I 

Johdanto

1.

Saatgut-Treuhandverwaltungs GmbH (jäljempänä valittaja) edustaa useita siemeniä jalostavia yrityksiä, joilla on kasvinjalostajanoikeuksia. Unionin oikeuden mukaan yhteisön kasvinjalostajanoikeuksien kohteena voivat olla kasvitieteellisten sukujen ja lajien lajikkeet. Näiden immateriaalioikeuksien haltijoiden on saatava palkkio korvauksena suojattujen lajikkeiden käytöstä. Tätä tarkoitusta varten lajikkeiden kasvinjalostajanoikeuksien haltijoilla on oikeus pyytää ja saada tiettyjä tietoja maanviljelijöiltä, valmistajilta tai maataloustuotannon valvontaan liittyviltä viranomaisilta, jotta ne voivat käyttää oikeuttaan palkkioon.

2.

Tuomioissa Schulin ( 2 ) ja Brangewitz ( 3 ) tarkasteltiin kysymystä niiden tietojen tyypistä ja laajuudesta, joita suojattujen lajikkeiden haltijat voivat pyytää maanviljelijöiltä ja valmistajilta. Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuinta pyydetään täydentämään tätä kuvaa sellaisten pyyntöjen osalta, joita haltijat esittävät viranomaisille: missä määrin suojatun lajikkeen haltija voi saada (millaisia) tietoja (miltä) viranomaisilta voidakseen käyttää oikeuttaan palkkioon?

II 

Asiaa koskevat unionin oikeussäännöt

A 

Perusasetus

3.

Yhteisön kasvinjalostajanoikeuksista 27.7.1994 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2100/94 ( 4 ) (jäljempänä perusasetus) 5 artiklan 2 kohdan sanamuoto on seuraava:

4.

Perusasetuksen 13 artiklan 2 kohdan mukaan ”rajoittamatta 15 ja 16 artiklan soveltamista, seuraavat toimet edellyttävät suojatun lajikkeen lajikeosien ja korjatun aineiston, jäljempänä ’aineisto’, osalta [kasvinjalostajanoikeuden haltijan] lupaa: a) tuotanto tai lisäys (monistus)”.

5.

Perusasetuksen 14 artiklan otsikko on ”Poikkeukset kasvinjalostajanoikeuksista”. Sen 1 kohdassa säädetään, että ”sen estämättä, mitä 13 artiklan 2 kohdassa säädetään, ja maataloustuotannon suojelemiseksi maanviljelijöillä on lupa käyttää lisäystarkoituksiin avomaalla omalla tilallaan korjattua tuotetta, jonka he ovat saaneet istuttamalla omalle tilalleen sellaisen lajikkeen, muun kuin hybridilajikkeen tai synteettisen lajikkeen, lisäysaineistoa, jolla on yhteisön kasvinjalostajanoikeudet”.

6.

Saman artiklan 2 kohdassa täsmennetään, että 1 kohtaa sovelletaan ainoastaan tässä 2 kohdassa lueteltuihin viljelykasvilajeihin.

7.

Käsiteltävän asian kannalta keskeisen säännöksen, 14 artiklan 3 kohdan, sanamuoto on seuraava:

–

viljelijän tilatasolla ei ole määrällisiä rajoituksia siinä määrin kuin on kyse tilan tarpeista,

–

korjattu tuote voi olla valmistettu viljelijän itsensä tai hänen käyttämiensä palvelujen suorittamaa istutusta varten, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tiettyjä sellaisia rajoituksia, joita jäsenvaltiot voivat asettaa mainitun korjatun tuotteen valmistamisen järjestämisen osalta erityisesti sen varmistamiseksi, että valmistettavaksi tarkoitettu tuote on tunnistettava vielä valmistuksen jälkeen,

–

pienviljelijöillä ei ole velvollisuutta maksaa [kasvinjalostajanoikeuden haltijalle] minkäänlaista palkkiota; ’pienviljelijällä’ tarkoitetaan:

–

edellä 2 kohdassa mainittujen kasvilajien, joihin sovelletaan tukijärjestelmästä tiettyjen peltokasvien viljelijöille 30 päivänä kesäkuuta 1992 annettua neuvoston asetusta (ETY) N:o 1765/92 [(EUVL 1992, L 181, s. 12)], ollessa kyseessä viljelijöitä, joiden kasvinviljelyala ei ylitä alaa, joka tarvittaisiin 92 viljatonnin tuottamiseen; tämän pinta-alan laskemiseksi sovelletaan edellä mainitun asetuksen 8 artiklan 2 kohtaa,

–

muiden tämän artiklan 2 kohdassa mainittujen kasvilajien osalta viljelijöitä, jotka täyttävät vastaavat tarkoituksenmukaiset perusteet,

–

muilla viljelijöillä on velvollisuus maksaa [kasvinjalostajanoikeuden haltijalle] kohtuullinen palkkio, jonka on oltava selvästi pienempi kuin samalla alueella saman lajikkeen lisäysaineiston luvanvaraisen tuotannon osalta perittävä summa; tämän kohtuullisen palkkion tosiasiallinen taso voi vaihdella, ottaen huomioon sen missä määrin käytetään kyseisen lajikkeen osalta 1 kohdassa säädettyä poikkeusta,

–

vastuu tämän artiklan tai tämän artiklan mukaisesti annettujen säännösten soveltamisen valvonnasta kuuluu yksinomaan [kasvinjalostajanoikeuden haltijalle]; tämän valvonnan järjestämisessä ne eivät voi turvautua viranomaisten apuun,

–

viljelijät ja lajittelutoimien suorittajat toimittavat pyydettäessä [kasvinjalostajanoikeuden haltijalle] kaiken asiaankuuluvan tiedon; myös maataloustuotantoa valvovat viranomaiset voivat toimittaa kaiken asiaankuuluvan tiedon, jos nämä tiedot on saatu heidän tehtäviensä tavanomaisen harjoittamisen yhteydessä ilman veloituksia tai lisäkustannuksia. Nämä säännökset eivät vaikuta henkilötietojen osalta yhteisön eikä kansalliseen lainsäädäntöön yksilöiden suojasta henkilötietojen käsittelyn ja vapaan liikkeen osalta.”

B 

Soveltamisasetus

8.

Yhteisön kasvinjalostajanoikeuksista annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2100/94 14 artiklan 3 kohdassa säädetyn maataloutta koskevan vapautuksen soveltamista koskevista säännöistä 24.7.1995 annetun komission asetuksen (EY) N:o 1768/95 ( 5 ) (jäljempänä soveltamisasetus) 11 artiklassa säädetään seuraavaa:

III 

Tosiseikat, asian käsittelyn vaiheet ja ennakkoratkaisukysymykset

9.

Valittaja on saksalainen siementen hallinnointia hoitava yhtiö, joka toimii lähinnä saksalaisten siemeniä jalostavien yritysten puolesta. ( 6 ) Nämä yritykset ovat kasvinjalostajanoikeuden haltijoita ja/tai Saksan maataloustuotannossa käytettyjen suojattujen lajikkeiden yksinomaisten käyttöoikeuksien haltijoita. Ne ovat antaneet valittajalle tehtäväksi valvoa omissa nimissään palkkiota koskevaa oikeutta, joka haltijoilla on suojattujen kasvilajikkeiden viljelyn perusteella.

10.

Freistaat Thüringen (Thüringenin vapaavaltio, jäljempänä vastapuoli), jota edustaa sen Landesverwaltungsamt (hallintovirasto), vastaa unionin varojen käytön seurannasta Euroopan maatalouden tukirahastosta (EAGF) ja Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahastosta (EAFRD) myönnettävien tukien hallinnoinnin ja valvonnan yhteydessä asetuksen (EU) N:o 1306/2013 ( 7 ) 7 artiklan ja delegoidun asetuksen (EU) N:o 907/2014 ( 8 ) 1 artiklan (luettuna yhdessä sen liitteessä I olevan 1 kohdan A alakohdan kanssa) mukaisesti.

11.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan unionin varoista myönnettyjen tukien ja tähän liittyvien tukisäännösten noudattamista koskevan seurannan yhteydessä vastapuoli tallentaa tietoja Integriertes Verwaltungs- und Kontrollsystem ‑tietokantaan (integroitu hallinto- ja valvontajärjestelmä, jäljempänä InVeKos). Kyseinen tietokanta sisältää tietoja vastapuolen toimialueella maataloutta harjoittavista yrityksistä, etenkin tukihakemuksia jättävien maanviljelijöiden toimittamia tietoja. Viljelykiertoa koskevien sääntöjen noudattamisen varmistamisen ansiosta tietokannassa on saatavilla tietoja käytetyistä kasvilajeista.

