräämien yksilöllisten vakausmaksujen laskentamenetelmä ja kyseisessä sopimuksessa määrätyn jäsenvaltioiden kriisinratkaisurahastoon suorittamien maksuosuuksien vaiheittainen yhdistäminen toteutetaan yhtenäisesti, mikä käy sitä paitsi nimenomaisesti ilmi täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 johdanto-osan 14 ja 15 perustelukappaleesta. Valittajien mukaan mainittu sopimus on siis olennainen osa oikeudellista kehystä, jolla kriisinratkaisurahaston rahoitusta ja käyttöä säännellään. Siinä vahvistetaan mahdollisesti merkittävä vaikutus, joka täytäntöönpanotoimenpiteillä voi olla jäsenvaltioihin ja niiden talousarvioon, minkä takia neuvostolle on myönnetty kyseessä oleva täytäntöönpanovalta.

38.      Valittajat päättelevät siitä, että unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti katsonut valituksenalaisten tuomioiden 38 kohdassa, että käsiteltävässä asiassa ei ole ”mitään perusteluja”, joista ilmenisi, että kyseisen täytäntöönpanovallan antaminen neuvostolle oikeutettiin erityisellä tehtävällä, ja katsonut väärin kyseisten tuomioiden 39 ja 40 kohdassa, että kyseinen sopimus ei tältä osin ollut merkityksellinen taustatekijä.

39.      Euroopan parlamentti esittää lähinnä tiettyjä samoja väitteitä kuin valittajat ja katsoo, että kyseessä olevan täytäntöönpanovallan antaminen neuvostolle on perusteltu riittävän kattavasti kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen asianomaisilla säännöksillä ja sen normatiivisella asiayhteydellä, ja komissio katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole ottanut asianmukaisesti huomioon sovellettavien sääntöjen kokonaisuutta, jotta se olisi voinut arvioida valtuuden myöntämisen asiayhteyteen liittyviä perusteluja.

2.     Luottolaitosten lausumat

40.      Hypo Vorarlberg Bank  ja Volkskreditbank, joita tuki istunnossa Bundesverband deutscher Banken, katsovat että kyseessä olevan täytäntöönpanovallan antamisessa neuvostolle ei ollut noudatettu vaatimuksia, joista määrätään SEUT 291 artiklan 2 kohdassa luettuna yhdessä SEUT 296 artiklan toisen kohdan kanssa. Sillä, oliko täytäntöönpanovallan antaminen neuvostolle tarpeellista tai asianmukaista, ei ole luottolaitosten mukaan juurikaan merkitystä.

41.      Luottolaitokset väittävät lähinnä, että siltä osin kuin kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan perustelukappaleissa, joihin valittajat viittaavat, mainitaan tarve välttää vääristymiä pankkialan rakenteiden välillä eri jäsenvaltioissa, samoin kuin tarve säilyttää rahoitusvakaus, näin selitetään ainoastaan syitä, joiden takia oli annettava rahoitusosuuksien laskentamenetelmää koskeva täytäntöönpanoasetus, eikä neuvoston tätä laskelmaa koskevaa tehtävää tuotu esiin. Hallitustenväliseen sopimukseen ei taas voida vedota neuvostolle siirretyn täytäntöönpanovallan oikeuttamiseksi, koska kyseinen sopimus ei koskenut sitä, miten kriisinratkaisuneuvosto laskee rahoitusosuudet vuodesta 2016 lähtien, vaan aiemmin kansallisella tasolla kerättyjen vakausmaksujen siirtoa. Velvollisuus perustella tällaisen valtuutuksen antaminen on sitä paitsi täytäntöön pantavan perustoimen antajalla.

42.      Istunnossa Hypo Vorarlberg Bank  ja Volkskreditbank, joita tuki Bundesverband deutscher Banken, lisäsivät, että kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen syntyhistoria ei liioin mahdollista sen näkemyksen vahvistamista, jonka mukaan kyseessä olevan täytäntöönpanovallan antaminen neuvostolle oli asianmukaisesti perusteltu, sillä päätöksestä, jolla alun perin komissiolle siirretty säädäntävalta korvattiin neuvostolle annetulla täytäntöönpanovallalla, ei ole ainuttakaan selkeää ja yhtenäistä perustelua.

3.     Arviointi

43.      Palautan mieliin täytäntöönpanovallan antamisesta, että SEUT 291 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat kansallisen lainsäädäntönsä mukaiset toimenpiteet unionin oikeudellisesti velvoittavien säädösten täytäntöönpanemiseksi. Kuitenkin, kuten kyseisen artiklan 2 kohdassa määrätään, jos unionin oikeudellisesti velvoittavat säädökset edellyttävät yhdenmukaista täytäntöönpanoa, kyseisillä säädöksillä siirretään täytäntöönpanovaltaa komissiolle tai, tietyissä asianmukaisesti perustelluissa tapauksissa ja yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) puitteissa, neuvostolle.

44.      Ennen SEUT 291 artiklan 2 kohdan hyväksymistä Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen (jäljempänä ETY-sopimus) 145 artiklassa, josta tuli Euroopan yhteisön perussopimuksen (jäljempänä EY) 202 artikla, sellaisena kuin se on muutettuna Euroopan yhtenäisasiakirjalla, määrättiin, että neuvosto voi ”erityistapauksissa pidättää itselleen oikeuden käyttää välitöntä täytäntöönpanotoimivaltaa”.(38) Vaikka näiden kahden viimeksi mainitun määräyksen sanamuodossa ei nimenomaisesti esitetä neuvoston velvollisuutta perustella tällaista oikeuden pidätystä, yhteisöjen tuomioistuin on vuodesta 1989 lähtien katsonut, että neuvosto voi pidättää täytäntöönpanovallan itselleen ainoastaan poikkeustapauksissa edellyttäen, että se esittää yksityiskohtaiset perustelut.(39)

45.      Yhteisöjen tuomioistuin on tulkinnut ETY-sopimuksen 145 artiklan kolmatta luetelmakohtaa, joka vastaa SEUT 291 artiklan 2 kohtaa, niin, että neuvoston on perusteltava päätöstä, jolla se varaa itselleen oikeuden käyttää täytäntöönpanotoimivaltaa, yksityiskohtaisesti.(40)

46.      Yhteisöjen tuomioistuin on tulkinnut EY 202 artiklan kolmatta luetelmakohtaa, jolla korvattiin ETY-sopimuksen 145 artiklan kolmas luetelmakohta, myös antamassaan tuomiossa komissio v. neuvosto(41) ja 6.5.2008 antamassaan tuomiossa parlamentti v. neuvosto(42), joissa yhteisöjen tuomioistuin täsmensi, että neuvoston on perustoimen laatijana perusteltava täytäntöön pantavan tai muutettavan(43)perustoimen luonteen ja sisällön perusteella asianmukaisesti poikkeus säännöstä, jonka mukaan silloin, kun perustamissopimuksen alaan kuuluvassa järjestelmässä on toteutettava yhteisön tasolla perustoimea koskevia täytäntöönpanotoimia, tämän toimivallan käyttäminen kuuluu normaalisti komissiolle. Tämän vaatimuksen lähde on EY 253 artikla, josta on tullut SEUT 296 artiklan toinen kohta. Se sisältää kaikkia toimielinten toteuttamia toimia koskevan yleisen perusteluvelvoitteen.(44)

47.      Toisin kuin ETY-sopimuksen 145 artiklan kolmannessa luetelmakohdassa ja EY 8202 artiklan kolmannessa luetelmakohdassa, SEUT 291 artiklan 2 kohdassa asetetaan perustoimen laatijoille, jotka päättävät antaa neuvostolle täytäntöönpanovaltaa muutoin kuin YUTP:hen liittyvissä tapauksissa, velvoite perustella kyseinen valinta asianmukaisesti.(45) Koska kyseinen perusteluvaatimus on nimenomaan esitetty perussopimuksen nykyisessä tekstissä, unionin tuomioistuin on tältä osin vahvistanut oikeuskäytäntönsä.(46)

48.      Tässä asiassa unionin tuomioistuimen tehtävänä on tutkia, onko unionin yleinen tuomioistuin tehnyt virheitä, kun se on pääasiassa katsonut, että kriisinratkaisumekanismista annetun asetuksen 70 artiklan 7 kohta luettuna yhdessä niiden asiayhteyttä koskevien eri elementtien kanssa, joita valittajat ovat hyödyntäneet, eivät ilmeisesti ole vakuuttaneet siitä, että täytäntöönpanovallan antaminen neuvostolle olisi perusteltu SEUT 291 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla asianmukaisesti.

49.      Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 32–39 kohdassa on esitetty, valittajat viittaavat Euroopan parlamentin ja komission tukemana nimenomaan kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 114 perustelukappaleeseen, jossa niiden mukaan on esitetty aineelliset syyt täytäntöönpanovallan antamiseen neuvostolle. Niitä ovat historiallinen yhteys, jossa mainittu asetus on niiden mukaan annettu ja joka liittyy kriisinratkaisukehyksen yhdentymiseen pankkiunionissa ja vääristymien riskiin pankkialan rakenteiden välillä, sekä neuvoston tehtävä. Neuvosto koostuu kaikkien jäsenvaltioiden edustajista, joilla on omaa kansallista pankkialaansa koskevaa erityisasiantuntemusta tällä arkaluontoisella alalla, joka vaikuttaa jäsenvaltioiden ja unionin rahoitusvakauteen. Tällaiset taustatekijät käyvät lähinnä ilmi kyseisen asetuksen johdanto-osan 12, 19, 20 ja 24 perustelukappaleesta sekä saman asetuksen 70 artiklan 6 kohdasta, jossa viitataan pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdan g alakohtaan, samoin kuin saman asetuksen 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohdasta. Valittajat vetoavat lisäksi mainitun asetuksen johdanto-osan 19 ja 20 perustelukappaleeseen sekä saman asetuksen 1 artiklan kolmanteen kohtaan, samoin kuin 67 ja 77 artiklaan, sekä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 johdanto-osan 14 ja 15 perustelukappaleeseen tarkoituksenaan osoittaa kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen ja hallitustenvälisen sopimuksen yhteys.

50.      On myönnettävä, etten suhtaudu välinpitämättömästi valittajien unionin tuomioistuimelle toimittamissaan kirjelmissä sekä istunnossa esittämiin selvityksiin, joiden tavoitteena oli oikeuttaa neuvoston toimet yhteydellä, joka on neuvoston kokoonpanon ja sen jäsenten asiantuntemuksen välillä, ja kyseisen toimielimen tehtävällä muun muassa siltä kannalta, mikä vaikutus vakausmaksujen laskennalla voi olla osallistuvien jäsenvaltioiden rahoitusvakauteen ja niissä toimivien laitosten taloudelliseen tilanteeseen.

51.      En voi kuitenkaan luopua siitä näkemyksestä, että tällaiset selvitykset eivät käy selkeästi ilmi sen enempää kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan perustelukappaleista kuin sen artiklaosastakaan, eikä liioin muista säännöksistä, joihin valittajat viittaavat.

52.      On tosiaan pakko aluksi todeta, että perusteet, joiden vuoksi kyseessä oleva täytäntöönpanovalta on annettu neuvostolle, eivät käy yksiselitteisesti ilmi kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdasta eikä muustakaan kyseisen asetuksen säännöksestä.(47)

53.      Toiseksi, kuten unionin yleinen tuomioistuin aivan oikein toteaa valituksenalaisten tuomioiden 32 kohdassa, kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 114 perustelukappaleessa mainitaan vain hyväksyttävien täytäntöönpanosäädösten tarkoitus ja sisältö sekä päätös antaa neuvostolle toimivalta hyväksyä kyseisiä säädöksiä selvittämättä syitä, joiden vuoksi neuvoston oli varattava itselleen kyseinen täytäntöönpanovalta. Kyseisessä johdanto-osan 114 perustelukappaleessa ilmoitetaan, että lainsäätäjä katsoo tarpeelliseksi hyväksyä täytäntöönpanotoimenpiteitä, ”joissa määritetään, miten kriisinratkaisurahastoon maksettavien yksittäisten vakausmaksujen laskentamenetelmää sovelletaan, sekä yksityiskohtaiset tekniset säännöt kiinteän vakausmaksun ja riskiprofiiliin mukautetun vakausmaksun laskemiseksi”. Kyseisessä perustelukappaleessa todetaan lisäksi, että kyseisellä ”menetelmällä olisi varmistettava, että yksittäisten vakausmaksujen laskentakaavan kiinteät ja riskiprofiiliin mukautetut osat lasketaan” ottamalla huomioon tietyt tekijät ja ”suhteellisuusperiaate luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille”. Sitä vastoin siinä ei lainkaan esitetä perusteita, joiden takia kyseinen täytäntöönpanovalta annettiin neuvostolle.

54.      Sama koskee muitakin kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen säännöksiä, joihin valittajat vetoavat.

55.      Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 12 perustelukappaleessa mainitaan, että yhteisen kriisinratkaisumekanismin perustaminen on olennaisen tärkeää, koska pankkijärjestelmät ovat sisämarkkinoilla vahvasti sidoksissa toisiinsa ja mekanismi antaa suojaa lisäämällä jäsenvaltioiden pankkien vakautta.

56.      Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 19 perustelukappaleessa korostetaan tarvetta höllentää valtioiden ja pankkialan välistä sidosta, samoin kuin tarvetta välttää se, että kansalliset käytännöt vääristävät kilpailua sisämarkkinoilla. Tätä varten kriisinratkaisurahasto olisi rahoitettava kansallisella tasolla kerättävien pankkien vakausmaksujen avulla, ja sen varat olisi yhdistettävä unionin tasolla hallitustenvälisen sopimuksen mukaisesti, sillä kriisinratkaisurahasto on yhteisen kriisinratkaisumekanismin olennainen osa, jota ilman mekanismi ei voisi toimia kunnolla. Lisäksi kytköstä yksittäisten jäsenvaltioiden julkisen talouden rahoitusaseman ja kyseisissä jäsenvaltioissa toimivien pankkien ja yritysten rahoituskustannusten välillä olisi heikennettävä edelleen, ja sen vuoksi yhteisen kriisinratkaisumekanismin puitteissa tehdyt päätökset eivät saisi vaikuttaa jäsenvaltioiden talousarviota koskevaan määräysvaltaan tai finanssipoliittiseen vastuuseen.

57.      Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 20 perustelukappaleessa täsmennetään, että kyseisessä asetuksessa ja pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä vahvistetaan kriisinratkaisurahaston käyttöä koskevat yksityiskohtaiset säännöt ja yleiset perusteet, joiden mukaan ennakolliset vakausmaksut ja jälkikäteen suoritettavat vakausmaksut määritetään ja lasketaan. Siinä mainitaan lisäksi hallitustenvälisellä sopimuksella käyttöön otettu sääntö, jonka mukaan siirtymäkauden ajan kansallisella tasolla pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin ja kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen mukaisesti kerätyt vakausmaksut osoitetaan rahasto-osuuksiin, jotka vastaavat kutakin osallistuvaa jäsenvaltiota ja jotka yhdistetään vaiheittain.

