Väliaikainen versio

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

LAILA MEDINA

4 päivänä kesäkuuta 2026 (1)

Asia C‑229/25

GQ ja

IF

vastaan

MVCI Management, S.L.,

MVCI Holidays, S.L. ja

MVCI Playa Andaluza Holidays, S.L.

(Ennakkoratkaisupyyntö – Juzgado de Primera Instancia n° 2 de Marbella (Marbellan alioikeus nro 2, Espanja))

Ennakkoratkaisupyyntö – Kiinteistön osa-aikaisen käyttöoikeuden ostaminen – Direktiivi 94/47/EY – Kiinteistön osa-aikaista käyttöä koskevat sopimukset – Direktiivi 2008/122/EY – Kanne aikaosuussopimusten tai samankaltaisten sopimusten pätemättömäksi toteamiseksi – Kanne pätemättömäksi todetun sopimuksen perusteella maksettujen määrien palauttamiseksi – Kanne maksetun sopimushinnan tietyn osuuden palauttamiseksi seuraamuksena ennakkomaksuja koskevan kiellon rikkomisesta – Tehokkuusperiaate – Vanhentumisaika – Vanhentumisajan kulumisen alkamisajankohta






I       Johdanto

1.        Direktiivissä 2008/122/EY(2) ”aikaosuussopimuksella” tarkoitetaan ”yli vuoden kestävää sopimusta, jonka nojalla kuluttaja korvausta vastaan saa oikeuden käyttää yhtä tai useampaa yöpymismajoitukseen tarkoitettua tilaa useamman kuin yhden käyttöjakson ajan”. Aikaosuussopimukset koskevat lähinnä lomamajoitusta.(3) Niistä säädettiin alun perin direktiivissä 94/47/EY,(4) joka kumottiin direktiivillä 2008/122 (jäljempänä yhdessä aikaosuusdirektiivit). Viimeksi mainitulla direktiivillä kuluttajansuoja ulotettiin koskemaan samankaltaisia lomatuotteita kuin aikaosuussopimukset.

2.        Aikaosuusdirektiiveillä pyritään lujittamaan kuluttajansuojaa aikaosuussopimusten (tai samankaltaisten sopimusten), joille Euroopan komission direktiivin 2008/122 arviointikertomuksen mukaan ovat tyypillisiä pitkäaikainen sitoutuminen tai merkittävät kuluttajiin kohdistuvat taloudelliset riskit, alalla.(5) Tämä varmistetaan säännöillä tiedoista, jotka elinkeinonharjoittajan on annettava kuluttajalle ennen sopimuksen tekoa ja sopimuksiin liittyen, peruuttamisoikeudella ja ennakkomaksuja koskevalla kiellolla.

3.        Käsiteltävä asia koskee tehokkuusperiaatteesta johtuvia mahdollisia rajoituksia sellaisia vanhentumisaikoja koskeville kansallisille säännöille, joita sovelletaan oikeussuojakeinoihin, joista kansallisessa lainsäädännössä säädetään siinä tapauksessa, että on rikottu aikaosuusdirektiivien tietoja koskevia sääntöjä ja ennakkomaksuja koskevaa kieltoa. Se tarjoaa unionin tuomioistuimelle tilaisuuden tutkia ensimmäistä kertaa aikaosuusalaa koskevia unionin kuluttajansuojasääntöjä menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaatteen, sellaisena kuin tehokkuusperiaate rajoittaa sitä, näkökulmasta.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Euroopan unionin oikeus

1.     Direktiivi 94/47

4.        Direktiivin 94/47 3 artiklassa säädettiin seuraavaa:

”1.      Jäsenvaltioiden on lainsäädännössään säädettävä toimenpiteistä, jotka on tarkoitettu varmistamaan, että myyjän on toimitettava kenelle tahansa kiinteistöstä tai kiinteistöistä tietoa pyytävälle asiakirja, jossa on paitsi yleiskuvaus kiinteistöstä tai kiinteistöistä myös ainakin lyhyet ja tarkat tiedot liitteen a–g, i ja l alakohdassa mainituista seikoista, samoin kuin viittaukset siihen, miten asiasta voi saada lisätietoja.

2.      Jäsenvaltioiden on lainsäädännössään säädettävä, että kaikki 1 kohdassa tarkoitetut tiedot, joiden on sisällyttävä 1 kohdassa tarkoitettuun selvitykseen, ovat erottamaton osa sopimusta.

– –”

5.        Direktiivin 94/47 4 artiklassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on lainsäädännössään säädettävä, että

–        sopimuksen, jonka on oltava kirjoitetussa muodossa, on sisällettävä ainakin liitteessä mainitut seikat,

– –”

6.        Direktiivin 94/47 6 artiklan sanamuoto oli seuraava:

”Jäsenvaltioiden on lainsäädännössään  säädettävä toimenpiteistä, joilla kielletään kaikki ostajan suorittamat ennakkomaksut ennen vetäytymisoikeuden määräajan päättymistä.”

2.     Direktiivi 2008/122

7.        Direktiivin 2008/122 4 artiklan, jonka otsikko on ”Ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot”, 1 kohdan a alakohdassa säädetään seuraavaa:

”1.      Hyvissä ajoin ennen kuin kuluttaja sitoutuu sopimukseen tai tarjoukseen, elinkeinonharjoittajan on toimitettava kuluttajalle selvällä ja ymmärrettävällä tavalla tarkat ja riittävät tiedot seuraavasti:

a)      aikaosuussopimuksen osalta: liitteessä I oleva vakiomuotoinen tietolomake sekä lomakkeen 3 osassa vaaditut tiedot.”

8.        Direktiivin 2008/122 5 artiklan, jonka otsikko on ”Aikaosuussopimus, pitkäkestoista lomatuotetta koskeva sopimus, jälleenmyyntisopimus tai vaihtosopimus”, 2 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Edellä 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut tiedot ovat olennainen osa sopimusta, eikä niitä saa muuttaa, elleivät osapuolet nimenomaisesti sovi toisin – –.”

9.        Kyseisen direktiivin 9 artiklan, jonka otsikko on ”Ennakkomaksu”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että aikaosuussopimuksista, pitkäkestoisia lomatuotteita koskevista sopimuksista ja vaihtosopimuksista kuluttajan elinkeinonharjoittajalle tai kolmannelle osapuolelle maksamat kaikenlaiset ennakkomaksut, takuut, tilille talletetut vakuusmaksut, velan nimenomainen tunnustaminen tai muut suoritukset ennen 6 artiklan mukaisen peruuttamisajan päättymistä on kielletty.”

B       Espanjan oikeus

1.     Laki 42/1998

10.      Matkailijoiden käytössä olevien kiinteistöjen aikaosuuskäyttöä koskevista oikeuksista ja verosäännöksistä 15.12.1998 annetun lain 42/1998 (Ley 42/1998 sobre derechos de aprovechamiento por turno de bienes inmuebles de uso turístico y normas tributarias; BOE nro 300, 16.12.1998, s. 42076), 1 §:n 7 momentissa säädettiin seuraavaa:

”Sopimus, jolla perustetaan tai siirretään yli kolmen vuoden ajaksi muu esine- tai velvoiteoikeus, joka koskee yhden tai useamman kiinteistön käyttämistä määritetyn tai määritettävissä olevan vuotuisen ajanjakson aikana, noudattamatta tätä lakia, on pätemätön, ja kaikki ostajan tai vuokraajan maksamat vuokrat tai vastikkeet on palautettava ja sille aiheutuneet vahingot on korvattava.”

11.      Kyseisen lain 11 §:n sanamuoto oli seuraava:

”1.      Ostajan myyjälle maksamat kaikenlaiset ennakkomaksut ennen kuin määräaika edellisessä pykälässä tarkoitetun peruuttamisoikeuden käyttämiselle on päättynyt tai niin kauan kuin ostajalla on edellisessä pykälässä tarkoitettu vetäytymisoikeus on kielletty. – –

2.      Jos ostaja on maksanut myyjälle ennakkomaksun, ostajalla on oikeus milloin tahansa vaatia kyseisen määrän palauttamista kaksinkertaisena ja joko vetäytyä sopimuksesta sen tekemistä seuraavien kolmen kuukauden kuluessa tai vaatia sopimuksen täyttämistä kokonaisuudessaan.”

2.     Laki 4/2012

12.      Laki 42/1998 korvattiin matkailijoiden käytössä olevan omaisuuden käyttöä koskevista aikaosuussopimuksista, pitkäkestoisten lomatuotteiden hankkimisesta, jälleenmyynnistä ja vaihdosta sekä verosäännöksistä 6.7.2012 annetulla lailla 4/2012 (Ley 4/2012 de contratos de aprovechamiento por turno de bienes de uso turístico, de adquisición de productos vacacionales de larga duración, de reventa y de intercambio y normas tributarias) (BOE nro 162, 7.7.2012, s. 49192).

13.      Lain 4/2012 13 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.      Aikaosuussopimuksista, pitkäkestoisia lomatuotteita koskevista sopimuksista ja vaihtosopimuksista kuluttajan elinkeinonharjoittajalle tai kolmannelle osapuolelle maksamat kaikenlaiset ennakkomaksut, vakuudet, tilille talletetut vakuusmaksut, velan nimenomainen tunnustaminen tai muut suoritukset ennen peruuttamisajan päättymistä on kielletty.

