–

Belgian hallitus, asiamiehinään C. Pochet, L. Van den Broeck ja M. Van Regemorter,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään M. Carpus-Carcea, L. Haasbeek ja L. Puccio,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee Ukrainan alueellista koskemattomuutta, suvereniteettia ja itsenäisyyttä heikentävien tai uhkaavien toimien johdosta määrättävistä rajoittavista toimenpiteistä 17.3.2014 annetun neuvoston asetuksen (EU) N:o 269/2014 (EUVL 2014, L 78, s. 6), sellaisena kuin se on muutettuna 20.10.2022 annetulla neuvoston täytäntöönpanoasetuksella (EU) 2022/1985 (EUVL 2022, L 272I, s. 1) (jäljempänä asetus 269/2014), 2 artiklan, 4 artiklan 1 kohdan b ja d alakohdan ja 9 artiklan, SEU 19 artiklan 1 kohdan, SEUT 57 artiklan ensimmäisen kohdan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat Russisch-Kirgizisch Ontwikkelingsfonds (Venäjän ja Kirgisian kehitysrahasto, jäljempänä RKDF) ja Belgian valtio, jota edustaa valtiovarainministeri, ja jossa on kyse siitä, että liittovaltion valtiovarainhallinnon valtiokonttorin pääjohtaja on evännyt RKDF:n hakemuksen varojen siirron sallimisesta yhdelle sen tileistä asetuksen 269/2014 6 ja 6 b artiklan nojalla.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Unionin oikeus

3

Asetuksen 269/2014 johdanto-osan kuudennessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

4

Kyseisen asetuksen 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

5

Kyseisen asetuksen 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

6

Saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

7

Asetuksen 269/2014 6 ja 6 b artiklassa säädetään sen 2 artiklasta poiketen tiettyjen jäädytettyjen varojen tai taloudellisten resurssien vapauttamisesta tai saataville asettamisesta niissä luetelluissa erityistapauksissa.

8

Kyseisen asetuksen 9 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

Belgian oikeus

Talousarviorahaston perustamisesta oikeusapua varten annettu laki

9

Talousarviorahaston perustamisesta oikeusapua varten 19.3.2017 annetun lain (Wet tot oprichting van een Begrotingsfonds voor de juridische tweedelijnsbijstand; Belgisch Staatsblad 31.3.2017, s. 46565) 4 §:n 4 momentissa säädetään seuraavaa:

Raad van Staten hallintolainkäytöstä annetut säännöt

10

Hallintolainkäytöstä Raad van Staten hallintoasioiden jaostossa 23.8.1948 annetun kuninkaan päätöksen (Besluit van de Regent tot regeling van de rechtspleging voor de afdeling bestuursrechtspraak van de Raad van State; Belgisch Staatsblad 23.8.1948, s. 6821), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä Raad van Staten hallintolainkäytöstä annetut säännöt), 66 §:ssä säädetään seuraavaa:

11

Raad van Staten hallintolainkäytöstä annettujen sääntöjen 70 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

12

Raad van Staten hallintolainkäytöstä annettujen sääntöjen 71 §:ssä säädetään seuraavaa:

13

Grondwettelijk Hofin (perustuslakituomioistuin, Belgia) oikeuskäytännön mukaan Raad van Staten hallintolainkäytöstä annettujen sääntöjen 70 §:ssä tarkoitettu maksu (jäljempänä hakemusmaksu) ja kyseisten sääntöjen 66 §:n 6 kohdassa tarkoitettu oikeusapua varten perustettuun talousarviorahastoon suoritettava kiinteämääräinen maksu (jäljempänä kiinteämääräinen maksu) ovat perustuslaissa tarkoitettuja veroja.

Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset

14

RKDF on yhteisö, jonka Euroclear Bank NV:hen talletetut varat jäädytettiin asetuksen 269/2014 2 artiklan nojalla. Kuten pääasian kohteena olevasta 26.1.2023 tehdystä liittovaltion valtiovarainhallinnon valtiokonttorin pääjohtajan päätöksestä ilmenee, RKDF:n hallituksen, joka on sen ylin päätöksentekoelin, viidestä jäsenestä kaksi oli Venäjän hallituksen jäseniä ja kolmas jäsen oli kyseisen asetuksen liitteessä I olevaan luetteloon merkityn VEB.RF‑rahoituskehityslaitoksen jäsen.