58.      Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 24 perustelukappaleessa puolestaan mainitaan kriisinratkaisupäätösten huomattava vaikutus jäsenvaltioiden rahoitusvakauteen ja unioniin sinänsä samoin kuin jäsenvaltioiden finanssipoliittiseen määräysvaltaan. Siinä todetaan myös, että neuvoston vastuulla on toimielimenä, joka voi käyttää täytäntöönpanovaltaa, valvoa tosiasiallisesti sitä, miten kriisinratkaisuneuvosto kriisinratkaisupäätöstä tehdessään arvioi, onko kyse yleisestä edusta, sekä arvioida, onko tietyssä kriisinratkaisutoimessa käytettävä kriisinratkaisurahaston määrä muuttunut olennaisesti.(48)

59.      Kyseisissä johdanto-osan perustelukappaleissa ei sitä vastoin ollenkaan mainita perustetta neuvoston täytäntöönpanovallalle, joka koskee yksittäisten maksuosuuksien laskentamenetelmän määrittelyä.

60.      Lisäksi on selvää, että kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohdassa korostetaan nimenomaan tarvetta välttää vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välillä ja ottaa huomioon suhteellisuusperiaate, ja saman asetuksen 70 artiklan 6 kohdan, jossa viitataan pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohtaan, voidaan ymmärtää havainnollistavan muun muassa ennakkovakausmaksujen tärkeyttä rahoitusjärjestelmän vakaudelle tai yhden tai useamman jäsenvaltion taikka unionin taloudelle. Kyseisiin säännöksiin ei kuitenkaan sisälly perusteluja sille, miksi on neuvoston asia täsmentää maksuosuuksien laskentaa täytäntöönpanovallan puitteissa.

61.      Lisäksi hallitustenväliseen sopimukseen tehdyt viittaukset, joita on kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 19 ja 20 perustelukappaleessa, samoin kuin mainitun asetuksen 1 artiklan kolmannessa kohdassa sekä 67 ja 77 artiklassa, koskevat yksinomaan kansallisella tasolla kerättyjen varojen siirtoa, kriisinratkaisurahaston jakoa kansallisiin rahasto-osuuksiin ja niihin kohdennettavien kansallisella tasolla kerättyjen eri varojen vaiheittaista yhdistämistä. Vaikka katsottaisiin, että kyseinen sopimus on olennainen osa oikeudellista kehystä, jolla säännellään kriisinratkaisurahaston rahoitusta ja käyttöä, ja että siinä vahvistetaan mahdollisesti merkittävä vaikutus, joka täytäntöönpanotoimenpiteillä saattaa olla jäsenvaltioihin ja niiden talousarvioihin, siinä ei mainita yhtään syytä, joiden vuoksi neuvoston pitäisi saada kyseessä oleva täytäntöönpanovalta.

62.      Edellä sanotusta seuraa, että säännökset, joihin valittajat viittaavat, havainnollistavat toki ennakkovakausmaksujen tärkeyttä rahoitusjärjestelmän vakaudelle, mahdollisesti merkittävää vaikutusta, joka täytäntöönpanotoimenpiteillä saattaa olla jäsenvaltioihin ja niiden talousarvioihin sekä unionin 5rahoitusvakauteen, jäsenvaltioiden talousarviota koskevaa määräysvaltaa, samoin kuin sitä, kuinka tärkeää on välttää vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välillä ja ottaa huomioon suhteellisuusperiaate, kun hyväksytään täytäntöönpanosäädöksiä, joilla säännellään laskentamenetelmän soveltamista. Mielestäni ne eivät kuitenkaan voi korvata tai korjata sellaisten perusteiden puuttumista, joissa selvitetään tarvetta antaa neuvostolle täytäntöönpanovaltaa erityisesti yksilöllisten vakausmaksujen laskennassa käytettävän menetelmän soveltamiseen ja käytännön menettelyihin, joilla laitoksille yksilöidään delegoidussa säädöksessä määritetyt riskitekijät kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdan mukaisesti.

63.      Kyseisten kysymysten arkaluontoisuus ei liioin muodosta riittävää syytä antaa asiassa neuvostolle täytäntöönpanovaltaa, sillä myös komissio voidaan valtuuttaa hyväksymään täytäntöönpanotoimenpiteitä erityisen arkaluontoisilla aloilla.(49)

64.      Lopuksi totean, että vaikka täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 johdanto-osan 14 ja 15 perustelukappaleessa kuvataan erityistä rahoitustilannetta, jossa vakausmaksut lasketaan, ja tarvetta ottaa käyttöön ennakollisten vakausmaksujen mukautettu laskentamenetelmä, jossa erityistilanne otetaan huomioon, katson aivan samoin kuin unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisten tuomioiden 39 kohdassa, että velvollisuus perustella täytäntöönpanovallan antaminen neuvostolle on perustoimen antajalla. Neuvosto ei siis voi jälkikäteen täytäntöönpanosäädöksessä perustella tällaisen toimivallan saamista.

65.      Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, johon valittajat viittaavat, ei nähdäkseni ole luonteeltaan sellaista, että se johtaisi erilaiseen päätelmään.

66.      Niinpä, jos unionin tuomioistuin on ottanut tuomioissa komissio v. neuvosto, National Iranian Oil Company v. neuvosto ja Fenix International huomioon asiayhteyden, jossa neuvostolle täytäntöönpanovaltuudet antava perustoimi on annettu, se on kuitenkin järjestelmällisesti nojautunut tekstissä nimenomaisesti olevaan perusteluun, vaikkakin se voi olla luonteeltaan yleinen ja tiivis. Perustelu on voitu antaa joko itse perustoimessa, tai muissa asetuksissa, joiden unionin tuomioistuin katsoo muodostavan perustoimen kanssa yhtenäisen kokonaisuuden osan. Asianomaisten johdanto-osan perustelukappaleiden ja säännösten tutkiminen tuomioissa komissio v. neuvosto ja Fenix International paljastaa näet selvään lausutun perustelun, vaikka toisinaan lyhyen, mutta luonteeltaan sellaisen, että se paljastaa selkeästi neuvoston hyväksi tehdyn täytäntöönpanovaltuuden oikeutuksen.(50) Tuomion National Iranian Oil Company v. neuvosto osalta puolestaan on todettava, että siltä osin kuin asian kohteena olevassa asetuksessa annettiin neuvostolle samat täytäntöönpanovaltuudet, jotka sille oli jo annettu edellisissä, aineellisesti samaan sarjaan kuuluvissa asetuksissa, niin perustelu, joka edellisissä asetuksissa oli annettu nimenomaisesti, voi implisiittisesti mutta riittävällä tavalla perustella myös kyseisen asian kohteena olevaa asetusta.(51)

67.      Mielestäni nyt käsiteltävässä asiassa ei ole sama tilanne. Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 62 kohdassa todetaan, säännöksissä, joihin valittajat viittaavat, pyritään kuvaamaan yleistä asiayhteyttä, jossa kriisinratkaisumekanismia koskeva asetus on hyväksytty, samoin kuin arkaluontoista aihealuetta, johon kriisinratkaisurahaston luominen liittyy. Niissä ei kuitenkaan pyritä oikeuttamaan täytäntöönpanovallan antamista neuvostolle, sellaisena kuin se on kuvattu kyseisen asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa, niin että sillä olisi neuvoston osalta erityisluonne. Mainitun asetuksen johdanto-osan 114 perustelukappaleessa tyydytään edellyttämään, että neuvostolla ”olisi oltava” valta täsmentää ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmä, mutta miksi näin olisi, sitä ei mitenkään perustella. Asiayhteys, johon kyseinen asetus liittyy, ei riitä korjaamaan täydellistä perustelujen puutetta. Selvitykset, joita valittajat ovat toimittaneet kirjallisesti ja esittäneet istunnossa, ovat tosin yksityiskohtaisia ja taustoitettuja, mutta niitä ei ole esitetty kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen tekstissä, eikä tätä täydellistä perustelujen puutetta voida nyt käsiteltävässä asiassa korvata muussa asetuksessa, toimessa tai sopimuksessa esitetyllä perustelulla.

68.      Jotkut ovat kylläkin voineet väittää, että unionin tuomioistuin on tähän asti osoittanut tiettyä lepsuutta mitä tulee sen velvollisuuden soveltamiseen, että täytäntöönpanovallan siirtäminen on perusteltava asianmukaisesti, koska unionin tuomioistuin ei ole vaatinut perusteista yksityiskohtaista selvitystä.(52) Itse en kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että unionin tuomioistuin olisi tarkoittanut sallia jonkinlaisen automaatin, jonka nojalla pelkkä maininta tarpeesta siirtää täytäntöönpanovaltaa neuvostolle tai ilmoitus, että näin olisi tehtävä, riittäisi tähän. Unionin oikeudessa määrätään yksityiskohtaisesta perusteluvelvollisuudesta, jonka mukaan perustoimen antajan on esitettävä perustelut siinä asiakirjassa, jolla se varaa täytäntöönpanovallan neuvostolle.(53)

69.      Onko tällaista perusteluvaatimusta pidettävä liian kaavamaisena, varsinkin nyt käsiteltävässä asiassa, jossa unionin toimielimet ovat yhtä mieltä neuvoston tehtävästä asianomaisella aihealueella?(54) En ole siitä varma.

70.      Yhtäältä vaatimus on tosiasiassa ilmeisen tarpeellinen, jotta varmistetaan toimivallan siirtoa toimielinten välisellä tasolla koskevien sääntöjen noudattaminen. Olenkin samaa mieltä julkisasiamies Léger’n kanssa, kun hän asiassa komissio v. neuvosto kirjoitti seuraavasti: kaikki sellainen toimivallan pidättäminen neuvostolle, joka ei täytä yksityiskohtaisen perustelun vaatimusta, vaarantaisi toimielinten välisen tasapainon täytäntöönpanovallan myöntämisen ja käyttämisen osalta, sellaisena kuin se on perustamissopimuksesta johdettavissa. Unionin tuomioistuimen on valvontaa suorittaessaan varmistuttava siitä, ettei periaatetta, jonka mukaan täytäntöönpanovalta kuuluu komissiolle, tehdä sen sisällön ja päämäärän osalta merkityksettömäksi.(55)

71.      Toisaalta, vaikka katsottaisiin, että sääntelykehys, johon täytäntöönpanoasetus 2015/81 kuuluu, muodostaa kokonaisuuden, jonka yhtenäisyys on säilytettävä, ei voida sulkea pois päinvastaista kantaa, joka perustuisi erityisen joustavaan tulkintaan täytäntöönpanovallan siirtoa neuvostolle koskevasta yksityiskohtaisen perustelun vaatimuksesta ja jonka vaikutukset ylittäisivät nyt käsiteltävänä asian olosuhteet. Sitä sovellettaisiin myös tapaukseen, jossa unionin toimielin käyttäisi hyödykseen täytäntöönpanovallan siirtämistä neuvostolle koskevien perustelujen puuttumista sekä komission ja parlamentin oikeuksien loukkaamista.

72.      Lisään, että vaikka kaikki unionin toimielimet, jotka osallistuivat kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen lainsäädäntöprosessiin, ovat olleet tavalla tai toisella perillä kyseessä olevan täytäntöönpanovallan siirron perusteista, siirron ei silti voida päätellä olevan perusteltu. Joka tapauksessa päinvastoin kuin neuvosto antoi istunnossa ymmärtää, lainsäädäntöprosessista ei käy ilmi, että alusta alkaen olisi suunniteltu antaa neuvostolle valtuus yksittäisten maksuosuuksien laskentamenetelmän täsmentämiseen. Itse asiassa kriisinratkaisumekanismia koskevan komission asetusehdotuksen 66 artiklan 3 kohdan a alakohdan mukaan kriisinratkaisurahastoon suoritettavat ennakolliset vakausmaksut lasketaan menetelmällä, jonka komissio laatii ja esittää delegoiduissa säädöksissä.

73.      Näin ollen katson, että unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt oikeudellisia virheitä, kun se ratkaisi valituksenalaisten tuomioiden 38, 42 ja 43 kohdassa pääasiallisesti, että kyseessä olevan täytäntöönpanovallan siirtäminen neuvostolle ei ollut SEUT 291 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla asianmukaisesti perusteltu.

74.      Edellä esitetystä seuraa, että näkemykseni mukaan ensimmäinen valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

75.      Siltä varalta, että unionin tuomioistuin ei seuraa tätä ehdotusta ja jotta hyvä oikeudenkäyttö asetetaan etusijalle, on syytä seuraavaksi tarkastella valittajien lausumia, jotka perustuvat oikeudellisiin virheisiin, joihin unionin yleisen tuomioistuimen väitetään niiden mukaan syyllistynyt ratkaistessaan, että neuvosto oli ylittänyt kyseessä olevan toimivallan rajat.

B       Toinen valitusperuste

1.     Kriisinratkaisuneuvoston ja unionin toimielinten lausumat

76.      Valittajat katsovat lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt useita oikeudellisia virheitä ratkaistessaan, että neuvosto on ylittänyt sille kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa myönnetyn täytäntöönpanovallan rajat antaessaan täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdan.

77.      Ensinnä neuvosto väittää, että unionin tuomioistuin on 15.10.2014 antamissaan tuomioissa parlamentti v. komissio(56) ja Fenix International vahvistanut kolme edellytystä, joilla rajataan SEUT 291 artiklan 2 kohdasta juontuvan täytäntöönpanovallan rajojen tarkastelua: hyväksyttyjen täytäntöönpanotoimien on oltava lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn toimen keskeisten yleistavoitteiden mukaisia ja tarkoitetun toimen täytäntöönpanon kannalta tarpeellisia tai hyödyllisiä eikä niillä täydennetä eikä muuteta kyseistä toimea. Kun ratkaistaan kysymystä siitä, onko täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa rajoituttu täsmentämään kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen normatiivista sisältöä, on siis neuvoston mukaan edettävä tarkastelemalla jäsennellysti näitä kolmea kumulatiivista edellytystä. Unionin yleinen tuomioistuin on neuvoston mielestä virheellisesti rajoittanut valituksenalaisten tuomioiden 52–54 kohdassa tarkastelunsa kolmanteen mainituista edellytyksistä.

78.      Toiseksi valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti katsonut kyseisten tuomioiden 63–67, 71, 72 ja 85 kohdassa, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohta täydentää kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohtaa, mihin kyseisen säännöksen 7 kohta viittaa, ja kaikkien kolmen edellä mainitun edellytyksen tarkastelu yhdessä osoittaa sen. Asiayhteydessään tulkittuna täytäntöönpanovallan antamista neuvostolle koskeva säännös ei ainoastaan mahdollistanut täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa säädetyn mukautetun laskentamenetelmän hyväksymistä vaan valittajien mukaan jopa vaati sitä, jotta kriisinratkaisumekanismia koskeva asetus pantaisiin täytäntöön yhdenmukaisesti, kuitenkaan sitä täydentämättä tai muuttamatta, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin väitti mainittujen tuomioiden 78 ja 79 kohdassa.

79.      Valittajat vetosivat tässä yhteydessä yhtäältä tarpeeseen, joka mainitaan nimenomaan kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan b alakohdassa, eli tarpeeseen perustaa vakausmaksujen laskenta riskiprofiiliin pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdassa säädettyjen perusteiden pohjalta, mihin sisältyivät erityisesti kyseisen säännöksen c ja g kohdassa mainitut perusteet, toisin sanoen ”laitoksen rahoitustilanne” ja ”laitoksen merkitys yhden tai useamman jäsenvaltion tai unionin rahoitusjärjestelmän vakaudelle tai taloudelle”, samoin kuin suhteellisuusperiaatteen huomioon ottaminen luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille. Kun otetaan huomioon ne huomattavat vaikutukset, joita vakausmaksujen laskentamenetelmällä voi olla kansallisiin pankkialoihin, tällaiset vaatimukset edellyttivät valittajien mukaan, että siirtymäkauden ajan laitosten riskiprofiili määritetään sekä suhteessa jäsenvaltioon, johon laitos on sijoittautunut, että suhteessa pankkiunioniin kokonaisuudessaan.

