I 

Johdanto

1.

Tämä ennakkoratkaisupyyntö koskee keskinäisestä avunannosta Euroopan maatalouden ohjaus- ja tukirahaston rahoitusjärjestelmään kuuluvista toimista aiheutuvien saatavien sekä maatalousmaksujen ja tullien perinnässä 15.3.1976 annetun neuvoston direktiivin 76/308/ETY ( 2 ) 6 artiklan 2 kohdan ja 10 artiklan, luettuna yhdessä 6 artiklan 2 kohdan kanssa, ja keskinäisestä avunannosta tiettyihin maksuihin, tulleihin, veroihin ja muihin toimenpiteisiin liittyvien saatavien perinnässä 26.5.2008 annetun neuvoston direktiivin 2008/55/EY ( 3 ) 10 artiklan tulkintaa.

2.

Ennakkoratkaisupyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat Belgian valtio ja Pantochim SA, selvitystilassa. Ennakkoratkaisukysymykset koskevat lähinnä sitä, voidaanko verosaatava, joka Pantochimilla on Belgian valtioon nähden, kuitata Saksan valtion samaa yhtiötä vastaan esittämästä arvonlisäverosaatavasta. Saksan valtio oli pyytänyt Belgian valtiolta avunantoa direktiivin 76/308, sellaisena kuin se on saatettu osaksi Belgian lainsäädäntöä, perusteella kyseisen velan perimiseksi.

3.

Ennen pääasian tosiseikkojen tarkastelua on tarpeen esittää asian kannalta merkitykselliset oikeussäännöt.

II 

Asiaa koskevat oikeussäännöt

A 

Unionin oikeus

1. 

Direktiivi 76/308

4.

Direktiivin 76/308 alkuperäisen version 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

5.

Direktiivin 76/308 alkuperäisen version 10 artiklassa säädetään seuraavaa:

2. 

Direktiivi 2008/55

6.

Direktiivin 2008/55 johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

7.

Direktiivin 2008/55 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

8.

Direktiivin 2008/55 10 artiklassa säädetään seuraavaa:

3. 

Direktiivi 2010/24/EU

9.

Direktiivi 2008/55 kumottiin 1.1.2012 alkaen keskinäisestä avunannosta veroihin, maksuihin ja muihin toimenpiteisiin liittyvien saatavien perinnässä 16.3.2010 annetun neuvoston direktiivin 2010/24/EU ( 4 ) 29 artiklalla.

10.

Direktiivin 2010/24 10 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

11.

Direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

12.

Direktiivin 2010/24 13 artiklan 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

B 

Belgian oikeus

13.

Keskinäisestä avunannosta tiettyihin maksuihin, tulleihin, veroihin ja muihin toimenpiteisiin liittyvien saatavien perinnässä 20.7.1979 annetun lain (loi du 20 juillet 1979 concernant l’assistance mutuelle en matière de recouvrement des créances relatives à certaines cotisations, droits, taxes et autres mesures, jäljempänä 20.7.1979 annettu laki) 12 §:ssä säädetään seuraavaa:

14.

Saman lain 15 §:ssä säädetään seuraavaa:

15.

27.12.2004 annetun ohjelmalain (loi-programme du 27 décembre 2004) 334 §:ssä, sellaisena kuin sitä sovellettiin 7.1.2009 saakka, säädettiin seuraavaa:

16.

27.12.2004 annetun ohjelmalain 334 §:n 1 momentissa, sellaisena kuin se on muutettuna 22.12.2008 annetun ohjelmalain (loi-programme du 22 décembre 2008) 194 §:llä ja ennen sen muuttamista 25.12.2016 annetulla lailla (loi du 25 décembre 2016), sellaisena kuin se on sovellettavissa tosiseikkoihin 8.1.2009 alkaen, säädetään seuraavaa:

III 

Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset

17.

Pantochim on osakeyhtiö, joka asetettiin selvitystilaan tribunal de commerce de Charleroin (kauppatuomioistuin, Charleroi, Belgia) 26.6.2001 antamalla päätöksellä. Selvitysmenettelyn aikana Pantochim maksoi kokonaan Belgian valtion etuoikeutetun arvonlisäverosaatavan.

18.

Belgian valtio ilmoitti selvitysmenettelyn kuluessa myös 634 275,50 euron suuruisen Saksan valtion arvonlisäverosatavan korkoineen. Tämä nimenomainen arvonlisäverosaatava (jäljempänä Saksan valtion arvonlisäverosaatava) hyväksyttiin luetteloon velallisen varoista ja veloista etuoikeutta vailla olevana velkana. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Saksan valtio pyysi avunantoa direktiivin 76/308, sellaisena kuin se on saatettu osaksi Belgian lainsäädäntöä, perusteella kyseisen arvonlisäverosaatavan perimiseksi.