15

RKDF esitti valtiokonttorin yleishallinnolle kolme peräkkäistä hakemusta, joissa se pyysi, että Euroclear Bankille annettaisiin lupa siirtää 162 945 017,64 Yhdysvaltain dollarin (USD) suuruiset varat yhdelle sen tileistä. Erityisesti kolmannessa näistä hakemuksista, joka esitettiin 4.1.2023 mainitun asetuksen 6 ja 6 b artiklan nojalla, RKDF pyytää, että kyseiselle pankille annettaisiin lupa yhtäältä suorittaa kyseinen varojen siirto ja toisaalta vapauttaa yhteenlasketut käteisvarat ja arvopaperit niiden myyntiä varten edellä mainittuun määrään sekä siirtää näin saadut tulot yhdelle RKDF:n tileistä.

16

Liittovaltion valtiovarainhallinnon valtiokonttorin pääjohtaja hylkäsi nämä hakemukset 26.1.2023 tekemällään päätöksellä. Hän katsoi tältä osin, että hänen käytettävissään olleiden viimeisimpien tietojen mukaan tämän tuomion 14 kohdassa tarkoitetut kolme luonnollista henkilöä olivat RKDF:n ylimmän päätöksentekoelimen jäseniä ja että heillä oli oikeus käyttää määräysvaltaa RKDF:ssä. Hän katsoi tällä perusteella, että RKDF:n varat Euroclear Bankissa on pidettävä jäädytettyinä niin kauan kuin RKDF ei ole osoittanut, ettei se ole tosiasiallisesti sellaisen henkilön tai yhteisön määräysvallassa, jota varojen jäädyttäminen koskee.

17

RKDF nosti tästä päätöksestä kanteen 6.4.2023 Raad van Statessa (ylin hallintotuomioistuin, Belgia), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin. Määräaika kanteen nostamisen yhteydessä maksettavan hakemusmaksun ja kiinteämääräisen maksun, joiden määrä on yhteensä 224 euroa, maksamiselle päättyi 14.8.2023. RKDF suoritti tämän summan sen maksamista varten ilmoitetulle tilille kuitenkin vasta 1.9.2023.

18

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin antoi 14.9.2023 RKDF:lle tiedoksi Raad van Staten hallintolainkäytöstä annettujen sääntöjen 71 §:n 4 kohdassa tarkoitetun tiedonannon. RKDF pyysi saada tulla kuulluksi tämän säännöksen mukaisesti. Osapuolet kutsuttiin 28.2.2024 pidettyyn kuulemiseen.

19

RKDF väitti pyynnössään ensinnäkin, ettei se ollut voinut maksaa hakemusmaksua ja kiinteämääräistä maksua ajoissa, koska sen varat Euroclear Bankissa oli jäädytetty, mikä on seurausta tämän tuomion 16 kohdassa mainitusta päätöksestä, joka on tehty asetuksen 269/2014 2 artiklan nojalla. Toiseksi RKDF katsoo, että Raad van Staten hallintolainkäytöstä annettujen sääntöjen 71 §:n 4–7 kohdassa siitä, ettei kyseistä maksua ole suoritettu ajoissa, säädetyn seuraamuksen eli sen, että katsotaan, että kannetta ei ole nostettu tai asia poistetaan rekisteristä, soveltaminen on ilmeisen kohtuutonta ja rajoittaa suhteettomasti sen oikeutta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa. RKDF korostaa tältä osin, että se on nimenomaisesti saattanut asian ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltäväksi, koska se katsoo, että tällä päätöksellä on virheellisesti jätetty vapauttamatta sen varat jäädytyksestä. Kolmanneksi se katsoo, että kyseessä on ylivoimainen este ja että tästä syystä kyseistä seuraamusta ei voida soveltaa.

20

Asian valmisteluvaiheessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kehotti asianosaisia ottamaan istunnossa kantaa seuraaviin kysymyksiin:

–

alakysymys A: jos katsotaan, että tällainen mahdollisuus on olemassa, onko kantaja pyytänyt (ajoissa) tällaista lupaa toimivaltaiselta viranomaiselta – kun otetaan huomioon, että käsiteltävässä asiassa on viitattava rajoittavien toimenpiteiden tehokasta täytäntöönpanoa varten annettujen [Euroopan unionin] parhaiden käytänteiden ([Euroopan unionin] neuvoston pääsihteeristön 27.6.2022 päivätty asiakirja nro 10572/22) suuntaviivaan 80 tähän kysymykseen vastaamiseksi –, ja jos näin on, miten ’toimivaltainen viranomainen’ ratkaisee tämän pyynnön. Vastausta on tuettava todisteina olevien asiakirjojen avulla.