– –

3.      Tämän kiellon vastaisesti toteutetut toimet ovat pätemättömiä suoraan lain nojalla, ja kuluttaja voi vaatia kyseisten toimien nojalla maksettujen tai vakuutena annettujen määrien palauttamista kaksinkertaisina.”

14.      Lain 4/2012 23 §:n 7 momentin sanamuoto on seuraava:

”Sopimus, jolla perustetaan tai siirretään yli vuoden ajaksi jokin muu esine- tai velvoiteoikeus, joka koskee yhden tai useamman kiinteistön käyttämistä määritetyn tai määritettävissä olevan vuotuisen ajanjakson aikana, noudattamatta tämän osaston säännöksiä, on pätemätön kaikissa paitsi seuraavassa momentissa säädetyssä tapauksessa, ja kaikki ostajan tai vuokraajan maksamat vuokrat tai vastikkeet on palautettava ja sille aiheutuneet vahingot on korvattava.”

3.     Siviililaki

15.      Siviililain (Código Civil) 1964 §:n 2 momentissa säädettiin 15 vuoden vanhentumisajasta velvoiteoikeudellisille vaatimuksille, joihin ei sovelleta erityistä vanhentumisaikaa. Kyseisen pykälän muuttamisen jälkeen(6) sen sanamuoto on seuraava:

”Velvoiteoikeudelliset vaatimukset, joihin ei sovelleta erityistä vanhentumisaikaa, vanhentuvat viidessä vuodessa siitä ajankohdasta, josta alkaen velvoitteen täyttämistä voidaan vaatia.”

16.      Siviililain 1969 §:ssä säädetään lisäksi, että ellei erityissäännöksessä muuta säädetä, kanneoikeuden menettämisen määräaika lasketaan kannetyypistä riippumatta siitä päivästä, jona kanne on ollut nostettavissa.

III  Tosiseikat, kansallinen menettely ja ennakkoratkaisukysymykset

17.      GQ ja IF, jotka ovat kuluttajia, tekivät MVCI Management S.L:n, MVCI Holidays S.L:n ja MVCI Playa Andaluza Holidays S.L:n (jäljempänä MVCI Holidays) kanssa kaksi aikaosuussopimusta tai samankaltaista sopimusta, joista ensimmäinen tehtiin 23.5.2007 ja toinen 21.3.2016.

18.      GQ ja IF nostivat ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa kanteen, jossa he vaativat näiden sopimusten toteamista pätemättömäksi sen perusteella, että sopimusten kesto on liian pitkä ja että niiden kohdetta ei ole määritetty. He myös vaativat kummankin sopimuksen hintaa vastaavan määrän palauttamista vähennettynä käytöstä aiheutuneella arvon alenemisella (jäljempänä palauttamiskanne) sekä tietyn osuuden maksamista sopimushinnasta seuraamuksena ennakkomaksujen perimisestä (jäljempänä ennakkomaksujen takaisinsaantikanne).

19.      MVCI Holidays väitti, ettei pätemättömäksi toteamiselle ole perusteita ja ettei ennakkomaksuja ole suoritettu. Se väitti toissijaisesti, että palauttamiskanne ja ennakkomaksujen takaisinsaantikanne ovat vanhentuneet siviililain 1964 §:n 2 momentin nojalla.

20.      Palauttamiskanteesta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että siihen sovelletaan yksityisoikeuden yleisiä sääntöjä. Kansallisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön mukaan on niin, että vaikka sopimuksen pätemättömäksi toteamiseksi nostettu kanne ei voi vanhentua, pätemättömän sopimuksen perusteella suoritettujen maksujen palauttamista koskevaan kanteeseen sovelletaan sääntöjä, jotka koskevat velvoiteoikeudellisten vaatimusten vanhentumisaikaa.

21.      Ennakkomaksujen takaisinsaantikanteesta Tribunal Supremo (ylin tuomioistuin, Espanja) on todennut, että aikaosuuksia koskeviin sopimuksiin liittyvät ennakkomaksut tai samankaltaiset maksut ovat pätemättömiä, että yksityisoikeudellisena seuraamuksena ennakkomaksujen perimisestä elinkeinonharjoittaja maksaa osan sopimushinnasta kaksinkertaisena ja että sen takaisinsaanti ei ole riippuvainen sopimuksen peruuttamisesta tai irtisanomisesta.

22.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, etteivät unionin tuomioistuin ja Tribunale Supremo ole lausuneet palauttamiskanteen tai ennakkomaksujen takaisinsaantikanteen vanhentumisajan alkamisajankohtaa (dies a quo) koskevasta nimenomaisesta kysymyksestä.

23.      Kansalliset alemmanasteiset tuomioistuimet ovat kuitenkin soveltaneet unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka koskee sellaisten palauttamiskanteiden vanhentumista, jotka perustuvat kohtuuttomien sopimusehtojen pätemättömäksi toteamiseen direktiivin 93/13/ETY nojalla.(7) Kyseisen oikeuskäytännön mukaan se, että kohtuuttomaksi todetun sopimusehdon perusteella suoritettujen maksujen palauttamiseksi nostettavalle kanteelle asetetun vanhentumisajan katsotaan alkavan kulua sopimuksen tekemisestä, voi olla tehokkuusperiaatteen vastaista.(8) Sitä vastoin vanhentumisaika, joka alkaa kulua ajankohdasta, jona ratkaisusta, jossa sopimusehto todetaan kohtuuttomaksi, tulee lainvoimainen, on yhteensopiva tehokkuusperiaatteen kanssa.

24.      Tämän oikeuskäytännön mukaisesti kyseiset kansalliset tuomioistuimet ovat katsoneet, että palauttamiskanteen ja ennakkomaksujen takaisinsaantikanteen vanhentumisajan olisi katsottava alkavan kulua ajankohdasta, jona aikaosuuden ostamisesta tehty sopimus tai samankaltainen sopimus todetaan pätemättömäksi.

25.      Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen näkemyksen mukaan tällainen vanhentumissääntöjen tulkinta ei ole oikea, kun otetaan huomioon yhtäältä aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) pätemättömäksi toteamiseen liittyvien palauttamiskanteen ja ennakkomaksujen takaisinsaantikanteen ja toisaalta kohtuuttoman sopimusehdon perusteella maksettuja määriä koskevan palauttamiskanteen väliset olennaiset erot. Jos sopimusehto todetaan pätemättömäksi, pätemättömäksi toteaminen riippuu siitä, toteaako tuomioistuin sen jälkeen, kun se on arvioinut sekä ehtojen kohtuuttomuutta että niiden avoimuutta, että kuluttajalainsäädäntöä on rikottu. Siinä tapauksessa, että sopimus todetaan pätemättömäksi sen vuoksi, että se on tehty ”lakia noudattamatta”, tai että on suoritettu kiellettyjä ennakkomaksuja, tämä laissa asetettujen vaatimusten noudattamatta jättäminen on kuitenkin suoraan todettavissa jo sopimuksen tekohetkellä tai ennakkomaksujen suorittamisen ajankohtana.

26.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että tätä lähestymistapaa sovelletaan tilanteessa, jossa – kuten käsiteltävässä asiassa – aikaosuussopimuksen tai samankaltaisen sopimuksen kesto ylittää laissa sallitun enimmäiskeston tai sopimuksessa ei väitetysti mainita sen kiinteistön tai aikaosuuden rekisteröintitunnusta, jota ostettu oikeus koskee. Nämä tilanteet vastaavat olosuhteita, jotka sopimuspuolet voivat määrittää suoraan ilman, että tuomioistuimen tarvitsee ensin todeta ne. Sama pätee, jos on suoritettu kiellettyjä ennakkomaksuja.

27.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että tällaisissa tilanteissa palauttamiskanteen dies a quo voidaan määrittää ajankohdaksi, jona sopimus tehtiin, ja takaisinsaantikanteen dies a quo voidaan määrittää ajankohdaksi, jona kielletty ennakkomaksut suoritettiin.

28.      Tällainen tulkinta on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan yhteensopiva tehokkuusperiaatteen kanssa seuraavista syistä. Ensinnäkin Espanjan oikeusjärjestelmässä palauttamiskanteelle asetettu vanhentumisaika on hyvin pitkä, nimittäin siviililain, sellaisena kuin se oli voimassa vuoteen 2015 saakka, sanamuodon mukaan 15 vuotta ja tämän ajankohdan jälkeen 5 vuotta. Toiseksi pelkkä tuomioistuinten ulkopuolisessa menettelyssä esitetty vaatimus riittää katkaisemaan vanhentumisajan kulumisen. Kolmanneksi ei ole mitään vaaraa siitä, että vanhentumisaika päättyisi ennen kuin kuluttaja tulee tietoiseksi siitä, että hänen tekemänsä sopimus tai maksu on pätemätön, koska mahdollisen pätemättömäksi toteamisen peruste on todettavissa siitä ajankohdasta alkaen, jona sopimus tehdään tai maksu suoritetaan.

