Kun Tubacexilla oli ollut pitkään huomattavia taloudellisia vaikeuksia, se julistettiin kesäkuussa 1992 tätä koskevien Espanjan säännösten mukaisesti väliaikaisesti maksukyvyttömäksi ja sitä koskeva yrityssaneerausmenettely aloitettiin.

Lokakuussa 1993 tämä yrityssaneerausmenettely päätettiin velkojien kanssa tehdyn sopimuksen perusteella; sopimuksen mukaan velat maksettiin vaihtovelkakirjalainalla.

Tällaiset sopimukset perustuvat Ley General de la Seguridad Socialin (yleinen sosiaaliturvalaki) 20 §:ään, jossa säädetään seuraavaa:

1.Maksamatta jääneiden sosiaalivakuutusmaksujen ja niiden korotusten osalta voidaan myöntää maksunlykkäyksiä tai maksu voidaan jakaa maksueriin.

— —

Tesorería General de la Seguridad Social teki 25.3.1994 Tubacexin kanssa ja 2.4.1994 Acería de Alavan kanssa sopimukset sen niiltä olevien saamisten takaisinperimiseksi. Näissä sopimuksissa sopimuspuolet sopivat maksujen lykkäämisestä ja jakamisesta eriin edellä mainitun kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Molempien sopimusten mukaan takaisinmaksettavalle määrälle oli maksettava yhdeksän prosentin korkoa.

Ensimmäisen sopimuksen mukaan Acería de Álavan oli maksettava 274409604 ESP, joka oli tarkoitus maksaa progressiivisesti kasvavissa erissä viiden vuoden kuluessa, ja 51 prosenttia oli maksettava viidentenä vuonna. Tubacexin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan lykkäys koski 1409957329 ESP:n määrää ja maksuehdot vastasivat niitä, joita sovellettiin Acería de Álavaan.

Espanjan kuningaskunnan toimenpiteet Compañía Española de Tubos por Extrusion SA:n, jäljempänä Tubacex, ja Acería de Álavan hyväksi sisälsivät tukea, joka myönnettiin laittomasti ja joka perustamissopimuksen 92 artiklan ja päätöksen N:o 3855/91/EHTY mukaan ei sovellu yhteis-markkinoille, koska lainasta peritty korko oli alempi kuin vastaava markkinakorko. Päätös koskee seuraavia järjestelyjä:

Lisäksi päätöksen 2 artiklassa määrätään, että Espanja poistaa 1 artiklassa mainituista järjestelyistä tuet perimällä ne takaisin tai käyttämällä tavanomaisia markkinakorkoja siitä hetkestä lähtien, jolloin FOGASA alun perin myönsi lainat tai sosiaaliturvarahaston lainan uudelleenjärjestelystä maksujen keskeytyksen jälkeen sovittiin, ja perii takaisin määrän, joka vastaa markkinakoron ja tuen lakkaamiseen asti tosiasiallisesti perityn koron välistä erotusta — —.

Espanjan kuningaskunta on riitauttanut tämän päätöksen nyt käsiteltävänä olevalla kanteellaan. Erityisesti se katsoo virheellisiksi ne komission päätelmät, joiden mukaan Fogasán saamisten takaisinmaksua koskevia ehtoja ja kyseisten yritysten sosiaalivakuutusmaksujen lykkäyksiä oli pidettävä valtiontukena.

Espanjan hallitus väittää siis lähinnä, että komissio on rikkonut 118 artiklaa, kun se on pitänyt valtiontukena toimia, jotka on päin vastoin ymmärrettävä sosiaaliturvan alaan kuuluviksi. Tämä perustelu ei kuitenkaan vakuuta minua. Kuten komissio on osuvasti todennut kirjelmissään, päätöksessä ei ole pidetty valtiontukena Fogasan ja TGSS:n toimia sinänsä vaan niitä ehtoja, joita sovellettiin kyseisten yritysten velkojen maksamiseen Fogasalle ja TGSS:lle, ja tarkemmin ottaen sitä, että näille erille on pitänyt maksaa ainoastaan laillista korkoa eikä siis markkinakorkoa. Toisin sanoen, kuten komissio on todennut, sitä, että Fogasa on maksanut työntekijöiden palkkasaatavat, ja velkojen uudelleenjärjestelyä TGSS:n kanssa ei sinänsä ole pidetty valtiontukena. Tukena on sitä vastoin pidettävä sitä, että vaikka kyseisillä yrityksillä on velvollisuus maksaa lykätyt ja eriin jaetut määrät näille sosiaaliturvaelimille, näitä yrityksiä suositaan niin, että ne joutuvat maksamaan markkinakoron sijasta sitä edullisempaa laillista korkoa.