21

RKDF totesi vastauksena näihin kysymyksiin, että asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan b alakohtaa ei voida soveltaa nyt käsiteltävässä asiassa. Toteamuksensa tueksi se vetoaa yhtäältä siihen, että hakemusmaksu ja kiinteämääräinen maksu ovat viranomaisten kantamia veroja. Toisaalta se väittää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole palvelujen tarjoaja, kun otetaan huomioon SEUT 57 artiklassa tarkoitettu palvelujen käsitteen määritelmä. Kyseinen tuomioistuin ei etenkään harjoita kyseisessä määräyksessä tarkoitetun kaltaista taloudellista toimintaa. Hakemusmaksu ja kiinteämääräinen maksu eivät siis ole oikeudellisten palvelujen tarjoamiseen liittyviä kuluja. RKDF päättelee tästä, ettei se voinut kyseisen 4 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla hakea eikä saada lupaa tiettyjen jäädytettyjen varojen tai taloudellisten resurssien vapauttamiseen. Se toteaa lisäksi, että asetuksen 269/2014 nojalla tehtyjen vapauttamista koskevien hakemusten käsittelyaika on useita kuukausia, joten päätös tällaisesta hakemuksesta olisi joka tapauksessa tehty liian myöhään. Tällä perusteella se pitäytyy väitteessään, jonka mukaan käsiteltävässä tapauksessa on kyseessä ylivoimainen este, joka estää Raad van Staten hallintolainkäytöstä annettujen sääntöjen 71 §:n 4–7 kohdassa määrätyn seuraamuksen soveltamisen.

22

Pääasian vastaaja väittää sitä vastoin, että asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan b alakohdassa annetaan RKDF:lle oikeus hakea varojen tai taloudellisten resurssien vapauttamista tai niiden käyttöön asettamista ja saada ne vapautetuiksi tai käyttöön asetetuiksi siltä osin kuin ne on tarkoitettu yksinomaan hakemusmaksun maksamiseen. RKDF ei kuitenkaan ole esittänyt tällaista hakemusta, joten nyt käsiteltävässä asiassa ei ole kyse Raad van Staten hallintolainkäytöstä annettujen sääntöjen 71 §:n 7 kohdassa tarkoitetusta ylivoimaisesta esteestä tai anteeksiannettavasta erehdyksestä.

23

Asianosaiset ovat sitä vastoin yhtä mieltä siitä, että RKDF:llä ei ole mahdollisuutta saada Raad van Staten hallintolainkäytöstä annettujen sääntöjen 78 §:ssä ja sitä seuraavissa pykälissä tarkoitettua oikeudenkäyntiapua.

24

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa edellä esitetyn perusteella, että on epäselvää, onko asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan b alakohtaa tulkittava siten, että siinä suljetaan pois se, että hakemusmaksua ja kiinteämääräistä maksua, jotka on maksettava, jotta ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa voidaan nostaa kanne asetuksen 269/2014 kansallisesta täytäntöönpanotoimesta, voitaisiin pitää kyseisessä säännöksessä tarkoitettuina oikeudellisista palveluista aiheutuneina kuluina.

25

Se pohtii erityisesti, onko mainitun säännöksen tulkitseminen RKDF:n esittämästä poikkeavalla tavalla mahdollista siten, että oikeudellisten palvelujen käsite ei sulje pois RKDF:n kaltaisen oikeushenkilön, jolle on määrätty seuraamuksia, avustamiseksi tai edustamiseksi suoritettavaa oikeudellisten palvelujen tarjoamista sellaisen kanteen yhteydessä, joka on nostettu kansallisessa tuomioistuimessa asetuksen 269/2014 kansallisesta täytäntöönpanotoimesta, ja onko tämä tulkinta esteenä sille, että hakemusmaksun ja kiinteämääräisen maksun, joiden maksaminen on tarpeen tällaisen kanteen pysyttämiseksi, voidaan katsoa olevan ”oikeudellisista palveluista aiheutuneita kuluja”, joiden osalta vapauttaminen voidaan sallia.