29.      Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen näkemyksen mukaan tällainen tulkinta parantaa myös oikeusvarmuutta. Jos vanhentumisajan dies a quon katsottaisiin olevan ajankohta, jona tuomioistuin toteaa sopimuksen pätemättömäksi tai kiellettyjä ennakkomaksuja suoritetun, vastaavaan palauttamisvaatimukseen tai ennakkomaksujen takaisinsaantivaatimukseen ei tosiasiassa sovellettaisi vanhentumisaikaa.

30.      Lisäksi toisenlainen tulkinta olisi oikeusvarmuusperiaatteen vastainen. Asianomaiset oikeussuhteet voivat olla alkaneet vuosikymmeniä aiemmin. Tällä saatettaisiin kannustaa mahdollisia kantajia toimimaan suunnitelmallisesti ja viivyttämään vaatimustensa esittämistä, jolloin ne saisivat siitä taloudellista hyötyä, koska viivästyskorko lasketaan siitä päivästä alkaen, jona sopimus tehtiin tai ennakkomaksut suoritettiin.

31.      Tässä tilanteessa Juzgado de Primera Instancia No 2 de Marbella (Marbellan alioikeus nro 2, Espanja) päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Onko direktiiviä [94/47], direktiiviä [2008/122] ja unionin oikeuden tehokkuusperiaatetta koskevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jossa palauttamisvaatimuksen vanhentumisajan alkamisajankohdaksi vahvistetaan ajankohta, jona aikaosuussopimus tai samankaltainen sopimus on tehty, jos sopimuksen pätemättömyys johtuu seikoista, jotka ovat suoraan todettavissa jo sopimuksen tekoajankohtana, kuten siitä, että sopimuksen kesto on liian pitkä tai sopimuksen kohdetta ei ole määritetty?

2)      Onko direktiiviä [94/47], direktiiviä [2008/122] ja unionin oikeuden tehokkuusperiaatetta koskevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jossa vaatimuksen, joka koskee tietyn osan maksamista sopimushinnasta seuraamuksena ennakkomaksujen perimisestä, vanhentumisajan alkamisajankohdaksi vahvistetaan ajankohta, jona kyseiset kielletyt maksut on suoritettu aikaosuussopimuksen tai samankaltaisen sopimuksen perusteella?”

32.      Kirjallisia huomautuksia esittivät GQ ja IF, MVCI Holidays, Espanjan hallitus ja komissio.

IV     Asian tarkastelu

A       Ensimmäinen kysymys

33.      Aluksi on palautettava mieleen, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille SEUT 267 artiklalla luodussa yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. Unionin tuomioistuimen on tätä silmällä pitäen tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen. Unionin tuomioistuimen on poimittava kaikista kansallisen tuomioistuimen esittämistä seikoista ja erityisesti ennakkoratkaisupyynnön perusteluista ne unionin oikeutta koskevat seikat, joita on syytä tulkita, kun otetaan huomioon riidan kohde.(9)

34.      Pääasia koskee kahta aikaosuussopimusta tai samankaltaista sopimusta. Niistä 23.5.2007 tehty sopimus kuuluu direktiivin 94/47 ajalliseen soveltamisalaan, kun taas 21.3.2026 tehty sopimus kuuluu direktiivin 2008/122 ajalliseen soveltamisalaan.

35.      Ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvistä tiedoista ilmenee, että pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevan aikaosuussopimusten (tai samankaltaisten sopimusten) pätemättömäksi toteamista koskevan kanteen yhteydessä kuluttajat väittävät lainsäädännön vaatimuksia rikotun, koska asianomaisissa sopimuksissa ylitettiin Espanjan lainsäädännössä sallittu enimmäiskesto. He myös väittävät, ettei sopimuksiin sisälly kyseisen asunnon rekisteröintitunnusta ja aikaosuutta, jota ostettu oikeus koskee, joten niissä ei näin ollen määritetä selvästi sopimuksen kohdetta.

36.      Direktiivin 94/47 3 artiklan 1 kohdan ja direktiivin 2008/122 4 artiklan mukaan elinkeinonharjoittaja on velvollinen toimittamaan kuluttajalle tietyt tiedot ennen sopimuksen tekemistä.(10) Direktiivin 94/47 3 artiklan 2 kohdasta ja 4 artiklasta sekä direktiivin 2008/122 5 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että näiden tietojen on sisällyttävä sopimukseen, sillä ne ovat olennainen osa sopimusta.(11)

37.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee siten ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 94/47 3 ja 4 artiklaa sekä direktiivin 2008/122 4 ja 5 artiklaa, luettuina yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa, tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jossa palauttamisvaatimuksen vanhentumisajan alkamisajankohdaksi vahvistetaan ajankohta, jona aikaosuussopimus tai samankaltainen sopimus on tehty, jos sopimuksen pätemättömyys johtuu seikoista, jotka ovat suoraan todettavissa jo sopimuksen tekoajankohtana, kuten siitä, että sopimuksen kesto on liian pitkä tai sopimuksen kohdetta ei ole määritetty.

1.     Tutkittavaksi ottaminen

38.      Komissio ja Espanjan hallitus esittävät epäilyjä ensimmäisen kysymyksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten täyttymisestä. Tarkemmin ottaen nämä molemmat muut osapuolet toteavat, että aikaosuusdirektiiveihin ei sisälly sääntöjä aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) enimmäiskestosta eikä sopimuksen mahdollisesta pätemättömyydestä, jos kyseinen kesto on ylittynyt. Enimmäiskestoa koskeva sääntö ei siten kuulu näiden direktiivien soveltamisalaan. Sama pätee komission mukaan kiinteistön yksilöimiseen (Espanjan) kiinteistörekisterissä. Espanjan hallitus väittää, että vaikka sopimuksen kohteen täsmällistä kuvaamista säännellään osittain näillä direktiiveillä, niissä ei säädetä erityisistä seurauksista siinä tapauksessa, että elinkeinonharjoittaja ei esitä tällaista kuvausta.

39.      On pidettävä mielessä, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklalla käyttöön otetun unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen yhteistyön yhteydessä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa pääasia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimen on siten lähtökohtaisesti ratkaistava ne. Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta.(12)

40.      Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan silloin, kun on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin.(13)

41.      Käsiteltävässä asiassa ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys edellyttää niiden tietojen laajuuden selventämistä, jotka elinkeinonharjoittajan on annettava kuluttajalle ennen sopimuksen tekemistä ja sopimukseen liittyen. Se koskee myös seurauksia, joista jäsenvaltiot säätävät siinä tapauksessa, ettei elinkeinonharjoittaja noudata aikaosuusdirektiivien nojalla annettuja kansallisia säännöksiä, ja vanhentumisaikaa koskevien sovellettavien kansallisten sääntöjen arviointia tehokkuusperiaatteen valossa.

42.      Näissä olosuhteissa katson, että ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys voidaan ottaa tutkittavaksi.

2.     Sisältö

43.      Ensimmäiseen kysymykseen vastaamiseksi on ensin tarkistettava, kuuluvatko kansalliset säännökset, joita GQ ja IF väittävät rikotun käsiteltävässä asiassa, aikaosuusdirektiivien soveltamisalaan. Vain tällä edellytyksellä kansalliset säännöt, joilla säännellään aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) pätemättömyyteen perustuvan palauttamiskanteen vanhentumisaikaa, ovat näistä direktiiveistä johtuvien vaatimusten mukaisia.(14)

a)     Tiedonantovaatimukset ja aikaosuusdirektiivien soveltamisala

44.      Ensinnäkin, kun tarkastellaan aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) enimmäiskestolle asetettua kansallista vaatimusta,(15) on todettava, ettei aikaosuusdirektiiveihin sisälly tällaista vaatimusta, kuten Espanjan hallitus ja komissio huomauttivat. Aikaosuusdirektiiveissä säädetään aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) vähimmäiskestosta(16) muttei sen enimmäiskestosta.

45.      Direktiivillä 94/47 toteutetaan vain vähimmäistason yhdenmukaistaminen.(17) Jäsenvaltioilla oli siten toimivalta ottaa käyttöön sopimuksen enimmäiskestoa koskeva vaatimus, joka on kuluttajien kannalta suotuisampi.

46.      Direktiivissä 2008/122 omaksutaan enimmäistason yhdenmukaistamista koskeva lähestymistapa. Kuten sen johdanto-osan kolmannesta perustelukappaleesta ilmenee, jäsenvaltioilla ei ole mahdollisuutta pitää voimassa tai ottaa käyttöön kyseisen direktiivin säännöksistä poikkeavia kansallisia säännöksiä. Siitä käy myös ilmi, että jos tällaisia yhdenmukaistettuja säännöksiä ei ole, jäsenvaltioiden ”olisi voitava vapaasti pitää voimassa tai ottaa käyttöön [unionin] oikeuden mukaisia kansallisia säännöksiä”.