19.

Käsiteltävänä oleva kysymys tulee esille, koska Pantochimilla on huomattava verosaatava Belgian valtiolta. Kun Belgian valtio ilmoitti aikovansa kuitata verovelkansa Pantochimille Saksan valtion arvonlisäverosaatavasta 27.12.2004 annetun ohjelmalain 334 §:n perusteella, Pantochimin selvitysmiehet nostivat kanteen Belgian valtiota vastaan. Tribunal de première instance du Hainaut, division Mons (alioikeus, Hainaut (Belgia), Monsin istuntopaikka) päätti, ettei Belgian valtiolla ollut oikeutta kuitata kyseistä saamista ja velkaa. Muutoksenhakumenettelyssä Cour d’appel de Mons (ylioikeus, Mons, Belgia) pysytti 27.6.2016 antamallaan tuomiolla kyseisen päätöksen ja velvoitti Belgian valtion maksamaan Pantochimille 502 991,47 euroa korkoineen.

20.

Belgian valtio teki tämän jälkeen kassaatiovalituksen Cour de cassationiin (ylin tuomioistuin, Belgia). Belgian valtio katsoi, että Cour d’appel de Mons oli rikkonut muun muassa direktiivin 76/308 6 artiklan 2 kohtaa estäessään siitä perimästä Saksan valtion saatavaa ikään kuin se olisi sen oma saatava. Belgian valtio ei myöskään katso, että 27.12.2004 annetun ohjelmalain 334 §:n mukainen velkojen kuittaaminen on direktiivin 76/308 10 artiklassa tarkoitettu etuoikeus.

21.

Cour de cassation on tuonut esiin useita Cour d’appel de Monsin esittämiä toteamuksia, jotka Belgian valtio kiistää.

22.

Ensinnäkin Cour d’appel de Mons totesi, että ”ohjelmalain 334 §:llä ei nimenomaisesti suljeta pois siviililain kuittausta koskevia säännöksiä”, joissa vaaditaan ”kahden vastakkaisen velan olemassaoloa – – samoissa rooleissa toimivien samojen henkilöiden välillä”. Cour d’appel de Mons huomautti, että ”vaikka Saksan valtion saatava voidaan periä kuin Belgian valtion oma saatava, se säilyy kyseisen valtion saatavana” sillä seurauksella, että ”lakisääteinen kuittaus ei ole mahdollinen, koska samojen henkilöiden väliset vastakkaiset velat puuttuvat, koska Belgian valtio pyrkii kuittaamaan velkansa [Pantochim-yhtiölle Pantochim-yhtiön] velasta Saksan valtiolle”. Kyseinen tuomioistuin myös totesi, että ”vaikka verotuksellinen kuittaus olisi katsottava sui generis ‑kuittaukseksi”, ohjelmalain 334 §:llä ”ei uloteta kuittausoikeutta muihin kuin Belgian valtion saataviin”.

23.

Toiseksi Cour d’appel de Mons katsoi, että direktiivien säännöksillä ei muuteta edellä mainittua, sillä vaikka ”niiden mukaan saatavat, joiden osalta avunantoa pyydetään, peritään kuin sen valtion saatava, jolle pyyntö osoitetaan, ja samalla tavalla”, ”perittävät saatavat eivät nauti pyynnön kohteena olevan viranomaisen kotipaikkajäsenvaltiossa syntyneiden vastaavien saatavien etuoikeuksia, ellei siitä säädetä kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä tai määrätä pyynnön esittäneen valtion ja pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion välisessä sopimuksessa”. Cour d’appel de Mons lisäsi, että ”koska käsitettä ’etuoikeus’ ei ole määritelty direktiivissä, se on ymmärrettävä sen tavanomaisessa merkityksessä eli eduksi tai erioikeudeksi”.

24.

Tässä tilanteessa Cour de cassation päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

IV 

Asian käsittely unionin tuomioistuimessa

25.

Kirjallisia huomautuksia esittivät Pantochim, Belgian ja Espanjan hallitukset sekä Euroopan komissio. Unionin tuomioistuin päätti antaa tuomion pitämättä suullista käsittelyä.

V 

Asian tarkastelu

A 

Alustavat huomautukset

26.