26

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että asiassa on otettava huomioon perusoikeus saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi, sellaisena kuin se taataan perusoikeuskirjan 47 artiklassa ja toistetaan asetuksen 269/2014 johdanto-osan kuudennessa perustelukappaleessa, yhdessä SEU 19 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa jäsenvaltioille asetetun velvollisuuden kanssa, jonka mukaan niiden on säädettävä tarvittavista oikeussuojakeinoista tehokkaan oikeussuojan takaamiseksi unionin oikeuteen kuuluvilla aloilla. Se toteaa myös, että RKDF:n mukaan huomioon on otettava myös SEUT 57 artikla.

27

Se toteaa lopuksi, että pääasian vastaaja viittaa myös asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädettyyn mahdollisuuteen vapauttaa tiettyjä jäädytettyjä varoja tai taloudellisia resursseja, jos ne ovat ”tarpeen poikkeuksellisia menoja varten”. Se katsoo, että myös viimeksi mainitun ilmaisun oikea tulkinta on merkityksellinen nyt käsiteltävän asian kannalta, koska esiin nousee kysymys siitä, kuuluvatko hakemusmaksu ja kiinteämääräinen maksu kyseisen ilmaisun soveltamisalaan.

28

Tässä tilanteessa Raad van State päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

29

Aluksi on palautettava mieleen, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille SEUT 267 artiklalla luodussa yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. Unionin tuomioistuimen on tätä silmällä pitäen tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen. Unionin tuomioistuin saattaa myös joutua ottamaan huomioon sellaisia unionin oikeussääntöjä, joihin kansallinen tuomioistuin ei ole ennakkoratkaisukysymyksissään viitannut (tuomio 5.12.2019, Centraal Justitieel Incassobureau (Taloudellisten seuraamusten tunnustaminen ja täytäntöönpano), C‑671/18, EU:C:2019:1054, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Nyt käsiteltävässä asiassa esitetyt kysymykset koskevat yhtäältä lähinnä jäsenvaltioiden mahdollisuutta sallia asetuksen 269/2014 4 artiklan perusteella ja poiketen saman asetuksen 2 artiklasta viimeksi mainitun artiklan nojalla jäädytettyjen varojen tai taloudellisten resurssien vapauttaminen tai niiden käyttöön asettaminen, jos niiden kansallisessa lainsäädännössä säädetään hakemusmaksun ja kiinteämääräisen maksun maksamisesta kumoamiskanteen nostamista varten. Näin ollen ei vaikuta siltä, että nämä kysymykset edellyttäisivät kyseisen asetuksen 9 artiklan, jossa kielletään tietoinen ja tarkoituksellinen osallistuminen toimiin, joiden tavoitteena tai seurauksena on 2 artiklassa tarkoitetun kiellon kiertäminen, tulkintaa.

31

Toisaalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa näissä kysymyksissä siihen, että hakemusmaksu ja kiinteämääräinen maksu luokitellaan kyseisen kansallisen oikeuden nojalla viranomaisten kantamiksi veroiksi, ja RKDF vetoaa tähän luokitteluun pääasiassa. Asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetään jäädytettyjen varojen vapauttamisesta tai niiden käyttöön asettamisesta muun muassa verojen maksamista varten. Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei kysymyksissään nimenomaisesti pyydä kyseisen säännöksen tulkintaa, on siis katsottava, että se on merkityksellinen kysymyksiin vastaamisen kannalta.

32

Näin ollen on katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksillään, joita on tarkasteltava yhdessä, lähinnä, onko asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan a, b ja d alakohtaa, luettuina yhdessä kyseisen asetuksen 2 artiklan, perusoikeuskirjan 47 artiklan ja SEUT 57 artiklan ensimmäisen kohdan kanssa, tulkittava siten, että niiden soveltamisalaan kuuluu tiettyjen jäädytettyjen varojen tai taloudellisten resurssien vapauttaminen tai niiden käyttöön asettaminen, jotta voidaan maksaa hakemusmaksu ja kiinteämääräinen maksu, jotka on kansallisen oikeuden mukaan maksettava, kun tuomioistuimessa nostetaan kanne kyseisen asetuksen kansallisesta täytäntöönpanotoimesta.