47.      Kuten edellä mainittiin, aikaosuussopimuksen enimmäiskestoa ei ole yhdenmukaistettu direktiivillä 2008/122. Jäsenvaltiolla on siten toimivalta pitää voimassa tai ottaa käyttöön tällainen vaatimus siinä määrin kuin se ei ilmeisestikään vaikuta johonkin toiseen kyseisen direktiivin yhdenmukaistettuun säännökseen. Kansalliset säännöt, jotka koskevat kyseisen vaatimuksen rikkomisen seurauksia ja vanhentumisaikaa, jonka kuluessa palauttamiskanne voidaan nostaa, kuuluvat jäsenvaltioille jääneeseen toimivaltaan. Tässä tilanteessa näitä kansallisia sääntöjä ei ole tarpeen arvioida tehokkuusperiaatteen kannalta.(18)

48.      Toiseksi, kun tarkastellaan vaatimusta yksilöidä sopimuksen kohde, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on viitannut tarkemmin vaatimukseen ilmoittaa kuluttajalle kiinteistön rekisteröintitunnus kiinteistörekisterissä ja aikaosuus, jota ostettu oikeus koskee.(19)

49.      On huomautettava, että aikaosuusdirektiiveissä edellytetään, että sopimukseen sisältyy tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus kiinteistöstä ja sen sijainnista.(20) Näissä direktiiveissä ei ole muita mainintoja erityisistä osatekijöistä, jotka täyttävät tämän vaatimuksen. Tältä osin on muistutettava, että SEUT 288 artiklasta seuraa, että jäsenvaltioilla on pannessaan direktiiviä täytäntöön velvollisuus varmistaa direktiivin täysi vaikutus, mutta niillä on laaja harkintavalta valita tavat ja keinot direktiivin täytäntöönpanon varmistamiseksi.(21)

50.      Aikaosuusdirektiivien mukaisen tarkkaa ja yksityiskohtaista kuvausta koskevan vaatimuksen täytäntöönpano jätetään jäsenvaltioille. Jäsenvaltio voi siten säätää kiinteistön rekisteröintitunnuksesta kiinteistörekisterissä konkreettisena keinona varmistaa, että tällainen vaatimus täyttyy. Kiinteistön yksilöimistä koskevien tietojen on siten katsottava kuuluvan aikaosuusdirektiivien soveltamisalaan.

51.      Kun tarkastellaan aikaosuutta, jota oikeus koskee, tämä osatekijä kuuluu tietoihin, jotka kuluttajalle on annettava.(22)

52.      Kansallisen vaatimuksen yksilöidä selvästi sopimuksen kohde on siis ainakin aikaosuusoikeuden keston täsmentämisen osalta(23) katsottava kuuluvan direktiivin 94/47 ja direktiivin 2008/122 soveltamisalaan.

b)     Palauttamiskanteen vanhentumisaika

53.      Alustavana seikka on muistutettava, että jos asiaankuuluvia tietoja ei ole annettu kuluttajalle ennen aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) tekemistä, kuluttajalla on käytettävissään pidennetty peruuttamisaika.(24) Aikaosuusdirektiiveissä ei säädetä erityisestä seuraamuksesta erityisesti siinä tapauksessa, ettei elinkeinonharjoittaja ole noudattanut näissä direktiiveissä asetettuja tiedonantovaatimuksia peruuttamisajan päättyessä. Tällaisessa tilanteessa, ja peruuttamisoikeuden lisäksi, on jäsenvaltioiden vastuulla säätää asianmukaisista seuraamuksista.(25) Näiden seuraamusten on direktiivin 2008/122 15 artiklan 2 kohdan mukaisesti oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.

54.      Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, Espanjan lainsäädännössä seurauksena ennen sopimuksen tekoa ja sopimukseen liittyen annettavia tietoja koskevien vaatimusten rikkomisesta on sopimuksen pätemättömyys, joka synnyttää oikeuden sopimuksen perusteella maksettujen määrien palauttamiseen.(26) Tätä palauttamisoikeutta on tulkittu kansallisessa oikeuskäytännössä siten, että se koskee maksettuja rahamääriä suhteessa sopimuksen jäljellä olevaan voimassaoloaikaan kiinteistön käytön huomioon ottamiseksi.(27)

55.      Ennakkoratkaisupyynnöstä käy myös ilmi, että aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen) sopimuksen pätemättömäksi toteamista koskevan kanteen ja palauttamiskanteen vanhentumisaikoja säännellään siviilioikeuden yleisillä vanhentumissäännöillä. Näiden yleissääntöjen mukaan sopimuksen pätemättömäksi toteamiseksi nostettuun kanteeseen ei sovelleta vanhentumisaikaa. Sitä vastoin pätemättömän sopimuksen perusteella suoritettujen maksujen palauttamista koskevaan kanteeseen sovelletaan velvoiteoikeudellisille vaatimuksille säädettyä yleistä vanhentumisaikaa. Ellei erityissäännöksessä muuta säädetä, palauttamiskanteen vanhentumisaika alkaa kulua (dies a quo) päivästä, jona kanne on ollut nostettavissa.(28) Aikaosuussopimusten (tai samankaltaisten) sopimusten tapauksessa kyseisenä ajankohtana olisi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan pidettävä sopimuksen tekemisajankohtaa.

56.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma siitä, sovelletaanko pätemättömäksi todettuihin aikaosuussopimuksiin (tai samankaltaisiin sopimuksiin) vanhentumista koskevia yleisiä sääntöjä vai olisiko sen sovellettava kohtuuttomia sopimusehtoja koskevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä(29) aikaosuussopimuksiin (tai samankaltaisiin sopimuksiin). Jos kyseistä oikeuskäytäntöä voidaan soveltaa, vanhentumisajan olisi sen sijaan alettava kulua ajankohtana, jona lainvoimainen tuomio, jolla sopimus todetaan pätemättömäksi, annetaan.

57.      Tältä osin on huomautettava, ettei aikaosuusdirektiiveissä vahvisteta vanhentumisaikaa koskevia erityissäännöksiä, joita voidaan soveltaa kansallisiin oikeussuojakeinoihin, joita kuluttajalla on käytettävissään, jos elinkeinonharjoittaja ei noudata tiedonantovaatimuksia.

58.      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on näet niin, että jos unioni ei ole antanut asiasta erityissäännöksiä, jäsenvaltioiden asiana on säätää sisäisessä oikeusjärjestyksessään menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla menettelysäännöistä sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan yksityisten unionin oikeuteen perustuvat oikeudet, sillä edellytyksellä kuitenkin, että kyseiset säännöt eivät ole epäedullisempia kuin säännöt, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluvia tilanteita (vastaavuusperiaate), eikä niillä tehdä unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate).(30)

59.      Tehokkuusperiaate on nähtävissä myös direktiivin 2008/122 13 artiklassa, jossa säädetään riitojen ratkaisemista tuomioistuimessa tai hallinnollisessa menettelyssä koskevasta yleissäännöstä, jonka mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava, että kuluttajien etujen mukaisesti käytössä on riittävät ja tehokkaat keinot, joilla varmistetaan, että elinkeinonharjoittajat noudattavat tätä direktiiviä.

60.      Siltä osin kuin on kyse tehokkuusperiaatteesta, josta yksinomaan on kyse tässä asiassa, on todettava, että kaikkia sellaisia tapauksia, joissa on kyse siitä, tekeekö kansallinen menettelysäännös unionin oikeuden soveltamisen mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, on tarkasteltava ottaen huomioon tämän säännöksen merkitys koko menettelyssä, menettelyn kulku sekä sen erityispiirteet eri kansallisissa elimissä. Huomioon on tällöin tarvittaessa otettava kansallisen tuomioistuinjärjestelmän perustana olevat periaatteet, joita ovat muun muassa puolustautumisoikeuksien suojaaminen, oikeusvarmuuden periaate sekä menettelyn moitteeton kulku.(31)

61.      Siltä osin kuin on kyse pääasiassa kyseessä olevan vanhentumisajan ominaispiirteiden arvioinnista tässä arvioinnissa on tutkittava tällaisen vanhentumisajan kestoa ja sen soveltamista koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä, mukaan lukien säännöt vanhentumisajan kulumisen käynnistymisestä.(32)

62.      Ensinnäkin, kun tarkastellaan pätemättömäksi todetun aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) perusteella nostettavan palauttamiskanteen vanhentumisajan pituutta, unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että oikeusvarmuuden edistämiseksi oikeussuojakeinojen käyttämiselle asetettavat kohtuulliset preklusiiviset määräajat eivät ole omiaan tekemään unionin oikeusjärjestyksessä annettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, jos tällaiset määräajat ovat käytännössä riittäviä niin, että kuluttaja ehtii tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa.(33)

63.      Unionin tuomioistuin on nimittäin todennut, että kuluttajansuoja ei ole absoluuttinen ja että se, että oikeussuojakeinojen käyttämiselle asetetaan kohtuulliset preklusiiviset määräajat, joilla edistetään oikeusvarmuutta, on unionin oikeuden mukaista.(34)

64.      Käsiteltävässä asiassa vanhentumisaika palauttamiskanteen nostamiselle oli aiemmin 15 vuotta, ja sitä lyhennettiin myöhemmin 5 vuoteen. Nämä määräajat ovat lähtökohtaisesti riittävän pitkiä, jotta asianomainen kuluttaja voi tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa, kunhan niistä on säädetty ja ne ovat tiedossa etukäteen.(35) Näin on sitäkin suuremmalla syyllä, että – kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on selittänyt – kansallisten sääntöjen mukaan pelkkä tuomioistuinten ulkopuolisessa menettelyssä esitetty vaatimus riittää katkaisemaan vanhentumisajan kulumisen.(36)