Näin ollen riidanalaisella päätöksellä ei rikota 118 artiklaa: päätöksessä ei kyseenalaisteta Fogasán ja TGSS:n toimia eikä puututa näiden elinten sosiaalisen tehtävän hoitamiseen, vaan päätöksen kohteena ovat näiden elinten ja yritysten väliset taloudelliset suhteet. Toisaalta yhteisöjen tuomioistuin on jo todennut, että valtiontukena voidaan pitää sosiaaliturva-alaan kuuluvia kansallisia toimenpiteitä. Oikeuskäytännössä on nimittäin vakiintuneesti todettu, että 92 artiklan 1 kohdassa ei tehdä eroa valtioiden toimenpiteiden syiden tai tavoitteiden perusteella vaan niiden vaikutusten perusteella (asia 173/73, Italia v. komissio, tuomio 2.7.1974, Kok. 1974, s. 709,27 kohta) — — toimenpiteitä ei voida jättää katsomatta perustamissopimuksen 92 artiklassa tarkoitetuksi tueksi suoraan yksinomaan sillä perusteella, että toimenpiteet ovat luonteeltaan sosiaalisia.

Ks. asia C-241/94, Ranska v. komissio, tuomio 26.9.1996 (Kok. 1996, s. I-4551, 20 ja 21 kohta).

Myöskään tämä näkemys ei vaikuta vakuuttavalta. On riidatonta, etteivät yleisesti sovellettavat toimenpiteet kuulu 92 artiklan soveltamisalaan. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä on kuitenkin todettu, että myös sellaiset toimet, jotka vaikuttavat ensi näkemältä olevan kaikkiin yrityksiin sovellettavia, voivat olla tietyllä tavalla valikoivia, minkä vuoksi on katsottava, että niillä pyritään suosimaan tiettyjä yrityksiä tai tuotannonaloja. Näin on erityisesti silloin, kun viranomaisilla on yleistä sääntöä soveltaessaan tiettyä harkintavaltaa päätöksenteossaan. Asiassa Ranska vastaan komissio antamassaan tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että riidanalaisen kansallisen järjestelmän perusteella tietyt yritykset voivat päästä edullisempaan asemaan kuin muut yritykset — — ja järjestelmä voi siten täyttää perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun tuen edellytykset, koska kyseessä olevalla kansallisella laitoksella oli harkintavaltaa, jonka perusteella se voi mukauttaa taloudellisia toimenpiteitä eri seikkojen perusteella — —

Ks. asia C-241/94, 24 kohta. Tuomiossaan yhteisöjen tuomioistuin totesi, että kyseisellä kansallisella toimielimellä oli — — vapaa harkintavalta, jonka perusteella se voi mukauttaa taloudellisia toimenpiteitä eri seikkojen osalta, kuten esimerkiksi edunsaajien valinnan sekä taloudellisten toimenpiteiden suuruuden ja edellytysten osalta (23 kohta).

Näin ollen tämän oikeuskäytännön valossa siinä tapauksessa, että viranomaisilla on harkintavaltaa, kyseessä ei voi olla yleisesti sovellettava toimenpide. Kuten komissio on todennut, myös nyt esillä olevassa asiassa viranomaisilla on ollut harkintavaltaa. Tämä ilmenee suoraan siitä lainsäädännöstä, joka koskee Fogasan ja TGSS:n toimintaa. Edellä mainitussa 20.8.1995 tehdyssä työ- ja sosiaaliministerin päätöksessä säädetään tosin Fogasán osalta tietyistä yleisistä kriteereistä, mutta samalla siinä täsmennetään, että näiden kriteerien soveltamisessa Fogasalla on oltava siinä määrin harkintavaltaa, että se voi ottaa huomioon kunkin yksittäistapauksen erityispiirteet. Lisäksi päätöksen 2 §:n 1 momentissa vahvistetaan maksunlykkäyksiin ja maksueriin jakamiseen sovellettavat enimmäisajat, joten Fogasalla on harkintavaltaa päättäessään siitä, kuinka pitkä kyseinen määräaika on yksittäistapauksessa. Lisäksi Fogasán harkintavaltaa kuvastaa vakuuksia koskeva päätöksen 3 §, jonka mukaan vakuuden on oltava riittäväksi katsottu. Lopuksi Fogasa voi päätöksen 6 §:n 3 momentin mukaan hylätä sille tehdyt hakemukset, jotka koskevat maksun-lykkäyksiä ja maksueriin jakamista. TGSS:n osalta on puolestaan todettava, että lainsäädännössä annetaan TGSS:lle nimenomaisesti harkintavaltaa. Kyseisen kuninkaan asetuksen 39 §:n (jonka otsikkona on Viranomaisen harkintavalta) 1 momentissa säädetään, että — — maksunlykkäyksistä — — tehtävä päätös on harkinnanvarainen.

Kursivointi tässä.