33

Asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset voivat myöntää luvan tiettyjen jäädytettyjen varojen tai taloudellisten resurssien vapauttamiseen tai tiettyjen varojen tai taloudellisten resurssien asettamiseen saataville tarkoituksenmukaisiksi katsominsa ehdoin ja todettuaan, että kyseiset varat tai taloudelliset resurssit on tarkoitettu yksinomaan oikeudellisiin palveluihin liittyvien kohtuullisten palkkioiden maksamiseen ja näistä palveluista aiheutuneiden kulujen korvaamiseen.

34

Tältä osin voidaan todeta, kuten Belgian hallitus ja komissio ovat huomauttaneet, että kyseisen säännöksen tietyissä kieliversioissa, kuten erityisesti sen englannin- ja hollanninkielisissä versioissa, ei viitata, toisin kuin sen ranskankielisessä versiossa, ”oikeudellisista palveluista aiheutuneisiin kuluihin” vaan ”oikeudellisten palvelujen tarjoamiseen liittyviin kuluihin”.

35

Tästä seuraa, että vaikka kyseisen säännöksen ranskankielisen version sanamuoto saattaa vaikuttaa viittaavan ainoastaan oikeudellisten palvelujen suorittamisesta aiheutuneisiin kuluihin, sen eräissä muissa kieliversioissa nämä termit kattavat myös oikeudellisten palvelujen tarjoamiseen liittyvät kulut.

36

Oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä on kuitenkin tulkittava ja sovellettava yhtenäisesti, kaikilla unionin kielillä laadittujen versioiden valossa, ja erikielisten versioiden poiketessa toisistaan kyseessä olevaa säännöstä tai määräystä on tulkittava sen säännöstön systematiikan ja tavoitteen mukaan, jonka osa se on (tuomio 17.1.2023, Espanja v. komissio, C‑632/20 P, EU:C:2023:28, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan säännöksiä on tulkittava kyseisen asetuksen johdanto-osan kuudennen perustelukappaleen valossa, jossa täsmennetään muun muassa, että kyseistä asetusta on sovellettava perusoikeuskirjassa tunnustettujen perusoikeuksien ja periaatteiden ja erityisesti tehokkaita oikeussuojakeinoja ja puolueetonta tuomioistuinta koskevien oikeuksien mukaisesti.

38

Tältä osin unionin tuomioistuin on jo todennut vastaavassa asiayhteydessä, jossa oli kyseessä Valko-Venäjään kohdistuvista rajoittavista toimenpiteistä 18.5.2006 annettu neuvoston asetus (EY) N:o 765/2006 (EUVL 2006, L 134, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 31.1.2011 annetulla neuvoston täytäntöönpanoasetuksella (EU) N:o 84/2011 (EUVL 2011, L 28, s. 17) ja 20.6.2011 annetulla neuvoston asetuksella (EU) N:o 588/2011 (EUVL 2011, L 161, s. 1), että kun kansallinen toimivaltainen viranomainen ottaa kantaa asetuksen N:o 765/2006 3 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla esitettyyn pyyntöön jäädytettyjen varojen vapauttamisesta, se soveltaa unionin oikeutta. Tästä seuraa, että sen on perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdan mukaan noudatettava perusoikeuskirjaa (tuomio 12.6.2014, Peftiev, C‑314/13, EU:C:2014:1645, 24 kohta).

39

Tästä näkökulmasta on korostettava, että asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyllä jäädytettyjen varojen tai taloudellisten resurssien vapauttamisperusteella pyritään kyseisen säännöksen kieliversiosta riippumatta helpottamaan niiden henkilöiden ja yhteisöjen, joiden varat on jäädytetty, mahdollisuutta käyttää oikeudellisia palveluja etujensa puolustamiseksi. Mainittua säännöstä on siis tulkittava perusoikeuskirjan 47 artiklasta johtuvien vaatimusten mukaisesti siten, että varojen jäädyttäminen ei voi johtaa siihen, että kyseisillä henkilöillä ei ole enää tosiasiallista oikeutta saada asiaansa käsitellyksi tuomioistuimissa (ks. vastaavasti tuomio 12.6.2014, Peftiev, C‑314/13, EU:C:2014:1645, 25 ja 26 kohta).

40

Erityisesti voidaan muistuttaa, että perusoikeuskirjan 47 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen mukaan jokaisella on oikeus saada neuvoja ja antaa toisen henkilön puolustaa ja edustaa itseään.