65.      Toiseksi vanhentumisajan alkamisajankohdasta unionin tuomioistuin on todennut direktiivin 93/13 yhteydessä, että kohtuuttoman ehdon sisältävän sopimuksen tekopäivä ei sellaisenaan voi olla vanhentumisajan alkamisajankohta.(37)

66.      Tämä unionin tuomioistuimen toteamus perustuu joihinkin tärkeisiin näkökohtiin, jotka liittyvät lähinnä siihen, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli, että kuluttajat eivät ehkä tiedä sopimusehtojen olevan kohtuuttomia tai että he eivät miellä oikeuksiensa laajuutta, ja tapauksen mukaan kohtuuttoman ehdon sisältävän sopimuksen pitkään kestoon.(38)

67.      Unionin tuomioistuin on tässä yhteydessä todennut, että vanhentumisajan, joka alkaa kulua sopimuksen tekemisestä, soveltaminen siltä osin kuin se merkitsee sitä, että kuluttaja voi vaatia kohtuuttomaksi todetun sopimusehdon nojalla suoritettujen maksujen palauttamista vain tietyn määräajan kuluessa sopimuksen allekirjoittamisesta riippumatta siitä, tiesikö hän tai saattoiko hän kohtuudella tietää tämän ehdon kohtuuttomuudesta, on omiaan tekemään suhteettoman vaikeaksi tälle kuluttajalle direktiivillä 93/13 annettujen oikeuksien käyttämisen ja näin ollen loukkaamaan tehokkuusperiaatetta luettuna yhdessä oikeusvarmuuden periaatteen kanssa.(39)

68.      Sitä vastoin on niin, että kuluttajan on lähtökohtaisesti katsottava saavan varmasti tiedon kyseisen sopimusehdon sääntöjenvastaisuudesta sinä päivänä, jona ratkaisu, jossa todettiin ehdon kohtuuttomuus ja jossa kyseinen ehto todettiin tämän johdosta pätemättömäksi, tulee lainvoimaiseksi. Tämän johdosta on lähtökohtaisesti niin, että tästä päivästä alkaen kuluttajalla on mahdollisuus vedota tehokkaasti direktiivissä 93/13 hänelle annettuihin oikeuksiin.(40)

69.      Unionin tuomioistuin on kuitenkin selventänyt, että direktiivi 93/13 ei ole esteenä sille, että elinkeinonharjoittajalle annetaan mahdollisuus osoittaa, että kuluttaja tiesi tai hän olisi kohtuudella voinut tietää ehdon pätemättömyydestä ennen kuin tuomio, jossa todetaan ehdon pätemättömyys, annettiin.(41)

70.      Tässä yhteydessä on todettava, että direktiivin 93/13 ja muiden kuluttajansuojaa koskevien unionin direktiivien tavoin aikaosuusdirektiiveillä käyttöön otettu suojajärjestelmä nojautuu ajatukseen siitä, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta, mikä johtaa siihen, että kuluttaja sitoutuu elinkeinonharjoittajan ennakolta laatimiin sopimusehtoihin ilman, että hän voisi vaikuttaa niiden sisältöön.(42)

71.      Aikaosuussopimukset (tai samankaltaiset sopimukset) ovat usein rajat ylittäviä, jos sopimuksen tekeminen tapahtuu muussa maassa kuin kuluttajan kotimaassa ja jos asianomaiset kiinteistöt sijaitsevat muissa maissa.(43) Lisäksi, kuten edellä jo todettiin, nämä sopimukset tehdään pitkäksi ajaksi, ja niille ovat tyypillisiä pitkäaikainen sitoutuminen tai merkittävät kuluttajiin kohdistuvat taloudelliset riskit.(44)

72.      Ennen aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) tekemistä ja samanaikaisesti sen tekemisen kanssa saaduilla tiedoilla sopimusehdoista ja sopimuksen tekemisen seurauksista on kuluttajalle perustavanlaatuinen merkitys. Kuluttaja päättää nimenomaan näiden tietojen perusteella, haluaako hän sitoutua elinkeinonharjoittajan aiemmin laatimiin ehtoihin.(45)

73.      Tiedonantovaatimus on näin ollen tarpeen, jotta kuluttaja voisi tuntea oikeutensa ja velvollisuutensa. Tarkemmin ottaen se, että kuluttaja tuntee ja ymmärtää hyvin seikat, jotka aikaosuussopimukseen (tai samankaltaiseen sopimukseen) on ehdottomasti sisällyttävä, on välttämätöntä kyseisen sopimuksen asianmukaisen täyttämisen ja erityisesti kuluttajan oikeuksien käyttämisen kannalta.(46)

74.      Kun otetaan huomioon tiedonantovaatimusten ja sen, että kuluttaja on tietoinen oikeuksistaan, perustava merkitys, on tärkeää pohtia, onko olemassa riski siitä, että oikeus vaatia pätemättömän aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) perusteella maksettujen määrien palauttamista päättyy ennen kuin kuluttajat saattoivat varmistua siitä, että he eivät ole saaneet kaikkia tietoja.

75.      Joidenkin kuvailevampien tietojen, kuten elinkeinonharjoittajan henkilöllisyys, kuvaus kiinteistöstä tai palveluja ja yhteisiä tiloja koskevat tiedot, osalta vaikuttaa ensi näkemältä siltä, että valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja pystyy havaitsemaan näiden tietojen puuttumisen heti, kun hän tutustuu kiinteistöön.

76.      Sen lopullinen arviointi, onko kuluttajalla tosiasiallista mahdollisuutta tietää puuttuvista tiedoista, riippuu kuitenkin sopimuksen täsmällisestä laadinnasta ja siihen liittyvistä olosuhteista. Vaikka vaikuttaa helpommalta varmistua kiinteistöä koskevien tietojen puuttumisesta silloin, kun aikaosuusoikeudet koskevat yhtä tiettyä kiinteistöyksikköä, näin ei välttämättä ole silloin, kun nämä oikeudet koskevat erilaisia mahdollisia majoitusyksikköjä.(47)

77.      Riski epätietoisuudesta on suurempi sellaisten tietojen osalta, jotka liittyvät aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) mukaisten oikeuksien käyttöön. Näitä ovat etenkin tiedot, jotka vaikuttavat kuluttajan taloudellisiin sitoumuksiin pitkällä aikavälillä ja joiden puuttuminen tulee kuluttajan tietoon todennäköisesti vasta sopimuksen täytäntöönpanon, joka tapahtuu pitkän ajan kuluessa, aikana.

78.      Tiedot kuluista, oikeudesta irtisanoa sopimus ja oikeudesta jälleenmyydä sopimuksesta johtuvia oikeuksia ovat erityisen havainnollisia tässä suhteessa.(48) Kuluttaja havaitsee kulujen ja kunnossapitokustannusten mahdollisten korotusten laskentamenetelmää koskevien tietojen puuttumisen todennäköisimmin silloin, kun elinkeinonharjoittaja perii näitä kuluja kuluttajalta. Sama pätee esimerkiksi tietoihin, jotka koskevat sopimuksen irtisanomista tai mahdollisuutta osallistua sopimuksessa kyseessä olevien oikeuksien jälleenmyyntijärjestelmään. Kuluttaja ei välttämättä ole tietoinen mahdollisista rajoituksista ja kuluista, joita liittyy oikeuteen irtisanoa sopimus tai jälleenmyydä sopimuksesta johtuvia oikeuksia, ennen kuin hän on pyrkinyt tosiasiallisesti käyttämään näitä oikeuksia.(49)

79.      On myös pidettävä mielessä, että direktiivin 2008/122 4 artiklan 1 kohdassa todetaan selvästi, että kuluttajalle on toimitettava ”selvällä ja ymmärrettävällä tavalla tarkat ja riittävät tiedot”. Tietojen epäselvyys tai puutteellisuus on omiaan vaikuttamaan kuluttajan kykyyn arvioida oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa laajuutta ja riistämään häneltä mahdollisuuden käyttää oikeuksiaan.(50)

80.      Kaikissa näissä tilanteissa on niin, että jos kuluttaja voisi vaatia pätemättömän sopimuksen perusteella suoritettujen maksujen palauttamista ainoastaan ensimmäisten viiden vuoden aikana (tällä hetkellä sovellettavan siviilioikeudessa säädetyn vanhentumisajan mukaisesti) aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) allekirjoittamisesta, vaarana olisi, että vanhentumisaika umpeutuu ennen aikaosuussopimuksen voimassaolon päättymistä, vaikka puuttuvien tietojen merkityksellisyys kävisi selväksi vasta sopimuksen täytäntöönpanon myöhemmässä vaiheessa.

81.      Tällainen vanhentumisaikaa koskeva sääntely on omiaan riistämään kuluttajilta järjestelmällisesti mahdollisuuden vaatia maksujen palauttamista sopimuksen pätemättömyyden perusteella, mistä säädetään kansallisessa lainsäädännössä seurauksena tiedonantovaatimusten rikkomisesta.