12.

Valittaja pyysi 5.4.2016 päivätyllä kirjeellä tiettyjä InVeKos-tietokantaan tallennettuja tietoja. Vastapuoli kieltäytyi antamasta näitä tietoja ja perusti päätöksensä vapaasta tietojensaannista annetun Thüringenin osavaltion lain (Thüringer Informationsfreiheitsgesetz, jäljempänä ThürIFG) 9 §:n 1 momenttiin.

13.

Valittaja nosti 23.12.2016 Landgericht Erfurtissa (alueellinen alioikeus, Erfurt, Saksa) kanteen, jossa se vaati toteamaan, että sillä on oikeus saada kyseiset tiedot. Valittaja vaati, että vastapuoli määrätään toimittamaan sille seuraavat tietokantaan tallennetut tiedot:

14.

Valittaja väitti, että sillä oli oikeus saada tiedot vastapuolelta soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdan nojalla, jota sovelletaan myös kasvilajeihin. Maataloustuotannon valvontaan liittyvänä viranomaisena vastapuolella ei ollut oikeutta kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, jotka olivat sen hallussa ja jotka voitaisiin jakaa ilman merkittäviä lisärasitteita tai lisäkustannuksia. Valittajan mukaan vastapuoli ei voinut kansallisten säännösten nojalla kieltäytyä toimittamasta tietoja. Etenkään ThürIFG:n 9 §:n 1 momenttia ei voitu sen mukaan soveltaa. ThürIFG:n 9 §:n 2 momentissa säädetyssä intressivertailussa etusija on pikemminkin annettava valittajan intressille saada tiedot.

15.

Vastapuoli väitti, että kanne olisi hylättävä, koska sillä oli oikeus kieltäytyä päätöksessään antamasta tietoja. Vastapuoli myös totesi, ettei se ole soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu viranomainen ja että joka tapauksessa kyseisessä säännöksessä annetaan oikeus tietoihin ainoastaan kasvilajikkeiden osalta. Sen lisäksi, että vastapuolella on ThürIFG:hen perustuva oikeus kieltäytyä antamasta tietoja, sillä on myös oikeus kieltäytyä antamasta tietoja sillä perusteella, että pyydettyjen tietojen kokoaminen aiheuttaisi lisärasitteita tai lisäkustannuksia.

16.

Landgericht Erfurt hylkäsi kanteen 17.8.2017 antamallaan tuomiolla. Sen mukaan vastapuolella oli oikeus kieltäytyä antamasta tietoja soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohdan toisen ja kolmannen luetelmakohdan, luettuna yhdessä saman asetuksen 12 artiklan kanssa, nojalla.

17.

Valittaja valitti tuomiosta Thüringer Oberlandesgerichtiin (Thüringenin osavaltion ylioikeus, Saksa), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

18.

Valituksessaan valittaja väittää, että sillä on oikeus saada tiedot vastapuolelta soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdan nojalla ja että oikeus saada tietoja viranomaisilta ei koske ainoastaan kasvilajikkeita. On valittajan asia päättää, mihin tarkoitukseen se käyttää kyseisiä tietoja. Vastapuolen hallussa olevat tiedot antaisivat etenkin valittajalle tietoa viljelijöiden kasvinviljelyalojen tosiasiallisesta suuruudesta ja siitä, ketkä kuuluvat ”pienviljelijöiden” ryhmään. Tällöin valittajan ei tarvitse pyytää tietoja näiltä pienviljelijöiltä itseltään. Valittaja on sitoutunut korvaamaan vastapuolelle kustannukset, joita pyydettyjen tietojen hakemisesta saattaa aiheutua, kuten ohjelmistoihin liittyvät kustannukset.

19.

Vastapuolen mukaan Landgericht Erfurt totesi oikein, että valittajan oikeutta saada tietoja rajoitetaan soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohdan toisessa ja kolmannessa luetelmakohdassa. InVeKos-tietokannassa ei ole lajikekohtaisia tietoja, paitsi hampun ja humalan osalta, koska tukia hakevien maanviljelijöiden ei tarvitse toimittaa tällaisia tietoja. Vastapuolella ei myöskään ole omia ohjelmointivalmiuksia sellaisen uuden, tarkennetun haun osalta, jota pyydettyjen tietojen kokoaminen edellyttäisi. Palveluntarjoajan käyttämisestä tähän ohjelmointityöhön aiheutuisi kustannuksia 6 000 euroa.

20.

Tässä tosiasiallisessa ja oikeudellisessa asiayhteydessä Thüringer Oberlandesgericht päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

21.

Kirjallisia huomautuksia esittivät valittaja, vastapuoli, Espanjan hallitus ja Euroopan komissio. Samat osapuolet esittivät suullisia lausumia 31.1.2019 pidetyssä istunnossa.

IV 

Arviointi

22.

Tämä ratkaisuehdotus on jäsennelty seuraavasti. Esitän aluksi alustavia selvennyksiä yhteisön kasvinjalostajanoikeuksien järjestelmän rakenteesta ja yleisestä toiminnasta, etenkin perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdassa säädetyn poikkeuksen osalta (A). Sen jälkeen tarkastelen ensimmäistä ennakkoratkaisukysymystä, joka koskee sitä, millaisia tietoja suojattujen lajikkeiden oikeudenhaltijat voivat pyytää viranomaisilta soveltamisasetuksen 11 artiklan nojalla (B). Tämän jälkeen tarkastelen toista ennakkoratkaisukysymystä, joka koskee käsitettä ”maataloustuotannon valvontaan liittyvät viranomaiset” ja kysymystä siitä, voivatko toimivaltaiset viranomaiset kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, jos tietojen toimittaminen edellyttää jatkotoimia, ja lopuksi kysymystä mahdollisista lisäkustannuksista (C).

A 

Perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdassa säädetty maataloutta koskeva vapautus

23.

Perusasetuksen 13 artiklassa määritetään yhteisön kasvinjalostajanoikeuksien haltijan oikeudet. Kyseisen artiklan 2 kohdan mukaan tuotanto tai lisäys (monistus) edellyttävät lähtökohtaisesti suojatun lajikkeen lajikeosien ja korjatun aineiston (jäljempänä yhdessä aineisto) osalta haltijan lupaa.

24.

Perusasetuksen 14 artiklassa säädetään poikkeuksesta vaatimukseen saada haltijan lupa (jäljempänä maataloutta koskeva vapautus). Kyseisen artiklan 1 kohdan mukaan maataloustuotannon suojelemiseksi maanviljelijöillä on lupa käyttää lisäystarkoituksiin avomaalla omalla tilallaan korjattua tuotetta, jonka he ovat saaneet istuttamalla omalle tilalleen sellaisen lajikkeen, muun kuin hybridilajikkeen tai synteettisen lajikkeen, lisäysaineistoa, joka kuuluu yhteisön kasvinjalostajanoikeuksien piiriin. Saman artiklan 2 kohdassa rajataan vapautuksen soveltamisala siinä lueteltuihin viljelykasvilajeihin. Saman artiklan 3 kohdassa säädetään soveltamista koskevista säännöistä maataloutta koskevan vapautuksen mahdollistavien edellytysten vahvistamiseksi. Siinä myös vahvistetaan perusteet, joita kaikissa täytäntöönpanosäännöissä olisi noudatettava.

25.

Soveltamisasetuksessa komissio on muotoillut maataloutta koskevan vapautuksen turvatakseen sekä valmistajan, jota edustaa haltija, että viljelijän lailliset edut. Kun viljelijä käyttää maataloutta koskevaa vapautusta, haltijalla on oikeus saada viljelijältä ”kohtuullinen palkkio”. Soveltamisasetuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaan kohtuullisen palkkion summasta ”voidaan tehdä sopimus [haltijan] ja kyseisen viljelijän kesken”. Jos tällaista sopimusta ei ole tehty, 5 artiklan 2 kohdan mukaan ”on palkkion tason oltava selvästi alhaisempi kuin samalla alueella saman lajikkeen osalta virallisessa varmentamisessa alhaisimpaan luokkaan luokitellun lisäysaineiston luvanvaraisesta tuotannosta perittävä summa”.

26.

Maataloutta koskevaa vapautusta käyttävien pienviljelijöiden ei tarvitse maksaa mitään palkkiota haltijalle. Perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa määritellään pienviljelijät viljelijöiksi, joiden kasvinviljelyala ei ylitä alaa, joka tarvittaisiin 92 viljatonnin tuottamiseen, tai jotka täyttävät vastaavat tarkoituksenmukaiset perusteet kasvilajikkeesta riippuen.

27.

Näin suunnitellussa järjestelmässä tieto siitä, kuka on vedonnut maataloutta koskevaan vapautukseen, on kaikkein tärkeintä, jotta haltijat voivat valvoa immateriaalioikeuksiaan ja saada (kohtuullisen) palkkion, johon heillä on oikeus. Soveltamisasetukseen sisältyykin useita säännöksiä, joiden nojalla haltijat voivat saada tietoa useilta asiaankuuluvilta toimijoilta. Vaikka unionin tuomioistuin on jo tulkinnut – asioissa, joissa valittaja on myös osallisena – näitä säännöksiä, jotka koskevat viljelijöille ja valmistajille toimitettavia tietoja, ( 9 ) käsiteltävä asia koskee nimenomaisesti sitä, minkälaisia tietoja tiettyjen viranomaisten on toimitettava haltijoille.

B 

Ensimmäinen kysymys: kysymys siitä, kuinka laaja on soveltamisasetuksen 11 artiklan mukainen haltijoiden oikeus, joka koskee viranomaisten toimittamia tietoja

28.

Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, millaisia tietoja viranomaisen on toimitettava haltijan pyynnöstä soveltamisasetuksen 11 artiklan nojalla: onko haltijalla oikeus saada tietoja kasvilajeista vai ainoastaan haltijan nimenomaisista kasvilajikkeista?

29.

Valittajan mukaan perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kuudennessa luetelmakohdassa, luettuna yhdessä soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdan kanssa, annetaan haltijoille oikeus saada viranomaisilta tietoja kasvilajeista, eikä tietopyynnön tarvitse koskea tiettyä kasvilajiketta. Haltijoilla on etenkin oikeus saada tietoja, joissa yksilöidään perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitetut pienviljelijät, jotka on vapautettu kokonaan velvoitteesta maksaa palkkio haltijoille. Kun haltija tietää, onko viljelijä pienviljelijä, haltijan ei tarvitse pyytää tietoja eikä etenkään maksua näiltä pienviljelijöiltä. Pienviljelijöitä ei kuitenkaan määritellä tietyn kasvilajikkeen yhteydessä vaan tietyn kasvilajin viljelyalan yhteydessä. Valittaja joka tapauksessa väittää, että viranomaisella oleva velvollisuus toimittaa tietoja on laajempi kuin viljelijöiden vastaava velvollisuus, koska 11 artiklassa ei mainita, mitä toimitettavat ”asiaankuuluvat” tiedot ovat.

30.

Komission mukaan soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdan mukainen oikeus tietoihin ei rajoitu lajikkeisiin. Se voi käsittää kasvilajeja sen varmistamiseksi, mitkä viljelijät ovat pienviljelijöitä. Tietopyynnön kohteena on kuitenkin oltava lajike. Haltijat eivät siten voi esittää yleisluonteisia ja laajoja tietopyyntöjä viranomaisille esittämättä, ovatko viljelijät tosiasiallisesti hankkineet lisääntymisainesta suojatuista lajikkeista. Komissio myös huomauttaa, että pyyntö saada tietoja viranomaisilta ei koske itsenäistä yleisön oikeutta tutustua asiakirjoihin tai julkisen sektorin hallussa olevien tietojen uudelleenkäyttöön (joka perustuu direktiiviin 2003/98/EY ( 10 )). Se on ainoastaan yksityinen oikeus, joka liittyy haltijoiden ja viljelijöiden väliseen suhteeseen.

31.

Vastapuoli ja Espanjan hallitus puolestaan väittävät, että viranomaisille esitettävien tietopyyntöjen on koskettava tiettyjä lajikkeita eikä lajeja. Soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohtaan, luettuna perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan valossa, ei voida vedota yleisten tietojen saamiseksi viljelijöistä.

1. 

Soveltamisasetuksen 11 artiklan mukaisen viranomaisilla olevien tietojen saatavuuden laajuus

32.

Aluksi on tarpeen selventää hieman soveltamisasetuksen 11 artiklan ja perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmannen luetelmakohdan säännösten ja tietojen saatavuutta koskevien kansallisten säännösten välistä suhdetta.

33.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää nimenomaisesti tulkitsemaan soveltamisasetuksen 11 artiklan mukaisen tietojen saatavuuden laajuutta. Valittajan mukaan kyseinen säännös on pätevä oikeudellinen perusta muun muassa sellaisten tietojen saamiselle, joiden avulla se voi tunnistaa ”pienviljelijät”, jotka on vapautettu palkkion maksamisesta ja joiden ei siten pitäisi saada tietopyyntöjä haltijoilta.

34.

Soveltamisasetuksen 11 artikla on erityissäännös, joka sisältyy täytäntöönpanosäädökseen, jossa käsitellään perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdassa säädettyä maataloutta koskevaa vapautusta. Näin ollen perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan soveltamisalan ja soveltamisasetuksen 11 artiklan soveltamisalan välillä on loogisesti oltava vastaavuussuhde. Lisäksi soveltamisasetuksessa on noudatettava sen perussäädöksen, jonka perusteella se annettiin, soveltamisalaa ja rajoja.

35.

On nimittäin niin, että perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa mainitaan poikkeuksen poikkeuksena pienviljelijät. Soveltamisasetus itsessään ei kuitenkaan koske tätä ryhmää, ainakaan siltä osin kuin kyse on viranomaisilla olevien tietojen saatavuudesta. Sen 11 artiklassa ei viitata pienviljelijöihin. Soveltamisasetuksessa pienviljelijät mainitaan ainoastaan 7 artiklassa, joka sisältyy palkkioita käsittelevään lukuun. Kyseisessä säännöksessä määritellään lisäksi sen määrittämiseksi, kuka on pienviljelijä, perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitettu ”kasvinviljelyala”. ( 11 ) Siinä ei kuitenkaan aseteta viljelijöille, valmistajille tai viranomaisille velvollisuutta toimittaa yleisiä tietoja tällaisten alojen suuruudesta haltijoille.

36.

Ratkaisuehdotuksen seuraavassa jaksossa tutkitaan sitä, voidaanko soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä virkkeessä käytettävää ilmaisua ”lajien” tulkita tällaisessa asiayhteydessä siten, että sillä viitataan perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmanteen luetelmakohtaan. Tässä vaiheessa on syytä esittää kaksi systematiikkaan liittyvää huomautusta.

37.

Ensinnäkin, vaikka yleisillä tiedoilla viljelyalojen koosta onkin jonkin verran merkitystä haltijan palkkio-oikeuden käyttämisen kannalta, haltija ei kuitenkaan voi niiden perusteella esittää lajikkeitaan koskevia vaateita. Molempien asetusten logiikka perustuu lajikkeiden käyttöön, johon nähden pienviljelijän asema sitten muodostaa eräänlaisen ”suojan” – eikä päinvastoin. Ensinnäkin on sen sijaan todettava – alustavana tietona –, ovatko viljelijät käyttäneet tai aikovatko ne käyttää korjattua tuotetta, joka on saatu istuttamalla eri lajikkeiden aineistoa. Perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmanteen luetelmakohtaan sisältyvällä pienviljelijöitä koskevalla poikkeuksella voi olla merkitystä vasta myöhemmin – vastaavat edellytykset täyttävien viljelijöiden suojakeinona – siinä suuremmassa viljelijöiden joukossa, jotka viljelevät perusasetuksen 14 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvia suojattuja lajikkeita.

38.

Toiseksi, vaikka perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmannen luetelmakohdan ja soveltamisasetuksen 11 artiklan välinen systeeminen yhteys ei ollut välttämätön unionin oikeuden nojalla, on kuitenkin tärkeää korostaa, että samanaikaisesti soveltamisasetuksen 11 artiklaa ei suinkaan voida tulkita siten, että se kattaa tyhjentävästi kansallisille viranomaisille esitettävät mahdolliset tietopyynnöt.

39.

Jäsenvaltiot voivat sallia pääsyn tietoihin, jotka eivät kuulu 11 artiklan soveltamisalaan. Sitä, ettei unionin oikeudessa säädetä tiettyjen tietojen saatavuudesta, ei voida tulkita unionin oikeuteen sisältyväksi ”saatavuutta koskevaksi kielloksi”, pikemminkin päinvastoin: ellei unionin oikeus ole esteenä, tietojen saatavuutta koskevia kansallisia säännöksiä voidaan edelleen soveltaa mihin tahansa ja kaikkiin kysymyksiin, joista ei nimenomaisesti säädetä unionin oikeudessa. Se, ettei soveltamisasetukseen sisälly erityisiä säännöksiä sellaisten tietojen saatavuudesta, joiden avulla haltija voi tunnistaa pienviljelijät, tarkoittaa, että tästä asiasta yksinkertaisesti säädetään kansallisissa säännöksissä.

40.

Käsiteltävän asian olosuhteissa vaikuttaa siltä, että valittajan alkuperäinen pyyntö tehtiin (ja hylättiin) ThürIFG:n nojalla. Ei tietenkään ole unionin tuomioistuimen asia esittää tosiseikkoja koskevia toteamuksia ja arviointeja siinä vireillä olevassa asiassa tai tulkita ja soveltaa kansallista lainsäädäntöä. On kuitenkin korostettava, että haltijat voivat esittää tietopyyntöjä, jotka eivät liity tiettyihin kasvilajikkeisiin, – ja saada nämä tiedot – kansallisen lainsäädännön perusteella, jos se sallitaan siinä. Jos tiedot, jotka haltijat haluaisivat saada, ovat kansallisten viranomaisten hallussa ja koskevat ensisijaisesti kansallisten viranomaisten kokoamia hallinnollisia tietoja, sovelletaan tiedon saatavuutta koskevia kansallisia säännöksiä. ( 12 )

41.

Haluan korostaa tätä seikkaa tehdäkseni selväksi, että soveltamisasetuksen 11 artiklaa ei voida samanaikaisesti tulkita sekä suppeasti että yksinomaisesti: suppeasti, koska sitä tulkittaisiin siten, ettei se käsitä lajeja, ja yksinomaisesti, koska siinä säädettäisiin asiasta tyhjentävästi ja se estäisi siten käytännössä tietojen saatavuutta koskevien kansallisten sääntöjen samanaikaisen soveltamisen.

42.

Syistä, jotka selitän seuraavassa jaksossa, minun on yhdyttävä vastapuoleen ensimmäisen seikan osalta: tietopyynnöt, joita soveltamisasetuksen 11 artiklan nojalla voidaan esittää viranomaisille, koskevat nimittäin pyynnön esittävän haltijan lajikkeita. Lajeja koskevien tietojen jättäminen soveltamisasetuksen 11 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle merkitsee kuitenkin väistämättä sitä, että tämän ”tilan” täyttää edelleen kansallinen lainsäädäntö, ja haltijat voivat esittää lajeja koskevia pyyntöjä kansallisen lainsäädännön perusteella.

2. 

Soveltamisasetuksen 11 artiklan soveltamisala – lajikkeet vai lajit?

43.

Kaksi tekstuaalista perustetta saattaa viitata siihen, että tietopyynnöt koskevat yleisesti lajeja.

44.

Ensinnäkin soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä virkkeessä nimittäin mainitaan nimenomaisesti ”lajit”: ”[haltijan] viranomaiselle osoittama pyyntö, joka koskee tietoja erityisten lajien tai lajikkeiden aineiston nykyisestä viljelykäytöstä tai tällaisesta käytöstä saaduista tuloksista, on tehtävä kirjallisesti” (kursivointi tässä).

45.

Toiseksi, jos oletetaan, että soveltamisasetuksen 11 artiklalla oli myös tarkoitus panna täytäntöön perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kolmas luetelmakohta, jälkimmäisessä säännöksessä määritellään ”pienviljelijät” 14 artiklan 2 kohdassa lueteltujen kasvilajien viljelyalan perusteella.

46.

Näistä syistä sitä, että soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdassa mainitaan ”kasvilajit”, voitaisiin tulkita siten, että ”pienviljelijöiden” tunnistamiseksi voidaan esittää tietopyyntöjä, jotka koskevat viljelyalaa, jolla kyseisiä lajeja viljeltiin.

47.

Näiden kahden tekstuaalisen perusteen lisäksi valittajan soveltamisasetuksen 11 artiklasta esittämän tulkinnan tueksi löytyy hyvin vähän oikeudellisia perusteita. Samoin tekstuaalinen mutta ennen kaikkea systematiikkaan ja tarkoitukseen perustuva tulkinta kyseisestä säännöksestä viittaa selkeästi siihen, että tietopyyntöjen, joita haltijat esittävät viranomaisille, on tarkoitus koskea pyynnön esittävän haltijan tiettyjä kasvilajikkeita.

48.

Ensinnäkin – kun pysytellään edelleen tekstuaalisella tasolla – soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdan toisessa ja kolmannessa virkkeessä esitetään konkreettiset edellytykset, jotka pätevän tietopyynnön on täytettävä. Niissä muun muassa edellytetään, että haltijan on täsmennettävä ”lajike tai lajikkeet, joista hän on kiinnostunut saamaan tietoja” ja ”osoitettava omistusoikeutensa” (kursivointi tässä). Koska perusasetuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaan yhteisön kasvinjalostajanoikeuksien kohteena voivat olla ainoastaan kasvitieteellisten sukujen ja lajien lajikkeet – eivätkä lajit yleisesti –, 11 artiklan 1 kohdasta seuraa jokseenkin selvästi, että tietopyynnöt on kohdistettava lajikkeisiin.

49.

Tämän päätelmän vahvistaa lisäksi soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohdan seitsemännen luetelmakohdan sanamuoto, jonka mukaan viranomaiset voivat kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, ”jos tiedot liittyvät erityisesti aineistoon, joka ei liity haltijan lajikkeisiin” (kursivointi tässä). Olisi jokseenkin kummallista väittää, että soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohta antaa haltijoille mahdollisuuden pyytää ja saada tietoja lajeista, kun saman 11 artiklan myöhemmissä säännöksissä annetaan mahdollisuus kieltäytyä tällaisten tietojen antamisesta.

50.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tulkitsemiseksi on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös asiayhteys ja sen säännöstön rakenne ja päämäärät, jonka osa säännös on. ( 13 ) Käsiteltävässä asiassa tarkoitukseen ja systematiikkaan perustuva tulkinta puoltaa myös selkeästi sitä, että tietopyynnöt koskevat tiettyjä kasvilajikkeita.

51.

Maataloutta koskevalla vapautuksella on kahtalainen tarkoitus: suojata maataloustuotantoa, samalla kun varmistetaan, että viljelijä maksaa (kohtuullisen) palkkion haltijalle. Soveltamisasetuksen 2 artiklassa korostetaan tarvetta ylläpitää järkevää tasapainoa viljelijän etujen ja haltijan etujen välillä, kun viljelijä on käyttänyt tilansa pello(i)lla haltijan yhteen tai useampaan lajikkeeseen kuuluvaa korjattua tuotetta istutusta varten. Siitä seikasta, että viljelijän toteuttama haltijan lajikkeiden käyttö vaikuttaa haltijan etuihin, seuraa, että etujaan suojellakseen haltija tarvitsee tiettyjä tietoja maataloutta koskevan vapautuksen soveltamisalaan kuuluvista lajikkeista, nimittäin suojatuista lajikkeista, muusta kuin hybridilajikkeesta tai synteettisestä lajikkeesta, ( 14 ) jotka kuuluvat perusasetuksen 14 artiklan 2 kohdassa lueteltuihin kasvilajeihin.

52.

Kun tarkastellaan tietoja koskevaa systematiikkaa sekä perus- että soveltamisasetuksessa, soveltamisasetuksen 11 artiklaa on tutkittava yhdessä 8 ja 9 artiklan kanssa, sellaisina kuin unionin tuomioistuin on niitä tulkinnut.

53.

Viranomaiset eivät ole ainoita, joiden on toimitettava tietoja haltijalle soveltamisasetuksen 11 artiklan nojalla, kuten perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan kuudennesta luetelmakohdasta ilmenee. Soveltamisasetuksen 11 artikla on ainoastaan yksi 4 luvun säännöksistä. Kyseisessä luvussa, joka koskee tietoja, 8 ja 9 artiklassa vahvistetaan säännöt tiedoista, joita viljelijän ja valmistajan on toimitettava haltijalle. Molemmissa säännöksissä selvennetään, että sekä viljelijöiden että valmistajien toimittamat tiedot koskevat myös lajikkeita eivätkä lajeja. Lisäksi soveltamisasetuksen 8 artiklan 4 kohdan ja 9 artiklan 4 kohdan mukaan pyynnössään haltijan on täsmennettävä ”lajike tai lajikkeet, joista hän on kiinnostunut saamaan tietoja, sekä viittaus tai viittaukset asiaankuuluvaan kasvinjalostajanoikeuteen tai ‑oikeuksiin”. Jos viljelijä tai valmistaja sitä vaatii, ”omistusoikeus on osoitettava”.

54.

Nämä säännökset ovat päällisin puolin jo melko selviä siltä osin kuin lähtökohtaisesti haltija voi pyytää ja saada viljelijöiltä tai valmistajilta ainoastaan lajikkeita koskevia tietoja. Unionin tuomioistuin on jopa mennyt hieman pitemmälle tulkitsemalla näitä säännöksiä melko suppeasti tuomioissaan Schulin ja Brangewitz. ( 15 )

55.

Tuomiossa Schulin katsottiin, että haltijalla on oltava oikeus pyytää tietoja viljelijältä heti, kun hänellä on viitteitä siitä, että viljelijä on käyttänyt tai aikoo käyttää perusasetuksen 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta ( 16 ) ja on siten käyttänyt tai aikoo käyttää avomaalla omalla tilallaan lisäystarkoituksiin korjattua tuotetta, jonka hän on saanut viljelemällä omalla tilallaan sellaisen lajikkeen, muun kuin hybridilajikkeen tai synteettisen lajikkeen, lisäysaineistoa, johon kohdistuu kyseinen oikeus ja joka kuuluu yhteen perusasetuksen 14 artiklan 2 kohdassa luetelluista viljelykasvilajeista. ( 17 ) Olisi näin ollen unionin oikeuden vastaista edellyttää, että kaikkien viljelijöiden – myös niiden, jotka eivät ole koskaan viljelleet kasvinjalostajanoikeuden alaisen ja 14 artiklan 2 kohdassa lueteltuihin viljelykasvilajeihin kuuluvan lajikkeen lisäysaineistoa – on pelkästään tähän ammattikuntaan kuulumisen johdosta toimitettava haltijoille niiden pyynnöstä kaikki asiaankuuluva tieto. ( 18 )

56.

Tuomiossa Brangewitz annettiin olennaisin osin sama vastaus, joskin hieman avoimemmalla tavalla, jotta voitiin oletettavasti ottaa huomioon valmistajien erityispiirteet viljelijöihin verrattuna. Siinä katsottiin, että perusasetuksen 14 artiklan 3 kohtaa ja soveltamisasetuksen 9 artiklaa on tulkittava siten, että kun haltijalla on viitteitä siitä, että lisäysaineiston kunnostaja on suorittanut tai aikoo suorittaa kunnostustoimia korjatulle tuotteelle, jonka viljelijä on saanut istuttamalla haltijan erioikeuslajikkeen lisäysaineistoa, sen istutusta varten, lisäysaineiston kunnostajalla on velvollisuus antaa haltijalle asiaankuuluvia tietoja paitsi niistä viljelijöistä, joiden osalta haltijalla on viitteitä siitä, että lisäysaineiston kunnostaja on suorittanut tai aikoo suorittaa heille kunnostustoimia, myös niistä kaikista muista viljelijöistä, joille se on kunnostanut tai aikoo kunnostaa sellaista korjattua tuotetta, joka on saatu istuttamalla kyseisen lajikkeen lisäysaineistoa, kun kyseessä oleva lajike on ilmoitettu kyseiselle lisäysaineiston kunnostajalle tai kun se on saanut siitä tietoja. ( 19 )

57.

Tätä taustaa vasten on jokseenkin vaikea nähdä, miksi viranomaisilla pitäisi samassa järjestelmässä olla paljon laajempi velvollisuus toimittaa tietoja, jotka olisivat myös luonteeltaan erilaisia (toimitettavien tietojen tyypin osalta).

58.

Näin on etenkin merkittävästä systematiikkaan liittyvästä syystä: perus- ja soveltamisasetuksen systematiikassa vaikuttaa siltä, että tehtävä toimittaa tietoja haltijoille, jotta nämä voivat käyttää oikeuttaan palkkioon, ei kuulu ensisijaisesti viranomaisille. ( 20 )

59.

Ensinnäkin perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan viidennessä ja kuudennessa luetelmakohdassa otetaan ilmeisesti käyttöön hierarkia niiden tahojen välille, joille haltijoiden tietopyynnöt on osoitettu. Kyseisessä säännöksessä todetaan jokseenkin kategorisesti, että vastuu maataloutta koskevaan vapautukseen liittyvien säännösten soveltamisen valvonnasta kuuluu yksinomaan haltijoille ja että tämän valvonnan järjestämisessä ne eivät voi turvautua viranomaisten apuun. Haltijoiden on saatava tiedot ensisijaisesti viljelijöiltä ja lajittelutoimien suorittajilta ja toissijaisesti viranomaisilta. ( 21 )

60.

Unionin tuomioistuin on jo tähdentänyt, että koska asetus N:o 1768/95 on soveltamisasetus, jossa täsmennetään perusasetuksen 14 artiklan 1 kohdassa säädetyn poikkeuksen mahdollistavat edellytykset, sen säännöksillä ei voida asettaa laajempia velvollisuuksia kuin ne, jotka seuraavat perusasetuksesta. ( 22 )

61.

Ongelmana valittajan (ja osittain myös komission) ehdottaman tulkinnan hyväksymisessä on se, että se tarkoittaisi perusasetuksen logiikan ja järjestelmän kääntämistä ylösalaisin soveltamisasetuksen voimakkaasti laajentavalla tulkinnalla: siinä tapauksessa kaikki tietopyynnöt, sekä lajikkeita että lajeja koskevat, osoitettaisiin tosiasiallisesti oletusarvoisesti viranomaisille. Kuten tämän ratkaisuehdotuksen seuraavassa jaksossa tarkastellaan, en kiistä sitä, että tällainen lähestymistapa saattaisi olla järkevä siinä mielessä, että sillä kevennetään yksittäisille viljelijöille aiheutuvaa hallinnollista taakkaa ja vähennetään paperitöiden määrää kaikkien tapauksessa. On kuitenkin turha yrittää peittää sitä, että tällaista pyrkimystä voitaisiin tuskin pitää yksinkertaisesti soveltamisasetuksen erään säännöksen tulkitsemisena.

62.

Toiseksi, kun soveltamisasetuksen 11 artiklaa verrataan sen 8 ja 9 artiklaan, 11 artiklan soveltamisala vaikuttaa suppeammalta, koska sen 2 kohdassa säädetään useista poikkeuksista viranomaisten velvollisuuteen toimittaa tietoja ja joidenkin näiden poikkeusten mahdollinen soveltamisala on hyvin laaja. Soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohdan toisessa ja kolmannessa luetelmakohdassa etenkin tukeudutaan kansalliseen lainsäädäntöön melko yleistävästi: viranomaiset voivat yksinkertaisesti kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, jos viranomaisten toiminnassa sovellettavien yleistä harkintavaltaa koskevien jäsenvaltioiden sääntöjen mukaan tietoja ei saa toimittaa haltijoille. Tästä seuraa, että viranomaisten tietojen toimittamista koskeva velvollisuus vaikuttaa suppeammalta, kun sitä verrataan viljelijöiden tai valmistajien vastaavaan velvollisuuteen. Siten, jälleen systematiikan näkökulmasta, on vaikea tulkita viranomaisille asetetun tietojen toimittamista koskevan velvollisuuden laajuutta laajentavammin kuin vastaavaa viljelijöille ja valmistajille asetettua velvollisuutta.

63.

Tästä seuraa, että unionin oikeuden nykytilassa soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä edellytetään, että viranomaisille esitettävät tietopyynnöt muotoillaan kyseessä olevan haltijan tiettyjen suojattujen kasvilajikkeiden osalta. Kyseinen säännös ei kuitenkaan estä jäsenvaltioita säätämästä mahdollisuudesta saada viranomaisilta tietoja lajeista tietojen saatavuutta koskevan kansallisen lainsäädännön nojalla.

3. 

Järjestelmän toiminta ja toimivuus

64.

Valittajan ja jossain määrin myös komission sen tueksi, että lajeja koskevat tiedot kuuluvat soveltamisasetuksen 11 artiklan soveltamisalaan, esittämät vankimmat perusteet ovat nähdäkseni luonteeltaan muita kuin oikeudellisia. Ne koskevat soveltamisasetuksella käyttöön otetun järjestelmän toimintaa (tai pikemminkin toimimattomuutta) käytännössä.

65.

Valittaja väittää, että jos viranomaiset toimittavat tietoja, joiden avulla pienviljelijät voidaan tunnistaa, tämä tekisi palkkiota koskevan oikeuden käyttämisestä tehokkaampaa sekä vähemmän työlästä ja kallista kaikille asianomaisille toimijoille. Ehdottaessaan tulkintaa, joka mahdollistaisi myös lajien kuulumisen 11 artiklan soveltamisalaan, komissio puolestaan myönsi istunnossa, että soveltamisasetus on vanha johdetun oikeuden säädös, joka tarvitsee ehdottomasti (tulkinnallista) ajantasaistamista.

66.

Kirjallisissa huomautuksissa ja istunnossa esitetyt näkemykset vahvistivat, että maataloutta koskevan vapautuksen toiminta on käytännössä melko monimutkaista.

67.

Kun tätä vapautusta käytetään maataloustuotannon suojelemiseksi (toisin sanoen viljelijöiden etujen mukaisesti), käytännössä olisi jokseenkin vaikea varmistaa, että haltijat saavat (kohtuullisen) palkkion, johon heillä on oikeus (toisin sanoen haltijoiden, jotka edustavat jalostajia, etujen mukaisesti). Tietoja, jotka ovat ratkaisevan tärkeitä tähän tarkoitukseen, vaikuttaa olevan vaikea saada näissä lainsäädäntöteksteissä, sellaisina kuin niitä on tulkittu oikeuskäytännössä, käyttöön otetun menettelyllisen järjestelmän vuoksi. ( 23 ) Tämä päätelmä vaikuttaa sitäkin aiheellisemmalta, kun vertailukohdaksi otetaan ”tavallinen” tilanne, nimittäin se, kun viljelijät, jotka eivät voi vedota maataloutta koskevaan vapautukseen, käyttävät suojattuja lajikkeita. Tässä skenaariossa haltijoiden on helpompi valvoa immateriaalioikeuksiaan, koska niiden lupa tarvitaan, joten haltijat saavat etukäteen tarvittavat tiedot suojattujen lajikkeiden käytöstä.

68.

On syytä muistuttaa, että soveltamisasetuksen 2 artiklan 2 kohdan mukaan kasvinjalostajanoikeuden haltijan ja viljelijän ”laillisia etuja ei katsota turvatuiksi, jos yhteen tai useampaan näistä eduista kohdistuu haitallisia vaikutuksia, koska ei oteta huomioon tarvetta ylläpitää järkevää tasapainoa niiden kaikkien välillä”. Tuomioista Schulin ja Brangewitz kuitenkin seuraa yhdessä, että tietojen saaminen viljelijöiltä (tai valmistajilta) on todellisuudessa melko haastavaa. Kuten edellä selitettiin, ( 24 ) unionin tuomioistuin katsoi, että haltijalla on oltava oikeus pyytää tietoja viljelijältä silloin, kun hänellä on viitteitä siitä, että viljelijä on käyttänyt tai aikoo käyttää perusasetuksen 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta. ( 25 ) Unionin tuomioistuin lisäsi, että ”pitäisi haltijalle nimittäin olla mahdollista järjestää toimintansa siten, että hänellä on käytettävissään niiden viljelijöiden nimi ja osoite, jotka ostavat hänen suojattujen kasvilajikkeidensa lisäysaineistoa, riippumatta haltijan ja viljelijän välisen kauppaketjun pituudesta”. ( 26 ) ”Lisäksi haltija voi asetuksen N:o 2100/94 13 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan perusteella velvoittaa toimittajansa rekisteröimään niiden viljelijöiden nimen ja osoitteen, jotka ostavat hänen kasvilajikkeidensa lisäysaineistoa.” ( 27 )

69.

Valittaja kuitenkin selitti melko vakuuttavasti istunnossa muiden sitä kiistämättä, miksi jakelijoihin turvautuminen ei oikeasti ole vaihtoehto haltijoiden oikeuksien puolustamiseen. Tällaista kauppaketjua ei väitetysti ole siltä osin kuin valittajan edustamat haltijat eivät jakele siemeniään vaan myöntävät tuotanto- ja jakelulupia. Siemeniä pitävät siten tosiasiallisesti kaupan muut yritykset, mistä syntyy kaksi erilaista ongelmaa. Ensinnäkin nämä yritykset ovat haluttomia antamaan asiakkaidensa nimiä luottamuksellisuussyistä. Toiseksi se, että kauppaketjun myöhemmän portaan yrityksiä pyydetään paljastamaan asiakkaidensa nimet, saattaisi olla myös ongelmallista kilpailulainsäädännön kannalta.

70.

Tästä seuraa, että jos viljelijä (tai valmistaja) ja haltija eivät ole tehneet sopimusta, jossa määriteltäisiin viljelijän (tai valmistajan) haltijalle toimittamat asiaankuuluvat tiedot, kuten soveltamisasetuksen 8 artiklan 1 kohdassa ja 9 artiklan 1 kohdassa säädetään, haltijan ei ole käytännössä kovinkaan helppo saada tietoja viljelijöiltä tai valmistajilta.

71.

Tässä käytännön asiayhteydessä valittaja lähinnä väittää, että nykyisen järjestelmän toiminta on ongelmallista ja että jos 11 artiklan mukaista oikeutta saada tietoja viranomaisilta tulkittaisiin laajasti, kaikkien asianosaisten paperityöt ja liiketoimintakustannukset vähenisivät.

72.

Lainsäädännön laatimisen näkökulmasta tunnen henkilökohtaisesti suurta sympatiaa tällaista lähestymistapaa kohtaan. Mitä tahansa toimenpidettä, jolla pyritään vapauttamaan yksityinen oikeussubjekti velvollisuudesta toimittaa tietoja, jotka ovat jo viranomaisen hallussa, olisi lähtökohtaisesti pidettävä tervetulleena.

73.

Tässä kuitenkin piilee juuri ongelma: valittajan ehdotus menee paljon sitä pidemmälle, mitä voitaisiin tavallisesti pitää säännöksen tulkintana. Tällainen tulkinta muuttaisi soveltamisasetuksen järjestelmää ja logiikkaa ja tekisi siitä samanaikaisesti perusasetuksen logiikan vastaisen. ( 28 ) Tämän luonteisesta tuomioistuimen väliintulosta seuraisi myös välittömästi loogisia ristiriitaisuuksia koko säädöksessä. ( 29 )

74.

Lisäksi tällainen irrallinen ”tulkinnallinen” väliintulo voisi myös itsessään aiheuttaa useita uusia ongelmia. Jos haltija saisi yleisempiä tietoja oletettavasti suuremmalta viljelijöiden joukolta (ainakin kaikilta niiltä, jotka viljelevät perusasetuksen 14 artiklan 2 kohdassa lueteltuja kasvilajeja – tai ehkä jopa muita lajeja), mukaan luettuina viljelijät, jotka eivät ole koskaan käyttäneet tai aikoneet käyttää suojattuja lajikkeita 14 artiklan 1 kohdan nojalla, ei voida sivuuttaa sitä, että tällä tavalla haltijoille annettavat tiedot olisivat paljon laajempia kuin tiedot, joita haltijat tarvitsevat immateriaalioikeuksiensa suojelemiseksi. Niitä voitaisiin mahdollisesti käyttää useisiin muihin kaupallisiin tarkoituksiin, jotka eivät liity kovinkaan läheisesti – tai lainkaan – haltijoiden palkkiota koskevien oikeuksien turvaamiseen asiakkaisiin nähden.

75.

Viranomaisista ei siten voi unionin oikeuden nykytilassa tulla oletusarvoisesti tietojen pääasiallisia toimittajia järjestelmässä, joka perustuu viljelijöihin ja valmistajiin ja jossa vastuu säännösten soveltamisen valvonnasta kuuluu yksinomaan haltijoille, kuten perusasetuksen 14 artiklan 3 kohdan viidennestä ja kuudennesta luetelmakohdasta selvästi ilmenee.

76.

Kaikista näistä syistä katson, että vaikka tässä jaksossa pääpiirteittäin esitetyillä ongelmilla on todellakin todellisuuspohjaa, komission, joka istunnossa vaikutti tunnustavan nykyisten unionin täytäntöönpanosäännösten jossain määrin vanhentuneen, tehtävä on palata pöydän ääreen ja suunnitella uusi järjestelmä. ( 30 ) On jokseenkin eriskummallista yrittää siirtää tämä vastuu unionin tuomioistuimelle etenkin nyt tarkasteltavan kaltaisessa lainsäädäntöyhteydessä, jossa hyvää tarkoittavakin tuomioistuimen väliintulo, joka koskee yhtä erillistä säännöstä ja jonka seurauksena ei muuteta järjestelmän yleistä logiikka, aiheuttaa todennäköisesti enemmän ongelmia kuin se tarjoaa ratkaisuja. ( 31 )

C 

Toinen ennakkoratkaisukysymys

77.

Toisessa kysymyksessä on kaksi osaa. Ensinnäkin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoitetun käsitteen ”maataloustuotannon valvontaan liittyvä viranomainen” määritelmää. Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voiko tällainen viranomainen kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, jos tietojen toimittamisesta aiheutuu kyseiselle viranomaiselle kustannuksia, joista haltija olisi kuitenkin valmis vastaamaan.

78.

Vaikka ehdotin, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan kieltävästi, jolloin toiseen ennakkoratkaisukysymykseen ei ole tarpeen vastata, tarkastelen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toisessa kysymyksessä esittämiä kahta osakysymystä siltä varalta, että unionin tuomioistuin päätyy toiseen ratkaisuun sen osalta, miten soveltamisasetuksen 11 artiklan 1 kohdan mukaiset tietopyynnöt on muotoiltava. Lisäksi, koska mikään ei estä valittajaa tai mitä tahansa muuta immateriaalioikeuksien haltijaa esittämästä uutta soveltamisasetuksen 11 artiklan mukaista pyyntöä milloin tahansa, katson myös, että näillä kysymyksillä on jonkinlaista yleistä ja käytännön merkitystä ja että unionin tuomioistuimen on syytä vastata niihin.

1. 

Toisen kysymyksen a kohta: mikä on ”maataloustuotannon valvontaan liittyvä viranomainen”?

79.

Soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohdan ensimmäisen luetelmakohdan mukaan viranomaiset voivat kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, jos ”ne eivät liity maataloustuotannon valvontaan”. Onko käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltainen viranomainen, jolle on annettu tehtäväksi viljelijöille myönnettävien tukien valvonta, ”maataloustuotannon valvontaan liittyvä” viranomainen?

80.

Valittaja ja komissio ovat tästä pääosin samaa mieltä, joskin hieman eri syistä. Valittaja väittää, että viljelijöille myönnetyistä unionin tuista vastaava elin on maataloustuotannon valvontaan liittyvä viranomainen, koska tukien laillisuuden tutkiminen edellyttää maataloustuotannon valvontaa. Komissio väittää, että tätä käsitettä on tulkittava laajasti tiedonsaantioikeuden tehokkuuden vuoksi. Siihen olisi kuuluttava mikä tahansa viranomainen, jolla on tietoa maataloustuotannosta, tukien maksamiseen toimivaltaiset viranomaiset mukaan luettuina.

81.

Vastapuoli ja Espanjan hallitus esittävät päinvastaisen näkemyksen. Unionin tuista vastaava viranomainen ei liity kasvintuotannon valvontaan. Unionin tukien hallinnointi velvoittaa kyseisen viranomaisen hankkimaan tiettyjä lajikekohtaisia tietoja viljelijöiltä, jotka hakevat tällaisia tukia, sen määrittämiseksi, kuuluvatko kyseiset lajikkeet unionin viljelykasvilajien yleiseen lajikeluetteloon. Viranomaisen ei kuitenkaan tarvitse tarkastaa, ovatko kyseiset lajikkeet suojattuja lajikkeita ja ketkä niiden haltijat ovat. Nämä tiedot eivät ole merkityksellisiä kyseiselle viranomaiselle sen tehtävien hoidon kannalta.

82.

Unionin tukia valvovat viranomaiset eivät eittämättä tarkasti ottaen liity maataloustuotantoon. Olen kuitenkin lähes varma siitä, että minkä tahansa tämän ilmaisun järkevän tulkinnan mukaan tällaiset viranomaiset liittyvät selkeästi maataloustuotannon valvontaan.

83.

Ensinnäkin, vaikka ne eivät liitykään maataloustuotantoon, unionin tukia valvovat viranomaiset valvovat maataloustuotantoa, koska unionin tukien soveltamisala ja määrä määräytyy viljelijöiden tuotantotoiminnan perusteella. ( 32 ) Tällaiset viranomaiset liittyvät siten varmasti maataloustuotannon valvontaan, vaikka ne eivät ”valvo” tuotantoa suunnitelmataloudessa tarkoitetulla tavalla päättämällä esimerkiksi siitä, olisiko tuotannolle määritettävä enimmäismäärä ja jos, mille tasolle.

84.

Merkityksellistä on luonnollisesti se, onko tällaisilla viranomaisilla yleisen valvontatoimintansa yhteydessä käytettävissään juuri valittajan pyytämien kaltaisia tietoja. Tämä on kuitenkin toinen kysymys. Viranomainen voi liittyä yleisesti maataloustuotannon valvontaan, vaikka tähän valvontaan ei liittyisikään tietyntyyppisiä tietoja. Istunnossa kuitenkin todettiin, että vastapuolella on lajikkeita koskevia tiettyjä asiaankuuluvia tietoja.

85.

Toiseksi soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohtaan sisältyy jo useita – melko väljästi muotoiltuja – velvollisuutta toimittaa tietoja koskevia poikkeuksia, ( 33 ) joiden perusteella viranomaiset voivat kieltäytyä toimittamasta pyydettyjä tietoja. Näitä poikkeuksia olisi kuitenkin tulkittava suppeasti säännön tehokkuuden takaamiseksi. Käsitteen ”maataloustuotannon valvontaan liittyvä viranomainen” liian suppea tulkinta, kuten sellainen, jonka mukaan se käsittää ainoastaan ne elimet, jotka on perustettu pelkästään soveltamisasetuksen 11 artiklan täytäntöönpanoa varten, tekisi käytännössä mahdottomaksi luonnehtia mitä tahansa hallintoa ”maataloustuotannon valvontaan liittyväksi viranomaiseksi”. ( 34 ) Tätä käsitettä on näin ollen tulkittava järkevästi siten, että taataan haltijan oikeuden saada (tiettyjä) tietoja viranomaisilta tehokkuus. ( 35 )

86.

Tästä seuraa, että myönnettyjen unionin tukien valvonnasta vastaava viranomainen on maataloustuotannon valvontaan liittyvä viranomainen. Tällainen elin ei siten voi vedota soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa säädettyyn poikkeukseen velvollisuudesta toimittaa tietoja.

2. 

Toisen kysymyksen b kohta: lisäkustannukset

87.

Toisen kysymyksen b kohdassa unionin tuomioistuinta pyydetään määrittämään, millä edellytyksillä viranomainen voi kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, kun näiden tietojen käsittelystä aiheutuu lisäkustannuksia kyseiselle elimelle. Lisäksi, onko sillä, että tietopyynnön esittänyt haltija on valmis vastaamaan näistä kustannuksista, merkitystä vastauksen kannalta?

88.

Valittajan ja komission mukaan tietojen saaminen on erotettava niiden käsittelystä: viranomainen voi kieltäytyä antamasta tietoja vain, jos lisäkustannuksia aiheutuu näiden tietojen hankkimisesta eikä niiden käsittelystä. Käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että viranomainen on saanut tiedot ilman lisäkustannuksia. Valittaja ja komissio joka tapauksessa väittävät, ettei viranomainen voi kieltäytyä antamasta tietoja, jos tietoja pyytävä henkilö on valmis vastaamaan näistä kustannuksista.

89.

Vastapuoli ja Espanjan hallitus väittävät, että lisätyö, jota tietojen hakemisesta aiheutuisi viranomaiselle, vaikuttaisi sen organisaatioon ja hallintoon ja voisi jopa vaikuttaa sen tehtävien tavanomaiseen hoitamiseen. Vaikka haltijan pyytämät tiedot ovat saatavilla vastapuolen tietokannassa, näiden tietojen hakemiseksi tietokannasta olisi luotava erityinen hakutoiminto. Vastapuolen mukaan sillä ei ole omaa ohjelmointikapasiteettia pyydettyjen tietojen kokoamiseksi tarvittavaa hakua varten. Sen olisi käytettävä tähän tarkoitukseen ulkoisen palveluntarjoajan palveluja. Arvioidut kustannukset olisivat noin 6 000 euroa.

90.

Nähdäkseni on viime kädessä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia vastata tähän pitkälti tosiseikkoja koskevaan kysymykseen ja määrittää, aiheutuuko käsiteltävän asian olosuhteissa tarvittavasta jo saatavilla olevien tietojen käsittelystä niin merkittävästi lisätyötä, että viranomaisen ei voida odottaa tekevän sitä. Esitän seuraavaksi kuitenkin joitain yleisiä ohjeita. ( 36 )

91.