41

Asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan b alakohtaa on näin ollen tulkittava perusoikeuskirjan kyseisen määräyksen valossa siten, että kun siinä viitataan kokonaisuudessaan ”oikeudellisiin palveluihin liittyvien kohtuullisten palkkioiden maksamiseen ja näistä palveluista aiheutuneiden kulujen korvaamiseen”, se on omiaan kattamaan kaikki kulut, jotka aiheutuvat siitä, että henkilö, yhteisö tai elin, jonka varat on jäädytetty, antaa toisen henkilön edustaa itseään tuomioistuimessa.

42

Hakemusmaksun ja kiinteämääräisen maksun maksamista kanteen nostamisen yhteydessä ei kuitenkaan voida pitää kuluna, joka aiheutuu siitä, että henkilö, yhteisö tai elin antaa toisen henkilön edustaa itseään tuomioistuimessa.

43

On totta, että viittaus ”oikeudellisiin palveluihin liittyvien kohtuullisten palkkioiden maksamiseen ja näistä palveluista aiheutuneiden kulujen korvaamiseen” osoittaa, että ilmaisu ”[oikeudellisista] palveluista aiheutuneiden kulujen korvaamiseen” kattaa palkkioita lukuun ottamatta muut kulut, jotka voidaan periä henkilöltä, yhteisöltä tai elimeltä, joka käyttää asianajajan tai muun tähän tarkoitukseen valtuutetun oikeudellisen asiantuntijan palveluja antaakseen toisen henkilön edustaa itseään tuomioistuimessa.

44

Kansallisen tuomioistuimen kysymyksissään tarkoittaman kaltaisen hakemusmaksun tai kiinteämääräisen maksun maksaminen ei kuitenkaan vastaa palkkioiden maksamista eikä sellaisten kulujen korvaamista, jotka voidaan periä henkilöltä, yhteisöltä tai elimeltä, joka käyttää asianajajan tai muun tähän tarkoitukseen valtuutetun oikeudellisen asiantuntijan palveluja antaakseen toisen henkilön edustaa sitä tuomioistuimessa.

45

Unionin tuomioistuin on nimittäin yhtäältä katsonut, että toiminta, jota rajoittavista toimenpiteistä Ukrainan tilannetta epävakauttavien Venäjän toimien johdosta 31.7.2014 annetun neuvoston asetuksen (EU) N:o 833/2014 (EUVL 2014, L 229, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 6.10.2022 annetulla neuvoston asetuksella (EU) 2022/1904 (EUVL 2022, L 259 I, s. 3), 5 n artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla käsitteellä ”oikeudelliset neuvontapalvelut” tarkoitetaan, eroaa selvästi toiminnasta, jota viranomaiset tai muut tahot, joiden tehtäväksi valtio on antanut harjoittaa kyseisten viranomaisten valvonnassa yleisen edun mukaista tehtävää ja joille on tätä varten annettu tiettyjä sitovia valtuuksia suhteessa kansalaisiin, voivat joutua suorittamaan. Kyseisten viranomaisten tehtävänä ei nimittäin ole sellaisten palvelujen tarjoaminen, jotka muodostuvat kannanottojen antamisesta oikeudellisiin kysymyksiin tietyille henkilöille näiden oman edun edistämiseksi tai puolustamiseksi (tuomio 5.9.2024, Jemerak, C‑109/23, EU:C:2024:681, 41 kohta).

46

Toisaalta – kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee – esitetyt kysymykset koskevat tilannetta, jossa tällaisesta hakemusmaksusta ja kiinteämääräisestä maksusta säädetään kansallisessa oikeudessa, mutta siitä ei säädetä sen vuoksi, että asianomainen henkilö, yhteisö tai elin on käyttänyt asianajajan palveluja, vaan sen vuoksi, että kyseinen henkilö, yhteisö tai elin on nostanut kanteen asianomaisessa tuomioistuimessa. Tästä on siis pääteltävä, että tällaisessa tilanteessa kantaja voidaan velvoittaa maksamaan kyseinen hakemusmaksu ja kiinteämääräinen maksu riippumatta siitä, edustaako kantajaa asianajaja tai muu tähän valtuutettu oikeusalan ammattilainen.