Siten Fogasalla ja TGSSdlä on kyseisten päätösten osalta harkintavaltaa; harkintavaltaa ei tietenkään ole korkokannan vahvistamisen osalta, sillä korkokantana on laillinen korko, vaan toimien konkreettisten yksityiskohtien määrittämisen osalta. Tämä on yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan riittävä peruste sille, että kyseessä ei voida katsoa olevan sellaisten yleisesti sovellettavien toimenpiteiden, jotka jäävät 92 artiklan 1 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle.

Espanjan hallitus on myös esittänyt, että komissio on muuttanut kantaansa toimenpiteiden luokittelun osalta: aluksi komissio katsoi, että laillisen koron kantaminen oli valtiontukea, kun taas nyt se väittää, että tuki liittyy siihen harkintavaltaan, jota Fogasaik ja TGSS:llä on niiden päättäessä toimiensa yksityiskohdista. Tämä väite on kuitenkin virheellinen. On selvää, että molemmat näistä seikoista liittyvät toisiinsa ja ovat toisiaan täydentäviä, kun tutkitaan, onko kyse valtiontuesta: laillisen koron kantaminen markkinakoron sijasta on se etu, jonka yritys saa; viranomaisten harkintavallan perusteella voidaan tämän jälkeen päätellä, että kyseessä ei ole yleisesti sovellettava toimenpide vaan toimenpide, jolla pyritään suosimaan jotakin yritystä tai tuotannonalaa 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

En ole myöskään tästä samaa mieltä. On nimittäin selvää, että laillisen koron soveltamisesta aiheutuu joka tapauksessa valtiolle sellainen taloudellinen menetys, jonka suuruutena on juuri markkinakoron ja sovelletun laillisen koron välinen ero.

Toiseksi kilpailun vääristämisen osalta Espanjan hallitus väittää lähinnä, että laillisen koron soveltaminen on sinänsä vaikutukseltaan neutraalia, koska tätä korkoa sovelletaan kaikkiin yrityksiin, jotka ovat Fogasalle ja TGSS:lle maksuvelvollisia. Espanjan hallituksen mukaan kilpailun vääristyminen on joka tapauksessa erittäin vähäistä, koska pankkien tavallisen markkinakoron ja laillisen koron välinen ero on pieni ja koska se pääoma, jolle tässä asiassa on maksettu korkoa, on suhteellisen pieni. Näin ollen kyseisten toimenpiteiden vaikutus kyseisten yritysten talouteen on Espanjan hallituksen mukaan vähäinen. Olen kuitenkin myös tältä osin samaa mieltä kuin komissio, joka on väittänyt, että palkat ja sosiaalivakuutusmaksut ovat osa kaikkien yritysten tavanomaisia kustannuksia, joista näiden on vastattava omilla varoillaan.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tuen käsitteeseen kuuluvat sellaiset julkisen vallan myöntämät edut, jotka eri tavoin alentavat yrityksen vastattavaksi tavallisesti kuuluvia kustannuksia (ks. cm. asia Ranska v. komissio, tuomion 34 kohta ja asia C-387/92, Banco Exterior de España, tuomio 15.3.1994, Kok. 1994, s. I-77, 12 ja 13 kohta).

Tämä väite on kuitenkin perusteeton. Komissio on nimittäin pitänyt tukena laillisen korkokannan soveltamista, kun taas äsken mainittu korotus on osa pääomaa. Kyse on siis eri asiasta. Kuten komissio on todennut, sitä, että yritykset olisi vapautettu myös korotusten maksamisesta, olisi ollut pidettävä lisätukena.

En ole samaa mieltä Espanjan hallituksen kanssa. On kiistatonta, että Fogasa ja TGSS eivät pyrkineet tuottamaan tältä osin voittoa, kun ne myönsivät kyseisille yrityksille luottoa tai maksunlykkäyksen. Kuitenkin juuri tätä on pidettävä komission tarkoittamana tukena. Kyseiset yritykset nauttivat nimittäin muusta kuin markkinaehtoisesta taloudellisesta edusta, kun taas valtiontukia koskevissa säännöksissä kielletään juuri julkisen vallan puuttuminen talouteen sellaisella tavalla, joka vääristää markkinaoloja vapaan ja vääristymättömän kilpailun kanssa ristiriitaisella tavalla. Toisaalta katson, että nyt käsiteltävänä olevassa asiassa julkinen taho on myös poikennut näistä Espanjan hallituksen viimeksi mainitsemista periaatteista eli siitä, että vertailukohteeksi on otettava yksityinen velkoja, joka pyrkii perimään takaisin saamisensa. On nimittäin vaikea kuvitella sellaista yksityistä velkojaa, joka myöntäisi kriisiyrityksille luottoja ja maksun-lykkäyksiä edullisin ehdoin. Ne vakavat taloudelliset vaikeudet, joissa nyt kyseessä olevat yritykset olivat, ovat tavallisesti seikka, joka estää uusien luottojen saannin ja jo olemassa olevia velkoja koskevien helpotusten myöntämisen.

1.hylkää kanteen;2.velvoittaa Espanjan kuningaskunnan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.