Ensinnäkin soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohdan viidennessä ja kuudennessa luetelmakohdassa säädetään, että viranomaiset voivat kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, jos ”tietoja ei saada viranomaisten tehtävien tavanomaisen harjoittamisen yhteydessä” tai ”tietoja saadaan ainoastaan kustannuksia lisäämällä”.

92.

Vastapuoli myönsi istunnossa, että pyydetyt tiedot olivat saatavilla tietokannassa, vaikka se ei voinutkaan hakea niitä ilman toisen palveluntarjoajan apua. Kuuluuko tällainen tilanne kummankaan edellä mainitun kahden poikkeuksen piiriin?

93.

Vaikka tunnustan, että paperisten asiakirjojen yhteydessä on tärkeää erottaa tietojen hankkiminen ja käsitteleminen, kuten vastapuoli ja komissio perustellusti huomauttivat, en ole täysin vakuuttunut siitä, että tästä erottelusta on kovinkaan suurta apua arvioinnissa sähköisten tietokantojen yhteydessä. Mihin tahansa suureen sähköiseen tietokantaan tai tietojoukkoon sisältyy todennäköisesti (mahdollisesti rajaton) määrä tietoa. Tarve saada tiedot kyseisestä lähteestä jäsennetyllä ja hyödyllisellä tavalla muodostaa käytännössä todellisen ongelman ja rasitteen. ( 37 )

94.

Mikä tahansa tietopyyntö edellyttää varmasti jonkin verran työtä henkilöltä, jonka hallussa tiedot ovat tai todennäköisesti ovat. Unionin toimielinten asiakirjojen julkisuutta koskevan oikeuskäytäntönsä yhteydessä unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että hyvää hallintoa koskevan intressin mukaisesti asiakirjoihin tutustumista koskevien pyyntöjen käsittelyyn liittyvän työtaakan ei pitäisi olla suhteeton. ( 38 )

95.

Sen sijaan, että keskitytään asiakirjan hankkimisen ja asiakirjan käsittelyn väliseen erotteluun, asiayhteydessä, jossa kyse on tietojen hankkimisesta sähköisistä tietokannoista tai tietojoukoista, saattaisi siten olla hyödyllisempää tarkastella tarvittavan lisätyön kokonaismäärää. Tietopyyntöä ei voida evätä yksinomaan sen perusteella, että siitä aiheutuu lisätyötä. On pikemminkin arvioitava, miten paljon lisätyötä tarvitaan ja milloin tästä lisätyöstä tulee suhteetonta.

96.

Käsiteltävässä asiassa, kuten valittaja ja komissio totesivat, tiedot ovat jo saatavilla tietokannassa. Koska yhdellekään viranomaiselle ei ole erityisesti annettu tehtäväksi kerätä tietoja suojattujen lajikkeiden käytöstä, vaikka se tehtäisiin toiseen tarkoitukseen, oikeus tietoihin menettäisi merkityksensä, jos se evättäisiin näiden tietojen käsittelystä aiheutuvien kustannusten vuoksi.

97.

Näillä kahdella näkökohdalla on tiettyä painoarvoa etenkin juuri sähköisten tietokantojen yhteydessä. Rakenteestaan ja sisäisestä organisoinnistaan riippuen sähköisestä tietokannasta voidaan saada suuri määrä tietoa, usein hyvin pienellä vaivannäöllä. Aivan kuten kaleidoskoopilla katsottaessa, pieni pyöräytys (komento tai klikkaus) voi muuttaa kuvan täysin. ( 39 ) Tässä yhteydessä monentyyppisiä tietoja voidaan hakea helpommin ja niihin voidaan tutustua verrattain pienellä vaivannäöllä, samalla kun yksittäisten pyyntöjen ei tietenkään voida sallia tekevän hallinnosta yksityisiin tarkoituksiin käytettävää tutkimuslaitosta.

98.

Näin ollen olisi sovellettava rule of reason ‑periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta päätettäessä, onko hallinnon myönnettävä pääsy pyydettyihin tietoihin huolimatta siitä, että se edellyttää jonkinlaista kyseisten tietojen käsittelyä. Tässä yleisessä asiayhteydessä on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia arvioida käsiteltävän asian olosuhteissa, edellyttääkö pyydettyjen tietojen noutaminen merkittävää lisätyötä, jota hallinto ei voi kohtuudella tehdä.

99.

Kun tarkastellaan lisäksi valittajan tarjousta vastata pyydettyjen tietojen hakemisesta tietokannasta aiheutuvista lisäkustannuksista, on syytä huomauttaa aluksi, että tämä kysymys on erillinen siitä kysymyksestä, olisiko pääsy tietoihin myönnettävä. Kustannukset ovat eri asia kuin pääsy tietoihin. Päätös myöntää tai evätä pääsy tietoihin ei riipu siitä, ilmoittaako henkilö olevansa valmis vastaamaan hallinnolle aiheutuneista kustannuksista.

100.

Tämä seuraa paitsi asiakirjajulkisuutta koskevien sääntöjen logiikasta, jossa pääsy on kustannuksista erillinen vaihe, myös yhdenvertaisuuden edellytyksestä: kyvyn (kyvyttömyyden) vastata kustannuksista ei koskaan pitäisi määrätä pääsyä tietoihin. Muutoin pääsy asiakirjoihin olisi mahdollista vain niille, jotka voivat maksaa siitä.

101.

Näin ollen silloin, kun on päätetty myöntää pääsy ottaen huomioon vaadittavan lisätyön kohtuullinen määrä, viranomaisen tehtävä on päättää seuraavassa itsenäisessä vaiheessa, onko tietopyynnön esittäneen henkilön vastattava mahdollisesti aiheutuvista kustannuksista. Tältä osin voidaan jälleen tehdä rinnastuksia oikeuteen tutustua unionin toimielinten asiakirjoihin tai julkisen sektorin hallussa olevien tietojen uudelleenkäyttöön. Asetuksessa (EY) N:o 1049/2001 etenkin säädetään, että hakijalta voidaan periä korvaus jäljennösten ottamisesta ja lähettämisestä mutta että korvaus ei saa ylittää todellisia kopiointi- ja lähetyskuluja. ( 40 ) Samaan tapaan direktiivissä 2003/98 säädetään, että jos asiakirjojen uudelleenkäytöstä peritään maksuja, ne eivät saa ylittää asiakirjojen jäljentämisestä, saataville asettamisesta ja jakelusta aiheutuvia marginaalikustannuksia. ( 41 )

102.

Kun näitä säännöksiä sovelletaan analogisesti, käsiteltävässä asiassa vaikuttaisi kohtuulliselta, että viranomainen, jota on pyydetty toimittamaan tietoja, pyytää haltijoita maksamaan näiden tietojen toimittamisesta aiheutuvat kustannukset, jotka eivät ylitä viranomaiselle tietojen käsittelystä aiheutuvia todellisia lisäkustannuksia.

103.

Soveltamisasetuksen 11 artiklan 2 kohtaa on näin ollen tulkittava siten, että viranomainen voi kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, jos jo saatavilla olevien tietojen käsittelystä aiheutuu todennäköisesti suhteeton työtaakka, jota kyseinen viranomainen ei voi kohtuudella hoitaa.

V 

Ratkaisuehdotus

104.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Thüringer Oberlandesgerichtin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

–

Yhteisön kasvinjalostajanoikeuksista annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2100/94 14 artiklan 3 kohdassa säädetyn maataloutta koskevan vapautuksen soveltamista koskevista säännöistä 24.7.1995 annetun komission asetuksen (EY) N:o 1768/95 11 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä edellytetään, että viranomaisille esitettävät tietopyynnöt muotoillaan tiettyjen suojattujen kasvilajikkeiden osalta. Kyseinen säännös ei kuitenkaan estä jäsenvaltioita säätämästä mahdollisuudesta saada viranomaisilta tietoja kasvilajeista kansallisen lainsäädännön nojalla.

–

Myönnettyjen unionin tukien valvonnasta vastaava viranomainen on maataloustuotannon valvontaan liittyvä viranomainen. Tällainen elin ei siten voi vedota asetuksen N:o 1768/95 11 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa säädettyyn poikkeukseen velvollisuudesta toimittaa tietoja.

–

Asetuksen N:o 1768/95 11 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että viranomainen voi kieltäytyä antamasta pyydettyjä tietoja, jos jo saatavilla olevien tietojen käsittelystä aiheutuu todennäköisesti suhteeton työtaakka, jota kyseinen viranomainen ei voi kohtuudella hoitaa.