47

Sitä vastoin on todettava, että asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa mainitaan nimenomaisesti esimerkkinä sellaisten varojen ja taloudellisten resurssien vapauttamisesta tai asettamisesta saataville, jotka ovat tarpeen niiden henkilöiden, yhteisöjen tai elinten, joiden varat on jäädytetty, perustarpeiden tyydyttämiseksi, kyseisten varojen tai taloudellisten resurssien vapauttaminen tai saataville asettaminen verojen maksamista varten.

48

Tältä osin on yhtäältä katsottava, että kyseisessä säännöksessä olevaa viittausta verojen maksamiseen menona, joka on tarpeen näiden henkilöiden, yhteisöjen tai elinten ”perustarpeiden tyydyttämiseksi”, on muun täsmennyksen puuttuessa tulkittava siten, että sillä tarkoitetaan sellaista pakollista maksuosuutta julkisten menojen rahoittamiseksi, joka näiden henkilöiden, yhteisöjen tai elinten on suoritettava.

49

Toisaalta asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan a alakohtaan sisältyvästä ilmaisusta ”ovat tarpeen – – perustarpeiden tyydyttämiseksi” on todettava, että – kuten kyseisen asetuksen johdanto-osan kuudennesta perustelukappaleesta ilmenee – sitä on tulkittava siten, että sillä tarkoitetaan muun muassa menoja, jotka ovat välttämättömiä kyseisten henkilöiden, yhteisöjen ja elinten perusoikeuksien, mukaan luettuna perusoikeuskirjan 47 artiklassa suojattujen tehokkaita oikeussuojakeinoja ja puolueetonta tuomioistuinta koskevien oikeuksien, noudattamisen takaamiseksi.

50

Näin ollen esitetyissä kysymyksissä tarkoitettujen kaltaisia hakemusmaksua ja kiinteämääräistä maksua, jotka tällaisen henkilön, yhteisön tai elimen on maksettava nostaakseen kumoamiskanteen päätöksestä, jolla pannaan täytäntöön asetus 269/2014 ja hylätään niiden esittämä varojen vapauttamista koskeva pyyntö, on pidettävä kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuina veroina, joiden maksaminen on kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla tavalla tarpeen niiden perustarpeiden tyydyttämiseksi.

51

Tätä tulkintaa ei aseta kyseenalaiseksi se, että perusoikeuskirjan 47 artiklan kolmannen kohdan mukaan oikeusapua annetaan vähävaraisille, jos tällainen apu on tarpeen, jotta asianomainen voisi tehokkaasti käyttää oikeutta saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi.

52

Kun asetuksen 269/2014 liitteessä I olevassa luettelossa mainitun henkilön, yhteisön tai elimen tai näihin yhteydessä olevan henkilön, yhteisön tai elimen on nostettava tuomioistuimessa kanne, jonka vireille paneminen tuomioistuimessa edellyttää pakollisen maksun suorittamista, kyseistä henkilöä, yhteisöä tai elintä ei voida pitää kyseisen varojen jäädyttämisen johdosta vähävaraisena, vaan sen on sitä vastoin pyydettävä tätä varten tiettyjen jäädytettyjen varojen vapauttamista, jos kaikki mainitun asetuksen 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetyt edellytykset täyttyvät. Kyseinen säännös on siis itsessään esteenä sille, että kansallinen toimivaltainen viranomainen kieltäytyy hyväksymästä varojen vapauttamista sillä perusteella, että tällainen henkilö voisi turvautua oikeusapuun (ks. analogisesti tuomio 12.6.2014, Peftiev, C‑314/13, EU:C:2014:1645, 31 kohta).

53

Ei vaikuta tarpeelliselta tulkita kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdan d alakohtaa, koska tämän tuomion 50 kohdassa on todettu, että hakemusmaksun ja kiinteämääräisen maksun maksaminen kuuluu kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan soveltamisalaan.

54

Esitettyihin kysymyksiin on kaiken edellä esitetyn perusteella vastattava, että asetuksen 269/2014 4 artiklan 1 kohdan a alakohtaa, luettuna perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, on tulkittava siten, että sen soveltamisalaan kuuluu tiettyjen jäädytettyjen varojen tai taloudellisten resurssien vapauttaminen tai niiden käyttöön asettaminen, jotta voidaan maksaa hakemusmaksu ja kiinteämääräinen maksu, jotka on kansallisen oikeuden mukaan maksettava, kun tuomioistuimessa nostetaan kanne kyseisen asetuksen kansallisesta täytäntöönpanotoimesta.

Oikeudenkäyntikulut

55

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.