Olette antaneet minulle tiedoksi komission 9.6.1989 päivätyn kirjeen. Tässä kirjeessään komissio pyytää teiltä tietoja japanilaisten ajoneuvojen maahantuontia koskevasta Ranskan viranomaisten politiikasta. Teidän asiananne ei ole vastata sille Ranskan viranomaisten puolesta.

Viittaan seuraaviin valituksiin:

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kumosi 29.6.1993 antamallaan tuomiolla edellä mainitun päätöksen siltä osin kuin se koskee perustamissopimuksen 85 artiklaa. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kyseenalaisti komission päätelmät perustaen käsityksensä ennen kaikkea Martiniquen departementista saatuihin asiakirjoihin. Asiayhteydestään irrotettuina nämä asiakirjat saattoivat tosiaan olla ristiriidassa komission väitteen kanssa siitä, että kyseisten maahantuojien välinen yhteistoiminta ei ollut riittävää 85 artiklan kannalta. Näiden asiakirjojen ja tämän ilmeisen ristiriidan takia sekä Ranskan viranomaisille että Martiniquen maahantuojille siis osoitettiin uudet asetuksen N:o 17 11 artiklan mukaiset tietojensaantipyynnöt; vastaukset olette voinut nähdä komission tiloissa. Olette myös voinut esittää kirjalliset vastineenne näihin vastauksiin ja komission niiden perusteella tekemiin päätelmiin, jotka ovat asetuksen N:o 99 6 artiklan mukaisessa 10.1.1994 tehdyssä ilmoituksessa:

Vastausten tarkastelu vahvistaa sen, että Ranskan viranomaiset olivat jo vuonna 1977 perustaneet valtiollisen järjestelmän kolmansista maista tuotavia ajoneuvoja varten koko Ranskan tasavallan alueelle, joskin erityisellä tavalla Martiniquen departementille, ja tämä järjestelmä kuului autojen ulkomaankauppapolitiikkaan, jota tuohon aikaan hoidettiin kansallisella tasolla. Tässä tilanteessa teollisuusministeriö Pariisissa hyväksyi viisi maahantuojaa viiden merkin eli Hondan, Toyotan, Mazdan, Mitsubishin ja Nissanin yksinmyyjiksi. Ministeriö ilmoitti vuosittain kullekin niistä, kuinka monta kyseiselle yritykselle kuuluvaa merkkiä edustavaa ajoneuvoa se sai korkeintaan tuoda, ja valtion näin hyväksymä kokonaismäärä oli rajoitettu emämaa Ranskan osalta kolmeen prosenttiin ja Martiniquen departementin osalta 15 prosenttiin markkinoista. Kyseisten viiden maahantuojan velvollisuutena oli vuodesta 1981 alkaen ilmoittaa joka vuosi saman merkin edustajalle Martiniquella — tämän nimitti kyseinen japanilainen valmistaja—, kuinka monta kyseisen merkkistä ajoneuvoa kyseisessä departementissa voitiin myydä, ja toimittaa tälle täsmälleen vastaava määrä rekisteröintiä varten tarvittavia asiakirjoja. Asiaa koskevista asiakirjoista ilmenee, että kyseisten viiden merkin myynnin keskimääräinen osuus Martiniquella oli lähellä 30 prosenttia ennen tämän tuontijärjestelmän käyttöönottoa, minkä jälkeen se aleni progressiivisesti noin 15 prosenttiin vuonna 1984, ja että niiden, jotka katsoivat kärsineensä vahinkoa pakotetun liikevaihtonsa laskun takia, kaikki yritykset vastustaa tilannetta olivat turhia.

Tässä tilanteessa Martiniquella todellakin pidettiin 19.10.1987 kokous, jonka perusteella tehtiin selonteko ja siihen liitetty esisopimus, jotka esitettiin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle tämän asian aineellisiin perusteisiin liittyvinä asiakirjoina. Todellisuudessa tämä kokous kuitenkin pidettiin prefektin kutsusta, ja sen ainoana tarkoituksena oli ratkaista liitännäinen kysymys siitä, millä tavalla Toyotan paikallinen edustaja CCIE-yhtiö korvaisi sen, että se oli myynyt vuodesta 1982 lähtien 487 ajoneuvoa yli sen tuontimäärän, joka sille oli osoitettu; korvausta vaativat hallintoviranomaiset. CCIE ei nimittäin ollut vuoden 1986 loppuun mennessä vähentänyt myyntinsä määrää. Kokouksen ja mainitun esisopimuksen tarkoituksena oli juuri vahvistaa korvaustapa eikä paikallisten markkinoiden jakoperusteita; itse asiassa jos kyseisessä tapauksessa CCIE:n tarvitsisi korvata liian nopeasti 487 ajoneuvoa, se saattaisi joutua irtisanomaan työntekijöitään.

