1

International Management Group (IMG) vaatii valituksessaan kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 28.6.2023 antaman tuomion IMG v. komissio (T‑752/20, EU:T:2023:366; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi sen kanteen, jolla se vaati korvausta aineellisista ja aineettomista vahingoista, jotka sille oli väitetysti aiheutunut Euroopan komission ja Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) lainvastaisesta toiminnasta OLAFin laatiman IMG:tä koskevan kertomuksen johdosta.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

2

Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) tutkimuksista sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1073/1999 ja neuvoston asetuksen (Euratom) N:o 1074/1999 kumoamisesta 11.9.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 883/2013 (EUVL 2013, L 248, s. 1) 3 artikla koskee ulkoisia tutkimuksia, jotka koostuvat OLAFin suorittamista tarkastuksista ja todentamisista paikan päällä jäsenvaltioissa sekä yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa koskevien sopimusten ja muiden voimassa olevien oikeudellisten välineiden mukaisesti kolmansissa maissa ja kansainvälisten järjestöjen toimitiloissa, ja 4 artikla sisäisiä tutkimuksia, jotka suoritetaan Euroopan unionin toimielimissä, elimissä tai laitoksissa.

3

Asetuksen 9 artiklan 4 kohdassa säädetään, että tutkimuksen valmistuttua ei saa tehdä asianomaista henkilöä nimeltä mainitsevia päätelmiä ilman, että tälle on annettu tilaisuus esittää huomautuksia itseään koskevista tosiseikoista.

4

Asetuksen 10 artiklan 1–3 kohdassa säädetään seuraavaa:

5

Asetuksen 11 artiklan 1 ja 3–6 kohdassa säädetään seuraavaa:

Asian tausta

6

Valituksenalaisen tuomion 2–18 kohdassa esitetty asian tausta voidaan tiivistää tätä oikeudenkäyntimenettelyä varten seuraavasti.

7

Valittaja perustettiin 25.11.1994, jotta Bosnia ja Hertsegovinan jälleenrakentamiseen osallistuvilla valtioilla olisi tätä varten siihen tarkoitettu yhteisö. Se teki toimintansa yhteydessä komission kanssa useita sopimuksia muun muassa unionin talousarvion toteuttamiseksi unionin varainhoitoa koskevassa lainsäädännössä säädetyn niin sanotun välillisen tai yhteistyössä tapahtuvan hallinnoinnin mukaisesti. Kyseisen talousarvion toteuttamistavan mukaan on niin, että kun komissio toteuttaa talousarviota yhteistyössä kansainvälisten järjestöjen kanssa, mihin on viitattu vuodesta 2012 alkaen välillisenä hallinnointina, tiettyjä toteuttamistehtäviä siirretään kansainvälisille järjestöille.

8

OLAFin pääjohtaja aloitti 31.1.2012 ulkoisen tutkimuksen (tutkimus OF/2011/1002) valittajan oikeudellisesta asemasta unionin varainhoitoa koskevassa lainsäädännössä tarkoitettuna kansainvälisenä järjestönä.

9

OLAF antoi 9.12.2014 loppukertomuksensa (jäljempänä OLAFin kertomus), jossa se katsoi lähinnä, ettei valittaja ole unionin varainhoitoa koskevassa lainsäädännössä tarkoitettu kansainvälinen järjestö ja ettei sillä ehkä ole edes omaa oikeushenkilöllisyyttä. OLAF suositteli näin ollen komissiolle, että tämä määrää hallinnollisia ja taloudellisia seuraamuksia valittajalle ja perii takaisin sille maksetut rahamäärät.

10

OLAFin kertomus toimitettiin virallisesti komissiolle sekä Ranskan ja Belgian oikeusviranomaisille 12.12.2014.

11

Komissio teki 16.12.2014 täytäntöönpanopäätöksen C(2014) 9787 final Euroopan unionin yleisestä talousarviosta rahoitettavaa, Myanmarin/Burman hyväksi toteutettavaa vuoden 2013 toimintaohjelmaa koskevan täytäntöönpanopäätöksensä C(2013) 7682 muuttamisesta (jäljempänä 16.12.2014 tehty päätös). Kyseisen 16.12.2014 tehdyn päätöksen nojalla Myanmarissa/Burmassa toteutettavan unionin rahoittaman kaupan kehittämisohjelman oli määrä toteuttaa valittajan asemesta toinen yhteisö, toisin kuin alun perin oli suunniteltu. Valittaja nosti unionin yleisessä tuomioistuimessa kyseisestä päätöksestä kumoamiskanteen, joka rekisteröitiin asianumerolla T‑29/15.

12

Valittaja lähetti 18.2.2015 OLAFille kirjeen, jossa se ilmoitti, että lehdistölle oli mahdollisesti vuodettu tietoja kertomuksen sisällöstä, erityisesti kertomuksessa tehdyt päätelmät, ja että kyseiset tiedot oli julkaistu 13.2.2015 saksalaisen Der Spiegel ‑aikakauslehden artikkelissa.

13

OLAFin pääjohtaja lähetti 13.3.2015 Euroopan parlamentin puhemiehelle kirjeen, jossa hän kertoi saaneensa tiedon siitä, että OLAFin kertomus oli jaettu parlamentin budjettivaliokunnalle. Kirjeessään OLAFin pääjohtaja muistutti siitä, ettei OLAFin kertomusta ollut virallisesti paljastettu parlamentille, ja hän pyysi parlamentin puhemiestä toteuttamaan kertomuksen levittämisen lopettamiseksi tarpeelliset toimenpiteet.

14

OLAF vastasi valittajalle 20.3.2015 päivätyllä kirjeellä, että sen kertomus oli annettu yksinomaan toimivaltaisille kansallisille viranomaisille ja komission pääsihteeristölle.

15

Komissio osoitti 8.5.2015 valittajalle kirjeen, jonka tarkoituksena oli kertoa toimista, joihin komissio aikoi ryhtyä OLAFin kertomuksen johdosta. Kyseisessä kirjeessä komissio teki muun muassa päätöksen (jäljempänä 8.5.2015 tehty päätös), jonka mukaan sen yksiköt eivät tekisi valittajan kanssa uusia unionin varainhoitoa koskevassa lainsäädännössä tarkoitettuja valtuutussopimuksia välillisestä hallinnoinnista ”siihen saakka, kunnes [valittajan] asemasta kansainvälisenä järjestönä on täysi varmuus”.

16

Valittaja nosti unionin yleisessä tuomioistuimessa kanteen, joka rekisteröitiin asianumerolla T‑381/15 ja jossa se vaati erityisesti 8.5.2015 tehdyn päätöksen kumoamista ja korvausta aineellisista ja aineettomista vahingoistaan.

17

OLAFin kertomus julkaistiin 11.12.2015 ilman liitteitä New Europe ‑sanomalehden internetsivustolla. Valittajalle ilmoitettiin, että komission pääsihteeri ja OLAF olivat tällöin aloittaneet kaksi tutkimusta kyseisen vuodon lähteen tunnistamiseksi.

18

Komission pääsihteeri ilmoitti valittajalle 30.1.2017 päivätyllä kirjeellä, että tutkimukset oli päätetty ja ettei vuodon lähdettä ollut saatu niiden avulla tunnistettua.

19

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi 2.2.2017 antamallaan tuomiolla International Management Group v. komissio (T‑29/15, EU:T:2017:56) ja 2.2.2017 antamallaan tuomiolla IMG v. komissio (T‑381/15, EU:T:2017:57) tämän tuomion 11 ja 16 kohdassa mainitut valittajan nostamat kanteet.

20

Valittaja sai 5.6.2018 OLAFin kertomuksen liitteineen tiedokseen.

21

Unionin tuomioistuin kumosi 31.1.2019 antamallaan tuomiolla International Management Group v. komissio (C‑183/17 P ja C‑184/17 P, EU:C:2019:78) tämän tuomion 19 kohdassa mainitut tuomiot, 16.12.2014 tehdyn päätöksen ja 8.5.2015 tehdyn päätöksen. Unionin tuomioistuin palautti asian T‑381/15 unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta tämä ratkaisisi valittajan vahingonkorvausvaatimuksen, joka koski 8.5.2015 annetusta päätöksestä valittajalle väitetysti aiheutuneita vahinkoja. Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi 9.9.2020 antamallaan tuomiolla IMG v. komissio (T‑381/15 RENV, EU:T:2020:406) valittajan vahingonkorvauskanteen sen jälkeen, kun asia oli palautettu sen käsiteltäväksi. Unionin tuomioistuin kumosi kyseisen tuomion 22.9.2022 antamallaan tuomiolla IMG v. komissio (C‑619/20 P ja C‑620/20 P, EU:C:2022:722).