Unionin tuomioistuimelle esittämissään kysymyksissä Cour de cassation viittaa tiettyihin direktiivin 76/308 ja direktiivin 2008/55 säännöksiin. Niissä ei viitata direktiiviin 2010/24. Ennen ennakkoratkaisukysymysten tutkimista on nähdäkseni tarpeen määrittää, mitä direktiiviä voidaan soveltaa ajallisesti. Tämä on tärkeää, koska direktiivin 76/308 6 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan, direktiivin 2008/55 6 artiklan toisen kohdan ja direktiivin 2010/24 10 artiklan 1 kohdan sekä direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan sanamuodossa on tiettyjä eroja, vaikka niiden soveltamisala onkin tietysti samanlainen. Samaa ei kuitenkaan voida sanoa direktiivin 76/308 10 artiklasta, ( 5 ) direktiivin 2008/55 10 artiklasta eikä direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannesta alakohdasta. ( 6 )

27.

Unionin tuomioistuin totesi 1.7.2004 antamansa tuomion Tsapalos ja Diamantakis (C-361/02 ja C-362/02, EU:C:2004:401) 20 kohdassa, että koska direktiivissä 76/308 säännellään yksinomaan toisessa jäsenvaltiossa syntyneiden tiettyjen saatavaryhmien hyväksymistä ja täytäntöönpanoa ilman, että siinä olisi annettu sääntöjä niiden syntymisestä ja laajuudesta, on todettava, että tämän direktiivin säännöksiä on pidettävä menettelysäännöksinä. Tämä unionin tuomioistuimen toteamus pätee mielestäni myös direktiiviin 2008/55 ja direktiiviin 2010/24.

28.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan menettelysäännösten katsotaan yleensä soveltuvan kaikkiin niiden voimaantulohetkellä vireillä oleviin asioihin, toisin kuin aineellisten säännösten, joiden ei tavallisesti tulkita koskevan ennen niiden voimaantuloa syntyneitä tilanteita. ( 7 )

29.

Direktiivin 2010/24 29 artiklassa säädetään, että direktiivi 2008/55 kumotaan 1.1.2012 alkaen ja että viittauksia kumottuun direktiiviin pidetään viittauksina direktiiviin 2010/24. ( 8 ) Direktiiviin 2010/24 ei sisälly siirtymäsäännöksiä.

30.

Katson näin ollen, että ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa parhaillaan vireillä olevaan asiaan sovelletaan direktiiviä 2010/24 eikä direktiiviä 76/308 tai direktiiviä 2008/55.

B 

Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys

31.

Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta – jossa säädetään, että ”saatavia, joiden osalta on esitetty perintäpyyntö, on – – kohdeltava siten kuin ne olisivat pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saatavia” – ymmärrettävä siten, että pyynnön esittäneen jäsenvaltion (tässä Saksan) saatava saa pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion (tässä Belgian) saatavan aseman.

32.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan direktiivissä 76/308 vahvistetaan yhteiset säännöt keskinäisestä avunannosta tiettyihin tulleihin, maksuihin ja veroihin liittyvien saatavien perinnän varmistamiseksi. ( 9 ) Tämä toteamus pätee myös direktiiviin 2010/24. ( 10 ) Direktiivin 2010/24 tarkoituksena on nimittäin laajentaa direktiivillä 2008/55 kodifioidun direktiivin 76/308 soveltamisala saataviin, joita se ei aiemmin kattanut, jäsenvaltioiden taloudellisten etujen ja sisämarkkinoiden neutraliteetin turvaamiseksi paremmin. Direktiivillä 2010/24 pyritään siten yleisesti tehostamaan ja helpottamaan käytännössä perintää koskevaa keskinäistä avunantoa, jotta avunantopyyntöjen kasvavasta määrästä kyettäisiin selviytymään. ( 11 )

33.

Direktiivin 2010/24 1 artiklassa säädetään, että direktiivissä vahvistetaan säännöt, joiden mukaisesti jäsenvaltioiden on annettava apua 2 artiklassa tarkoitettujen, toisessa jäsenvaltiossa syntyneiden saatavien perimiseksi jäsenvaltiossa. Direktiivin 2010/24 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan avunantopyyntö voidaan esittää muun muassa kaikenlaisten jäsenvaltion kantamien taikka sen tai unionin puolesta kannettavien verojen ja maksujen perimiseksi. ( 12 ) Direktiivin 2010/24 10 artiklan 1 kohdan mukaan pyynnön vastaanottavan viranomaisen on avunantoa pyytävän viranomaisen pyynnöstä perittävä saatavat, joita koskee asiakirja, joka mahdollistaa täytäntöönpanon avunantoa pyytävässä jäsenvaltiossa.