80.      Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan ja pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan keskinäinen riippuvuus oikeuttaa valittajien mukaan sitäkin selvemmin mukautetun laskentamenetelmän käyttöönoton, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin oli valituksenalaisten tuomioiden 75 ja 76 kohdassa ratkaissut. Ennakollisia vakausmaksuja koskevien sääntöjen vahvistaminen näissä säännöksissä samanlaisin sanamuodoin ja viittaus ensin mainituista säännöksistä toiseksi mainittuihin merkitsee valittajien mukaan, että ennakollisten vakausmaksujen laskenta kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen mukaisesti on tiukasti sidoksissa etukäteen suoritettaviin rahoitusosuuksiin siten kuin niistä on pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä säädetty. Näin olisi valittajien mukaan sitäkin perustellummin sen takia, että kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa ilmoitetaan lähinnä, että neuvoston olisi käytettävä täytäntöönpanovaltaansa delegoidun asetuksen 2015/63 puitteissa. Viimeksi mainitussa puolestaan viitataan pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 1 ja 2 kohtaan ja siten yksittäisten rahoitusosuuksien laskentamenetelmään, jossa vaaditaan ottamaan huomioon kansallisesti toimiluvan saaneiden laitosten tiedot.

81.      Toisaalta vaiheittainen siirtyminen pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivillä perustetusta laskentamenetelmästä kriisinratkaisumekanismia koskevalla asetuksella perustettuun laskentamenetelmään, siten kuin mukautetussa laskentamenetelmässä määrätään, oli valittajien mukaan tarpeellista ja hyödyllistä, jotta kriisinratkaisurahastoon suoritettavien rahoitusosuuksien laskennan yhdenmukainen toteuttaminen helpottuisi alkuvaiheessa, jota luonnehtii siirtyminen asteittain pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivistä johtuvasta rahoitusjärjestelmästä kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen soveltamiseen. Siirtymävaiheen välttämättömyys käy valittajien mukaan ilmi paitsi täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 johdanto-osan 14 ja 15 perustelukappaleesta, komission antamasta täytäntöönpanoasetusehdotuksesta(57) sekä neuvoston oikeudellisen yksikön lausunnosta(58), mutta yhtä lailla hallitustenvälisestä sopimuksesta. Itse asiassa kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen tavoite, sellaisena kuin se käy ilmi kyseisen asetuksen 67 ja 77 artiklasta, on valittajien mukaan varmistaa yhtenäisyys vuotuisina rahoitusosuuksina kriisinratkaisurahastoon saatavien tulojen ja kyseisessä sopimuksessa määriteltyjen kansallisten rahasto-osuuksien välillä, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin oli valituksenalaisten tuomioiden 80–82 kohdassa ratkaissut. Mukautettu laskentamenetelmä takaa valittajien mukaan sen, että rahoitusosuuksien laskenta vastaa kriisinratkaisurahaston kansallisten rahasto-osuuksien yhdistämistahtia alkuvaiheessa.

82.      Istunnossa valittajat täsmensivät, että mukautettu laskentamenetelmä on mahdollistanut rahoitusosuuksien laskennassa käytettyjen riskitekijöiden korreloinnin kyseisten rahoitusosuuksien käyttöön kriisinratkaisun tapauksessa. Kun kriisinratkaisurahaston kansalliset rahasto-osuudet otetaan alkuvaiheessa ensisijaisesti käyttöön, menetelmän seurauksena on, että kriisinratkaisun tosiasiallinen rahoitusvalmius riippuu asianomaisesta kansallisesta rahasto-osuudesta, jonka koko ja rahoitusvalmius saattavat vaihdella huomattavasti osallistuvien jäsenvaltioiden välillä. Ilman tätä mukautusta laitokset olisivat suorittaneet osuutensa kriisinratkaisurahastoon ikään kuin osuudet olisi jo yhdistetty kokonaan, samalla kun varojen saatavuus olisi kriisinratkaisun yhteydessä ollut erittäin riippuvaista kunkin kansallisen rahasto-osuuden koosta.

83.      Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohta ei siis valittajien mukaan täydentänyt eikä muuttanut kriisinratkaisumekanismia koskevaa asetusta vaan toi ainoastaan lisää täsmennystä kyseisen asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetyn ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmän täytäntöönpanoon.

84.      Kriisinratkaisuneuvosto lisäsi lopuksi, että unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti jättänyt huomiotta mukautetun laskentamenetelmän siirtymäkausiluonteen, sillä sitä on sovellettu ainoastaan vuosina 2016–2022. Unionin yleinen tuomioistuin on 20.12.2023 antamassaan tuomiossa Landesbank Baden-Württemberg v. SRB(59) viimeksi mainitun mukaan vahvistanut komission delegoidun säädöksen yhteydessä, että siirtymäsäännökset eivät merkitse perustoimen muuttamista, vaan niissä määritetään tapa, jolla kyseistä toimea on sovellettava. Kriisinratkaisuneuvosto katsoo, että näitä periaatteita olisi sovellettava myös nyt käsiteltävässä asiassa.

85.      Euroopan parlamentti väittää, että tuomiossa Fenix International vahvistettujen täytäntöönpanovallan rajojen noudattamista koskevien kahden ensimmäisen edellytyksen tarkastelu osoittaa, että kolmaskin edellytys täyttyy. Parlamentin lausumat ovat tältä osin samankaltaisia kuin neuvoston.

86.      Komissio katsoo kriisinratkaisumekanismia koskevasta asetuksesta käyvän ilmi, että siinä säädetään asetuksen omien säännösten soveltamisen lisäksi pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin säännösten soveltamisesta, ja korostaa erityisesti hallitustenvälisen sopimuksen perustavanlaatuista merkitystä. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdan tavoite on komission mukaan selkeyttää sidosta ja vuorovaikutusta seuraavien välillä: ennakollisten vakausmaksujen kansallinen rahasto-osuus, jonka laskennasta on säädetty pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä, ja vakausmaksujen yhdistetty osuus, jonka laskennasta on säädetty kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa. Komission mukaan siinä otetaan huomioon kansallisella tasolla lasketun rahoitusosuuden vaiheittainen poistaminen kyseisen sopimuksen mukaisesti ja pankkiunionin tasolla lasketun rahoitusosuuden vaiheittainen lisäys niin, että sovelletaan samaa riskiprofiiliin mukautettua menetelmää eli noudatetaan delegoitua asetusta 2015/63.

2.     Luottolaitosten lausumat

87.      Hypo Vorarlberg Bank  ja  Volkskreditbank väittävät, että neuvoston moitteet, jotka koskevat sitä, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tutkinut kahta ensimmäistä toimivallan rajoihin liittyvää edellytystä, jotka on vahvistettu tuomiossa Fenix International, ovat tehottomia. Kyseiset kolme edellytystä ovat kumulatiivisia, ja luottolaitosten mukaan riittää, kun osoittaa, ettei yhtä niistä ole noudatettu, mikä niiden mukaan toteutui tässä tapauksessa, sillä ainoastaan edellytys, joka koskee sitä, muuttavatko tai täydentävätkö hyväksytyt täytäntöönpanotoimenpiteet kriisinratkaisumekanismia koskevaa asetusta, on tuotu ratkaistavaksi unionin yleiselle tuomioistuimelle esitetyssä kanteessa.

88.      Tästä seuraa, ettei valittajien lausumilla, joissa selitetään syitä, joiden vuoksi mukautettu laskentamenetelmä oli välttämätön ja kyseisen asetuksen olennaisten yleistavoitteiden mukainen, ollut merkitystä. Vaikka Hypo Vorarlberg Bank ja Volkskreditbank myöntävät, että neuvoston tehtävään voi kuulua sellaisten säännösten antaminen, joiden tarkoituksena on välttää luomasta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille, ne katsovat tässä yhteydessä, ettei valittajien lausumista käy selkeästi ilmi, mitä vääristymiä mukautetun laskentamenetelmän avulla on voitu välttää, ja että joka tapauksessa neuvosto ei voi niin tehdäkseen ylittää täytäntöönpanovaltuuksiaan.

89.      Mitä tulee väitettyyn kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan ja pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan keskinäiseen riippuvuuteen, Hypo Vorarlberg Bank ja Volkskreditbank toteavat, että kyseisen asetuksen 70 artiklassa mainitaan ainoastaan direktiivin 103 artiklan 7 kohta. Luottolaitosten mukaan unionin lainsäätäjä on siis nimenomaan sisällyttänyt tiettyjä pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin tekijöitä kriisinratkaisumekanismia koskevaan asetukseen, nimittäin tarpeen ottaa rahoitusosuuksien laskennassa huomioon pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä määritellyt riski-indikaattorit. Unionin lainsäätäjä ei kuitenkaan ole säätänyt, että olisi käytettävä pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin laskentamenetelmää kokonaisuudessaan, eikä sitä, että pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiiviin perustuvasta laskennasta olisi vaiheittain siirryttävä käyttämään laskentaa, joka perustuu kriisinratkaisumekanismia koskevaan asetukseen.

90.      Lisäksi luottolaitosten mukaan seuraavaa eroavaisuutta unionin lainsäätäjä ei ole koskaan tuonut esiin: yhtäältä kriisinratkaisurahaston kansallisten rahasto-osuuksien yhdistäminen ja kyseisen rahaston käyttöä koskevat yksityiskohtaiset säännöt, sellaisina kuin niistä on määrätty hallitustenvälisessä sopimuksessa sekä kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 67 ja 77 artiklassa, ja toisaalta vakausmaksujen laskentamenetelmän mukautus, jonka tavoitteena oli saada menetelmä vastaamaan kansallisten rahasto-osuuksien kriisinratkaisurahastoon yhdistämisen tahtia. Kuitenkaan sen enempää neuvoston täytäntöön panemissa säännöksissä eli kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 1–3 kohdassa, kuin säännöksessä, jossa neuvostolle myönnettiin täytäntöönpanovalta, eli mainitun asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa, ei luottolaitosten mukaan viitattu hallitustenväliseen sopimukseen. Mainitusta sopimuksestakaan ei käy ilmi, että siirrettävät rahoitusosuudet olisi laskettava pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiiviin ja kriisinratkaisumekanismia koskevaan asetukseen perustuvalla yhdistetyllä menetelmällä.

91.      Lopuksi Hypo Vorarlberg Bank ja Volkskreditbank kiistävät 20.12.2023 annetun tuomion Landesbank Baden-Württemberg v. SRB(60) merkityksen nyt käsiteltävässä asiassa sen takia, että siinä ei ollut kyse täytäntöönpanoasetuksesta vaan delegoidusta asetuksessa, jonka puitteissa komissiolla on SEUT 290 artiklan 1 kohdan mukaisesti valta täydentää tai muuttaa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen tiettyjä, muita kuin sen keskeisiä osia.

92.      Bundesverband deutscher Banken väitti istunnossa pääasiallisesti, että mukautettu laskentamenetelmä ei ollut yhteensopiva kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen yleistavoitteiden kanssa eikä sitä tarvittu laitosten rahoitusosuuksien mukauttamiseksi niiden riskiprofiiliin suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Bundesverband deutscher Banken lisäsi lähinnä, että tällaisen laskentamenetelmän käyttöönoton poliittisesta tavoitteesta käy selkeästi ilmi, että neuvosto on ylittänyt kyseisen asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa säädetyt rajat.

3.     Arviointi

93.      Tuon alustavasti esiin, kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti toteaa valituksenalaisten tuomioiden 53 kohdassa, että vaikka kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa, jossa neuvostolle myönnetään täytäntöönpanovaltaa, mainitaan kyseisen säännöksen 1–3 kohdan täytäntöönpanon edellytykset, täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa ei pyritä määrittämään kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan peruuttamattomiin maksusitoumuksiin liittyvän 3 kohdan täytäntöönpanon edellytyksiä. Kyseisellä 3 kohdalla ei siis ole merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa, joten tässä tarkastelussa keskitytään kyseessä olevaan täytäntöönpanovaltaan, joka neuvostolle myönnetään kyseisen asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa, ja kyseisen artiklan 1 ja 2 kohtaan tehtyihin viittauksiin.

94.      Aloitan tarkastelun käsittelemällä ensin valittajien väitteitä unionin yleisen tuomioistuimen oikeudellisista virheistä siltä osin, että tämä on pidättynyt tarkastelemasta jäsennellysti, ovatko kaksi ensimmäistä täytäntöönpanovallan rajojen edellytystä, jotka unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on vahvistettu, nyt käsiteltävässä asiassa täyttyneet. Toiseksi tutkin moitteita, jotka koskevat unionin yleisen tuomioistuimen väitettyjä oikeudellisia virheitä, kun se katsoi, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa muutetaan rahoitusosuuksien laskentamenetelmää siitä, jollaisena se on kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaan.

a)     Kumulatiivisten edellytysten tarkastelu

95.      On tärkeää tuoda esiin, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, kuten unionin yleinen tuomioistuin sen olennaisilta osin toisti valituksenalaisten tuomioiden 49 kohdassa, kun täytäntöönpanovaltaa siirretään neuvostolle SEUT 291 artiklan 2 kohdan perusteella, neuvostoa pyydetään täsmentämään kyseessä olevan tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen annetun toimen sisältöä, jotta voidaan varmistaa sen yhdenmukainen täytäntöönpano kaikissa jäsenvaltioissa. Näin ollen neuvoston hyväksymän täytäntöönpanotoimen säännösten on yhtäältä oltava kyseisen tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen annetun toimen, jota on määrä täsmentää, yleistavoitteiden mukaisia ja toisaalta tarkoitetun toimen yhdenmukaisen täytäntöönpanon kannalta tarpeellisia tai hyödyllisiä, kuitenkin niin, ettei täytäntöönpanosäännöksillä täydennetä eikä muuteta tarkoitetun toimen niitäkään osia, jotka eivät ole keskeisiä.(61) Täytäntöönpanovallan rajojen noudattaminen on siis alisteinen kolmen kumulatiivisen edellytyksen täyttymiselle.

96.      Tässä tapauksessa unionin yleinen tuomioistuin on aluksi palauttanut mieleen tuomiosta Fenix International johdetut vaatimukset ja rajoittanut sen jälkeen valituksenalaisten tuomioiden 52 kohdassa tarkastelunsa siihen kysymykseen, täyttääkö täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohta edellytyksen, jonka mukaan se ei ole täydentänyt eikä muuttanut kriisinratkaisumekanismia koskevaa asetusta.

97.      Nähdäkseni tällaista tarkastelua eivät rasita oikeudelliset virheet.

98.      Vaikka unionin tuomioistuin onkin asioissa, joista on annettu tuomiot 15.10.2014, eli parlamentti v. komissio (62) ja Fenix International tarkastellut, noudatettiinko kyseessä olevissa säännöksissä kolmea edellytystä, jotka liittyvät täytäntöönpanovallan rajoihin, on todettava, että unionin tuomioistuimen käyttämä jäsennelty tarkastelu painottui niiden lausumien hylkäämiseen, joissa väitettiin, ettei tarkoitettuja edellytyksiä ole noudatettu. Neuvosto ei siis ollut ylittänyt sille myönnetyn täytäntöönpanovallan rajoja. Kyseisestä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei sitä vastoin voi päätellä, että unionin tuomioistuimilla olisi velvollisuus tarkastella näitä kolmea edellytystä tietyssä järjestyksessä, eikä liioin, että olisi välttämätöntä tarkastella kaikkia edellytyksiä yhdessä, jos yksi niistä jää täyttymättä. Siltä osin kuin mainitut kolme edellytystä on täytettävä kumulatiivisesti, mitä asianosaiset eivät kiista, jos yksi niistä jää täyttymättä, se riittää päättelemään, että neuvosto on ylittänyt sille SEUT 291 artiklan 2 kohdan perusteella myönnetyn täytäntöönpanovallan rajat.(63)

99.      Ei voida sitä paitsi myöskään väittää, että kahden ensimmäisen edellytyksen täyttymisestä seuraa automaattisesti kolmannen täyttyminen, minkä neuvosto istunnossa myönsi. Näin ollen, vaikka katsottaisiin, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohta on tarpeellinen tai hyödyllinen kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen täytäntöönpanon kannalta, taikka että se noudattaa kyseisen asetuksen yleistavoitteita, pitää siltikin paikkansa, että sikäli kuin edellytys, joka liittyy kieltoon täydentää tai muuttaa kriisinratkaisumekanismia koskevaa asetusta, ei täyty, täytäntöönpanovallan rajat on ylitetty.

100. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin on minun nähdäkseni voinut virheeseen syyllistymättä rajoittaa tarkastelunsa edellytykseen, jonka nojalla täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdalla ei saanut täydentää eikä muuttaa kriisinratkaisumekanismia koskevaa asetusta, ilman että se olisi ensin tarkastellut unionin toimielinten lausumia, joilla pyrittiin vahvistamaan, että kyseinen säännös on mainitun asetuksen yleistavoitteiden mukainen ja tarpeellinen tai hyödyllinen mainitun asetuksen yhdenmukaisen täytäntöönpanon helpottamista ajatellen.

101. Heti kun unionin yleinen tuomioistuin oli tarkastelun perusteella päätellyt, ettei kyseinen edellytys täyty, sillä ei ollut velvollisuutta tarkastella kahta muuta täytäntöönpanovallan rajoja koskevaa edellytystä, joten tätä koskevat neuvoston lausumat voidaan hylätä perusteettomina.

b)     Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohta ja kielto täydentää tai muuttaa kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen sisältöä

102. Toisin kun siirretty säädösvalta, jonka unionin lainsäätäjä voi myöntää komissiolle tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävässä säädöksessä SEUT 290 artiklan 1 kohdan nojalla, jotta komissio voi täydentää tai muuttaa säädöksen muita kuin keskeisiä osia,(64) täytäntöönpanovalta, joka voidaan siirtää komissiolle tai neuvostolle SEUT 291 artiklan 2 kohdan nojalla, käsittää lähinnä vallan hyväksyä toimenpiteitä, jotka ovat tarpeellisia tai hyödyllisiä sen tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn toimen säännösten panemiseksi täytäntöön yhdenmukaisesti, jonka perusteella ne on hyväksytty, ja joissa rajoitutaan täsmentämään kyseisen toimen sisältöä sen keskeisten yleistavoitteiden mukaisesti, muuttamatta tai täydentämättä sen keskeisiä tai muita kuin keskeisiä osia,(65) sikäli kuin näin hyväksytyt täytäntöönpanotoimenpiteet eivät ole ristiriidassa mainitun tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn toimen kanssa.(66)

103. Unionin tuomioistuin katsoo erityisesti, että täytäntöönpanotoimenpiteellä ainoastaan täsmennetään kyseisen lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn toimen säännöksiä silloin, kun sen tarkoituksena on ainoastaan yleisesti tai tietyissä erityistapauksissa selventää näiden säännösten soveltamisalaa tai määrittää niiden soveltamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt, kuitenkin sillä edellytyksellä, että kyseisellä toimenpiteellä vältetään näin kaikki ristiriidat kyseisten säännösten tavoitteisiin nähden eikä sillä mitenkään muuteta kyseisen toimen normatiivista sisältöä tai sen soveltamisalaa.(67)

104. Palautan tässä tapauksessa mieliin, että parlamentti ja neuvosto ovat myöntäneet viimeksi mainitulle kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa valtuuden hyväksyä kyseisen säännöksen 6 kohdassa tarkoitettujen delegoitujen säädösten muodostamassa kehyksessä täytäntöönpanosäädöksiä mainitun säännöksen 1 ja 2 kohdan täytäntöönpanoedellytysten määrittämiseksi erityisesti seuraavien suhteen: yksilöllisten vakausmaksujen laskennassa käytettävän menetelmän soveltaminen ja käytännön menettelyt, joilla laitoksille yksilöidään delegoiduissa säädöksissä määritetyt riskitekijät. Neuvosto antoi tämän täytäntöönpanovallan nojalla täytäntöönpanoasetuksen 2015/81, jonka 8 artiklan 1 kohta on näiden keskustelujen kohde.

105. On todettava, että kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin laitoksen yksilöllinen vakausmaksu kerätään vähintään vuosittain ja se on sama kuin sen velkojen määrä suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään. Kyseisen säännöksen 2 kohdan toisen alakohdan a ja b alakohdassa todetaan puolestaan, että yksittäisten laitosten vakausmaksujen laskenta perustuu kunakin vuonna yhtäältä kiinteään vakausmaksuun, joka perustuu laitoksen velkojen määrään suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään, ja toisaalta riskiprofiiliin mukautettuun vakausmaksuun, joka perustuu pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdassa säädettyihin perusteisiin ja jossa otetaan huomioon suhteellisuusperiaate luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille.

106. On hyödyllistä täsmentää, että vaikka vaikuttaa ehkä siltä, että kiinteä vakausmaksu ja riskiprofiiliin mukautettu vakausmaksu ovat vuotuisten vakausmaksujen laskennan kaksi erillistä osatekijää, ne ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa. Sellaisten laitosten, joita näihin nyt käsiteltäviin asioihin kytkeytyy, riskiprofiiliin mukautettu vakausmaksu lasketaan ottamalla huomioon kunkin laitoksen kiinteän vakausmaksun määrä, jota mukautetaan kyseisen laitoksen riskiprofiilin perusteella.(68) Vakausmaksun mukauttaminen laitoksen riskiprofiiliin perustuu vertailuun, joka koskee tämän laitoksen ja muiden kyseessä olevien laitosten riskialttiutta asian kannalta merkityksellisten riskitekijöiden osalta.(69)

107. Näin ollen kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan a alakohdan sanamuodosta selviää, että kiinteä vakausmaksu, jonka avulla määritetään riskiprofiiliin mukautettu vakausmaksu, perustuu laitoksen velkojen määrään suhteessa kaikkien ”osallistuvien jäsenvaltioiden alueella” toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään. Samalla lailla kyseisen säännöksen 1 kohdassa viitataan yksilöllisten vakausmaksujen laskentaa varten ”kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella” toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään.

108. Näin ollen, kuten unionin yleinen tuomioistuin on pääasiallisesti todennut valituksenalaisten tuomioiden 61 ja 62 kohdassa, kyseisen asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohdan tekstin mukaan kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärästä saadaan asianmukaiset perustiedot, jotka on otettava huomioon, kun määritetään kiinteää vakausmaksua, jota käytetään riskiprofiiliin mukautetun vakausmaksun laskentaperusteena. Kyseisissä säännöksissä ei myöskään tehdä mitään eroa laskentamenetelmässä, jota olisi sovellettava alkuvaiheessa ja sen jälkeen.

109. Mainitun asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohta eivät siis sisällä mitään nimenomaista mainintaa siitä, että alkuvaiheessa olisi otettava huomioon prosentuaalisesti vähenevän rahoitusosuuden laskentaa varten kansallisella perustalla kerätyt pankkilaitosten tiedot pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Päättelen siitä, ettei mikään tämän säännöksen tekstissä mahdollista nimenomaan sitä näkemystä, että siinä esitetyn ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmän voitaisiin tulkita sisältävän osittain ja väliaikaisesti muut perustiedot kuin unionin laitoskantaan perustuvat.

110. On todettava, että tästä huolimatta mukautetussa laskentamenetelmässä säädetään osa ennakollisista vakausmaksuista laskettavaksi kansallisen laitoskannan pohjalta, kuten unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisten tuomioiden 58–60 ja 63–65 kohdassa tuonut esiin. Niinpä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa säädetään, että alkuvaiheen jokaisena vuonna vähenevä osa vuotuisista vakausmaksuista lasketaan pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan ja delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan mukaisesti, toisin sanoen ottamalla huomioon kyseisen jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärä (siis kansallinen laitoskanta), kun taas kasvava osa vakausmaksuista lasketaan kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 ja 70 artiklan sekä täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklan mukaisesti, toisin sanoen ottamalla huomioon kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueilla toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten kokonaisvelkamäärä (siis unionin laitoskanta). Mukautetun laskentamenetelmän mukaisesti perustiedot, jotka otetaan huomioon, kun lasketaan osa vakausmaksuista, kerätään kansallisen laitoskannan pohjalta, kun taas muu osa perustuu unionin laitoskantaan. Neuvosto on näin tehdessään poikennut aineellisesti kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohdan erityissäännöksistä.

111. Valittajat katsovat kuitenkin pääasiallisesti, että kun vähenevä osa perustiedoista kerätään kansallisen laitoskannan pohjalta, kuten siitä säädetään täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa, menettely perustuu pätevästi kriisinratkaisumekanismia koskevaan asetukseen, koska valittajien mukaan kyseisen asetuksen 70 artikla ja pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artikla sekä delegoitu asetus 2015/63 ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Tarkemmin sanottuna kansallisten rahasto-osuuksien vaiheittainen yhdistäminen, niin kuin siitä määrätään hallitustenvälisessä sopimuksessa, saattaa vaikuttaa laitosten riskiprofiiliin ja erityisesti riski-indikaattoreihin, joita ovat pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdan c alakohdassa mainittu ”laitoksen rahoitustilanne” ja g alakohdassa mainittu ”laitoksen merkitys yhden tai useamman jäsenvaltion tai unionin rahoitusjärjestelmän vakaudelle tai taloudelle”, siinä tapauksessa, että kriisinratkaisurahastoon joudutaan turvautumaan. Valittajien mukaan oli välttämätöntä ottaa tämä asiayhteys asianmukaisella tavalla huomioon, jotta noudatetaan suhteellisuusperiaatetta luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille, kuten kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan b alakohdassa säädetään. Mukautetulla laskentamenetelmällä vastattiin kaikkiin näihin tavoitteisiin, mikä käy nimenomaisesti ilmi täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 johdanto-osan 14 ja 15 perustelukappaleesta.

112. Vaikka ymmärretään kyseisten perustelujen merkitsevän, että mukautettu laskentamenetelmä oli välttämätön kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen täytäntöönpanon kannalta ja että se noudatti kyseisen asetuksen keskeisiä yleistavoitteita, palautan mieliin, että tällainen toteamus ei anna neuvostolle oikeutta olla piittaamatta kiellosta täydentää tai muuttaa mainitun asetuksen sisältöä, kuten tämän ratkaisuehdotuksen 99 kohdassa todetaan.

113. Jos näillä perusteluilla on sitä vastoin pyritty osoittamaan, että saman asetuksen 70 artiklassa tehty viittaus pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohtaan ja delegoituun asetukseen 2015/63 sekä suhteellisuusperiaatetta ja vältettäviä pankkialan rakenteiden välisiä vääristymiä koskeva maininta sisältävät mahdollisuuden ottaa vakausmaksujen laskennassa huomioon kansallisesta laitoskannasta kerätyt perustiedot, katson, että se pitäisi vähintäänkin esittää selkeästi perustoimen eli tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä annetun kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen tekstissä.(70)

114. Tässä yhteydessä on ensinnäkin todettava, että kyseisen asetuksen 70 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan riskiprofiiliin mukautettu vakausmaksu perustuu pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdassa säädettyihin perusteisiin. Samoin mainitun asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa viitataan kyseisen säännöksen 6 kohtaan, jossa säädetään sovellettavaksi ”komission hyväksymiä delegoituja säädöksiä, joissa täsmennetään käsitettä vakausmaksujen mukauttamisesta laitosten riskiprofiiliin”. Täten luodaan nimenomainen yhteys pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohtaan sekä delegoituun asetukseen 2015/63. Kriisinratkaisumekanismia koskevalla asetuksella ja pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivillä perustettujen yksilöllisten vakausmaksujen laskentamenetelmien välillä on siis tiettyjä samankaltaisuuksia.

115. Kummankin laskentamenetelmän lähtökohta on kyseisen laitoksen velan määrä, ja kummassakin edellytetään, että kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa tarkoitettua kiinteää vakausmaksua(71) tai pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä tarkoitettua vuotuista perusrahoitusosuutta(72) on mukautettava kyseisen laitoksen riskiprofiilin perusteella. Tätä varten on otettava huomioon pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdassa vahvistetut riski-indikaattorit ja sovellettava asianmukaista mukautusmenetelmää sellaisena kuin se on täsmennetty delegoidussa asetuksessa 2015/63.

116. Pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdassa luetellaan siis kahdeksan tekijää, jotka komission on otettava huomioon, kun se hyväksyy delegoidun säädöksen täsmentääkseen käsitettä ”rahoitusosuuksien mukauttamisesta laitosten riskiprofiiliin”, ja delegoidussa asetuksessa 2015/63 vahvistetaan ja pannaan konkreettisesti täytäntöön periaatteet, joita kyseisessä mukautuksessa on sovellettava. Viimeksi mainitussa säädöksessä perustetaan täsmällinen laskentamenetelmä, jota konkreettisesti käytetään, kun määritetään laitosten ennakollisia vakausmaksuja niiden riskiprofiiliin mukautettuina. Säädöksessä eritellään kyseisen laskentamenetelmän eri vaiheet ja vahvistetaan matemaattiset kaavat, joita kriisinratkaisuneuvoston tai kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten on sovellettava.(73) Mainitun delegoidun asetuksen tarkoituksena on siis varmistaa, että pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdan mukaisia perusteita tulkitaan yhdenmukaisesti, niin että laitosten riski-indikaattorit määritetään niiden yksilöllisten vakausmaksujen laskemista varten samalla lailla koko unionissa, sekä pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivillä että kriisinratkaisumekanismia koskevalla asetuksella perustetun järjestelmän puitteissa.(74)

117. Sitä vastoin säädetyt kaksi eri laskentamenetelmää eroavat sen mukaan, mitä perustietoja on otettava huomioon vuotuisten vakausmaksujen määrittämiseksi. Toisin kuin perustiedot, joita käytetään pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä esitetyn laskentamenetelmän perustana ja jotka muodostuvat yksinomaan kansallisesta laitoskannasta kerätyistä pankkilaitosten tiedoista, kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa nimenomaisena kohteena on ainoastaan unionin laitoskanta.

118. Pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohta on ainoa kyseisen direktiivin säännös, johon kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklassa nimenomaan viitataan, eikä siinä mainita mitenkään kansallista laitoskantaa, jonka pohjalta kyseisen direktiivin 103 artiklan 2 kohdassa säädetty vakausmaksujen laskentamenetelmä toimii, kuten unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisten tuomioiden 75 kohdassa todennut. Myöskään delegoidusta asetuksesta 2015/63 ei käy ilmi, että kriisinratkaisuneuvoston olisi silloin, kun se toimii kriisinratkaisuviranomaisena kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen puitteissa, perustettava ennakollisten vakausmaksujen vaihtelevaa prosenttiosuutta koskeva laskelmansa tällaiseen kansalliseen laitoskantaan. Sitä paitsi vaikka kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 109 perustelukappaleessa annetaan seuraava täsmennys: ”jotta voitaisiin varmistaa vakausmaksujen oikeudenmukainen laskeminen ja tarjota kannustimia toimia pienemmällä riskillä, kriisinratkaisurahastoon maksettavissa vakausmaksuissa olisi otettava huomioon luottolaitokselle aiheutuvan riskin suuruus [pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin] ja sen nojalla hyväksyttyjen delegoitujen säädösten mukaisesti”,(75) siinäkään ei todeta olevan tarpeen laskea vakausmaksujen vähenevä osa ottamalla huomioon kansallisesta laitoskannasta kerätyt perustiedot.

119. Olen sitäkin hämmentyneempi väitteestä, jonka mukaan kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklassa tehty viittaus pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohtaan ja delegoituun asetukseen 2015/63 olisi valtuuttanut neuvoston hyväksymään mukautettu laskentamenetelmä. Tällainen väite antaa kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklalle kaksoismerkityksen, joka on mielestäni ristiriitainen.

120. Yhtäältä kyseisen asetuksen 70 artikla olisi valittajien mukaan ymmärrettävä niin, että siinä tähdätään epäsuorasti siihen, että kasvava osa perustiedoista kerätään unionin laitoskannasta ja vähenevä osa perustiedoista kerätään kansallisesta laitoskannasta. Toisaalta kuitenkin kyseisen artiklan ymmärretään jopa täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 tekstin mukaisesti viittaavan laskentamenetelmään, jossa otetaan huomioon ainoastaan unionin laitoskannasta kerätyt tiedot. Näin ollen kyseisen täytäntöönpanoasetuksen 8 artiklan 1 kohdan a–h alakohdassa vahvistetaan, että kasvava osa vuotuisista vakausmaksuista lasketaan ”[kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen] 69 ja 70 artiklan ja [täytäntöönpanoasetuksen 2015/81] 4 artiklan mukaisesti” ja että ”vuotuiset vakausmaksut, jotka – – laitosten on maksettava alkuvaiheen kahdeksantena vuonna, lasketaan niin, että 100 prosenttia maksusta lasketaan [kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen] 69 ja 70 artiklan ja [täytäntöönpanoasetuksen 2015/81] 4 artiklan mukaisesti”. Kuitenkin kyseisen 4 artiklan sanamuodon mukaan laskentamenetelmän on oltava kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan ja ”delegoidussa asetuksessa (EU) 2015/63 säädetyn menetelmän”(76) mukainen. Kaikki asianosaiset ovat tulkinneet näiden säännösten merkitsevän, että alkuvaiheen aikana kasvava osuus perustiedoista, joita käytetään vuotuisten vakausmaksujen pohjana, on ainoastaan unionin laitoskannasta kerättyjä tietoja, kunnes alkuvaiheen viimeisenä vuonna saavutetaan niiden osalta 100 prosentin osuus. Tästä seuraa siis ensinnäkin, että pelkän viittauksen delegoituun asetukseen 2015/63 ei voida ymmärtää implisiittisesti merkitsevän viittausta pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin mukaiseen laskentamenetelmään ja kansallisesta laitoskannasta kerättyjen tietojen käyttöön, ja toiseksi, että kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan mukaisessa laskentamenetelmässä säädetään ainoastaan unionin laitoskannasta kerättyjen toimiluvan saaneiden laitosten tietojen käytöstä.

121. Mielestäni on samoin sen valittajien väitteen osalta, jonka mukaan pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdan c ja g alakohdassa esitettyjen riski-indikaattorien huomioon ottaminen merkitsisi laitosten vakausmaksujen laskentaa menetelmällä, jossa otetaan vähenevästi huomioon toimiluvan saaneiden laitosten tiedot kansallisesta laitoskannasta. Siltä osin kuin kyseisiä riski-indikaattoreita käytetään myös laitosten riskiprofiilin ja niiden riskiprofiiliin mukautetun vakausmaksun määrittämiseen laskentakehyksessä, joka perustuu kokonaan unionin laitoskantaan, kriisinratkaisumekanismia koskevasta asetuksesta ei käy ilmi, että viittaus kyseiseen pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin säännökseen olisi merkinnyt vaiheittaista siirtymistä kansalliseen laitoskantaan perustuvasta laskentamenetelmästä unionin laitoskantaan perustuvaan laskentamenetelmään.

122. Toiseksi valittajien väitteestä, jonka mukaan kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen tavoite olisi varmistaa yhtenäisyys kriisinratkaisurahaston vuotuisten vakausmaksujen muodossa saamien tulojen ja kansallisten rahasto-osuuksien vaiheittaisen yhdistämisen välillä, jos kriisinratkaisurahastoon turvaudutaan, kuten hallitustenvälisessä sopimuksessa määrätään, katson, samoin kuin unionin yleinen tuomioistuin pääasiallisesti katsoi valituksenalaisten tuomioiden 79 kohdassa, että kyseisessä sopimuksessa ei millään lailla tarkastella kysymystä laskentamenetelmästä, jota olisi käytettävä yksilöllisten vakausmaksujen keräämisessä.(77) Sama koskee kriisinratkaisumekanismia koskevaa asetusta, jossa ei ole mitään nimenomaista tietoa siitä, että yksilöllisten vakausmaksujen kantamisessa olisi noudatettava kriisinratkaisurahaston kansallisten rahasto-osuuksien yhdistämistahtia siinä tapauksessa, että rahastoa käytetään. Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 67 artiklan 1 ja 4 kohdassa sekä 77 artiklassa ainoastaan viitataan hallitustenvälisen sopimuksen määräyksiin, jotka koskevat varojen siirtämistä kriisinratkaisurahastoon ja kriisinratkaisurahaston käyttöä kriisinratkaisumenettelyn yhteydessä.(78) Kriisinratkaisumekanismia koskevasta asetuksesta ei siis käy riittävässä määrin ilmi yhteys, joka valittajien mukaan on alkuvaiheen vakausmaksujen laskennan ja rahasto-osuuksien vaiheittaisen kriisinratkaisurahastoon yhdistämisen välillä.

123. Totean lisäksi, että tahti, jossa unionin laitoskannan pohjalta laskettuja vakausmaksuja lisätään rahastoon vaiheittain ja johon liittyy kansallisen laitoskannan pohjalta laskettujen vakausmaksujen vaiheittainen väheneminen, niin kuin mukautetussa laskentamenetelmässä säädetään, ei täysin vastaa hallitustenvälisellä sopimuksella määrättyä kriisinratkaisurahaston kansallisten rahasto-osuuksien yhdistämistahtia. Kuten neuvosto istunnossa vahvisti, kansallisen laitoskannan pohjalta laskettujen vakausmaksujen prosentuaalinen osuus ei täysin vastaa niiden kansallisissa rahasto-osuuksissa olevien yhdistämättömien varojen prosentuaalista osuutta, joita on sallittua käyttää kriisinratkaisumenettelyn yhteydessä.(79) Kyseinen ero toistuu kaikkina alkuvaiheen vuosina, ja minun nähdäkseni se mitätöi väitteen, jonka mukaan mukautetun laskentamenetelmän avulla voidaan varmistua siitä, että kriisinratkaisun tehokas rahoittamisvalmius kansallisilla rahasto-osuuksilla olisi sidoksissa kansallisen laitoskannan pohjalta kerättyihin vakausmaksuihin.

124. Edellä sanotusta seuraa, ettei myöskään voida väittää, että kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan b alakohdassa mainittu tarve ottaa huomioon suhteellisuusperiaate luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille kattaisi implisiittisesti laskentamenetelmän, jossa siirrytään vaiheittain vakausmaksujen laskentaan unionin laitoskannan pohjalta, mihin liittyy kansalliseen laitoskantaan pohjautuvan vakausmaksujen laskennan vaiheittainen poistaminen. Mielestäni suhteellisuuden käsitteelle tai tarpeelle olla luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille ei voida antaa merkitystä, joka ulottuisi kauemmas kuin näkökohdat, jotka ovat lähtöisin kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen tekstistä.

125. Lisään, että toisin kuin neuvosto on unionin tuomioistuimelle toimittamissaan kirjelmissä väittänyt, sen oikeudellisen yksikön lausunnosta ei käy ilmi, että viimeksi mainittu olisi katsonut, että täytäntöönpanoasetusehdotuksen 7 artiklan 1 kohta, josta tuli täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohta, olisi täysin yhteensopiva kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa myönnetyn toimivallan kanssa. Tarkasteltuaan täytäntöönpanoasetusehdotuksen johdanto-osan 13 ja 14 perustelukappaleessa olevia perusteluja, jotka koskevat tarvetta välttää vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välillä, oikeudellinen yksikkö päätteli, että silloisessa sanamuodossa mikään täytäntöönpanoasetusehdotuksen osa ei mahdollistanut päätelmää, jonka mukaan mukautettu laskentamenetelmä olisi yhteensopiva kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa vahvistettujen sääntöjen ja yleisten periaatteiden kanssa, ja että riittävän painava selitys olisi annettava, jotta kyseisen menetelmän ja riskitekijöiden välille voitaisiin luoda todellinen yhteys. Neuvoston oikeudellisen yksikön lausunnon kohde ei sitä paitsi ollut ottaa kantaa tällaisen perustelun uskottavuuteen.(80)

126. Täytäntöönpanoasetusehdotukseen tehtiin kyllä sen jälkeen lukuisia muutoksia, muun muassa sen johdanto-osan 13 ja 14 perustelukappaleeseen, joita neuvoston oikeudellisen yksikön lausunto käsitteli. Siitä huolimatta on joka tapauksessa niin, että kun täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 johdanto-osan 13–15 perustelukappaleessa esitetyt yksityiskohtaisemmat selitykset koskevat suhteellisuusperiaatteen noudattamista, tarvetta välttää vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välillä ja hyötyä, joka saadaan, kun varmistetaan, että riskiprofiiliin mukautettu vakausmaksu vastaa yhdistämättömien kansallisten rahasto-osuuksien varojen käyttöä etukäteen, niillä ei ole selkeää perustaa kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa, joka on tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytty perustoimi, kuten tämän ratkaisuehdotuksen 114–123 kohdassa selvitetään.

127. Sikäli kuin mukautetun laskentamenetelmän taustalla oli aikomus varmistaa, että tiettyjen laitosten maksettavaksi tulevat vakausmaksut eivät kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen puitteissa ylittäisi kohtuuttomasti niiden maksujen määrää, joka niiden olisi ollut maksettava pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin mukaisella menetelmällä,(81) se ei käy kyseisestä asetuksesta selkeästi ilmi. On sitä paitsi aivan yhtä mahdollista, kuten Vorarlberg Bank et Volkskreditbank väittävät, että mukautettu laskentamenetelmä on aiheuttanut toisille laitoksille suurempia vakausmaksuja kuin ne olisivat maksaneet, jos laskentamenetelmässä olisi otettu huomioon yksinomaan unionin laitoskanta.

128. Kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti totesi valituksenalaisten tuomioiden 71 ja 72 sekä 78 ja 79 kohdassa, neuvostolla ei näin ollen ollut oikeutta sille kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa annetun täytäntöönpanovallan nojalla poiketa kyseisen asetuksen 70 artiklan 1 ja 2 kohdassa nimenomaisesti säädetystä laskentamenetelmästä, jossa edellytetään kunkin yksittäisen laitoksen tietojen suhteuttamista yksinomaan unionin laitoskannasta kerättyihin tietoihin, eikä näin muuttaa jopa kyseisen laskentamenetelmän perustaa.

129. Kuten julkisasiamies Rantos on ratkaisuehdotuksessaan Fenix International todennut, ero lainsäädäntötoimen ”täydentämisen tai muuttamisen” ja ”täsmentämisen” välillä ei tosin ole ilmeinen.(82) On lisäksi mahdollista argumentoida, että täytäntöönpanotoimenpiteet, olivatpa ne mitä hyvänsä, lisäävät aina jotain tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttyyn perustoimeen, erityisesti siltä osin kuin yhdenmukaisten täytäntöönpanoedellytysten erittelyssä lisätään kyseisen perustoimen valtuutussäännökseen jokin osatekijä.(83)

130. Kuten julkisasiamies Jääskinen on kuitenkin ratkaisuehdotuksessaan Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto filosofi Stefan Körneriä lainaten todennut: ”rajatapausten olemassaolo ei tarkoita, että selvästi positiivisia tai negatiivisia tapauksia ei olisi”.(84) Katson silti, että täytäntöönpanovallan puitteissa annetun sääntelyn on vähintäänkin oltava tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyssä perustoimessa annetun pääsäännön yksiselitteisten säännösten mukainen.

131. Mukautetun laskentamenetelmän siirtymäkausiluonne ei voi horjuttaa tätä päätelmää.(85)

132. Katson näin ollen, ettei unionin yleinen tuomioistuin tehnyt virhettä päätellessään valituksenalaisten tuomioiden 85 kohdassa, että täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa käyttöön otetulla mukautetulla laskentamenetelmällä muutetaan kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen normatiivista sisältöä niin, että neuvosto on ylittänyt neuvoston sille kyseisen asetuksen 70 artiklan 7 kohdassa myöntämän täytäntöönpanovallan.(86)

133. Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin hylkää toisen valitusperusteen kokonaisuudessaan perusteettomana.

C       Kolmas valitusperuste

1.     Kriisinratkaisuneuvoston ja unionin toimielinten lausumat

134. Valittajat väittävät lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisten tuomioiden 114–122 kohdassa useita oikeudellisia virheitä katsoessaan, että 12,5 prosentin ylärajaa oli sovellettava kaikissa olosuhteissa koko alkuvaiheen ajan tavoitetason saavuttamista koskevan tavoitteen kustannuksella, ja vaatiessaan kriisinratkaisuneuvostoa arvioimaan tämän tavoitetason tarkoituksellisesti ja merkittävästi liian suureksi. Unionin yleisen tuomioistuimen tulkinta kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 artiklan 1 kohdan ja 70 artiklan 2 kohdan ensimmäisen ja neljännen alakohdan liittymäkohdista on valittajien mukaan ristiriidassa näiden säännösten sanamuodon, asiayhteyden ja tavoitteen sekä hyvän hallinnon periaatteen, oikeusvarmuuden periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen kanssa, samoin kuin tuomiossa Meroni v. High Authority(87) vahvistettujen säädösvallan siirron rajojen kanssa. Lisäksi unionin yleisen tuomioistuimen päättely sisältää valittajien mukaan tältä osin monia ristiriitaisuuksia.