Menettely unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituksenalainen tuomio

22

Valittaja nosti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 21.12.2020 toimittamallaan kannekirjelmällä kanteen, jolla se vaati korvausta aineellisista ja aineettomista vahingoista, jotka sille oli väitetysti aiheutunut OLAFin kertomuksen, jota valittajan mukaan rasitti useampi lainvastaisuus, sisällön vuotamisesta lehdistölle. Valittaja vetosi aineelliseen vahinkoon, joka perustuu sen tavanomaisten yhteistyökumppanien ja lahjoittajien sille uskoman toiminnan määrän vähenemiseen, ja aineettomaan vahinkoon, joka muodostuu yhtäältä valittajan kokemista epäoikeudenmukaisuuden ja turhautuneisuuden tunteista ja toisaalta valittajan kunnian vakavasta loukkaamisesta sekä sen imagon ja maineen vakavasta vahingoittumisesta.

23

Valituksenalaisen tuomion 22 kohdasta ilmenee, että komissio kiisti ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykset sillä perusteella, että kanneoikeus oli vanhentunut. Kuten kyseisen tuomion 24 kohdasta kuitenkin ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin päätti tutkia valittajan korvausvaatimusten perusteltavuuden ratkaisematta ensin kanneoikeuden vanhentumista koskevaa oikeudenkäyntiväitettä.

24

Unionin yleinen tuomioistuin muistutti valituksenalaisen tuomion 25 ja 26 kohdassa oikeuskäytännöstä, jonka mukaan SEUT 340 artiklan toisessa kohdassa tarkoitettu sopimussuhteen ulkopuolinen unionin vastuu syntyy ainoastaan tiettyjen edellytysten täyttyessä – eli ensinnäkin unionin toimielimen moititun toiminnan on oltava lainvastaista, toiseksi vahingon on oltava tosiasiassa syntynyt ja kolmanneksi kyseisen toimielimen toiminnan ja väitetyn vahingon välillä on oltava syy-yhteys – ja jos yksi näistä edellytyksistä jää täyttymättä, kanne on kokonaisuudessaan hylättävä, eikä ole tarpeen tutkia muita edellytyksiä.

25

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 27–31 kohdassa valittajan vedonneen neljään sellaiseen lainvastaisuuteen, jotka valittajan mukaan olivat aiheuttaneet sen väitetysti kärsimän vahingon. Ensimmäinen lainvastaisuus perustui väitetysti siihen, että OLAF oli rikkonut asetuksen N:o 883/2013 1 ja 5 artiklaa ja Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) perustamisesta 28.4.1999 tehdyn komission päätöksen 1999/352/EY, EHTY, Euratom (EYVL 1999, L 136, s. 20) 2 artiklaa sekä laiminlyönyt huolellisuusvelvollisuutensa. Toinen lainvastaisuus perustui väitetysti ensinnäkin siihen, että OLAF oli rikkonut Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta 25.6.2002 tehdyn neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 (EYVL 2002, L 248, s. 1) 53 ja 53 d artiklaa, unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä ja neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 kumoamisesta 25.10.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 (EUVL 2012, L 298, s. 1) 58 artiklaa ja unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 soveltamissäännöistä 29.10.2012 annetun komission delegoidun asetuksen (EU) N:o 1268/2012 (EUVL 2012, L 362, s. 1) 43 artiklaa sekä laiminlyönyt huolellisuusvelvollisuutensa, ja toiseksi siihen, että OLAF oli tehnyt virheen kertomukseensa sisältyvien suositusten antamista varten käytettyjen oikeusperustojen valinnassa. Kolmas lainvastaisuus perustui väitetysti siihen, että OLAF oli loukannut Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 41 artiklassa vahvistettua hyvän hallinnon periaatetta ja erityisesti puolueettomuuden periaatetta, rikkonut todistelua koskevia sääntöjä, jotka esitetään myös OLAFin henkilöstölle tutkintamenettelyistä annettujen ohjeiden 8.5 artiklassa, loukannut kuulluksi tulemista koskevaa oikeutta, jota täsmennetään asetuksen N:o 883/2013 9 artiklassa, laiminlyönyt huolellisuusvelvollisuutensa ja loukannut syyttömyysolettaman periaatetta. Neljäs lainvastaisuus perustui lopuksi väitetysti siihen, että OLAF ja komissio olivat laiminlyöneet luottamuksellisuusvaatimuksen, josta säädetään asetuksen N:o 883/2013 10 artiklassa ja edellä mainittujen ohjeiden 8 artiklassa ja josta määrätään SEUT 339 artiklassa, OLAFin kertomuksesta peräisin olevien tietojen lehdistölle vuotamisen johdosta, sekä siihen, että komissio oli laiminlyönyt huolellisuus- ja huolenpitovelvollisuutensa.

26

Siltä osin kuin komissio väitti, ettei lainvastaisuuksien, joihin valittaja oli vedonnut, ja valittajan väitetysti kärsimän vahingon välillä ollut syy‑yhteyttä, unionin yleinen tuomioistuin päätti valituksenalaisen tuomion 32 kohdassa tutkia ensin kolmannen edellytyksen, joka on asetettu sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymiselle, eli kyseessä olevan toimielimen toiminnan ja väitetyn vahingon välisen syy-yhteyden olemassaoloon liittyvän edellytyksen.

27

Unionin yleinen tuomioistuin muistutti tältä osin valituksenalaisen tuomion 35 kohdassa, että asetuksen N:o 883/2013 10 artiklan 3 kohdan ja 11 artiklan 3–6 kohdan nojalla OLAFin tutkimustensa yhteydessä laatimat kertomukset ovat lähtökohtaisesti luottamuksellisia, ja niiden tarkoituksena on antaa kansallisille viranomaisille ja unionin viranomaisille tietoja ja todisteita, joiden perusteella ne voivat arvioida, onko se, että unionin tasolla toteutetaan toimenpiteitä tai että kansalliset oikeusviranomaiset panevat vireille rikosoikeudellisen menettelyn, tarkoituksenmukaista. Unionin yleinen tuomioistuin päätteli tästä kyseisen tuomion 36 kohdassa, että ainoa vahinko, joka saattoi aiheutua suoraan OLAFin kertomuksesta, oli vahinko, joka väitetysti aiheutui kyseisen kertomuksen tai sen osan paljastamisesta ennen kaikkea lehdistölle vuotamisen seurauksena.

28

Valituksenalaisen tuomion 37 kohdasta ilmenee unionin yleisen tuomioistuimen katsoneen, että ensimmäinen niistä lainvastaisuuksista, joihin valittaja oli vedonnut ja jotka on palautettu mieleen tämän tuomion 25 kohdassa, koski OLAFin tutkimuksen aloittamista koskevan toimivallan puuttumista, mikä saattoi aiheuttaa valittajalle vahinkoja, joihin se oli vedonnut, ainoastaan sitä kautta, että lehdistölle oli vuodettu tietoja kyseisestä tutkimuksesta ja OLAFin kertomuksesta. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tämän ensimmäisen lainvastaisuuden ja vahinkojen, joihin valittaja oli vedonnut, välillä ei näin ollen ollut riittävän suoraa yhteyttä.

29

Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 38 ja 39 kohdassa esittämien päätelmien mukaan sama koski toista ja kolmatta lainvastaisuutta, joihin valittaja oli vedonnut ja joilla ei myöskään ollut yhteyttä OLAFin kertomuksen vuotamiseen lehdistölle.

30

Unionin yleinen tuomioistuin totesi sitä vastoin valituksenalaisen tuomion 40 ja 41 kohdassa neljännestä lainvastaisuudesta, että se koski sitä, että OLAF ja komissio olivat laiminlyöneet salassapitovelvollisuutensa ja että komissio oli laiminlyönyt huolellisuus- ja huolenpitovelvollisuutensa OLAFin kertomuksen vuodettua lehdistölle. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että se, että valittajan tavanomaiset yhteistyökumppanit ja lahjoittajat saivat kyseisen vuodon takia kyseisessä kertomuksessa mainittuja luottamuksellisia tietoja, oli omiaan herättämään näissä epäilyksiä valittajan rehellisyydestä sekä sen oikeustoimikelpoisuudesta ja oikeuskelpoisuudesta ja näin aiheuttamaan valittajalle ne vahingot, joista se vaati korvausta. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi näin ollen, että neljännen lainvastaisuuden ja kyseisten vahinkojen välinen riittävän suora syy-yhteys oli näytetty toteen. Kuten valituksenalaisen tuomion 42 kohdasta ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin päätti näin ollen tutkia komission ja OLAFin moititun menettelyn lainmukaisuuden ainoastaan neljännen lainvastaisuuden, johon valittaja oli vedonnut, osalta.

31

Unionin yleinen tuomioistuin tutki tältä osin erikseen yhtäältä sen, olivatko komissio ja OLAF laiminlyöneet salassapitovelvollisuutensa, ja toisaalta, oliko komissio laiminlyönyt huolellisuus- ja huolenpitovelvollisuutensa.

32

Unionin yleinen tuomioistuin totesi ensimmäiseksi valituksenalaisen tuomion 47 kohdassa salassapitovelvollisuuden laiminlyömisestä, että ennen sen tarkastelemista, täyttivätkö rikkomiset, joihin valittaja oli vedonnut, unionin vastuun syntymisen ensimmäisen, rikkomisten lainvastaisuuteen perustuvan edellytyksen, oli määritettävä, oliko OLAFin kertomuksen vuotaminen lehdistölle luettavissa OLAFin tai komission syyksi.