34.

Unionin tuomioistuin totesi 26.4.2018 antamansa tuomion Donnellan (C‑34/17, EU:C:2018:282) 48 kohdassa, että ”direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan mukaan saatavaa, jonka osalta on esitetty perintäpyyntö, on perinnän suorittamiseksi pyynnön vastaanottaneessa jäsenvaltiossa kohdeltava siten kuin se olisi pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion saatava, ja näin tämä jäsenvaltio saadaan käyttämään toimivaltuuksia ja soveltamaan menettelyjä, joista säädetään lailla, asetuksilla tai hallinnollisilla määräyksillä, joita sen oikeusjärjestyksessä sovelletaan samanlaisiin tai samankaltaisiin veroihin tai maksuihin”. ( 13 )

35.

On kuitenkin tärkeää korostaa näiden 26.4.2018 annetussa tuomiossa Donnellan (C-34/17, EU:C:2018:282) esitettyjen toteamusten rajoja. Tuomion sanamuodosta ilmenee, että unionin tuomioistuin viittasi tässä yhteydessä pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion menettelyllisiin velvoitteisiin. Katson näin ollen, että vaikka direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa edellytetään, että pyynnön esittäneen jäsenvaltion saatavia on menettelyllisestä näkökulmasta kohdeltava siten kuin ne olisivat ( 14 ) pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion saatavia, tämän rinnastussäännöksen soveltamisala ei kuitenkaan ole rajaton. Kyseinen saatava ei etenkään saa aineellisoikeudellisesta näkökulmasta sellaisen saatavan asemaa, jotka pyynnön vastaanottanut jäsenvaltio voisi vaatia.

36.

Tämä käy selvästi ilmi itse 13 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ja asiayhteydestä. Siten esimerkiksi direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa säädetään, että ”pyynnön vastaanottava jäsenvaltio ei ole velvollinen myöntämään muiden jäsenvaltioiden saataville etuoikeuksia, jotka myönnetään kyseisessä jäsenvaltiossa syntyville samankaltaisille saataville, ellei asianomaisten jäsenvaltioiden välillä toisin sovita tai ellei pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännössä toisin säädetä”. ( 15 ) Tämä itsessään riittää osoittamaan, että pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion saatavia kohdellaan täysin erilaisina ja erillisinä pyynnön esittäneen jäsenvaltion saataviin nähden. Omalla tavallaan se myös osoittaa direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan saatavien rinnastamista koskevan säännöksen rajat, koska jos pyynnön esittäneen jäsenvaltion saatavaa olisi todellakin kohdeltava tässä tarkoituksessa olennaisin osin täysin samalla tavalla kuin pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion saatavaa, saman kohdan kolmas alakohta olisi ollut jokseenkin hyödytön ja tarpeeton.

37.

Direktiivin 2010/24 vaikutuksena on nähdäkseni näin ollen se, että pyynnön vastaanottanut jäsenvaltio toimii eräänlaisena edustajana pyynnön esittäneen jäsenvaltion puolesta viimeksi mainitun saatavan täytäntöön panemiseksi. ( 16 ) Jos saatavaa ei kuitenkaan ole nimenomaisesti siirretty pyynnön vastaanottaneelle jäsenvaltiolle – eikä näin ole väitetty tapahtuneen käsiteltävässä asiassa –, saatava säilyy pyynnön esittävän jäsenvaltion saatavana. ( 17 )

38.

On nimittäin muistutettava, että direktiivin 2010/24 1 artiklan mukaisesti pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion tehtävänä on antaa apua pyynnön esittäneelle jäsenvaltiolle viimeksi mainitun saatavan perimiseksi. Yhdyn siten Espanjan hallituksen väitteeseen, ( 18 ) jonka mukaan pyynnön esittäneen jäsenvaltion saatavaa ei voida rinnastaa pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion saatavaan ja pyynnön esittäneen jäsenvaltion saatava ei saa pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion saatavan asemaa. ( 19 )

39.

Tältä osin unionin tuomioistuin on 14.3.2019 antamansa tuomion Metirato (C-695/17, EU:C:2019:209) 40 kohdassa äskettäin todennut, että ”koska direktiivissä 2010/24 ei ole säännöksiä siitä, millä tavoin pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion on säilytettävä perityt määrät ennen niiden siirtämistä avunantoa pyytäneelle jäsenvaltiolle, tämä kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan, kunhan velvollisuutta siirtää perityt määrät niille kertyneine korkoineen noudatetaan”. ( 20 )

40.

Edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäistä alakohtaa, jonka mukaan ”saatavia, joiden osalta on esitetty perintäpyyntö, on – – kohdeltava siten kuin ne olisivat pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saatavia”, on tulkittava yksinkertaisesti siten, että viimeksi mainitun jäsenvaltion on käytettävä samanlaisiin tai samankaltaisiin veroihin tai maksuihin liittyviin saataviin sovellettavissa pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion laeissa, asetuksissa tai hallinnollisissa määräyksissä annettua toimivaltaa ja niissä säädettyjä menettelyjä. Sekä direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisen että kolmannen alakohdan perusteella on selvää, että pyynnön esittävän jäsenvaltion saatava ei kuitenkaan saa tässä tarkoituksessa pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion aineellisoikeudellisen saatavan asemaa.

C 

Toinen ennakkoratkaisukysymys

41.

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta lähinnä määrittämään, onko direktiivin 76/308 10 artiklassa ja direktiivin 2008/55 10 artiklassa tarkoitetulla käsitteellä ’etuoikeus’ ymmärrettävä tarkoitetun saatavaan liittyvää parempaa oikeutta maksuun, joka antaa sille oikeuden etusijaan muihin saataviin nähden saatavien kilpailutilanteessa, vai mitä tahansa järjestelmää, jonka vaikutuksena on saatavan suosiminen maksun saamisessa saatavien kilpailutilanteessa.

42.

Kuten edellä tämän ratkaisuehdotuksen 30 kohdassa totesin, ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa parhaillaan vireillä olevaan menettelyyn sovelletaan nähdäkseni direktiiviä 2010/24 eikä direktiiviä 76/308 tai direktiiviä 2008/55. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää siten tulkitsemaan direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmatta alakohtaa. Tältä osin se tiedustelee, onko käsitteellä ”etuoikeus” ymmärrettävä tarkoitetun saatavaan liittyvää parempaa oikeutta maksuun, joka antaa sille oikeuden etusijaan muihin saataviin nähden saatavien kilpailutilanteessa, vai mitä tahansa järjestelmää, jonka vaikutuksena on saatavan suosiminen maksun saamisessa saatavien kilpailutilanteessa. Tämän kysymyksen muodollisesta sanamuodosta huolimatta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei nähdäkseni ole ilmoittanut, miten nämä kaksi vaihtoehtoa eroavat käytännössä sen oikeusjärjestelmässä.

43.

Tutkin näin ollen tätä kysymystä jossain määrin abstraktisti keskittyen itse direktiivissä käytettyyn kieleen.

44.

On syytä huomata, että direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan englanninkielisessä versiossa ei viitata käsitteeseen ”privilege”. ( 21 ) Sen sijaan siinä säädetään, että pyynnön vastaanottava jäsenvaltio ei ole velvollinen myöntämään muiden jäsenvaltioiden saataville etuoikeuksia (preferences), ( 22 ) jotka myönnetään kyseisessä jäsenvaltiossa syntyville samankaltaisille saataville, ellei asianomaisten jäsenvaltioiden välillä toisin sovita tai ellei pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännössä toisin säädetä. ( 23 )

45.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden yhdenmukainen tulkinnan tarve ja yhdenvertaisuusperiaate edellyttävät, että unionin oikeuden sellaisen säännöksen sanamuotoa, joka ei sisällä nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen säännöksen sisällön ja ulottuvuuden määrittämiseksi, on tavallisesti tulkittava itsenäisesti ja yhdenmukaisesti, ja tässä tulkinnassa on otettava huomioon säännöksen asiayhteys ja kyseisellä säännöstöllä tavoiteltu päämäärä. ( 24 ) Lisäksi, koska etuoikeuksien käsitettä (ks. vastaavasti ranskan ”privilèges” ( 25 )) ei määritellä direktiivissä 2010/24, sen merkityssisältö ja ulottuvuus on määriteltävä ottamalla huomioon se yleinen asiayhteys, ( 26 ) jossa sitä käytetään, ja sen merkitys yleiskielessä. ( 27 )

46.