82.      Se voi myös heikentää sopimuksen pätemättömyyden, josta säädetään seurauksena tiedonantovaatimusten rikkomisesta, tehokasta ja varoittavaa luonnetta. Jos kuluttajilla olisi oikeus vaatia sopimuksen pätemättömäksi toteamista muttei oikeutta sen perusteella suoritettujen maksujen palauttamiseen, tähän liittyisi riski siitä, että yksi osapuoli saisi perusteetonta etua toisen osapuolen kustannuksella. Kuten GQ ja IF pääosin väittävät, saatuaan kiinteistön täysin hallintaansa elinkeinonharjoittaja voisi panna sen takaisin aikaosuusmarkkinoille (tai vuokra-/kiinteistömarkkinoille), samalla kun kuluttaja menettäisi mahdollisuuden käyttää kiinteistöä tulevaisuudessa ja tästä käytöstä jo maksamansa rahat.

83.      Siltä osin kuin on kyse pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevan vanhentumisajan alkamisajankohdasta on siis olemassa merkittävä riski siitä, että kun otetaan huomioon kyseisen ajanjakson määrittämistapa kuluttajan on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa käyttää oikeuksiaan tilanteessa, jossa tiedonantovaatimuksia on rikottu.

84.      Sitä vastoin ajankohtana, jona annetaan lainvoimainen ratkaisu, jossa sopimus todetaan pätemättömäksi, kuluttaja on lähtökohtaisesti täysin tietoinen oikeuksistaan ja voi aloittaa palauttamismenettelyn.

85.      Lopuksi siltä osin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voiko se, että vanhentumisajan katsotaan alkavan kulua sopimuksen tekemistä myöhäisemmästä ajankohdasta, olla ristiriidassa oikeusvarmuuden periaatteen kanssa ja kannustaa kuluttajia aloittamaan strategisia oikeudenkäyntejä, on huomautettava, että elinkeinonharjoittaja itse luo tilanteen, joka kielletään aikaosuusdirektiiveissä, kun se ei toimita pakollisia tietoja ennen sopimuksen tekemistä tai sen yhteydessä ja kun se ei toimita tällaisia tietoja myöskään sopimuksen täytäntöönpanon myöhemmässä vaiheessa.(51) Lisäksi, kuten kansallinen tuomioistuin on selittänyt, palauttamiskanne ei koske kaikkia maksettuja määriä, sillä se ei käsitä ajanjaksoa, jona kiinteistöä on käytty (tai se on ainakin ollut käytettävissä).

86.      Tehokkuusperiaate ei kuitenkaan estä sitä, että elinkeinonharjoittajalla on oikeus osoittaa, että kuluttaja oli tai sen olisi kohtuudella pitänyt olla tietoinen tiedonantovaatimusten rikkomisesta ennen tuomion, jossa sopimus todettiin pätemättömäksi (kyseisen rikkomisen vuoksi), antamista. Tällaisessa tilanteessa vanhentumisaika alkaa kulua ajankohdasta, jona kuluttaja tuli tietoiseksi asiasta.(52)

87.      Edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 94/47 3 ja 4 artiklaa sekä direktiivin 2008/122 4 ja 5 artiklaa, luettuina yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa, on tulkittava siten, että ne ovat esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jonka mukaan kanteen, jossa vaaditaan kuluttajan pätemättömän aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) perusteella maksamien määrien palauttamista, vanhentumisaika alkaa kulua ajankohdasta, jona sopimus on tehty, riippumatta siitä, oliko kuluttaja tietoinen tai oliko hänen mahdollista saada tieto tiedoista, joita elinkeinonharjoittaja ei ole toimittanut hänelle tai jotka se on toimittanut epäselvällä tavalla. Kuluttaja on lähtökohtaisesti täysin tietoinen oikeuksistaan ajankohtana, jona annetaan lainvoimainen ratkaisu, jossa sopimus todetaan pätemättömäksi. Tehokkuusperiaate ei kuitenkaan estä sitä, että elinkeinonharjoittajalla on oikeus näyttää toteen, että kuluttaja oli tietoinen tai olisi kohtuudella voinut olla tietoinen niistä seikoista, joiden vuoksi sopimus on pätemätön, ennen kyseistä ajankohtaa.

B       Toinen kysymys

88.      Direktiivin 94/47 6 artiklassa ja direktiivin 2008/122 9 artiklassa kielletään kuluttajan suorittamat ennakkomaksut ennen sen ajanjakson päättymistä, jonka aikana hän voi käyttää peruuttamisoikeutta.

89.      Kuten otetaan huomioon tämän ratkaisuehdotuksen 33 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 94/47 6 artiklaa ja direktiivin 2008/122 9 artiklaa, luettuina yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa, tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jossa ennakkomaksujen (muodossa maksetun sopimushinnan tietyn osan) takaisinsaantia koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua ajankohdasta, jona kyseiset maksut on suoritettu aikaosuussopimuksen tai samankaltaisen sopimuksen perusteella.

90.      Direktiivin 94/47 johdanto-osan 11 ja 12 perustelukappaleesta ja direktiivin 2008/122 johdanto-osan 11 perustelukappaleesta ilmenee, että ennakkomaksujen kiellon tavoitteena on vahvistaa peruuttamisoikeudella annettavaa kuluttajansuojaa. Peruuttamisoikeus otetaan käyttöön, jotta kuluttajat voivat ymmärtää täysin, mitkä ovat heidän sopimuksen mukaiset oikeutensa ja velvoitteensa. Jos elinkeinonharjoittaja voisi vaatia ennakkomaksuja ajanjaksona, jona peruuttamisoikeutta voidaan käyttää, tämä voisi saada kuluttajan luopumaan kyseisen oikeuden käyttämisestä.

91.      Direktiivin 94/47 10 artiklasta ja direktiivin 2008/122 15 artiklasta ilmenee myös, että jäsenvaltioiden on säädettävä asianmukaisista seuraamuksista sen varalta, että ennakkomaksuja koskevaa kieltoa rikotaan.

92.      Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Espanjan lainsäädännössä ennakkomaksut on kielletty ja että tämän kiellon rikkomisen seurauksena elinkeinonharjoittajan on palautettava ennakkomaksuina saadut määrät kaksinkertaisina.

93.      Tässä yhteydessä tulee esille kysymys, estääkö tehokkuusperiaate(53) ennakkomaksujen takaisinsaantikanteen vanhentumisajan alkamisajankohdan määrittämisen (siviilioikeuden yleissääntöjen mukaisesti) ajankohdaksi, jona kyseiset maksut on suoritettu. Kuten ensimmäisenkin kysymyksen kohdalla, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma etenkin siitä, onko unionin tuomioistuimen kohtuuttomien sopimusehtojen yhteydessä kehittämää oikeuskäytäntöä sovellettava aikaosuusdirektiiveihin.

94.      Kuten edellä(54) on jo todettu, tältä osin on muistettava, että kansallisista säännöistä, jotka koskevat kohtuuttomien sopimusehtojen perusteella maksettujen määrien palauttamiseksi nostettavien kanteiden vanhentumista, annettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö perustuu useisiin näkökohtiin, kuten siihen, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli, ja siihen, että kuluttajat eivät ehkä tiedä sopimusehdon olevan kohtuuton tai että he eivät miellä oikeuksiensa laajuutta.

95.      Kuten edellä(55) on myös todettu, aikaosuussopimusten yhteydessä kuluttaja on heikommassa asemassa elinkeinonharjoittajaan nähden. Juuri tästä syystä unionin lainsäätäjä kieltää ennakkomaksut varmistaakseen, ettei kuluttajaa saada luopumaan peruuttamisoikeutensa käyttämisestä.

96.      Direktiivin 93/13 mukaisiin kohtuuttomiin sopimusehtoihin ja aikaosuusdirektiivien mukaisiin tiedonantovaatimuksiin verrattuna se, missä määrin kuluttajat altistuvat riskille siitä, että vanhentumisaika päättyy ennen kuin he tulevat tietoiseksi oikeuksistaan, ei ole sama ennakkomaksuja koskevan kiellon osalta.

97.      Sopimuksissa, joiden voimassaoloaika on pitkä, kuluttaja voi tulla tietoiseksi ehdon kohtuuttomuudesta myöhemmässä vaiheessa, kun kyseinen ehto vaikuttaa hänen sopimussitoumukseensa tai siihen vedotaan häntä vastaan. Samaan tapaan edellä(56) jo selittämistäni syistä kyseinen kuluttaja voi tulla tietoiseksi puuttuvista tai epäselvistä tiedoista (jotka ovat omiaan vaikuttamaan kuluttajan kykyyn arvioida oikeuksiensa laajuutta) vasta aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) täytäntöönpanon myöhemmässä vaiheessa. Sen vaikutukset, että elinkeinonharjoittaja jättää noudattamatta velvoitteitaan, ilmenevät todennäköisesti vasta sopimussuhteen aikana. Niin kauan kuin elinkeinonharjoittaja ei toimita tietoja, asiaa koskevien vaatimusten rikkominen jatkuu.

98.      Sitä vastoin ennakkomaksujen kielto liittyy yhteen ainoaan rikkomiseen, jonka vaikutukset ilmenevät todennäköisesti sopimussuhteen aiemmassa vaiheessa. Ei ole todellista riskiä siitä, että kuluttaja tulee tietoiseksi kiellosta vasta vuosia ennakkomaksun suorittamisen jälkeen, esimerkiksi silloin, kun häneltä peritään jokin maksu tai hän haluaa käyttää tiettyjä oikeuksia.

99.      On myös huomattava, että ennakkomaksujen kiellon suojelutarkoitus on voimakas sopimussuhteen alussa. Kielto asetetaan, jotta kuluttajaa ei saada luopumaan sopimuksen peruuttamisesta. Tämä tarkoitus kuitenkin heikkenee vuosien saatossa sopimuksen täytäntöönpanon aikana. Näin vaikuttaa olevan etenkin pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa kuluttaja paitsi peruutti sopimuksen myös teki uuden aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) yhdeksän vuotta ensimmäisen sopimuksen tekemistä myöhemmin.

100. Lisäksi, kuten komissio lähinnä väitti, kuluttajan todellinen kyky varmistua oikeuksistaan ei ole sama kohtuuttoman sopimusehdon tapauksessa kuin ennakkomaksujen lakisääteisen kiellon tapauksessa. Vaikka kohtuuttoman sopimusehdon ei katsota olleen koskaan olemassa, kyseisen ehdon kohtuuttomuuden toteaminen edellyttää lähtökohtaisesti ehdon oikeudellista arviointia, jota kuluttajan ei voida odottaa tekevän. Myös kysymys aikaosuusdirektiivien mukaisten tiedonantovaatimusten noudattamisesta voi edellyttää tuomioistuimen tekemää tulkintaa.

101. Ennakkomaksujen kielto ei kuitenkaan edellytä lainkaan tulkintaa. Tällaiset maksut on kielletty, ja tästä säädetään selvästi aikaosuusdirektiiveissä ja kansallisissa täytäntöönpanosäännöksissä. Tavanomaisen valistunut sekä kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja voi varmistua kiellon olemassaolosta. Riittää, että kuluttaja laskee, suoritettiinko ennakkomaksut (laajennetun) peruuttamisajan kuluessa.

102. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, jonka mukaan kuluttajalta ei voida odottaa menettelyjä, jotka kuuluvat oikeudellisen tutkimuksen piiriin, ei nähdäkseni voida tehdä toisenlaista päätelmää.(57) Kyseinen oikeuskäytäntö koski tilannetta, jossa kuluttajan ei voitu kohtuudella olettaa olevan tietoinen siitä, että hänen sopimukseensa sisältyvä ehto vastaa ulottuvuudeltaan vakioehtoa, jonka jäsenvaltion ylin kansallinen tuomioistuin on todennut kohtuuttomaksi. Tämä eroaa selvästi tilanteessa, jossa lainsäätäjä säätää ennakkomaksujen kiellosta.

103. Asettamalla kohtuullinen vanhentumisaika maksujen suorittamisen jälkeen myös varmistetaan oikeusvarmuus tilanteessa, jossa on kyse selkeästä kiellosta. Rahamääräisen seuraamuksen vaatiminen kauan sitten suoritetusta ennakkomaksusta voi aiheuttaa näyttöön liittyviä ongelmia ja heikentää vastapuolen puolustautumisoikeuksia.(58) Lisäksi, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selitti, tähän liittyy riski siitä, että seuraamusta vaativa osapuoli pyrkii vaatimaan kyseistä seuraamusta mahdollisimman myöhään voidakseen vaatia viivästyskorkoa palautettavalle määrälle, vaikka kiellon olosuhteet ovat selvästi sopimussuhteen alussa.

104. Pääasian oikeudenkäynnissä siviilioikeuden yleissääntöjen mukaan vanhentumisaika, jonka kuluessa kuluttaja voi nostaa kanteen ennakkomaksujen takaisinsaamiseksi, on viisi vuotta (ja 15 vuotta siviililain aiemmin sovelletun version mukaan) siitä hetkestä, jona kyseiset maksut on suoritettu. Kyseinen ajanjakso vaikuttaa riittävän pitkältä, jotta kuluttaja voi vaatia seuraamusta. Näin on etenkin, koska tuomioistuinten ulkopuolisessa menettelyssä esitetty vaatimus riittää katkaisemaan vanhentumisajan kulumisen, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin totesi.

105. Tästä syystä katson, ettei tehokkuusperiaate ole esteenä yleiseen siviilioikeuteen perustuvalle kansalliselle säännölle, joka koskee sopimushinnan takaisinsaamiseksi nostettavan kanteen vanhentumista ennakkomaksujen kiellon rikkomisen yhteydessä.

106. Edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 94/47 6 artiklaa ja direktiivin 2008/122 9 artiklaa, luettuina yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa, on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jossa ennakkomaksujen (muodossa maksetun sopimushinnan tietyn osan) takaisinsaantia koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua ajankohdasta, jona kielletyt maksut on suoritettu aikaosuussopimuksen tai samankaltaisen sopimuksen perusteella.

V       Ratkaisuehdotus

107. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Juzgado de Primera Instancia n° 2 de Marbellan ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)      Ostajien suojaamisesta kiinteistöjen osa-aikaisen käyttöoikeuden ostosopimuksen tiettyihin osiin nähden 26.10.1994 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 94/47/EY 3 ja 4 artiklaa sekä kuluttajien suojaamisesta aikaosuuksia, pitkäkestoisia lomatuotteita, jälleenmyyntiä ja vaihtoa koskeviin sopimuksiin liittyvien tiettyjen seikkojen osalta 14.1.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/122/EY 4 ja 5 artiklaa, luettuina yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa,

on tulkittava siten, että

ne ovat esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jonka mukaan kanteen, jossa vaaditaan kuluttajan pätemättömän aikaosuussopimuksen (tai samankaltaisen sopimuksen) perusteella maksamien määrien palauttamista, vanhentumisaika alkaa kulua ajankohdasta, jona sopimus on tehty, riippumatta siitä, oliko kuluttaja tietoinen tai oliko hänen mahdollista saada tieto tiedoista, joita elinkeinonharjoittaja ei toimittanut hänelle tai jotka se toimitti epäselvällä tavalla. Kuluttaja on lähtökohtaisesti täysin tietoinen oikeuksistaan ajankohtana, jona annetaan lainvoimainen ratkaisu, jossa sopimus todetaan pätemättömäksi. Tehokkuusperiaate ei kuitenkaan estä sitä, että elinkeinonharjoittajalla on oikeus näyttää toteen, että kuluttaja oli tietoinen tai olisi kohtuudella voinut olla tietoinen niistä seikoista, joiden vuoksi sopimus on pätemätön, ennen kyseistä ajankohtaa.

2)      Direktiivin 94/47 6 artiklaa ja direktiivin 2008/122 9 artiklaa, luettuina yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa,

on tulkittava siten, että

ne eivät ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jossa ennakkomaksujen muodossa maksetun sopimushinnan tietyn osan takaisinsaantia koskevan kanteen vanhentumisaika alkaa kulua ajankohdasta, jona kielletyt maksut on suoritettu aikaosuussopimuksen tai samankaltaisen sopimuksen perusteella.


1      Alkuperäinen kieli: englanti.


2      Kuluttajien suojaamisesta aikaosuuksia, pitkäkestoisia lomatuotteita, jälleenmyyntiä ja vaihtoa koskeviin sopimuksiin liittyvien tiettyjen seikkojen osalta 14.1.2009 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2009, L 33, s. 10).


3      Staudinger, A., ”Timeshare Contracts”, Max-Planck Encyclopaedia of European Private Law, Max-EuP, 2012. Aikaosuustoimialan syntyhistoriasta ks. Edmonds, J., International Timesharing, 3. painos, Longman, London, 1991, s. 1.


4      Ostajien suojaamisesta kiinteistöjen osa-aikaisen käyttöoikeuden ostosopimuksen tiettyihin osiin nähden 26.10.1994 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EYVL 1994, L 280, s. 83).


5      Komission kertomus Euroopan parlamentille ja neuvostolle, [Direktiivin 2008/122] arviointikertomus, COM(2015) 644 final, 16.12.2015 (jäljempänä direktiiviä 2008/112 koskeva komission arviointikertomus).


6      Muutos tehtiin siviilimenettelystä 7.1.2000 annetun lain 1/2000 muuttamisesta 5.10.2015 annetulla lailla 42/2015 (Ley 42/2015 de reforma de la Ley 1/2000, de 7 de enero, de Enjuiciamiento Civil; BOE nro 239, 6.10.2015, s. 90240).


7      Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annettu neuvoston direktiivi (EYVL 1993, L 95, s. 29).


8      Tuomio 25.4.2024, Banco Santander (Vanhentumisajan alkaminen) (C‑561/21, EU:C:2024:362, 34 kohta).


9      Tuomio 16.4.2026, Nitrogénművek (C‑519/24, EU:C:2026:297, 19 ja 20 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


10      Tiedot toimitetaan käyttäen asiakirjaa, joka nimettiin ”vakiomuotoiseksi tietolomakkeeksi” direktiivissä 2008/122. Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 4 ja 7 kohta.


11      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 5 ja 8 kohta.


12      Tuomio 2.12.2025, Stichting Right to Consumer Justice ja Stichting App Stores Claims (C‑34/24, EU:C:2025:936, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


13      Ibid.


14      Ks. vastaavasti tuomio 9.3.2023, Sogefinancement (C‑50/22, EU:C:2023:177, 26 kohta).


15      Ennakkoratkaisupyynnössä ei mainita kansallisia säännöksiä, joissa asetetaan enimmäiskestoa koskeva vaatimus. Espanjan hallituksen ja komission huomautuksista kuitenkin ilmenee, että tällainen vaatimus asetetaan lain 42/1998 3 §:ssä ja lain 4/2012 24 §:ssä.


16      Direktiivin 94/47 2 artiklan ensimmäisen luetelmakohdan mukaan aikaosuussopimus on tehtävä ”vähintään kolmeksi vuodeksi”. Tätä ajanjaksoa on lyhennetty siten, että sopimuksen on kestettävä yli vuoden, direktiivin 2008/122 2 artiklan 1 kohdan a alakohtaan sisältyvän aikaosuussopimuksen määritelmän mukaisesti.


17      Direktiivin 94/47 11 artiklan mukaan kyseinen direktiivi ei estä jäsenvaltioita antamasta tai pitämästä edelleen voimassa näihin kysymyksiin liittyviä säännöksiä ostajan suojan parantamiseksi.


18      Ks. vastaavasti tuomio 9.3.2023, Sogefinancement (C‑50/22, EU:C:2023:177, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


19      Ennakkoratkaisupyynnössä ei mainita kansallisia säännöksiä, joissa nämä vaatimukset asetetaan. Espanjan hallituksen ja komission huomautuksista kuitenkin ilmenee, että nämä vaatimukset asetetaan lain 42/1998 9 §:n 1 momentin 1 kohdassa ja lain 4/2012 30 §:n 1 momentin 3 kohdassa.


20      Ks. direktiivin 94/47 liitteessä oleva c alakohta ja direktiivin 2008/122 liitteessä I olevan 3 osan 2 kohta.


21      Tuomio 11.6.2020, Prezident Slovenskej republiky (C‑378/19, EU:C:2020:462, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


22      Direktiivin 94/47 liitteessä viitataan – laajemmin sen b alakohdassa – sopimuksessa kyseessä olevan oikeuden ”käyttämisen edellytyksiin”. Ajanjakson, jonka kuluessa oikeutta voidaan käyttää, voidaan katsoa kuuluvan näihin edellytyksiin. Direktiivin 2008/122 liitteessä I olevassa 1 osassa mainittuihin aikaosuussopimuksia koskeviin tietoihin sisältyy ”tarkka kausi, jona sopimuksen kohteena olevaa oikeutta saa käyttää ja tarvittaessa sen kesto”.


23      Esitän tämän varauman siltä varalta, että unionin tuomioistuin katsoo, että rekisteröintitunnuksen ilmoittamista koskeva vaatimus ei kuulu aikaosuusdirektiivien soveltamisalaan.


24      Siinä tapauksessa peruuttamisaika päättyy direktiivin 94/47 5 artiklan 1 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa ja direktiivin 2008/122 6 artiklan 3 kohdan b alakohdassa säädetyn ajanjakson jälkeen.


25      Jäsenvaltioiden vastuu säätää seuraamuksista perustuu direktiivin 94/47 10 artiklaan ja direktiivin 2008/122 15 artiklaan. Direktiivin 2008/122 6 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on peruuttamisoikeuden lisäksi säädettävä 15 artiklassa tarkoitetuista asianmukaisista seuraamuksista erityisesti sen varalta, että elinkeinonharjoittaja on peruuttamisajan päättyessä jättänyt noudattamatta kyseisessä direktiivissä tarkoitettuja tietojenantovaatimuksia.


26      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 10 ja 14 kohta. Sopimuksen pätemättömyys on seuraus asiaa koskevassa kansallisessa lainsäädännössä säädettyjen vaatimusten rikkomisesta, sopimuksen kohteen yksilöimistä koskeva vaatimus mukaan lukien.


27      GQ ja IF viittaavat tältä osin Tribunal Supremon 29.3.2016 antamaan tuomioon nro 192/2016 (ES:TS:2016:1298).


28      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 15 ja 16 kohta.


29      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 23 kohta.


30      Tuomio 19.3.2026, UniCredit Bank ja Momentum Credit (C‑679/24, EU:C:2026:223, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


31      Ibid., 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.


32      Ks. analogisesti tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance (C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 30 kohta).


33      Tuomio 9.7.2020, Raiffeisen Bank ja BRD Groupe Societé Générale (C‑698/18 ja C‑699/18, EU:C:2020:537, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


34      Tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance (C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 32 kohta).


35      Tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance (C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 41 kohta).


36      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 28 kohta.


37      Tuomio 19.3.2026, UniCredit Bank ja Momentum Credit (C‑679/24, EU:C:2026:223, 69 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


38      Ks. unionin tuomioistuimen yksityiskohtainen päättely 19.3.2026 annetussa tuomiossa UniCredit Bank ja Momentum Credit (C‑679/24, EU:C:2026:223, 70 ja 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


39      Tuomio 25.4.2024, Banco Santander (Vanhentumisajan alkaminen) (C‑561/21, EU:C:2024:362, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


40      Tuomio 25.4.2024, Banco Santander (Vanhentumisajan alkaminen) (C‑561/21, EU:C:2024:362, 35 kohta).


41      Tuomio 25.4.2024, Banco Santander (Vanhentumisajan alkaminen) (C‑561/21, EU:C:2024:362, 38 kohta).


42      Ks. analogisesti tuomio 21.12.2023, BMW Bank ym. (C‑38/21, C‑47/21 ja C‑232/21, EU:C:2023:1014, 259 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


43      Ks. direktiivin 94/47 johdanto-osan 11 perustelukappale ja edellä alaviitteessä 5 mainittu direktiiviä 2008/112 koskeva komission arviointikertomus, s. 2.


44      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 2 kohta.


45      Ks. analogisesti tuomio 30.10.2025, Mercedes-Benz Bank ja Volkswagen Bank  (C‑143/23, EU:C:2025:837, 66 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


46      Ks. analogisesti tuomio 30.10.2025, Mercedes-Benz Bank ja Volkswagen Bank  (C‑143/23, EU:C:2025:837, 68 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


47      Kun näitä majoitusyksikköjä on saatavilla esimerkiksi samaan konserniin kuuluvissa eri hotelleissa.


48      Ks. asiaa koskevat tiedot direktiivin 94/47 liitteessä olevissa j, k ja l alakohdassa ja direktiivin 2008/122 liitteessä I olevan 3 osan 4–6 kohdassa.


49      Edellä alaviitteessä 5 mainitusta direktiiviä 2008/112 koskevasta komission arviointikertomuksesta, s. 7, käy ilmi, että kuluttajansuojaan liittyvät ongelmat koskevat erityisesti huolto- tai palvelumaksuja, kun niitä korotetaan ilman minkäänlaista puolueetonta syytä, sopimuksen irtisanomismenettelyjä ja -edellytyksiä ja aikaosuusoikeuksien vaihtoa. Ks. myös Conway, L., ”Timeshares: Common problems faced by UK owners – Research briefing”, House of Commons Library, 25.7.2025, jossa mainitaan yleisinä aikaosuusomistukseen liittyvinä ongelmina vuosimaksujen kohtuuttomat korotukset, jälleenmyyntiongelmat, sopimuksen irtisanomiseen liittyvät ongelmat ja ikuisuuslausekkeet (joiden vuoksi kuluttajan on äärimmäisen vaikeaa irtisanoa sopimusta).


50      Jos tiedot sisältävä sopimusehto on kohtuuton tai se ei ole läpinäkyvä, kuluttajalla on käytettävissään direktiivissä 93/13 säädettyjä täydentäviä kuluttajansuojavälineitä. Jos sopimuksen allekirjoittamisessa käytettiin painostamista, kuluttaja voi myös vedota sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla ja neuvoston direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 97/7/EY, 98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 muuttamisesta 11.5.2005 annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 2005/29/EY (EUVL 2005, L 149, s. 22). Ks. edellä alaviitteessä 5 mainittu direktiiviä 2008/112 koskeva komission arviointikertomus, s. 10 ja Downes, N., ”More about timeshare: A revised directive or a regulation? Incidence of other instruments of consumer protection”, European Review of Private Law, osa 16, nro 4, 2008, s. 607–625.


51      Ks. analogisesti tuomio 25.4.2024, Banco Santander (Vanhentumisajan alkaminen) (C‑561/21, EU:C:2024:362, 40 kohta).


52      Näin olisi esimerkiksi silloin, jos on näyttöä elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan aiemmasta yhteydenpidosta, jossa elinkeinonharjoittaja toimittaa kuluttajalle puuttuvat tiedot. Tällaisessa tilanteessa vanhentumisaika alkaa kulua ajankohdasta, jona kyseiset tiedot toimitetaan kuluttajalle.


53      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 58 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö.


54      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 66 kohta.


55      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 70 kohta.


56      Tämän ratkaisuehdotuksen 75 ja 76 kohta.


57      Tuomio 25.4.2024, Banco Santander (Vanhentumisajan alkaminen) (C‑561/21, EU:C:2024:362, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


58      Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että osapuolet ovat eri mieltä siitä, suoritettiinko kiellettyjä ennakkomaksuja vai ei. Tämä on osoitus vaikeuksista, joita liittyy siihen, kun tuomioistuinten on ratkaistava, määräävätkö ne seuraamuksen yli 15 vuotta ennakkomaksujen suorittamisen jälkeen (kuten pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevan ensimmäisen, vuonna 2007 tehdyn aikaosuussopimuksen tapauksessa).