33

Unionin yleinen tuomioistuin muistutti tältä osin valituksenalaisen tuomion 48 kohdassa oikeuskäytännöstä, jonka mukaan vahingonkorvauskanteen yhteydessä kantajan tehtävänä on näyttää toteen, että sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymisen edellytykset täyttyvät. Unionin yleinen tuomioistuin lisäsi kuitenkin kyseisen tuomion 49 kohdassa, että oikeuskäytännön mukaan tätä sääntöä voidaan lieventää, kun vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman syntymiseen ovat voineet vaikuttaa useat eri tekijät ja kun unionin toimielin ei ole esittänyt mitään näyttöä, jonka avulla voitaisiin osoittaa, mikä näistä syistä aiheutti kyseisen tapahtuman, vaikka unionin toimielimellä oli parhaat edellytykset hankkia näyttöä tältä osin, joten sen on kannettava vastuu jäljelle jäävästä epävarmuudesta.

34

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 51–60 kohdassa tehdyn asian tosiseikkoja koskeneen arvioinnin päätteeksi kyseisen tuomion 61 ja 62 kohdassa, että kun OLAFin kertomus paljastui ensimmäistä kertaa lehdistössä, OLAF ja komissio eivät enää olleet ainoat viranomaiset, joiden hallussa kyseinen kertomus oli, ja ettei näin ollen voida katsoa, että komissiolla oli valituksenalaisen tuomion 49 kohdassa ja tämän tuomion edellisessä kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetut parhaat edellytykset esittää todisteet, joiden avulla vuodon lähde ja vuodosta väitetysti aiheutuneen vahingon syy voitaisiin todeta.

35

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 66 kohdassa yhtäältä, että Euroopan oikeusasiamies teki valittajan tekemän kantelun johdosta 14.12.2017 päätöksen 220/2015/ANA (jäljempänä Euroopan oikeusasiamiehen päätös), jossa se totesi, että OLAF oli suorittanut vakavasti otettavan ja perusteellisen tutkimuksen ja ettei ollut olemassa mitään näyttöä siitä, että OLAF olisi vuodon lähde, ja toisaalta, että komissio oli myös suorittanut vuodon lähteen selvittämiseksi sisäisen tutkimuksen, jonka perusteella ei voitu tunnistaa tällaista lähdettä toimielimen sisällä.

36

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi näin ollen valituksenalaisen tuomion 67–69 kohdassa, että vuodon lähdettä koskeva epävarmuus ei voinut asiaa koskevien viitteiden puuttuessa johtaa siihen, että komission ja OLAFin katsotaan olevan vastuussa vuodosta, ja siltä osin kuin vuodon väitetysti aiheuttaman lainvastaisuuden ei voitu katsoa johtuvan unionista, ettei ollut tarpeen tutkia, merkitsikö kyseinen lainvastaisuus riittävän ilmeistä sellaisen oikeussäännön rikkomista, jolla on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi näin ollen, että unionin vastuun syntymisen ensimmäinen edellytys ei täyttynyt salassapitovelvollisuuden väitetyn laiminlyönnin osalta.

37

Unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli toiseksi valituksenalaisen tuomion 71–101 kohdassa valittajan argumentaatiota, joka koski sitä, että komissio oli laiminlyönyt huolellisuus- ja huolenpitovelvollisuutensa. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi kyseisen tarkastelun päätteeksi valituksenalaisen tuomion 102 kohdassa, ettei neljännen lainvastaisuuden, johon valittaja oli vedonnut, tunnusmerkistö ollut täyttynyt siltä osin kuin kyse oli komission huolenpito- ja huolellisuusvelvollisuuksien väitetystä laiminlyönnistä, minkä perusteella kyseinen tuomioistuin katsoi mainitun tuomion 103 ja 104 kohdassa, että unionin vastuun syntymisen ensimmäinen edellytys ei ollut täyttynyt, joten kanne oli hylättävä.

38

Unionin yleinen tuomioistuin tutki kolmanneksi valituksenalaisen tuomion 107–123 kohdassa komission pyynnön, että sen oikeudellisen yksikön 16.1.2015 päivätty, kannekirjelmän liitteenä ollut lausunto (jäljempänä oikeudellisen yksikön lausunto) poistetaan asiakirja‑aineistosta. Unionin yleinen tuomioistuin palautti tältä osin ensin mieleen valituksenalaisen tuomion 117–121 kohdassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön – erityisesti 16.2.2022 annettuun tuomioon Unkari v. parlamentti ja neuvosto (C‑156/21, EU:C:2022:97, 54–56 kohta) – perustuvat oikeusohjeet ja totesi sitten valituksenalaisen tuomion 122 kohdassa yhtäältä olleen riidatonta, ettei mainittua lausuntoa ollut annettu lainsäädäntömenettelyssä, ja toisaalta, että valittaja ei ollut väittänyt, että kyseisen lausunnon esittäminen voitaisiin oikeuttaa ylivoimaisella yleisellä edulla. Unionin yleinen tuomioistuin totesi näin ollen valituksenalaisen tuomion 123 kohdassa, että komission pyyntö oli hyväksyttävä.

Asianosaisten vaatimukset

39

Valittaja vaatii, että unionin tuomioistuin

–

kumoaa valituksenalaisen tuomion

–

tämän seurauksena hyväksyy valittajan ensimmäisessä oikeusasteessa esittämät vaatimukset

–

velvoittaa komission korvaamaan valittajalle aiheutuneen vahingon, jonka määräksi arvioidaan aineettoman vahingon osalta vaatimusten myöhempää täsmentämistä koskevin varauksin 10 000 euroa kuukaudessa ajanjaksolta, joka alkaa vuoden 2015 joulukuun puolivälistä ja jatkuu aina asiassa annettavan tuomion julistamiseen, sekä aineellisen vahingon osalta 2,1 miljoonaa euroa lisättynä viivästyskoroilla, ja

–

velvoittaa komission korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut molemmissa oikeusasteissa.

40

Komissio vaatii unionin tuomioistuinta jättämään valituksen tutkimatta tai toissijaisesti hylkäämään valituksen perusteettomana sekä velvoittamaan valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Valituksen tarkastelu

Tutkittavaksi ottaminen

Asianosaisten lausumat

41

Komissio väittää, että valitus on jätettävä tutkimatta, koska valittajan vahingonkorvauskanne oli vanhentunut jo sitä nostettaessa. Komissio muistuttaa valittajan väittäneen unionin yleiseen tuomioistuimeen toimittamassaan kannekirjelmässä, että sen kärsimä vahinko oli syntynyt ”aikaisintaan silloin, kun OLAFin kertomus vuodettiin” eli 11.12.2015, jolloin kyseinen kertomus julkaistiin New Europe ‑sanomalehden internetsivustolla. Komission mukaan tästä seuraa, että vanhentumisaika oli päättynyt 11.12.2020, ja valittaja nosti kanteensa vasta kymmenen päivää myöhemmin eli 21.12.2020.

42

Komissio katsoo lisäksi, että vahinko, johon valittaja vetoaa, ei ollut syntynyt aikaisintaan vaan viimeistään silloin, kun OLAFin kertomus vuodettiin. Komissio näet huomauttaa, että lainvastaisuudet, joihin valittaja on vedonnut, koskevat kysymystä valittajan oikeudellisesta asemasta. Komission mukaan valittajalle ilmoitettiin hyvissä ajoin ennen 11.12.2015 OLAFin ja komission epäilyksistä tältä osin.

43

Valittaja kiistää komission argumentit ja väittää, että sen nostama kanne ei ollut vanhentunut.

Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

44

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 56 artiklan ensimmäisen ja toisen kohdan mukaan muutosta unionin yleisen tuomioistuimen päätöksiin, joilla asia ratkaistaan, voivat hakea unionin tuomioistuimelta ”kaikki asianosaiset, joiden vaatimukset on kokonaan tai osittain hylätty”.

45

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee lisäksi, että vanhentuminen on prosessineste, joka toisin kuin prosessuaaliset määräajat ei koske ehdotonta prosessinedellytystä, vaan sen perusteella vahingonkorvausta koskeva kanneoikeus lakkaa ainoastaan vastaajan vaatimuksesta, eivätkä unionin tuomioistuimet voi viran puolesta tutkia vanhentumisajan noudattamista vaan asianomaisen osapuolen on vedottava siihen (tuomio 5.9.2019, Euroopan unioni v. Guardian Europe ja Guardian Europe v. Euroopan unioni, C‑447/17 P ja C‑479/17 P, EU:C:2019:672, 99 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46

On totta, että valituksenalaisen tuomion 22 kohdasta ilmenee käsiteltävässä asiassa, että komissio esitti unionin yleisessä tuomioistuimessa valittajan vahingonkorvauskanteen vanhentumiseen perustuvan oikeudenkäyntiväitteen.