Käsitettä ”etuoikeuksia” (englanniksi ”preferences”), jota käytetään ainoastaan direktiivin 2010/24 johdanto-osan 14 perustelukappaleessa ja 13 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa (niiden englanninkielisessä versiossa), ei määritellä kyseisessä direktiivissä, eikä tämän käsitteen määrittelemiseksi viitata jäsenvaltioiden lainsäädäntöön. Direktiivin 2010/24 johdanto-osan 14 perustelukappaleessa todetaan lähinnä, että pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion sen toimivallan käyttöä, josta säädetään sen omissa samoihin tai samankaltaisiin veroihin tai maksuihin liittyviin saataviin sovellettavissa kansallisissa laeissa, ”ei pääsääntöisesti pitäisi soveltaa pyynnön vastaanottavassa jäsenvaltiossa syntyneiden saatavien etuoikeuksiin. Etuoikeuksien ulottaminen koskemaan muiden jäsenvaltioiden saatavia olisi kuitenkin tehtävä mahdolliseksi kyseessä olevien jäsenvaltioiden välisen sopimuksen perusteella”. ( 28 )

47.

Direktiivin 2010/24 13 artiklan otsikko on ”Perintäpyynnön paneminen täytäntöön”. Sen ensimmäisessä alakohdassa säädetään lähinnä, että pyynnön vastaanottavan viranomaisen on käytettävä pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion laeissa, asetuksissa tai hallinnollisissa määräyksissä annettua toimivaltaa ja niissä säädettyjä menettelyjä perintäpyynnön kohteena olevien saatavien perimiseksi. Tällaisia saatavia on kohdeltava siten kuin ne olisivat pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saatavia, jollei kyseisessä direktiivissä toisin säädetä.

48.

Direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmatta alakohtaa ei mielestäni ole laadittu poikkeuksena saman kohdan ensimmäisestä alakohdasta: siinä viitataan pikemminkin johonkin perintäpyynnön täytäntöönpanoon sovellettavista toimivallasta ja menettelyistä erilliseen seikkaan. Kun otetaan huomioon kyseisen säännöksen yleinen asiayhteys ja sanamuoto, se kattaa nähdäkseni tietyissä olosuhteissa lisäoikeuksia tai ‑etuuksia, jotka myönnetään pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saatavien täytäntöönpanon osalta pyynnön esittävän jäsenvaltion saataville, direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen toimivallan ja menettelyjen lisäksi ja niitä laajemmin. Kuten olen jo huomauttanut, kaikki tämä vahvistaa sitä ensimmäisen kysymyksen osalta tehtyä päätelmää, että pyynnön esittävän jäsenvaltion saatavaa ei pidä kohdella aineellisoikeudellisesta näkökulmasta ikään kuin se olisi pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saatava, koska – toistan – kaikki tämä olisi tarpeetonta, jos saatavalla olisi tämä aineellisoikeudellinen asema.

49.

Kun otetaan huomioon laaja ja täsmentämätön tapa, jolla käsitettä ”etuoikeuksia” käytetään direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa, kyseisellä käsitteellä tarkoitetaan nähdäkseni mitä tahansa mekanismia, joka saatavien kilpailutilanteessa johtaa pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saatavan etuoikeutettuun maksamiseen. Tähän sisältyisivät – joskaan eivät ainoastaan – etuoikeudet (preferential rights) tai etusijaoikeudet (priority rights), jotka myönnetään pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saataville niiden maksamis- tai etusijajärjestyksen osalta ottaen huomioon kyseisen jäsenvaltion maksukyvyttömyysjärjestelmä. ( 29 ) Näin ollen pyynnön vastaanottava jäsenvaltio voi – mutta sillä ei ole velvoitetta – myöntää tällaisia etu- tai etusijaoikeuksia pyynnön esittävän jäsenvaltion saatavien osalta direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa säädetyllä tavalla. ( 30 )

D 

Kolmas ennakkoratkaisukysymys

50.

Tällä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko mahdollisuus kuitata saatavia saatavien kilpailutilanteessa 27.12.2004 annetun ohjelmalain 334 §:n tai 22.12.2008 annetun ohjelmalain 194 §:n kaltaisessa kansallisessa säännöksessä säädettyjen edellytysten mukaisesti katsottava direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa tarkoitetuksi etuoikeudeksi.

51.