Tässä tilanteessa valittajien esittämät ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen siteeraamat selonteko 19.10.1987 pidetystä kokouksesta ja esisopimus voivat tosin aiheuttaa hämmennystä, jos ne irrotetaan asiayhteydestään. Asiayhteyteensä palautettuina ne eivät muuta sitä, että sekä tässä asiassa keskipisteenä oleva maahantuontijärjestelmä että sen täytäntöönpanomenetelmät, joita erityisesti Asia Motorin valitus koskee, ovat luonteeltaan yksinomaan valtiollisia. Sama pätee teollisuusministeriön 1.7.1987 päivättyyn kirjeeseen ja 16.3.1990 annettuun tuomioon, joita ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin lainasi vahvistuksena kannalleen:

Siten on riittävästi osoitettu, että kyseisillä ja erityisesti Martiniquen maahantuojilla ei ollut minkäänlaista toimintavapautta kyseistä tuontijärjestelmää täytäntöönpantaessa. Joka tapauksessa on myös selvää, että kiintiöiden jakoa koskevaa yritysten välistä yhteisjärjestelyä vastaan puhuu kaksi seikkaa: ensinnäkin tyyppihyväksynnän voivat saada ainoastaan edellä mainitut viisi merkkiä, minkä syynä ei ollut niiden maahantuojien toiminta vaan se, että muita merkkejä tai maahantuojia ei hyväksytty virallisesti; toisaalta valituksen kohteena olevilla yhtiöillä ei voinut olla intressiä sellaiseen tuonnin valvontaan, jolla niiden markkinoita pienennettiin 50 prosentilla.

Uudet kirjalliset vastineenne 9.3.1994 päivätyssä kirjeessänne eivät muuta komission päätelmiä siitä, että kyseinen tuontijärjestelmä on luonteeltaan valtiollinen ja että maahantuojilla ei ole toimintavapautta jaettaessa markkinoita tavalla, jolla Teidän asiakkaanne suljettiin Ranskan markkinoilta. Pariisin kilpailuneuvosto taas totesi sillä välin 18.1.1994 tekemässään päätöksessä nro 94-D-05, että tässä asiassa on kyse julkisen vallan toteuttamasta kiintiöintipolitiikasta. Päätöksensä toisessa osassa, joka koski markkinoiden jakamisen toteuttamista martiniquelaisten maahantuojien kesken, kilpailuneuvosto totesi muun muassa näin 8.11.1987 allekirjoitetusta esisopimuksesta, johon tekin olette viitanneet:

Pääasia:

Tuontikiintiöt:

Ottaen erityisesti huomioon, että joskin jälleenmyyjien välillä 8.11.1987 allekirjoitettua esisopimusta voitaisiin pitää viitteenä näiden yritysten itsenäisestä toiminnasta, tämä sopimus on tehty niitä sitovia toimintaohjeita noudattaen, joita ovat antaneet erityisesti merentakaisten departementtien ja alueiden ministerin kabinetin tekninen neuvonantaja, merentakaisten departementtien ja alueiden ministeriön taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuriasioiden johtaja ja teollisuusministeriön investointihyödykkeiden yksikön apulaisjohtaja 19.10.1987 merentakaisten departementtien ja alueiden ministeriössä pidetyssä kokouksessa, eikä tällaista käsitystä tue mikään seikka, joka olisi riittävän vakuuttava sen osoittamiseksi, että kyseiset yritykset olisivat panneet järjestelyn toimeen itsenäisesti ilman Martiniquen paikallishallintoviranomaisten toimenpiteitä.

Tässä tilanteessa komissio pitää voimassa edellä esitetyn sanamuodon mukaisen hylkäämisensä valituksille, joita sille oli esitetty 18.11.1985 ja 29.11.1988 JMC Automobilesin, Asia Motorin, Monin Automobilesin ja EAS:n lukuun ja 5.6.1990 Somaco-yhtiön lukuun, siltä osin kuin niiden tarkoituksena oli sen toteaminen, että kyseessä on 85 artiklassa tarkoitettu yritysten välinen yhteisjärjestely.

toteamaan, että ilmoitetut yritysten väliset yhteisjärjestelyt ovat vastoin perustamissopimuksen 85 artiklaa;

hylkäämään kantajina olevien yhtiöiden nostaman kumoamis-, laiminlyönti-ja vahingonkorvauskanteen;

Kantajayritykset erottavat yritysten välisessä yhteisjärjestelyssä mukana olevien yritysten ja Ranskan hallituksen suhtautumisen aiheuttaman vahingon ja vahingon, jonka komissio on suoraan velvollinen korvaamaan.

Kantajayritysten yritysten välisen yhteisjärjestelyn takia kärsimä kokonaisvahinko on tänä päivänä suuruudeltaan seuraava:

Se vahinko laillisine viivästyskorkoineen, josta komissio on vastuussa viivästystensä ja lainvastaisten päätöstensä takia, voidaan kohtuudella arvioida yhteisön tavanomaisesti soveltaman koron (9,75 prosenttia) suuruiseksi laskettuna siitä alkaen, kun komissio teki 5.12.1991 päätöksen asian käsittelyn päättämisestä toistaiseksi, siihen asti, kun tuomio annetaan.