47

Unionin yleinen tuomioistuin muistutti kuitenkin kyseisen tuomion 23 kohdassa, että oikeuskäytännön mukaan (ks. vastaavasti tuomio 26.2.2002, neuvosto v. Boehringer, C‑23/00 P, EU:C:2002:118, 52 kohta ja tuomio 24.3.2022, GVN v. komissio, C‑666/20 P, EU:C:2022:225, 24 kohta) unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä on arvioida, voitiinko käsiteltävän asian olosuhteissa hyvän oikeudenhoidon perusteella hylätä valittajan nostama kanne aineellisesti lausumatta komission esittämästä oikeudenkäyntiväitteestä.

48

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi asian olevan näin ja päätti valituksenalaisen tuomion 24 kohdassa tutkia valittajan vahingonkorvausvaatimusten perusteltavuuden ratkaisematta ensin kanneoikeuden vanhentumista koskevaa oikeudenkäyntiväitettä. Unionin yleinen tuomioistuin totesi kyseisen tutkimisen päätteeksi valituksenalaisen tuomion 104 kohdassa, että valittajan nostama kanne oli hylättävä, minkä se teki kyseisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa.

49

Valittajalla, jonka vaatimukset hylättiin unionin yleisessä tuomioistuimessa, oli tässä tilanteessa Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 56 artiklan ensimmäisen ja toisen kohdan nojalla oikeus hakea muutosta unionin tuomioistuimelta unionin yleisen tuomioistuimen tuomioon.

50

Näin ollen valitus voidaan ottaa tutkittavaksi.

Asiakysymys

51

Valittaja vetoaa valituksensa tueksi viiteen valitusperusteeseen, joista ensimmäinen perustuu SEUT 340 artiklan rikkomiseen, perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin ja omnia petita ‑periaatteen loukkaamiseen, toinen oikeudellisen virheeseen, tosiseikkojen virheelliseen oikeudelliseen luonnehdintaan, SEUT 340 artiklan rikkomiseen, toiminnan lainvastaisuuden käsitteen ja syyksiluettavuuden käsitteen virheelliseen soveltamiseen ja asiakirja‑aineiston vääristyneellä tavalla huomioon ottamiseen, kolmas huolenpitovelvollisuuden ja perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin, neljäs huolellisuusvelvollisuuden laiminlyöntiin, asetuksen N:o 883/2013 10 artiklan 3 kohdan ja SEUT 340 artiklan rikkomiseen sekä toiminnan lainvastaisuuden käsitteen virheelliseen soveltamiseen ja viides kontradiktorisen menettelyn ja prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaatteiden loukkaamiseen siltä osin kuin on kyse komission pyynnöstä poistaa oikeudellisen yksikön antama lausunto asiakirja‑aineistosta.

Viides valitusperuste

–

Asianosaisten lausumat

52

Viidennessä valitusperusteessaan, joka on tutkittava ensimmäiseksi, valittaja riitauttaa valituksenalaisen tuomion 116–123 kohdassa esitetyt perustelut, joiden johdosta unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi komission pyynnön, että sen oikeudellisen yksikön lausunto määrätään poistettavaksi asian asiakirja-aineistosta. Valittaja korostaa, että 16.2.2022 asiassa Unkari v. parlamentti ja neuvosto (C‑156/21, EU:C:2022:97) annettu tuomio, johon unionin yleinen tuomioistuin viittasi, koskee aivan eriluonteista lausuntoa eli – kuten kyseisen tuomion 35 kohdasta ilmenee – lainsäädäntömenettelyssä annettua oikeudellista lausuntoa, joka koski poliittisesti arkaluonteista aihetta poikkeuksellisen merkittävässä asiassa.

53

Valittajan mukaan oikeudellisen yksikön lausunto oli sen sijaan jo julkinen, koska se oli vuotanut lehdistölle, ja tästä johtuen pyyntöjä saada tutustua kyseiseen asiakirjaan ei esitetty. Valittaja kiistää siis kiertäneensä asiakirjoihin tutustumista koskevassa säännöstössä säädettyä menettelyä. Valittajan mukaan kyseinen lausunto ei luonteensa eikä paljastamiseensa johtaneiden olosuhteiden takia loukannut luottamuksellisuutta eikä ylivoimaista yleistä etua. Valittajan mukaan kyseessä on ratkaiseva asiakirja, joka koskee yksinomaan nyt kyseessä olevaa asiaa.

54

Valittaja moittii unionin yleistä tuomioistuinta myös siitä, että se tukeutui valituksenalaisen tuomion 118 ja 119 kohdassa epäolennaiseen oikeuskäytäntöön ja laiminlöi valittajan oikeuden voida vaihtaa näkemyksiä asiakirjasta, jota se ei itse ole paljastanut. Valittaja väittää tässä yhteydessä, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi kontradiktorisen menettelyn ja prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaatteita. Valittajan mukaan on näet kyseisten periaatteiden vastaista, jos kantaja ei voisi keskustella kaikista todisteista sillä verukkeella, että kyseiset todisteet ovat päässeet leviämään komission valppauden petettyä.

55

Komissio kiistää valittajan argumentit.

–

Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

56

Kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti muistutti valituksenalaisen tuomion 117 kohdassa, on lähtökohtaisesti niin, että sen salliminen, että kantaja voi sisällyttää asiakirja-aineistoon toimielimen sellaisen oikeudellisen lausunnon, jonka sisältämien tietojen ilmaisemiseen tämä toimielin ei ole antanut lupaa, on vastoin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia ja merkitsee Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission asiakirjojen saamisesta yleisön tutustuttavaksi 30.5.2001 annetulla asetuksella (EY) N:o 1049/2001 (EYVL 2001, L 145, s. 43) käyttöön otetun tällaiseen asiakirjaan tutustumista koskevan pyynnön esittämistä koskevan menettelyn kiertämistä (ks. vastaavasti tuomio 16.2.2022, Unkari v. parlamentti ja neuvosto, C‑156/21, EU:C:2022:97, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

57

Unionin tuomioistuin on tosin myöntänyt, että on otettava huomioon SEU 1 artiklan toiseen kohtaan ja SEU 10 artiklan 3 kohtaan sekä SEUT 15 artiklan 1 kohtaan ja SEUT 298 artiklan 1 kohtaan kirjattu avoimuusperiaate, jolla voidaan muun muassa varmistaa, että hallinto on demokraattisessa järjestelmässä suhteessa kansalaisiin legitiimimpää, tehokkaampaa ja vastuullisempaa. Mahdollistamalla sen, että useiden näkökantojen eroavuuksista keskustellaan avoimesti, avoimuus lisäksi lisää kyseisten kansalaisten luottamusta (tuomio 16.2.2022, Unkari v. parlamentti ja neuvosto, C‑156/21, EU:C:2022:97, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

58

Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että ainoastaan poikkeuksellisesti avoimuusperiaate voi oikeuttaa sen, että tuomioistuinmenettelyssä ilmaistaan toimielimen sellaisen asiakirjan sisältämiä tietoja, jota ei ole saatettu yleisön saataville ja joka sisältää oikeudellisen lausunnon. Toimielimen oikeudellisen lausunnon sisältävän asiakirjan säilyttämistä asian asiakirja-aineistossa ei näin ollen voida oikeuttaa millään ylivoimaisella yleisellä edulla silloin, kun yhtäältä kyseinen oikeudellinen lausunto ei koske lainsäädäntömenettelyä, jolta edellytetään laajempaa avoimuutta, ja toisaalta asiakirjan esittäneen osapuolen kannalta kyseisen säilyttämisen intressi on vain siinä, että se voi vedota kyseiseen oikeudelliseen lausuntoon oikeusriidan yhteydessä. Näissä olosuhteissa tällaisen oikeudellisen lausunnon esittäminen vaikuttaisi palvelevan kantajan omia intressejä eli sen intressiä tukea esittämäänsä argumentaatiota eikä mitään ylivoimaista yleistä etua, jollainen olisi esimerkiksi riidanalaiseen toimeen johtaneen menettelyn julkistaminen (ks. vastaavasti tuomio 16.2.2022, Unkari v. parlamentti ja neuvosto, C‑156/21, EU:C:2022:97, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

59

Käsiteltävässä tapauksessa unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 122 kohdassa, että on riidatonta, ettei oikeudellisen yksikön lausuntoa ollut annettu lainsäädäntömenettelyssä. Valittaja ei ole kyseenalaistanut tätä unionin yleisen tuomioistuimen toteamusta valituksessaan.

60

Unionin yleinen tuomioistuin totesi lisäksi mainitussa 122 kohdassa, että valittaja ei ollut väittänyt, että kyseisen oikeudellisen lausunnon esittäminen voitaisiin oikeuttaa ylivoimaisella yleisellä edulla. Valittaja ei väitä unionin tuomioistuimessa vedonneensa tällaiseen etuun, jonka unionin yleinen tuomioistuin jätti väitetysti huomiotta.

61

Tässä tilanteessa on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin sovelsi asianmukaisesti tämän tuomion 56–58 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä johdettuja oikeusohjeita eikä tehnyt oikeudellista virhettä, kun se päätti poistaa oikeudellisen lausunnon asiakirja‑aineistosta.

62

Valittajan viidennen valitusperusteensa yhteydessä esittämillä argumenteilla ei voida kyseenalaistaa tätä arviointia.

63

Tämän tuomion 56–58 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö ei ensinnäkään koske ainoastaan lainsäädäntömenettelyä koskevaa oikeudellista lausuntoa vaan kaikkia toimielimen oikeudellisia lausuntoja. Merkitystä ei siis ole sillä valittajan esittämällä seikalla, että oikeudellinen lausunto ei koskenut lainsäädäntömenettelyä.

64

Toiseksi sillä valittajan esittämällä seikalla, että oikeudellinen lausunto oli vuotanut lehdistölle ennen sen esittämistä unionin yleiselle tuomioistuimelle, eikä myöskään sillä seikalla, että valittaja itse ei ollut vastuussa tästä vuodosta, ei ole merkitystä arvioitaessa sitä, voidaanko oikeudellinen lausunto säilyttää asiakirja-aineistossa. Merkitystä on ainoastaan sillä, onko asianomainen toimielin antanut luvan tällaisen asiakirjan paljastamiseen tai ovatko unionin tuomioistuimet määränneet tällaisen asiakirjan paljastamisesta (ks. vastaavasti tuomio 16.2.2022, Unkari v. parlamentti ja neuvosto, C‑156/21, EU:C:2022:97, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), mikä ei ole tilanne nyt käsiteltävässä asiassa, kuten unionin yleinen tuomioistuin on todennut.

65

Kolmanneksi on todettava, että kontradiktorisen menettelyn ja prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaatteita koskeva valittajan argumentaatio ei myöskään voi menestyä.

66

Kontradiktorisesta periaatteesta seuraa pääsääntöisesti, että kaikilla oikeudenkäynnin osapuolilla on oikeus saada tietoonsa vastapuolensa tuomioistuimelle antamat asiakirjat ja huomautukset sekä esittää niistä näkemyksensä, ja se on esteenä sille, että unionin tuomioistuimet perustavat päätöksensä tosiseikkoihin ja asiakirjoihin, joihin asianosaiset tai asianosainen eivät ole voineet tutustua ja joihin he eivät siten ole voineet ottaa kantaa. Se merkitsee pääsääntöisesti myös asianosaisten oikeutta tutustua oikeudellisiin perusteisiin, jotka tuomioistuin on ottanut huomioon omasta aloitteestaan ja joihin se aikoo perustaa ratkaisunsa, sekä esittää niistä näkemyksensä. Oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan oikeuteen liittyvien vaatimusten täyttämiseksi asianosaisten on nimittäin saatava tieto sekä sellaisista tosiseikoista että oikeudellisista seikoista, jotka ovat oikeudenkäyntimenettelyn tuloksen kannalta ratkaisevia, ja voitava vaihtaa näkemyksiään näistä kontradiktorisesti (tuomio 2.12.2009, komissio v. Irlanti ym., C‑89/08 P, EU:C:2009:742, 55 ja 56 kohta).

67

Kysymys siitä, onko asianosaisella oikeus esittää unionin tuomioistuimissa oikeudellinen lausunto, joka on laadittu unionin toimielimen pyynnöstä ja joka on paljastettu ilman kyseisen toimielimen lupaa, on ratkaistava ennen kuin arvioidaan, onko kontradiktorista periaatetta noudatettu. Kuten edellisessä kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, kontradiktorinen periaate ei koske todisteiden esittämistä tuomioistuimessa sellaisenaan vaan kunkin asianosaisen oikeutta saada tietoonsa vastapuolensa tuomioistuimelle antamat asiakirjat ja huomautukset sekä tapauksen mukaan tuomioistuimen omasta aloitteestaan huomioon ottamat oikeudelliset perusteet ja esittää niihin liittyvät huomautuksensa.

68

Prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaate, joka on etenkin perusoikeuskirjan 47 artiklassa taatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin käsitteen välitön seuraus, merkitsee velvollisuutta tarjota kullekin asianosaiselle kohtuullinen mahdollisuus esittää asiansa, myös todisteensa, sellaisten edellytysten vallitessa, jotka eivät saata tätä vastapuoltaan selvästi epäedullisempaan asemaan (tuomio 12.7.2022, Nord Stream 2 v. parlamentti ja neuvosto, C‑348/20 P, EU:C:2022:548, 128 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että unionin oikeudessa sovelletaan vapaan todistusharkinnan periaatetta, josta seuraa, että hyvissä ajoin esitetyn todisteen huomioon ottaminen voidaan riitauttaa unionin tuomioistuimissa ainoastaan vetoamalla siihen, että se on saatu sääntöjenvastaisesti (tuomio 30.9.2021, tilintarkastustuomioistuin v. Pinxten, C‑130/19, EU:C:2021:782, 104 kohta ja tuomio 12.7.2022, Nord Stream 2 v. parlamentti ja neuvosto, C‑348/20 P, EU:C:2022:548, 129 kohta).

70

Jos asianosainen on esittänyt sääntöjenvastaisesti asetuksessa N:o 1049/2001 tarkoitettujen sisäisten asiakirjojen kaltaisia todisteita, joiden esittämiseen asianomainen toimielin ei ole antanut lupaa ja joiden esittämisestä unionin tuomioistuimet eivät ole määränneet, oikeudenkäynnin kunkin asianosaisen etuja, jotka liittyvät heidän oikeuteensa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, on punnittava ottamalla huomioon todisteita hankittaessa rikotuilla tai kierretyillä säännöillä suojatut edut (tuomio 12.7.2022, Nord Stream 2 v. parlamentti ja neuvosto, C‑348/20 P, EU:C:2022:548, 130 kohta).

71

Unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin valituksenalaisen tuomion 116–121 kohdassa nimenomaan punninnut siinä käydyn menettelyn asianosaisten etuja ja noudattanut siten unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvia oikeusohjeita. Kuten valituksenalaisen tuomion 121 kohdasta ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin otti tässä yhteydessä huomioon sen, että se, että valittaja esitti oikeudellisen lausunnon, vaikutti palvelevan valittajan omia intressejä – eli sen intressiä tukea esittämäänsä argumentaatiota – eikä mitään ylivoimaista yleistä etua.

72

Kaiken edellä esitetyn perusteella viides valitusperuste on siis hylättävä.

Toinen valitusperuste

–

Asianosaisten lausumat

73

Toisessa valitusperusteessaan, joka on tutkittava toiseksi, valittaja väittää, että valituksenalaisen tuomion 47–69 kohdassa esitetty päättely sisältää oikeudellisia virheitä ja asiakirja-aineiston sisällön vääristelyä.

74

Valittaja esittää ensinnäkin, että kantajalle kuuluvan todistustaakan lievennys, johon unionin yleinen tuomioistuin viittaa valituksenalaisen tuomion 49 kohdassa, edellyttää, että vastaajana oleva toimielin esittää selityksen tai uskottavan hypoteesin niistä olosuhteista, joissa vuoto on voinut tapahtua. Ei riitä, että kyseinen toimielin ainoastaan vihjaa olevan mahdollista, että vuodon syynä olevan lainvastaisuuden tekijänä on unionin toimielinten ulkopuolinen henkilö. Unionin yleinen tuomioistuin teki siten valittajan mukaan oikeudellisen virheen ja sivuutti 8.10.1986 annetusta tuomiosta Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) ilmenevät oikeusohjeet, kun se katsoi pelkästään komission tällaisen vihjauksen perusteella, että komissiolla ei ollut parhaita edellytyksiä esittää näyttöä vuodosta ja että unionin yleisen tuomioistuimen käsittelemä asia näin ollen erosi asiasta, joka johti 8.7.2008 annettuun tuomioon Franchet ja Byk v. komissio (T‑48/05, EU:T:2008:257).

75

Toiseksi valittaja väittää lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin jätti ottamatta huomioon tietyt viitteet, jotka voivat osoittaa, että vuodon lähde oli unionin toimielimiin kuuluva henkilö.

76

Kolmanneksi valittaja väittää unionin yleisen tuomioistuimen katsoneen, ettei ole mitään todisteita siitä, että OLAF olisi vuodon lähde, koska se otti vääristyneellä tavalla huomioon tämän tuomion 18 kohdassa mainitun 30.1.2017 päivätyn komission kirjeen ja Euroopan oikeusasiamiehen päätöksen. Valittaja lisää tältä osin, ettei asiakirja‑aineistosta mitenkään ilmene, että kansallisia viranomaisia, joille OLAFin kertomus toimitettiin, olisi kuultu vuodon lähteestä OLAFin tai komission suorittamien tutkimusten yhteydessä. Valittajan mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei myöskään ole selvittänyt, suoritettiinko kyseiset tutkimukset huolellisesti, eikä ole vastannut valittajan argumenttiin siitä, että näin ei ollut.

77

Valittaja väittää neljänneksi ja viimeiseksi, että vaikka useat unionin toimielinten sisäiset ja ulkoiset syyt voisivat selittää vuodon, unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä oli arvioida ekvivalenssiteorian tai adekvaattisen syy-yhteyden teorian perusteella kunkin kyseessä olevan syyn merkitystä, mitä unionin yleinen tuomioistuin ei valittajan mukaan tehnyt käsitellyssä asiassa.

78

Komissio väittää, että toinen valitusperuste on perusteeton. Komissio toteaa todistustaakan lieventämistä koskevasta valittajan argumentaatiosta, että kyse on sääntöön tehdystä poikkeuksesta, jota on näin ollen tulkittava suppeasti. Komissio väittää, että toisin kuin nyt käsiteltävässä asiassa, 8.10.1986 annettuun tuomioon Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) johtaneissa asioissa ja valituksenalaisen tuomion 48 ja 49 kohdassa mainittuihin tuomioihin johtaneissa asioissa oli olemassa tarkkoja seikkoja, joiden perusteella sääntöjenvastainen menettely voitiin lukea vastaajan syyksi. Komission mukaan tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin ei käsitellyssä asiassa tyytynyt pelkästään viittaamaan mahdollisuuteen, että lainvastaisuuden tekijänä on unionin toimielinten ulkopuolinen henkilö.

79

Komissio toteaa lisäksi, että unionin yleinen tuomioistuin tiivisti valituksenalaisen tuomion 66 kohdassa Euroopan oikeusasiamiehen päätöksen asianmukaisesti eikä ottanut sitä vääristyneellä tavalla huomioon.

–

Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

80

Aluksi on todettava, että OLAFin tutkimuskertomukset voivat sisältää erittäin vahingollisia väitteitä niissä mainituista henkilöistä.

81

Asetuksen N:o 883/2013 9 artiklan 4 kohdassa säädetään tosin OLAFin velvollisuudesta antaa tutkimuksensa valmistuttua ja ennen asianomaisen henkilön nimeltä mainitsevien päätelmien tekemistä asianomaiselle henkilölle tilaisuus esittää huomautuksia itseään koskevista tosiseikoista. Kyseisellä säännöksellä pannaan täytäntöön perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdassa vahvistettu jokaisen oikeus tulla kuulluksi ennen kuin häntä vastaan ryhdytään yksittäiseen toimenpiteeseen, joka vaikuttaa häneen epäedullisesti (ks. vastaavasti tuomio 30.9.2021, tilintarkastustuomioistuin v. Pinxten, C‑130/19, EU:C:2021:782, 167 ja 168 kohta).

82

OLAFin tutkimuksen kohteena olevilla henkilöillä ei kuitenkaan ole pääsyä OLAFin asiakirja-aineistoon ennen kyseisen tutkimuksen loppukertomuksen antamista (ks. vastaavasti tuomio 30.11.2023, Sistem ecologica v. komissio, C‑787/22 P, EU:C:2023:940, 155 kohta).

83

Unionin tuomioistuin on lisäksi katsonut, että OLAFin kertomuksilla ei ole sitovia oikeusvaikutuksia (tuomio 30.11.2023, Sistem ecologica v. komissio, C‑787/22 P, EU:C:2023:940, 66 kohta). Tällaisessa loppukertomuksessa mainituilla henkilöillä ei näin ollen ole myöskään oikeutta nostaa kyseisestä kertomuksesta kumoamiskannetta SEUT 263 artiklan mukaisesti riitauttaakseen kyseiseen kertomukseen mahdollisesti sisältyvät heitä koskevat vahingolliset väitteet.

84

Näin ollen SEUT 339 artiklasta ja asetuksen N:o 883/2013 10 artiklan 1–3 kohdasta johtuvan velvollisuuden, jonka mukaan OLAFin kertomusten luottamuksellisuutta on kunnioitettava, noudattaminen on erityisen tärkeää niille henkilöille, jotka ovat kyseisissä kertomuksissa tarkoitettujen tutkimusten kohteena.

85

Tällaisiin kertomuksiin sisältyvien heitä koskevien väitteiden paljastaminen voi nimittäin vahingoittaa vakavasti heidän mainettaan siitä huolimatta, että niin kauan kuin heitä vastaan ei ole toteutettu konkreettisia toimenpiteitä näihin kertomuksiin sisältyvien suositusten noudattamiseksi, kyseisten väitteiden kohteena olevat henkilöt eivät voi riitauttaa niitä tuomioistuimessa.

86

Tästä seuraa, että komissio, jonka alaisuudessa OLAF toimii, ei voi tyytyä vain takaamaan, että sen omat yksiköt toimittavat OLAFin kertomukset ainoastaan niille, joilla on oikeus vastaanottaa ne, eivätkä paljasta niitä yleisölle. Komission on myös varmistettava, että tällaisten kertomusten vastaanottajat – olipa kyse muista unionin toimielimistä tai jäsenvaltioiden toimivaltaisista viranomaisista – ovat tietoisia omasta velvollisuudestaan olla paljastamatta kyseisiä kertomuksia.

87

Komission on lisäksi toteutettava toimenpiteitä, joita ovat esimerkiksi komission ulkopuolelle toimitetun OLAFin kertomuksen fyysisten tai sähköisten jäljennösten erityinen merkitseminen, jotta tällaisen kertomuksen vuotamisen sattuessa vuodon lähde pystytään tunnistamaan.

88

Kun otetaan huomioon tämän tuomion 80–87 kohdassa esitetyt seikat, ei voida hyväksyä, että tilanteessa, jossa henkilölle vahingollisia väitteitä sisältävä OLAFin kertomus vuodetaan, kyseisen henkilön on – voidakseen vaatia komissiolta korvausta kertomuksen julkaisemisesta hänelle aiheutuneesta vahingosta – esitettävä todisteet siitä, että vuoto on tosiasiallisesti peräisin komissiosta, jonka alaisuudessa OLAF toimii, ja että ilman tällaista näyttöä kyseisen henkilön vahingonkorvauskanne olisi hylättävä perusteettomana.

89

On tosin todettava, että siltä osin kuin kyse on todistustaakka- ja todistelusäännöistä, jotka liittyvät sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymiseen SEUT 340 artiklan toisen kohdan nojalla, lähtökohtaisesti sen asianosaisen, joka vetoaa tähän vastuuseen, tehtävänä on osoittaa ratkaisevilla todisteilla, että vastuun syntymisen edellytykset täyttyvät. Näin ollen kyseisen asianosaisen on muun muassa esitettävä tällaisia todisteita väittämänsä vahingon olemassaolosta ja laajuudesta. Tätä varten kyseinen asianosainen voi käyttää minkä tahansa luonteisia todistuskeinoja, koska unionin oikeudessa sovellettavana periaatteena on vapaan todistusharkinnan periaate (tuomio 18.12.2025, Hamoudi v. Frontex, C‑136/24 P, EU:C:2025:977, 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

90

Unionin tuomioistuin on kuitenkin jo todennut, että se, miten unionin yleinen tuomioistuin soveltaa todistustaakka- ja todistelusääntöjä, ei saa vaarantaa yksityisille unionin oikeudessa myönnetyille oikeuksille tuomioistuimessa annettavan oikeussuojan tehokkuutta. Tällainen soveltaminen ei etenkään voi johtaa siihen, että asianosaiselle asetettaisiin todistustaakka, joka olisi kohtuuton tai jopa mahdoton täyttää (probatio diabolica), tai että kyseenalaistettaisiin asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaate, joka merkitsee velvollisuutta tarjota kullekin asianosaiselle kohtuullinen mahdollisuus esittää asiansa sellaisten edellytysten vallitessa, jotka eivät saata tätä vastapuoltaan selvästi epäedullisempaan asemaan. Näitä sääntöjä soveltaessaan unionin yleisen tuomioistuimen on siis varmistettava, että perusoikeuskirjan 47 artiklassa taattua oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin kunnioitetaan täysimääräisesti, ottaen huomioon käsiteltäväkseen saatetun asian erityiset olosuhteet. Jos näiden olosuhteiden perusteella osoittautuu, että kyseisten sääntöjen soveltaminen aiheuttaa oikeudenkäynnin asianosaiselle kohtuuttoman vaikean tai jopa mahdottoman todistustaakan, kyseisiä sääntöjä on mukautettava (tuomio 18.12.2025, Hamoudi v. Frontex, C‑136/24 P, EU:C:2025:977, 77 ja 78 kohta).

91

On yleisesti tunnettua, että OLAFin kertomuksen kaltaisten luottamuksellisten asiakirjojen vuotaminen tapahtuu useimmissa tapauksissa siten, että suurella yleisöllä, mukaan lukien tällaisissa asiakirjoissa mainitut henkilöt, ei ole mahdollisuutta saada tietoonsa vuodon lähdettä.

92

Tämän tuomion 89 ja 90 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaan on siten niin, että todistustaakka- ja todistelusääntöjä on mukautettava, kun tällaiset henkilöt katsovat kärsineensä vahinkoa OLAFin kertomuksen luvattomasta paljastamisesta.

93

Kun otetaan erityisesti huomioon tällaisen kertomuksen luottamuksellisuudesta komissiolle aiheutuvat velvollisuudet, sellaisina kuin ne täsmennetty tämän tuomion 86 ja 87 kohdassa, on katsottava, että komissiolla on parhaat edellytykset esittää todisteita, joiden avulla voidaan tunnistaa OLAFin kertomuksen vuodon lähde tai ainakin osoittaa, ettei voida kohtuudella katsoa, että vuoto olisi peräisin sen omista yksiköistä, OLAF mukaan lukien. Jos komissio ei esitä tällaisia todisteita, sen on katsottava olevan vastuussa vuodon lähdettä koskevasta epävarmuudesta, jolloin on katsottava, että vuoto on luettava komission syyksi ja että se on siitä vastuussa (ks. analogisesti tuomio 8.10.1986, Leussink v. komissio, 169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371, 17 kohta).

94

Käsitellyssä asiassa unionin yleinen tuomioistuin palautti tosin valituksenalaisen tuomion 49 kohdassa pääpiirteissään mieleen 8.10.1986 annettuun tuomioon Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) perustuvan oikeuskäytännön.

95

Todettuaan kuitenkin valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa, että kun OLAFin kertomus vuodettiin ensimmäistä kertaa lehdistölle, OLAF ja komissio eivät enää olleet ainoat viranomaiset, joiden hallussa kyseinen kertomus oli, unionin yleinen tuomioistuin totesi kyseisen tuomion 62 kohdassa, ettei voida katsoa, että komissiolla oli edellisessä kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetut parhaat edellytykset esittää todisteet, joiden avulla vuodon lähde ja vuodosta väitetysti aiheutuneen vahingon syy voitaisiin todeta, ja että kyseisessä oikeuskäytännössä tarkoitetun todistustaakkasäännön lievennystä ei näin ollen voitu soveltaa käsitellyssä asiassa.

96

Näin menetellessään unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen.

97

Tämän tuomion 88–93 kohdassa esitetyistä seikoista ilmenee näet, että todistustaakka- ja todistelusääntöjen mukauttaminen on tarpeen juuri sellaisen OLAFin kertomuksen luvattoman paljastamisen tapauksessa, joka ei ollut luvattoman paljastamisensa aikana ainoastaan komission ja OLAFin hallussa. Jos kyseinen kertomus oli mainittuna ajankohtana ainoastaan komission ja OLAFin hallussa, on itsestään selvää, että kertomuksen luvaton paljastaminen voidaan lukea vain niiden syyksi, eikä todistustaakka- ja todistelusääntöjen mukauttaminen ole tarpeen tämän osoittamiseksi.

98

Samoista syistä unionin yleinen tuomioistuin teki myös oikeudellisen virheen todetessaan valituksenalaisen tuomion 65 kohdassa lähinnä, että komission kannalta oli riittävää vedota pelkkään mahdollisuuteen, että OLAFin kertomuksen vuodon lähde on voinut olla unionin toimielinten ulkopuolinen henkilö, sen olettaman kumoamiseksi, että OLAF oli vuodon lähde.

99

Näissä olosuhteissa toinen valitusperuste on hyväksyttävä tarvitsematta tutkia valittajan kyseisen valitusperusteen tueksi esittämiä muita argumentteja ja valituksenalainen tuomio on kumottava tarvitsematta myöskään tutkia ensimmäistä, kolmatta ja neljättä valitusperustetta.

Unionin yleisessä tuomioistuimessa nostettu kanne

100

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan on niin, että jos asia on kokonaan tai osittain ratkaisukelpoinen, unionin tuomioistuin voi itse tapauksen mukaan ratkaista asian tai sen ratkaisukelpoisen osan ja tarvittaessa palauttaa sen niiltä osin, jotka eivät ole ratkaisukelpoisia, unionin yleiseen tuomioistuimeen.

101

Nyt käsiteltävä asia on ratkaisukelpoinen siltä osin kuin on kyse komission esittämästä oikeudenkäyntiväitteestä, joka koskee valittajan vahingonkorvauskanteen vanhentumista.

102

Komissio väitti unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämässään oikeudenkäyntiväitteessä, että valittajan vahingonkorvauskanne oli vanhentunut olennaisilta osin syistä, jotka ovat samat kuin ne syyt, jotka on tiivistetty tämän tuomion 41 ja 42 kohdassa.

103

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan vanhentumisaika sopimussuhteen ulkopuolista unionin vastuuta koskevissa asioissa on viisi vuotta tapahtumasta, johon korvausvelvollisuus perustuu. Vanhentumisaika keskeytyy, jos asia pannaan vireille Euroopan unionin tuomioistuimessa tai jos vahinkoa kärsinyt sitä ennen esittää asiassa vaatimuksen asianomaiselle unionin toimielimelle. Viimeksi mainitussa tapauksessa asia on pantava vireille SEUT 263 artiklan mukaisesti kahden kuukauden kuluessa; tarvittaessa sovelletaan SEUT 265 artiklan toisen kohdan määräyksiä.

104

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artiklassa määrätty vanhentumisaika alkaa kulua, kun kaikki korvausvelvollisuuden perusteena olevat edellytykset täyttyvät, ja erityisesti, kun korvattava vahinko on syntynyt (tuomio 8.11.2012, Evropaïki Dynamiki v. komissio, C‑469/11 P, EU:C:2012:705, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 60 artiklaa, jossa määrätään, että oikeudenkäynnissä noudatettavia määräaikoja pidennetään pitkien etäisyyksien vuoksi kymmenellä päivällä, ei sovelleta vanhentumisaikaan, joka ei ole prosessuaalinen määräaika (ks. vastaavasti tuomio 8.11.2012, Evropaïki Dynamiki v. komissio, C‑469/11 P, EU:C:2012:705, 49 ja 59 kohta).

105

Käsiteltävässä asiassa valittaja vaatii vahingonkorvauskanteellaan korvausta vahingosta, joka sille on väitetysti aiheutunut siitä, että OLAFin kertomus julkaistiin kokonaisuudessaan New Europe ‑sanomalehden internetsivustolla. Kyseinen vahinko muodostuu yhtäältä aineellisesta vahingosta, joka valittajalle on väitetysti aiheutunut sen tavanomaisten yhteistyökumppanien ja lahjoittajien sille uskoman toiminnan määrän vähenemisestä, ja toisaalta aineettomasta vahingosta, joka on väitetysti aiheutunut valittajan kokemista epäoikeudenmukaisuuden ja turhautuneisuuden tunteista sekä valittajan kunnian loukkaamisesta ja sen imagon ja maineen vahingoittumisesta.

106

On kiistatonta, että OLAFin kertomus julkaistiin kokonaisuudessaan ilman liitteitä New Europe ‑sanomalehden internetsivustolla 11.12.2015 ja että kuka tahansa asiasta kiinnostunut, valittajan yhteistyökumppanit ja lahjoittajat mukaan lukien, pystyi tutustumaan tähän kertomukseen kyseisestä päivästä lähtien. Jokainen eri henkilön suorittama kyseiseen kertomukseen tutustuminen saattoi aiheuttaa valittajalle erillistä aineetonta vahinkoa sen vuoksi, että valittajan maine kärsi kertomukseen tutustuneen henkilön silmissä; kyseisen aineettoman vahingon on katsottava syntyneen tämän tuomion 104 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla tällaisen tutustumisen hetkellä.

107

Valittajan väittämästä aineellisesta vahingosta on todettava, että tämän vahingon voidaan katsoa syntyneen kunkin valittajan yhteistyökumppanin tai lahjoittajan osalta vasta silloin, kun kyseinen lahjoittaja on tehnyt päätöksen valittajan toiminnan tukemisen lopettamisesta.

108

Valittajan vahingonkorvauskanne nostettiin 21.12.2020 eli yli viisi vuotta sen jälkeen, kun OLAFin valittajaa koskeva kertomus julkaistiin New Europe ‑sanomalehden internetsivustolla 11.12.2015. Vahingonkorvauskanne on siten katsottava vanhentuneeksi siltä osin kuin se koskee valittajalle aiheutunutta aineellista tai aineetonta vahinkoa, joka on syntynyt ennen 21.12.2015, ja kyseinen kanne on jätettävä tutkimatta siltä osin kuin se koskee tällaisia vahinkoja.

109

Asiakirja-aineistosta ei kuitenkaan ilmene, että OLAFin kertomus ei olisi ollut enää saatavilla New Europe ‑sanomalehden internetsivustolla 21.12.2015 lähtien. Näin ollen ei voida sulkea pois sitä, etteivätkö asiasta kiinnostuneet olisi tutustuneet kyseiseen kertomukseen ensimmäistä kertaa mainitun päivämäärän jälkeen ja muodostaneet siten valittajasta kielteistä mielipidettä, mikä on aiheuttanut valittajalle aineetonta vahinkoa, joka on syntynyt 20.12.2015 jälkeen.

110

Lisäksi on myös mahdollista, että valittajan yhteistyökumppanit tai lahjoittajat ovat siitä päivästä riippumatta, jona ne tutustuivat OLAFin kertomukseen, tehneet päätöksen olla tukematta valittajan toimintaa 20.12.2015 jälkeen, mikä merkitsee sellaista valittajan kärsimää aineellista vahinkoa, joka on syntynyt mainitun päivämäärän jälkeen.

111

Tämän tuomion 109 ja 110 kohdassa tarkoitettujen mahdollisten vahinkojen osalta vanhentumisaika ei ollut päättynyt valittajan nostaessa vahingonkorvauskanteensa. Näin ollen siltä osin kuin vahingonkorvauskanne koskee tällaisten mahdollisten vahinkojen korvaamista, kanne ei ole vanhentunut ja se on tutkittava aineellisesti.

112

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että SEUT 340 artiklan toisen kohdan mukaisen sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntyminen edellyttää tiettyjen edellytysten täyttymistä, joita ovat oikeussäännön, jolla on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, riittävän ilmeinen rikkominen, vahingon todellisuus sekä syy-yhteys toimen antajalla olevan velvollisuuden laiminlyönnin ja vahinkoa kärsineille henkilöille aiheutuneen vahingon välillä (tuomio 18.12.2025, WS ym. v. Frontex (Yhteinen palautusoperaatio), C‑679/23 P, EU:C:2025:976, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

113

Ensiksi mainitusta edellytyksestä on todettava, että riittävän ilmeisen rikkomisen olemassaolo riippuu kyseistä sääntöä rikkoneella unionin toimielimellä, elimellä tai laitoksella olevasta harkintavallasta ja siitä, onko se rikkonut selvällä ja vakavalla tavalla kyseiselle harkintavallalle asetettuja rajoja, kun otetaan huomioon muun muassa mainitun säännön selkeys ja täsmällisyys, siitä mahdollisesti aiheutuvat tulkinta- tai soveltamisvaikeudet ja käsiteltävänä olevan tilanteen monitahoisuus (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2022, IMG v. komissio, C‑619/20 P ja C‑620/20 P, EU:C:2022:722, 146 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

114

Lisäksi siitä kysymyksestä, onko rikotulla oikeussäännöllä tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yksityisten oikeudet syntyvät siten, että ne nimenomaisesti annetaan unionin oikeuden säännöksissä ja määräyksissä, mutta myös siten, että ne johtuvat näissä säännöksissä ja määräyksissä yksityisille, jäsenvaltioille ja unionin toimielimille, elimille ja laitoksille asetetuista, tarkasti määritellyistä positiivisista tai negatiivisista velvoitteista (tuomio 5.3.2024, Kočner v. Europol, C‑755/21 P, EU:C:2024:202, 119 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

115

Näiden velvoitteiden rikkominen voi loukata oikeuksia, jotka on täten implisiittisesti annettu yksityisille kyseisillä unionin oikeuden säännöksillä ja määräyksillä. Kyseisten säännösten ja määräysten täysi tehokkuus ja niiden oikeuksien suoja, joita kyseisillä normeilla on tarkoitus antaa, edellyttävät, että yksityisillä on mahdollisuus saada korvausta (tuomio 5.3.2024, Kočner v. Europol, C‑755/21 P, EU:C:2024:202, 120 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

116

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että vaikka on kiistatonta, että IMG ei ole vastuussa OLAFin kertomuksen vuotamisesta ja että komissio luovutti laillisesti kyseisen kertomuksen ainoastaan Ranskan ja Belgian oikeusviranomaisille, joten ainoastaan komissio tai mainitut oikeusviranomaiset saattoivat olla vastuussa tästä vuodosta, komissio ei ole esittänyt mitään seikkoja, joilla voitaisiin osoittaa, että se oli noudattanut tämän tuomion 86 ja 87 kohdassa mainittuja velvoitteitaan, tai ainakin osoittaa, ettei voida kohtuudella katsoa, että OLAFin kertomuksen vuotaminen olisi peräisin komission omista yksiköistä. Tämän tuomion 93 kohdasta ilmenee näin ollen, että komission on katsottava olevan vastuussa tästä vuodosta.

117

Lisäksi asetuksen N:o 883/2013 10 ja 11 artiklasta sekä tämän tuomion 80–87 kohdassa esitetyistä seikoista ilmenee yhtäältä, että komissio, jonka alaisuudessa OLAF toimii, ei saanut paljastaa OLAFin kertomusta yleisölle eikä sillä ole tältä osin minkäänlaista harkintavaltaa. Näin ollen OLAFin kertomuksen paljastamista, kun kyseinen paljastaminen voidaan mistä tahansa syystä lukea komission syyksi, on pidettävä tämän tuomion 113 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettuna riittävän ilmeisenä sellaisen oikeussäännön rikkomisena, jolla kielletään OLAFin kertomusten luvaton paljastaminen.

118

Tämän tuomion 114 ja 115 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti on toisaalta katsottava, että kyseinen kielto, jolla pyritään suojelemaan yksityisiä OLAFin sellaisen kertomuksen luvattoman paljastamisen kielteisiltä seurauksilta, joka voi sisältää heihin kohdistuvia vahingollisia väitteitä, joita vastaan he eivät pysty puolustautumaan, on oikeussääntö, jolla on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille.

119

Kun otetaan huomioon tämän tuomion 116–118 kohdassa esitetyt seikat, on katsottava, että nyt käsiteltävässä asiassa on näytetty toteen, että komissio on rikkonut sellaista oikeussääntöä riittävän ilmeisellä tavalla, jolla on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille.

120

Näissä olosuhteissa on katsottava, että asianomaisen toimielimen toiminnan lainvastaisuutta koskevan ensimmäisen edellytyksen, jonka täyttyminen on tämän tuomion 112 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti edellytyksenä unionin vastuun syntymiselle, on katsottava täyttyneen nyt käsiteltävässä asiassa, eikä ole tarpeen lausua muista tämän tuomion 25 kohdassa mainituista lainvastaisuuksista, joihin valittaja on vedonnut ja jotka ovat ajalta ennen OLAFin kertomuksen luvatonta paljastamista.

121

Myös näistä edellytyksistä kolmannen eli sen edellytyksen on katsottava täyttyneen, joka koskee syy-yhteyden olemassaoloa yhtäältä kyseisen kertomuksen luvattoman paljastamisen ja toisaalta aineettoman vahingon, joka valittajalle on mahdollisesti aiheutunut kunniansa loukkaamisesta sekä imagonsa ja maineensa vahingoittumisesta niiden henkilöiden silmissä, jotka ovat tutustuneet mainittuun kertomukseen ensimmäistä kertaa 20.12.2015 jälkeen, sekä sen aineellisen vahingon välillä, joka valittajalle on aiheutunut yhteistyökumppaniensa ja lahjoittajiensa mainitun päivämäärän jälkeen mahdollisesti tekemistä päätöksistä olla enää tukematta valittajan toimintaa.

122

Toisesta edellytyksestä, joka koskee väitetyn vahingon todellisuutta, on kuitenkin todettava, että vaikka valittajan vahingonkorvauskanne oli kokonaisuudessaan kirjallisen ja suullisen kontradiktorisen käsittelyn kohteena unionin yleisessä tuomioistuimessa, kyseinen tuomioistuin ei lausunut siitä, oliko vahinko, johon valittaja vetoaa, tosiasiassa syntynyt. Lisäksi unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyn menettelyn asiakirja-aineiston tutkimisen perusteella on selvää, ettei unionin tuomioistuimella ole tällä hetkellä tiedossaan kaikkia tosiseikkoja, jotka olisivat tarpeen, jotta se voisi suorittaa riittävällä varmuudella monitahoisia tosiseikkojen arviointeja, joita kyseisen vahingon olemassaolon ja tarvittaessa sen laajuuden analysointi edellyttää.

123

Asia on näin ollen palautettava unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta tämä voi lausua valittajalle mahdollisesti aiheutuneen aineellisen ja aineettoman vahingon, joka on syntynyt 20.12.2015 jälkeen, olemassaolosta ja tarvittaessa sen laajuudesta.

Oikeudenkäyntikulut

124

Koska asia palautetaan unionin yleiseen tuomioistuimeen, tähän valitukseen liittyvistä oikeudenkäyntikuluista on päätettävä myöhemmin.

1)

Unionin yleisen tuomioistuimen 28.6.2023 tuomio IMG v. komissio (T‑752/20, EU:T:2023:366) kumotaan.

2)

Kanne jätetään tutkimatta siltä osin kuin se koskee valittajalle aiheutunutta aineellista tai aineetonta vahinkoa, joka on syntynyt ennen 21.12.2015.

3)

Asia palautetaan unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta tämä voi ratkaista kanteen siltä osin kuin se koskee valittajalle aiheutunutta aineellista tai aineetonta vahinkoa, joka on syntynyt 21.12.2015 alkaen.

4)

Oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.