Kuten komissio totesi kirjallisissa huomautuksissaan, yleinen toimivalta kuitata keskinäisiä tai vastakkaisia saatavia on osa toimivaltuuksia ja menettelyjä, joita saatavien perintää koskevan kansallisen lainsäädännön nojalla on käytettävissä. Tätä kuittausta koskevaa toimivaltaa sovelletaan paitsi pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion (tässä Belgian valtion) saataviin myös muiden velkojien saataviin, jos on olemassa keskinäisiä tai vastakkaisia saatavia. ( 31 ) Katson näin ollen, että toimivalta kuitata keskinäisiä tai vastakkaisia saatavia kuuluu lähtökohtaisesti direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan soveltamisalaan. ( 32 ) Siten esimerkiksi, jos Pantochimilla ja Saksan valtiolla on keskinäisiä tai vastakkaisia saatavia, ne voitaisiin lähtökohtaisesti – kunhan tämä ja kaikki muut Belgian lainsäädännössä asetetut edellytykset täyttyvät – kuitata keskenään.

52.

Ennakkoratkaisupyynnössä ei ehkä selvennetä riittävästi, poikkeaako 27.12.2004 annetun ohjelmalain 334 § tai 22.12.2008 annetun ohjelmalain 334 § Belgian siviililaissa säädetyistä yleisistä kuittaussäännöistä. Jollei kansallisen tuomioistuimen selvityksistä muuta johdu, näissä yleisissä säännöissä ilmeisestikin edellytetään samassa ominaisuudessa toimivien samojen henkilöiden keskinäisten tai vastakkaisten saatavien olemassaoloa. On siten epäselvää, kohdellaanko pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion (tässä Belgian valtion) saatavia, jotka kuuluvat direktiivin 2010/24 2 artiklan soveltamisalaan, eri tavalla kuin muiden velkojien saatavia kuittaussääntöjä sovellettaessa.

53.

Ennakkoratkaisupyynnössä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin nimittäin lainasi otteita Cour d’appel de Monsin 27.6.2016 antamasta tuomiosta, jossa todettiin, ettei 27.12.2004 annettu ohjelmalaki sen enempää kuin 22.12.2008 annettu ohjelmalakikaan poikkea Belgian siviililaissa säädetyistä yleisistä kuittaussäännöistä, joissa, kuten olen jo todennut, edellytetään samojen henkilöiden keskinäisiä saatavia. Lisäksi Cour d’appel de Monsin mukaan on niin, että vaikka Saksan valtion saatava voitaisiin periä Belgian valtion saatavana, se on edelleen Saksan valtion saatava, eikä kuittausta voida keskinäisten velkojen puuttuessa suorittaa.

54.

Ennakkoratkaisupyynnössään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lainasi myös tiettyjä perusteluja, jotka Belgian valtio oli esittänyt siinä vireillä olevassa muutoksenhakumenettelyssä. Tältä osin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin totesi Belgian valtion väittäneen, että 27.12.2004 annetussa ohjelmalaissa ja 22.12.2008 annetussa ohjelmalaissa säädetään kuittausta koskevasta sui generis ‑järjestelmästä, joka ei edellytä velkojen ja saatavien vastakkaisuutta verotusasioissa. Belgian valtion mukaan kuittaus on siten sallittua tällaisten saatavien osalta, joista on esitetty perintäpyyntö direktiivin 2010/24 mukaisesti.

55.

Unionin tuomioistuimelle toimittamissaan kirjallisissa huomautuksissa Belgian hallitus väittää, ettei kolmatta ennakkoratkaisukysymystä voida ottaa tutkittavaksi, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole selittänyt Belgian siviililakiin sisältyviä kuittaussääntöjä eikä 27.12.2004 annetussa ohjelmalaissa ja 22.12.2008 annetussa ohjelmalaissa säädettyä kuittausmekanismia.

56.

Minun on yhdyttävä tähän väitteeseen, joskaan ei täysin varauksetta. Koska ennakkoratkaisupyynnössä ei varsinaisesti selitetä eikä unionin tuomioistuimen asiakirja-aineistosta ilmene, miten tämä väitetty sui generis ‑mekanismi toimii ja eroaako se Belgian siviililaissa säädetyistä yleisistä kuittaussäännöistä ja jos, niin missä määrin, en voi arvioida mielekkäällä tavalla sitä, kuuluuko tämä mekanismi direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäiseen alakohtaan sisältyvään käsitteeseen ”toimivaltaa ja – – menettelyjä” vai muodostaako se sen sijaan saman kohdan kolmannessa alakohdassa tarkoitetun etuoikeuden.

57.

Belgian hallitus väittää, toissijaisesti tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista koskevaan väitteeseensä nähden, että sui generis ‑mekanismilla pelkästään yksinkertaistetaan perintämenettelyä ja ettei sitä pitäisi näin ollen pitää etuoikeutena.

58.