135. Valittajat katsovat ensinnäkin kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenevän, että tavoitetaso, joka on ”vähintään 1 prosentti kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä”, muodostaa tiukan vähimmäisvaatimuksen. Kyseinen säännös määrittää valittajien mukaan päätavoitteen, joka on saavutettava alkuvaiheen päättyessä, minkä unionin tuomioistuin on niiden mielestä jo tunnustanut.(88)

136. Sitä paitsi valittajien näkemyksen mukaan kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan ensimmäisen ja neljännen alakohdan merkitys ei avaudu sen sanamuodosta täysin yksiselitteisesti, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisten tuomioiden 118 ja 119 kohdassa väittää. Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin lisäksi tulkitsi kyseistä säännöstä ristiriitaisesti ja sen sanamuodon vastaisesti. Mainitun säännöksen tekstin mukaan luettuna yhdessä kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdan 35 alakohdan kanssa, tavoitetaso, johon unionin yleinen tuomioistuin viittaa, on lopullinen tavoitetaso, jota ei voida tietää varmuudella ennen alkuvaiheen päättymistä. Näin ollen 12,5 prosentin ylärajasääntöä olisi tarkoitus soveltaa kyseiseen lopulliseen tavoitetasoon eikä alkuvaiheen jokaisena vuonna ennakoituun tavoitetasoon, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisten tuomioiden 115 kohdassa väittää. Kyseisen säännön noudattamista voidaan sitä paitsi valvoa vain keskimäärin, kaikkien kyseisen vaiheen päättyessä kerättyjen vakausmaksujen perusteella, kuten olisi asia nyt käsiteltävässä tapauksessa.(89)

137. Valittajien mielestä on siis tulkittava kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 artiklan 1 kohtaa ja 70 artiklan 2 kohdan ensimmäistä ja neljättä alakohtaa kontekstuaalisesti ja teleologisesti, jotta kyseiset säännökset voidaan sovittaa yhteen ja antaa niille tehokas vaikutus.

138. Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 artiklan 1 kohdan päätavoite, joka valittajien mukaan käy ilmi varsinkin kriisinratkaisumekanismia koskevan asetusehdotuksen perusteluista, on taata, että finanssiala toimittaa riittävät rahavarat, jotta yhteinen kriisinratkaisumekanismi voi täyttää tehtävänsä, järjestelmän rahoitusvakaus säilytetään ja rahoituslaitosten vakausmaksut ovat oikeasuhteisia ja ennakoitavia.

139. Lisäksi 12,5 prosentin ylärajan ohjeellinen luonne käy valittajien mukaan ilmi kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan ensimmäisen ja neljännen alakohdan asiayhteydestä ja tarkoituksesta. Kriisinratkaisumekanismia koskevan asetusehdotuksen perustelujen sanamuodon mukaan pankkialan vuotuinen vakausmaksu tuolloin kymmeneksi vuodeksi asetetun alkuvaiheen aikana edustaa noin kymmenesosaa tavoitetasosta.(90) Näin ollen 12,5 prosentin yläraja on siis lisätty lainsäädäntöprosessin aikana ainoastaan kahdeksan vuoden alkuvaihetta silmällä pitäen, ja se olisi sovitettava periaatteeseen, jonka mukaan vakausmaksut olisi jaksotettava mahdollisimman tasaisesti, mikä käy ilmi kyseisen asetuksen 69 artiklan 2 ja 5 kohdasta sekä delegoidun asetuksen (EU) 2017/747(91) 3 artiklan 1 kohdasta.

140. Sitä paitsi kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 artiklan 3 ja 4 kohta koskevat valittajien mukaan erityisiä olosuhteita, joissa kriisinratkaisuneuvosto saattaa joutua pidentämään alkuvaihetta tai keräämään uusia vakausmaksuja kyseisen ajanjakson jälkeen, eikä kyseisten säännösten perusteella voida myöskään katsoa, että 12,5 prosentin ylärajaa on sovellettava tiukasti mainitun kauden jokaisena vuonna tai että järjestelmä olisi sallinut sen, ettei tavoitetasoa saavuteta alkuvaiheen päättyessä.

141. Kriisinratkaisuneuvosto lisäsi, että kontekstuaaliselta kannalta unionin lainsäätäjällä ei ollut ollut tarkoituksena antaa sille mahdollisuutta kerätä enemmän vakausmaksuja kuin oli tarpeen, toisin kuin pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivillä perustetussa järjestelmässä, jossa jäsenvaltioille on nimenomaan myönnetty valtuus asettaa tavoitetasot suuremmiksi kuin ”vähintään 1 prosentti suojatuista talletuksista”.(92) Kriisinratkaisuneuvoston ei ole mahdollista asettaa tavoitetasoa tahallisesti keinotekoisen korkealle verrattuna tasoon, joka saataisiin täsmällisten tosiseikkojen ja tekoajankohtana saatavilla olevien taloudellisten arvioiden perusteella, pelkästään sen vuoksi, että voisi noudattaa 12,5 prosentin ylärajaa, toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin kriisinratkaisuneuvoston mukaan vaati valituksenalaisten tuomioiden 125–127 kohdassa.

142. Kriisinratkaisuneuvoston mukaan tällainen tavoitetason yliarviointia koskeva vaatimus loukkaisi sitä paitsi Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklassa vahvistettua hyvän hallinnon periaatetta, samoin kuin oikeusvarmuuden periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta. Se ei liioin noudattaisi toimivallan delegointia unionin virastolle koskevia rajoja, siten kuin ne on vahvistettu tuomiossa Meroni v. High Authority.(93) Itse asiassa se, että kriisinratkaisuneuvostolle annettaisiin mahdollisuus asettaa tavoitetasoksi vapaasti valittu prosenttiosuus, joka ylittää 1 prosenttia suojattujen talletusten määrästä, loukkaisi lainsäätäjän valtaa määrittää tarvittava ja oikeasuhteinen määrä kriisinratkaisurahaston tehokkaan ja riittävän rahoituksen varmistamiseksi, ja siirtäisi pääasiallisesti kriisinratkaisuneuvostolle vastuun määrittää asianmukainen lopullinen tavoitetaso, jolloin kriisinratkaisuneuvostolle annettaisiin todellista poliittista harkintavaltaa.

143. Lisäksi kriisinratkaisuneuvosto väittää, että unionin yleisen tuomioistuimen päättely on ristiriitaista, koska yhtäältä se toteaa valituksenalaisten tuomioiden 114 kohdassa, että kriisinratkaisuneuvoston on tärkeää arvioida ”lopullinen tavoitetaso kunkin maksukauden osalta mahdollisimman tarkasti tämän arvioinnin hetkellä saatavilla olleiden tietojen perusteella”, ja toisaalta kyseisten tuomioiden 125 ja 126 kohdassa, että kriisinratkaisuneuvoston tehtävänä oli ”arvioida varovaisten ennusteiden perusteella suojattujen talletusten määrän kehitystä niin, että tämä tavoitetaso saavutetaan ja että 12,5 prosentin ylärajaa samalla noudatetaan”. Tämä merkitsee kriisinratkaisuneuvoston mukaan tavoitetason yliarviointia ilman, että sitä perustellaan käytettävissä olevilla tiedoilla.

144. Kriisinratkaisuneuvosto päätti esityksensä väittämällä, että oikeudenmukainen tasapaino kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 artiklan 1 ja 2 kohdan ja 70 artiklan 2 kohdan välillä voitaisiin säilyttää vain katsomalla, että 12,5 prosentin yläraja ei ole ehdoton, vaan sitä on sovellettava tavalla, joka sopii yhteen vakausmaksujen mahdollisimman tasaista jaksottamista alkuvaiheen aikana koskevan säännön ja lopullisen tavoitetason saavuttamista alkuvaiheen lopulla koskevan päätavoitteen kanssa. Tämän tavoitteen saavuttaminen olisi kuitenkin ollut käytännössä mahdotonta, jos kriisinratkaisuneuvoston olisi pitänyt soveltaa tätä ylärajaa tiukasti. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi näin ollen kriisinratkaisuneuvoston mukaan myös virheellisesti valituksenalaisten tuomioiden 123–126 kohdassa, että näin oli mahdollista tehdä. Tällainen analyysi perustui virheellisiin arviointikriteereihin eikä siinä otettu huomioon niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka olivat olemassa kriisinratkaisuneuvoston päätöksen 2022 hyväksymishetkellä, toisin sanoen vakausmaksukaudella 2022.

145. Parlamentti katsoo, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti valituksenalaisten tuomioiden 123 kohdassa, ettei ollut mahdotonta sovittaa yhteen tavoitetason saavuttamista koskevaa tavoitetta, 12,5 prosentin ylärajaa koskevaa sääntöä ja vaatimusta jakaa vuotuiset vakausmaksut ajallisesti mahdollisimman tasaisesti, kuten kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 ja 70 artiklan sanamuodon mukaisesta tulkinnasta ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin poikennut tällaisesta tulkinnasta kyseisten tuomioiden 114–116 kohdassa katsoessaan, että yläraja liittyy ennakoituun lopulliseen tavoitetasoon eikä alkuvaiheen lopussa tiedossa olleeseen lopulliseen tavoitetasoon. Tällainen virhe johti siihen, että unionin yleinen tuomioistuin vaati kriisinratkaisuneuvostoa yliarvioimaan tavoitetason määrää, mitä ei sallittu sen enempää kyseisen asetuksen sanamuodossa eikä sen tavoitteessa, ja sitä paitsi se tekisi vuotuisten vakausmaksujen tasaisen jakamisen mahdottomaksi. Muutoin parlamentin perustelut ovat olennaisesti samat kuin kriisinratkaisuneuvoston ja neuvoston perustelut. Sama pätee komissioon, joka katsoo, että unionin yleisen tuomioistuimen perusteluissa vuotuinen tavoitetaso asetetaan ratkaisevaksi tekijäksi alkuperäisen jakson lopussa tiedossa olleen lopullisen tavoitetason kustannuksella ja saavutettavien taloudellisten tavoitteiden tärkeysjärjestys käännetään näin päinvastaiseksi.

2.     Luottolaitosten lausumat 

146. Hypo Vorarlberg Bank, jota Österreichischer Sparkassenverband tukee, ja Volkskreditbank väittävät yhtäältä, että sekä kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan sanamuodosta että lainsäädäntämenettelystä ilmenee selvästi, että 12,5 prosentin ylärajaa, joka on muotoiltu asetuksessa sitovasti kahdesti, on noudatettava kaikissa olosuhteissa alkuvaiheen aikana, koska tämä enimmäismäärä on vahvistettu rahoituslaitosten suojaamiseksi liiallisilta vakausmaksuilta ja pankkialan taloudellisen toiminnan tarpeettomalta haittaamiselta. Toisaalta kyseisen asetuksen 69 artiklan 1 kohdassa vahvistetun tavoitetason pakottavaa ensisijaisuutta ei tekstistä voida johtaa, koska tämä säännös on samantasoinen kuin mainitun asetuksen 70 artikla. Luottolaitokset lisäävät, että väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin olisi vaatinut kriisinratkaisuneuvostoa tarkoituksellisesti yliarvioimaan tavoitetasoa, perustuu valituksenalaisten tuomioiden virheelliseen tulkintaan, sillä unionin yleinen tuomioistuin totesi ainoastaan, että kriisinratkaisuneuvoston oli tehtävä varovaisia ennusteita suojattujen talletusten kehityksestä. Tällaiset vaatimukset eivät ole ristiriidassa keskenään, ja ne sulkevat pois kaikenlaisen yliarvioinnin.

3.     Arviointi 

147. Toiston välttämiseksi viittaan ratkaisuehdotukseni C-454/24 P, SRB v. Dexia ja C-705/24 P, SRB v. BAWAG P.S.K., 45–106 kohtaan, koska valituksenalaisten tuomioiden 95–133 kohta ovat identtiset 10.4.2024 annetun tuomion Dexia v. SRB (Vuoden 2022 ennakolliset vakausmaksut) (T-411/22, EU:T:2024:216) 27–65 kohdan kanssa ja valittajien väitteet ovat olennaisilta osin samat kaikissa näissä asioissa, joissa ehdotan, että unionin tuomioistuin hylkää nämä väitteet perusteettomina.

148. Koska yhtään valittajien valituksensa tueksi esittämää valitusperustetta ei ole hyväksytty, ne on hylättävä kokonaisuudessaan.

IX     Vaikutusten voimassa pysyttäminen ajallisesti

A       Asianosaisten lausumat

149. Valittajat väittävät toissijaisesti, siltä osin kuin lainvastaisuusväite koskee kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 7 kohtaa ja vaikuttaa sekä täytäntöönpanoasetukseen 2015/81 että kriisinratkaisuneuvoston vuoden 2022 päätökseen, että väitettyjen virheiden korjaamiseksi tarvitaan kolme peräkkäistä menettelyä, ja vaativat tällä perusteella unionin tuomioistuinta lykkäämään kyseisen päätöksen kumoamisen vaikutusta vähintään 30 kuukaudella siitä päivästä, jona nyt käsiteltävissä asioissa annetuista tuomioista tulee lopullisia.

150. Hypo Vorarlberg Bank toteaa, ettei yksikään ensimmäisessä oikeusasteessa käydyn menettelyn asianosaisista ollut vaatinut vuoden 2022 kriisinratkaisuneuvoston päätöksen vaikutusten voimassa pitämistä 30 kuukauden ajan siinä tapauksessa, että päätös kumottaisiin. Lisäksi, koska kriisinratkaisuneuvosto oli pyytänyt unionin yleistä tuomioistuinta säilyttämään kyseisen päätöksen vaikutukset kuuden kuukauden ajan siitä päivästä, jona unionin yleisen tuomioistuimen tuomio tulee lainvoimaiseksi, oli väärin, että unionin yleisen tuomioistuimen myönsi tällaisen vaikutusten voimassa pitämisen 12 kuukauden ajaksi. Hypo Vorarlberg Bank lisää, että vaikka SEUT 264 artiklan toisen kohdan mukaan kumoamisen tavanomaista ex tunc ‑vaikutusta voidaan rajoittaa, kyseessä on poikkeus, jota on tulkittava suppeasti.

151. Yhtäältä kriisinratkaisuneuvoston päätöstä 2022 ei luottolaitosten mukaan kumottu olennaisten muotovaatimusten rikkomisen vuoksi, vaan siksi, että kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen säännöstä oli aineellisesti rikottu. Toisaalta valittajat eivät olleet osoittaneet, että kyseisen päätöksen välitön kumoaminen tai sen vaikutusten pysyttäminen yli 12 kuukauden ajan uhkaisi rahoitusvakautta tai aiheuttaisi vakavia kielteisiä seurauksia. Tällainen voimassa pitäminen johtaisi sen sijaan vakaviin kielteisiin seurauksiin pankkilaitoksille, jotka eivät saisi takaisin laittomasti perittyjä summia eivätkä korkoja kiinteämääräisenä korvauksena.

152. Toissijaisesti voitaisiin Hypo Vorarlberg Bankin mukaan harkita korkeintaan osittaista voimassa pitämistä niin, että se osa perityistä maksuista, joka ylittää alkuvaiheen lopussa tiedossa olleen lopullisen tavoitetason, voitaisiin palauttaa.

B       Arviointi

153. On syytä huomata, että unionin tuomioistuimen on tarpeen lausua tästä valitusperusteesta vain, jos se hylkää valitukset ja vahvistaa kriisinratkaisuneuvoston päätöksen 2022 kumoamisen, kuten ehdotan.

154. Toiston välttämiseksi viittaan tänään asiassa C-671/24 P, BAWAG P.S.K. v. SRB, esittämäni ratkaisuehdotuksen 23–30 kohtaan, koska nyt käsiteltävässä asiassa kohteena olevaa kriisinratkaisuneuvoston päätöstä 2022 rasittavat samat lainvastaisuudet kuin kyseisessä asiassa kohteena olevaa kriisinratkaisuneuvoston päätöstä.

155. Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin pysyttää vuoden 2022 kriisinratkaisuneuvoston päätöksen vaikutukset Hypo Vorarlberg Bankia ja Volkskreditbankia koskevilta osin kohtuullisen ajan, joka ei saa ylittää 30:tä kuukautta asioissa C-454/24 P, C-529/24 P, C-536/24 P, C-537/24 P, C-585/24 P, C-671/24 P ja C-705/24 P annettavien tuomioiden julistamispäivästä, kunnes kriisinratkaisuneuvoston uusi päätös, jossa vahvistetaan ennakolliset vakausmaksut, jotka kyseisten laitosten on yhteiseen kriisinratkaisurahastoon suoritettava, tulee voimaan.

X       Oikeudenkäyntikulut

156. Edellä esitetyistä näkökohdista seuraa, että valitus on hylättävä kokonaisuudessaan. Näin ollen unionin tuomioistuin tekee työjärjestyksensä 184 artiklan 2 kohdan mukaisesti ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

157. Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohtaa sovelletaan työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, ja kyseisen määräyksen mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska valittajat ovat hävinneet omissa valituksissaan, heidät velvoitetaan korvaamaan omat oikeudenkäyntikulunsa sekä Hypo Vorarlberg Bankin ja Volkskreditbankin oikeudenkäyntikulut näiden vaatimusten mukaisesti.

158. Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 140 artiklan 1 ja 3 kohtaa sovelletaan työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, ja kyseisten määräysten mukaan toimielimet, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Lisäksi unionin tuomioistuin voi määrätä, että muu kuin kyseisen 140 artiklan 1 ja 2 kohdassa mainittu väliintulija vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan. Samaisen työjärjestyksen 184 artiklan 4 kohdasta käy lisäksi ilmi, että ensimmäisen oikeusasteen väliintulija, joka ei ole itse tehnyt valitusta, voidaan velvoittaa vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan, jos se on osallistunut kirjalliseen tai suulliseen menettelyyn unionin tuomioistuimessa. Näin ollen parlamentti ja komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

159. Näiden määräysten perusteella on myös ratkaistava, että kriisinratkaisuneuvosto ja neuvosto vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan asioissa C-529/24 P ja C-585/24 P, C-536/24 P ja C-537/24 P ja että Bundesverband deutscher Banken ja Fédération bancaire française vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan kussakin asiassa.

 Ratkaisuehdotus

160. Edellä esitettyjen näkökohtien perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti:

1)      Valitukset hylätään.

2)      Yhteisen kriisinratkaisuneuvoston päätöksen SRB/ES/2022/18 vaikutukset pysytetään voimassa siltä osin kuin kyseinen päätös koskee Hypo Vorarlberg Bank AG:tä ja Volkskreditbank AG:tä, kunnes päätöksen korvaava uusi toimi tulee voimaan ja viimeistään 30 kuukauden kuluessa asioissa C-454/24 P, C-529/24 P, C-536/24 P, C-537/24 P, C-585/24 P, C-671/24 P ja C-705/24 P annettujen tuomioiden julistamisesta.

3)      Euroopan unionin neuvosto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja lisäksi se velvoitetaan korvaamaan Hypo Vorarlberg Bank AG:n ja Volkskreditbank AG:n oikeudenkäyntikulut asioissa C-529/24 P ja C-585/24 P.

4)      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja lisäksi se velvoitetaan korvaamaan Hypo Vorarlberg Bank AG:n ja Volkskreditbank AG:n oikeudenkäyntikulut asioissa C-536/24 P ja C-537/24 P.

5)      Euroopan unionin neuvosto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan asioissa C-536/24 P ja C-537/24 P.

6)      Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan asioissa C-529/24 P a C-585/24 P.

7)      Euroopan parlamentti ja Euroopan komissio sekä Bundesverband deutscher Banken eV ja Fédération bancaire française vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.


1      Alkuperäinen kieli: ranska.


2      Yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn vahvistamisesta luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisua varten yhteisen kriisinratkaisumekanismin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston puitteissa sekä asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta 15.7.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL 2014 L 225, s. 1; jäljempänä kriisinratkaisumekanismia koskeva asetus).


3      Vakausmaksujen siirrosta yhteiseen kriisinratkaisurahastoon ja rahasto-osuuksien yhdistämisestä tehty hallitustenvälinen sopimus, allekirjoitettu Brysselissä 21.5.2014 (jäljempänä hallitustenvälinen sopimus).


4       Luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten elvytys- ja kriisinratkaisukehyksestä sekä neuvoston direktiivin 82/891/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 2001/24/EY, 2002/47/EY, 2004/25/EY, 2005/56/EY, 2007/36/EY, 2011/35/EU, 2012/30/EU ja 2013/36/EU ja asetusten (EU) N:o 1093/2010 ja (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 15.5.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2014, L 173, s. 190; jäljempänä pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivi).


5      Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU täydentämisestä kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyihin etukäteen suoritettavien rahoitusosuuksien osalta 21.10.2014 annettu komission delegoitu asetus (EUVL 2015, L 11, s. 44).


6      Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 806/2014 yhdenmukaisista soveltamisedellytyksistä yhteiseen kriisinratkaisurahastoon suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen osalta 19.12.2014 annettu neuvoston täytäntöönpanoasetus (EUVL 2015, L 15, s. 1).


7      Ks. pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin johdanto-osan ensimmäisestä kuudenteen perustelukappale. Ks. myös julkisasiamies Campos Sánchez-Bordonan ratkaisuehdotus State Street Bank International (C-255/18, EU:C:2019:539, 33–51 kohta).


8      Ks. pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin johdanto-osan 15, 104 ja 131 perustelukappale sekä 3 artikla.


9      Ks. pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin johdanto-osan 105–107 perustelukappale sekä 102, 103 ja 130 artikla.


10      Ks. pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 102 artiklan 1 kohdan toinen virke.


11      Ks. pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 2 kohta.


12      Ks. pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 2 kohdan toinen alakohta ja103 artiklan 7 kohta sekä delegoidun asetuksen 2015/63 4 artikla ja sitä seur. artiklat.


13      Yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn vahvistamisesta luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisua varten yhteisen kriisinratkaisumekanismin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston puitteissa sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta 10.7.2013 annettu ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi [COM(2013) 520 final] (jäljempänä kriisinratkaisumekanismia koskeva asetusehdotus).


14      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 4 artiklan 1 kohta.


15      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 10 ja 11 perustelukappale sekä 1 artikla.


16      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 76 artiklan 1 kohta.


17      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 69 artiklan 1 kohta. Kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdan 35 alakohdan määritelmän mukaan tavoitetasolla tarkoitetaan ”käytettävissä olevien varojen määrää, joka on saavutettava 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti”.


18      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 1 kohta.


19      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohta.


20      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 6 kohta.


21      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohta. On huomattava, että kyseinen kriisinratkaisumekanismi noudattelee pitkälti mekanismia, jollainen kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten on perustettava pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin mukaisesti, vaikka viimeksi mainitun mekanismin yhteyteen ei ole säädetty 12,5 %:n ylärajaa.


22      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 5 artikla.


23      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 20 perustelukappale sekä myös hallitustenvälisen sopimuksen johdanto-osan 7 ja 12 perustelukappale, 1 artiklan 1 kohdan a alakohta ja 3 artikla.


24      Ks. hallitustenvälisen sopimuksen johdanto-osan 12 perustelukappale, 1 artikla ja 3 artiklan 3 kohta.


25      Ajanjakson on määritelty ulottuvan 1.1.2016 alkaen siihen päivään asti, jona kriisinratkaisurahasto saavuttaa tavoitetason, mutta viimeistään kahdeksan vuoden kuluttua hallitustenvälisen sopimuksen soveltamispäivästä alkaen (ks. kyseisen sopimuksen 1 artiklan 1 kohdan b alakohta).


26      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 20 perustelukappale ja 1 artikla, samoin kuin hallitustenvälisen sopimuksen johdanto-osan 9 perustelukappale, 1 artiklan 1 kohdan b alakohta sekä 4 ja 5 artikla.


27      Ks. täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 johdanto-osan 13–15 perustelukappale sekä 4 artikla ja 8 artiklan 1 kohta.


28      79 987 450 580 euroa [ks. valituksenalaisten tuomioiden 129 kohta].


29      Ks. kriisinratkaisuneuvoston päätöksen 2022 johdanto-osan 60 ja 61 perustelukappale.


30      14 253 573 821,46 euroa (ks. kriisinratkaisuneuvoston päätöksen 2022 johdanto-osan 62 perustelukappale.).


31      Ks. kriisinratkaisuneuvoston päätöksen 2022 6 jakso.


32      Valituksenalaiset tuomiot (134–136 kohta).


33      Valituksenalaiset tuomiot (23–42 kohta).


34      Valituksenalaiset tuomiot (45–86 kohta).


35      Valituksenalaiset tuomiot (95–133 kohta).


36      Valituksenalaiset tuomiot (141–146 kohta).


37      Valittajat viittaavat tuomioon 18.1.2005, komissio v. neuvosto (C-257/01, EU:C:2005:25, 53 kohta; jäljempänä tuomio komissio v. neuvosto); tuomioon 1.3.2016, National Iranian Oil Company v. neuvosto (C-440/14 P, EU:C:2016:128, 49 ja 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen sekä 64 kohta; jäljempänä tuomio National Iranian Oil Company v. neuvosto); sekä tuomioon 28.2.2023, Fenix International (C-695/20, EU:C:2023:127, 37 kohta; jäljempänä tuomio Fenix International).


38      Euroopan yhtenäisasiakirjan 10 artiklassa määrätään, että ETY-sopimuksen 145 artiklaa täydennetään seuraavilla määräyksillä:


      ”– hyväksymissään säädöksissä siirtää komissiolle toimivallan antamiensa sääntöjen täytäntöönpanoon. Neuvosto voi asettaa ehtoja tämän toimivallan käytölle. Se voi lisäksi erityistapauksissa pidättää itselleen oikeuden käyttää välitöntä täytäntöönpanotoimivaltaa. Edellä tarkoitettujen ehtojen on oltava niiden periaatteiden ja sääntöjen mukaisia, jotka neuvosto vahvistaa ennalta yksimielisesti komission ehdotuksesta ja saatuaan Euroopan parlamentin lausunnon” (kursivointi tässä).


39      Ks. julkisasiamies Léger’n ratkaisuehdotus komissio v. neuvosto (C-257/01, EU:C:2004:226, 52 kohta).


40      Ks. tuomio 24.10.1989, komissio v. neuvosto (16/88, EU:C:1989:397, 10 kohta); tuomio National Iranian Oil Company v. neuvosto (49 kohta), ja tuomio 22.9.2016, NIOC ym. v. neuvosto (C-595/15 P, EU:C:2016:721, 55 kohta; jäljempänä tuomio NIOC ym. v. neuvosto).


41      51 kohta. Tältä osin julkisasiamies Philippe Léger on ratkaisuehdotuksessaan komissio v. neuvosto (C-257/01, EU:C:2004:226, 54 kohta) katsonut, että yksityiskohtainen perusteluvelvollisuus edellyttää paitsi niiden tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen ilmoittamista, jotka ovat johtaneet kyseisen päätöksen tekemiseen, myös sen selvittämistä, minkä vuoksi on tärkeää, että täytäntöönpanotoimivaltaa käyttää kyseessä olevassa poikkeustapauksessa neuvosto eikä komissio.


42      C-133/06, EU:C:2008:257, 47 kohta.


43      Ennen Lissabonin sopimuksen voimaantuloa EY 202 artiklan kolmanteen luetelmakohtaan sisältynyt ilmaisu ”täytäntöönpanotoimivalta” kattoi yhtäältä toimivallan panna unionin tasolla täytäntöön unionin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksymä toimi tai tietyt sen säännökset ja toisaalta tietyissä olosuhteissa toimivallan toteuttaa lainsäädäntötoimia, joilla täydennetään tai muutetaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn toimen tiettyjä, muita kuin keskeisiä osia. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi), joka allekirjoitettiin Roomassa 4.11.1950, ehdotettiin eron tekemistä näiden kahden erityyppisen toimivallan välillä, ja lopulta ero tehtiin Lissabonin sopimuksessa niin, että siirretty säädösvalta ja täytäntöönpanovalta erotettiin toisistaan SEUT 290 ja SEUT 291 artiklaan [ks. vastaavasti tuomio 18.3.2014, komissio v. parlamentti ja neuvosto (C-427/12, EU:C:2014:170, 36 kohta)].


44      Ks. vastaavasti tuomio komissio v. neuvosto (59 kohta); National Iranian Oil Company v. neuvosto (60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen); ja NIOC ym. v. neuvosto (66 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


45      Ks. Blumann, C., ”Un nouveau départ pour la comitologie. Le règlement no 182/2011 du 16 février 2011”, Cahiers de droit européen, nro 1, 2011, s. 26–52. Artikkelissa tulkitaan tämän perussopimuksen muutostekstin tarkoittavan, että täytäntöönpanovallan antaminen neuvostolle olisi vaikeampaa kuin ETY-sopimuksen ja EY-sopimuksen voimassaoloaikana ainakin henkisesti, kun otetaan huomioon halukkuus ottaa täytäntöönpanotehtävä pois tältä toimielimeltä, jotta se voisi keskittyä muihin tehtäviinsä.


46      Ks. tuomio National Iranian Oil Company v. neuvosto (50–60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen); tuomio NIOC ym. v. neuvosto (56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ja Fenix International (37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


47      Tältä osin päästiin istunnossa ilmeisesti yhteisymmärrykseen.


48      Totean tältä osin, että sekä unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisten tuomioiden 35 kohdassa että kriisinratkaisuneuvosto kirjelmissään unionin tuomioistuimelle ovat todenneet yhteyden kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen johdanto-osan 24 perustelukappaleen ja 18 artiklan 7 kohdan välillä.


49      Ks. Chamon, M., ”The Sui Generis Framework for Implementing the Law of EMU: A Constitutional Assessment”, European Papers, osa 6, nro 3, 2021, s. 1463–1484, erit. s. 1480–1482, jossa mainitaan esimerkkinä yleisistä säännöistä ja periaatteista, joiden mukaisesti jäsenvaltiot valvovat komission täytäntöönpanovallan käyttöä, mm. 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 182/2011 (EUVL 2011, L 55, s. 13) johdanto-osan 14 perustelukappale.


50      Ks. tuomio komissio v. neuvosto (33, 34, 38, 53–56 ja 59 kohta) ja tuomio Fenix International (39 ja 40 kohta). Ks. myös tuomio 16.2.2022, Unkari v. parlamentti ja neuvosto (C-156/21, EU:C:2022:97, 188 ja 189 kohta), jossa unionin tuomioistuin katsoi, että tiedot, jotka asian kohteena olevassa asetuksessa oli annettu ja joissa täsmennettiin, että tällainen täytäntöönpanovalta siirretään neuvostolle, jotta voidaan varmistaa kyseisen asetuksen yhtenäinen täytäntöönpano, kun otetaan huomioon tällaisten toimenpiteiden merkittävät taloudelliset vaikutukset, riittävät päätelmään, jonka mukaan toimivallan antaminen neuvostolle on asianmukaisesti perusteltu.


51      Ks. tuomio National Iranian Oil Company v. neuvosto (60–65 kohta). Ks. myös vastaavasti julkisasiamies Cruz Villalónin ratkaisuehdotus National Iranian Oil Company v. neuvosto (C-440/14 P, EU:C:2015:545, 93–97 kohta).


52      Ks. Chamon, M., ”Only Fans of the Council’s implementing powers in Luxembourg: Fenix International”, Common Market Law Review, nro 6, osa 60, 2023, s. 1683–1704, erit. s. 1693.


53      Ks. julkisasiamies Léger’n ratkaisuehdotus komissio v. neuvosto (C-257/01, EU:C:2004:226, 54 kohta).


54      Istunnossa neuvosto väitti lähinnä, että oli syytä analysoida unionin tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä siltä pohjalta, että tässä tapauksessa tavallista lainsäätämismenettelyä leimasi neuvoston ja parlamentin neuvottelema päätös, johon komissio antoi suostumuksensa ja jossa täytäntöönpanovalta siirrettiin neuvostolle.


55      Ks. vastaavasti julkisasiamies Philippe Léger’n ratkaisuehdotus komissio v. neuvosto (C-257/01, EU:C:2004:226, 55 ja 59 kohta). Ks. myös toimivallan liukumista koskeva riski (competence creep), Dougan M., ”EU Competences In An Age of Complexity And Crisis: Challenges And Tensions In the System of Attributed Powers”. Common Market Law Review, nro 1, osa 61, 2024, s. 93–138, erit. s. 120–124.


56      C-65/13, EU:C:2014:2289.


57      Ks. 24.11.2014 annettu ehdotus neuvoston täytäntöönpanoasetukseksi Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen N:o 806/2014 yhdenmukaisista soveltamisedellytyksistä yhteiseen kriisinratkaisurahastoon suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen osalta [COM/2014 710 final] (jäljempänä täytäntöönpanoasetusehdotus).


58      Ks. 13.11.2014 annettu neuvoston oikeudellisen yksikön lausunto ehdotuksen siirtymäsäännöksiä koskevan 7 artiklan yhteensopivuudesta asetuksen (EU) N:o 806/2014 kanssa (asiakirja 15506/14) (jäljempänä neuvoston oikeudellisen yksikön lausunto). Kyseisen ehdotuksen 7 artiklan 1 kohdasta on tullut täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohta.


59      T-389/21, EU:T:2023:827, 231–236 kohta.


60      T-389/21, EU:T:2023:827.


61      Ks. vastaavasti tuomio 15.10.2014, parlamentti v. komissio (C-65/13, EU:C:2014:2289, 43–46 kohta) ja tuomio Fenix International (44–49 kohta).


62      C-65/13, EU:C:2014:2289.


63      Ks. vastaavasti tuomio 23.10.2007, parlamentti v. komissio (C-403/05, EU:C:2007:624, 49–70), jossa unionin tuomioistuin kumosi komission päätöksen pääteltyään, että sen tavoite ylitti sen politiikan puitteet, joita tavoiteltiin siinä asetuksessa, jonka nojalla neuvosto oli myöntänyt komissiolle täytäntöönpanovaltaa. Unionin tuomioistuin ei tarkastellut asiaa sen enempää.


64      Ks. mm. tuomio 18.3.2014, komissio v. parlamentti ja neuvosto (C-427/12, EU:C:2014:170), 38 kohta), ja tuomio 17.3.2016, parlamentti v. komissio (C-286/14, EU:C:2016:183, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


65      Ks. vastaavasti tuomio 15.10.2014, parlamentti v. komissio (C-65/13, EU:C:2014:2289, 45 kohta), ja tuomio Fenix International (48 ja 49 kohta). Ks. lisätietoja delegoidun säädöksen ja täytäntöönpanosäädöksen erosta mm. julkisasiamies Cruz Villalónin ratkaisuehdotus komissio v. parlamentti ja neuvosto (C-427/12, EU:C:2013:871, 21–79 kohta); Blumann, C., ”Un nouveau départ pour la comitologie. Le règlement no 182/2011 du 16 février 2011”, op. cit.; Salomia, O.-M., ”Delegated acts and implementing acts – New legal acts of the European Union”, Challenges of the Knowledge Society. Public Law, osa 7, 13.5.2017, s. 551–556; Chamon, M., ”The Sui Generis Framework for Implementing the Law of EMU: A Constitutional Assessment”, op. cit.; Craig, P., ”Comitology, Rulemaking, and the Lisbon Settlement: Tensions and Strains”, teoksessa Rulemaking by the European Commission: The New System for Delegation of Powers, Bergström, C. F., ja Ritleng, D., (toim.), Oxford University Press, 2016, s. 173–202.


66      Ks. vastaavasti tuomio 15.10.2014, parlamentti v. komissio (C-65/13, EU:C:2014:2289, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


67      Ks. tuomio Fenix International (50 kohta).


68      Kuten kriisinratkaisuneuvosto istunnossa totesi, vakausmaksu perustuu kokonaisuudessaan riskiprofiiliin. Ks. myös täytäntöönpanoasetusehdotus (perustelut s. 2 ja johdanto-osan kuudes perustelukappale).


69      Ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB (C-584/20 P ja C-621/20 P, EU:C:2021:601, 131 kohta).


70      Ks. vastaavasti tuomio 23.10.2007, parlamentti v. komissio (C-403/05, EU:C:2007:624, 52–59 kohta), jossa unionin tuomioistuin katsoo, että asetus, jolla komissiolle annettiin täytäntöönpanovaltaa ja joka koski rahoitusapua ja teknistä apua Aasian ja Latinalaisen Amerikan kehitysmaille sekä taloudellista yhteistyötä näiden maiden kanssa, ei sisältänyt ainuttakaan nimenomaista mainintaa terrorismin ja kansainvälisen rikollisuuden torjunnasta, alue, jota koski kyseisen asetuksen täytäntöön panemiseksi annettu komission riidanalainen päätös.


71      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen 70 artiklan 2 kohdan a alakohta.


72      Ks. pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 2 kohdan toinen alakohta ja delegoidun asetuksen 2015/63 johdanto-osan viides perustelukappale.


73      Ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB (C-584/20 P ja C-621/20 P, EU:C:2021:601, 128 ja 130 kohta).


74      Ks. delegoidun asetuksen 2015/63 johdanto-osan 21 perustelukappale.


75      Kursivointi tässä.


76      Kriisinratkaisuneuvosto vahvisti istunnossa, että kyseinen viittaus koskee delegoidun asetuksen 2015/63 koko tekstiä ja siinä täsmennettyä laskentamenetelmää.


77      Ks. mm. hallitustenvälisen sopimuksen johdanto-osan seitsemäs ja yhdeksäs perustelukappale, joista käy ilmi, että kun pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivissä sekä kriisinratkaisumekanismia koskevassa asetuksessa vahvistetaan yleiset perusteet, joita noudattaen määritetään ja lasketaan vakausmaksut, kyseisessä sopimuksessa vahvistetaan osallistuvien jäsenvaltioiden velvoite siirtää kriisinratkaisurahastoon kansallisella tasolla kerätyt vakausmaksut noudattaen yhdenmukaisia perusteita, järjestelyjä ja edellytyksiä ja etenkin kansallisella tasolla keräämiensä vakausmaksujen jakamisen siirtymäkauden ajan kutakin sopimuspuolta vastaaviin eri rahasto-osuuksiin sekä rahasto-osuuksien käytön vaiheittaisen yhdistämisen niin, että rahasto-osuuksien olemassaolo lakkaa siirtymäkauden päätyttyä.


78      Totean kriisinratkaisuneuvoston myöntäneen istunnossa, että vakausmaksujen vaiheittainen yhdistäminen kriisinratkaisurahastoon olisi ollut teknisesti mahdollista mukauttamatta laskentamenetelmää siirtymävaiheen aikana.


79      Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdan a alakohdassa siis säädetään, että alkuvaiheen ensimmäisenä vuonna laitokset maksavat 60 % vuotuisesta vakausmaksustaan laskettuna pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin mukaisella menetelmällä. Sen sijaan hallitustenvälisen sopimuksen 5 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan siirtymäkauden ensimmäisenä vuonna käytetään ensimmäisessä vaiheessa kaikkia varoja, joita on saatavilla niitä sopimuspuolia vastaavissa rahasto-osuuksissa, joihin kriisinratkaisun kohteena oleva laitos tai konserni on sijoittautunut tai joissa se on saanut toimiluvan.


80      Ks. neuvoston oikeudellisen yksikön lausunnon 1 kohta, alaviite 2 sekä 14, 18–24 ja 39 kohta.


81      Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 1 kohdassa esitetty mukautettu laskentamenetelmä on ilmeisesti tulosta neuvotteluista, joita on ajanut mm. Ranskan tasavalta. Se halusi osittain neutralisoida vääristymät, jotka liittyivät sen pankkialan erityispiirteisiin siltä osin, että siirtyminen yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin olisi merkinnyt ranskalaisille laitoksille suurempaa vakausmaksua kuin niille olisi määrätty puhtaasti kansallisessa kriisinratkaisujärjestelmässä. Ks. Ranskan senaatti, istuntokausi 2014/2015, mietintö nro 307 talousvaliokunnan puolesta: ehdotus laiksi, jolla valtuutetaan ratifioimaan vakausmaksujen siirrosta yhteiseen kriisinratkaisurahastoon ja rahasto-osuuksien yhdistämisestä tehty sopimus (nopeutettu menettely), esittelijä Albéric de Montgolfier, esitelty 4.3.2015, erit. s. 19 ja 20, saatavilla (ranskaksi) seuraavassa nettiosoitteessa: https://www.senat.fr/rap/l14-307/l14-3071.pdf.


82      C-695/20, EU:C:2022:685, 44 kohta. Ks. myös julkisasiamies Jääskisen ratkaisuehdotus Yhdistynyt kuningaskunta v. parlamentti ja neuvosto (C-270/12, EU:C:2013:562, 78 kohta), jossa hän toteaa, että ”rajanveto lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn toimen muilla kuin keskeisillä osilla täydentämisen ja yksityiskohtaisten täytäntöönpanosääntöjen antamisen välillä ei ole aina helppoa”.


83      Ks. Craig P., ”Comitology, Rulemaking, and the Lisbon Settlement: Tensions and Strains”, op. cit., erit. s. 177 ja 178; Chamon, M., ”Only Fans of the Council’s implementing powers in Luxembourg: Fenix International”, erit. s. 1698 ja 1699.


84      C-270/12, EU:C:2013:562, 78 kohta ja alaviite 103.


85      Muistutan, että kuten Hypo Vorarlberg Bank ja Volkskreditbank perustellusti tuovat esiin, unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli 20.12.2023 antamassaan tuomiossa Landesbank Baden-Württemberg v. SRB (T-389/21, EU:T:2023:827, 228–237 kohta), komission toimivaltaa siirretyn säädösvallan puitteissa, kun kyseessä oli pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 103 artiklan 7 kohdan täytäntöönpano. Tässä yhteydessä unionin yleinen tuomioistuin katsoi pääpiirteissään, että komissiolle pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin kyseisen säännöksen täytäntöönpanossa annettu laaja harkintavalta voi johtaa siihen, että on säädettävä siirtymäkausista, joiden aikana tiettyjä kyseisessä säännöksessä lueteltuja riski-indikaattoreita ei sovellettaisi etenkään siksi, ettei niiden laskennassa tarvittavia tietoja ole saatavilla.


86      En ota tässä kantaa siihen erityiskysymykseen, voidaanko mukautettu laskentamenetelmä tai tarkemmin sanottuna päätös mukauttaa maksuosuuksien laskennan perustana olevaa laitoskantaa luokitella tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn perustoimen ”keskeiseksi osaksi”, jonka antaminen edellyttää unionin lainsäätäjän omiin tehtäviin kuuluvien poliittisten valintojen tekemistä, niin että se ei voi olla delegoinnin kohteena eikä esiintyä täytäntöönpanosäädöksessä [ks. tältä osin vastaavasti tuomio Fenix International (41 ja 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen)], vai voidaanko tällaista seikkaa koskeva säädösvalta tarvittaessa siirtää komissiolle, kuten lainsäädäntöprosessin aikana oli harkittu (ks. komission ehdotus kriisinratkaisumekanismia koskevaksi asetukseksi, 66 artikla).


      Koska tällainen kysymys ylittää mielestäni nyt käsiteltävän valituksen kohteen, muistutan ainoastaan, että vaikka unionin lainsäätäjällä on harkintavaltaa, kun se päättää SEUT 290 artiklan 1 kohdan nojalla siirretyn säädösvallan tai SEUT 291 artiklan 2 kohdan nojalla täytäntöönpanovallan myöntämisestä (ks. tuomio 18.3.2014, komissio v. parlamentti ja neuvosto (C-427/12, EU:C:2014:170, 40 kohta)), kyseistä harkintavaltaa on käytettävä SEUT 290 ja SEUT 291 artiklassa määrättyjä edellytyksiä noudattaen. (ks. tuomio 16.7.2015, komissio v. parlamentti ja neuvosto (C-88/14, EU:C:2015:499, 28 kohta)).


87      Tuomio 13.6.1958 (9/56, EU:C:1958:7, s. 43 ja 44), jossa yhteisöjen tuomioistuin on pääasiallisesti ratkaissut, että sellaisen harkintavallan siirtäminen, johon sisältyy laaja harkinnanvapaus, joka saattaa käyttötarkoituksensa mukaisesti ilmetä tosiasiallisena talouspolitiikkana, ja toimivallan saaneen viranomaisen valinnat korvaavat siirtävän viranomaisen valinnat, käsittää vastuun tosiasiallisen siirtämisen. Tällainen vallan siirto loukkaisi toimivallan tasapainoista jakautumista, joka on yksi yhteisön toimielinrakenteen olennainen tae.


88      Valittajat viittaavat muun muassa tuomioon 14.11.2019, State Street Bank International (C-255/18, EU:C:2019:967, 41–44 kohta), ja tuomioon 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB (C-584/20 P et C-621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).


89      Kriisinratkaisuneuvosto täsmentää tässä yhteydessä, että jos 12,5 %:n ylärajan noudattaminen olisi tarkoitus tarkistaa suhteessa lopulliseen tavoitetasoon, joka oli tiedossa alkuvaiheen päättyessä 31.12.2023, se oli keskimäärin kerännyt joka vuosi 12,15 % kyseisestä tavoitetasosta.


90      Ks. kriisinratkaisumekanismia koskevan asetusehdotuksen perustelujen 4.3.2 jakso.


91      Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 806/2014 täydentämisestä ennakollisten vakausmaksujen laskentaperusteiden sekä niiden olosuhteiden ja edellytysten osalta, joiden mukaisesti voidaan osittain tai kokonaan lykätä ylimääräisten jälkikäteen suoritettavien vakausmaksujen maksamista täydentämisestä ennakollisten vakausmaksujen laskentaperusteiden sekä niiden olosuhteiden ja edellytysten osalta, joiden mukaisesti voidaan osittain tai kokonaan lykätä ylimääräisten jälkikäteen suoritettavien vakausmaksujen maksamista, 17.12.2015 annettu komission delegoitu asetus (EUVL 2017, L 113, s. 2).


92      Ks. erityisesti pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivin 102 artiklan 1 kohta.


93      Tuomio 13.6.1958 (9/56, EU:C:1958:7).