Jos unionin tuomioistuin katsoo, että kolmas kysymys voidaan ottaa tutkittavaksi, ja jos, kuten Belgian hallitus väittää, kyseessä olevalla mekanismilla pelkästään yksinkertaistetaan perintämenettelyä eikä siinä myönnetä etu- tai etusijaoikeuksia Belgian valtion saatavien maksamis- tai etusijajärjestyksen osalta tai muutoin suosita Belgian valtiota velkojana, siinä tilanteessa ( 33 ) tämä mekanismi kuuluu nähdäkseni direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuihin toimivaltaan ja menettelyihin.

59.

Kaikki tämä tarkoittaa, että jäsenvaltion olisi mahdollista säätää kansallisissa velan perintää koskevissa säännöissään yleisestä kuittausta koskevasta toimivallasta kaikkien velkojen osalta ja luopua vastavuoroisuusedellytyksestä velkojan henkilöllisyydestä riippumatta. Jos 27.12.2004 annetulla ohjelmalailla ja 22.12.2008 annetulla ohjelmalailla nimittäin olisi tällainen vaikutus – asia, jonka arvioiminen ja ratkaiseminen kuuluvat täysin kansallisille tuomioistuimille –, tätä tehostettua kuittaustoimivaltaa olisi pidettävä osana tavanomaista toimivaltaa ja tavanomaisia menettelyjä, joista kansallisessa lainsäädännössä säädetään maksukyvyttömyyden osalta direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetyllä tavalla.

60.

Toisaalta voidaan huomauttaa, että komission mukaan kyseessä olevassa mekanismissa myönnetään ilmeisestikin Belgian valtiolle maksamista koskeva etuoikeus, joka poikkeaa tavanomaisista kuittaussäännöistä, ja tällaisena sitä olisi näin ollen pidettävä direktiivin 2010/34 13 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa tarkoitettuna etuoikeutena. ( 34 ) Vaikka onkin valitettavaa, että asiaa on käsiteltävä pelkän hypoteesin perusteella, katson, että jos 27.12.2004 annetun ohjelmalain ja 22.12.2008 annetun ohjelmalain vaikutuksesta Belgian valtiolle myönnettiin kuittausta koskeva etuoikeus tai laajempi oikeus, jota muilla velkojilla ei ollut, luopumalla velan vastavuoroisuusedellytyksestä, kyse on direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa tarkoitetusta etuoikeudesta.

61.

Tietysti, vaikka asia olisikin näin, tämä sinänsä ei muuttaisi mitään, koska on muistutettava, että direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa säädetään myös, että pyynnön vastaanottavat jäsenvaltiot eivät ole velvollisia myöntämään tällaisia etuoikeuksia pyynnön esittävän jäsenvaltion samankaltaisille saataville, ellei asianomaisten jäsenvaltioiden välillä nimenomaisesti toisin sovita tai ellei tällaisista pyynnön esittävän jäsenvaltion saatavia koskevista etuoikeuksista säädetä pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädännössä.

62.

Jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen selvityksistä muuta johdu, unionin tuomioistuimen asiakirja-aineiston ja etenkin 20.7.1979 annetun lain 15 §:n ( 35 ) perusteella vaikuttaa siltä, että Belgian oikeusjärjestelmässä pyynnön esittävän jäsenvaltion saataville ei tosiasiallisesti myönnetä mitään tällaista etuoikeutta. ( 36 )

63.

Lisäksi, koska direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmanteen alakohtaan ei sisälly tällaista sanamuotoa, sillä ei, samaan tapaan kuin ensimmäisellä alakohdalla, muuteta pyynnön esittävän jäsenvaltion saatavan asemaa, tai se ei johda pyynnön esittävän jäsenvaltion saatavan siirtymiseen pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saatavaksi. Tästä näin ollen seuraa, etteivät tällaiset etuoikeudet voi johtaa siihen, että pyynnön esittävän jäsenvaltion saatava saa pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion saatavan aseman. Totean myös selvyyden vuoksi, että kun otetaan huomioon direktiivin 2010/24 tavoite, joka on varmistaa muun muassa, että pyynnön vastaanottava jäsenvaltio antaa apua pyynnön esittävälle jäsenvaltiolle viimeksi mainitun saatavien perimiseksi, direktiivin 2010/24 13 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan mukaisesta etuoikeuksien myöntämisestä on koiduttava pyynnön esittävälle jäsenvaltiolle hyötyä eikä haittaa.

VI 

Ratkaisuehdotus

64.

Ehdotan näin ollen, että Cour de cassationin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin vastataan seuraavasti: