I 

Johdanto

1.

Bundesarbeitsgerichtin (liittovaltion ylin työtuomioistuin, Saksa) ennakkoratkaisupyyntö koskee tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 12.12.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1215/2012 ( 2 ) 6 artiklan 1 kohdan, 17 artiklan 1 kohdan ja 21 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdan sekä sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) ( 3 ) 6 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

2.

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Saksassa asuva ja työskentelevä FD ja Kanadaan sijoittautunut ROI Land Investments Ltd ‑niminen yhtiö ja jossa on kyse siitä, että kyseinen yhtiö kieltäytyi maksamasta vakuusilmoituksen (Patronatsvereinbarung), jonka se on tehnyt FD:n kanssa FD:n työsopimuksen siirtyessä yhtiön tytäryhtiölle eli R Swiss AG:lle, perusteella FD:n palkkasaatavia konkurssissa olevalta R Swiss AG:ltä.

3.

Koska käsiteltävän asian olosuhteet ovat uudenlaisia verrattuna tuomioistuimilla työsopimuksia koskevissa rajatylittävissä riita-asioissa olevaan toimivaltaan liittyvän unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perustana olleisiin olosuhteisiin, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä työntekijöitä ja kuluttajia suojaavien toimivaltasääntöjen osalta työnantajan käsitteen tulkintaa työsopimusta koskevissa asioissa ja ammatin tai elinkeinotoiminnan käsitteen tulkintaa kuluttajasopimusta koskevissa asioissa; toinen näistä käsitteistä voi olla perusteena saksalaisen tuomioistuimen toimivallalle.

4.

Jäljempänä esitetään syyt, joiden vuoksi katson lähinnä, että

–

myös yhtiö, joka on tehnyt työntekijän kanssa hänen samaan konserniin kuuluvan toisen yhtiön kanssa tekemänsä työsopimuksen asianmukaista täyttämistä koskevan välittömän intressin vuoksi työsopimuksen erottamattoman osan muodostavan sopimuksen, jonka nojalla se takaa muun muassa kyseisen työntekijän palkanmaksun, on asetuksen N:o 1215/2012 II luvun 5 jaksossa tarkoitettu työnantaja

–

kansallisen oikeuden toimivaltasääntöjä ei voida soveltaa, jos kyseisen asetuksen 21 artiklan 2 kohdan soveltamista koskevat edellytykset täyttyvät

–

jos riita-asia ei kuulu kyseisen jakson soveltamisalaan, käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa oleva työntekijä ei ole Rooma I ‑asetuksessa ja asetuksessa N:o 1215/2012 tarkoitettu kuluttaja.

II 

Asiaa koskevat oikeussäännöt

A 

Asetus N:o 1215/2012

5.

Tässä ratkaisuehdotuksessa viitataan asetuksen N:o 1215/2012 johdanto-osan 14, 15 ja 18 perustelukappaleeseen.

6.

Kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

7.

Kyseisen asetuksen 17 artiklan, joka sisältyy asetuksen II luvun 4 jaksoon, jonka otsikko on ”Toimivalta kuluttajasopimusta koskevissa asioissa”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

8.

Asetuksen samaan jaksoon sisältyvän 18 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

9.

Asetuksen N:o 1215/2012 II luvun 5 jakso, jonka otsikko on ”Toimivalta työsopimusta koskevissa asioissa”, sisältää muun muassa 20 ja 21 artiklan. Kyseisen asetuksen 20 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

10.

Kyseisen asetuksen 21 artiklassa säädetään seuraavaa:

B 

Rooma I ‑asetus

11.

Tässä ratkaisuehdotuksessa viitataan Rooma I ‑asetuksen johdanto-osan seitsemänteen perustelukappaleeseen.

12.

Rooma I ‑asetukseen sisältyy 6 artikla, jonka otsikko on ”Kuluttajasopimukset” ja jonka 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

III 

Pääasian tosiseikat ja ennakkoratkaisukysymykset

13.

ROI Land Investments on kiinteistöyhtiö, jonka kotipaikka on Kanadassa. Saksassa asuva FD työskenteli syyskuusta 2015 alkaen ROI Land Investmentsille service agreement ‑sopimuksen (jäljempänä palvelusopimus) perusteella nimikkeellä ”deputy vice president investors relations” (suhteista sijoittajiin vastaava varatoimitusjohtaja).

14.

Koska näiden sopimuspuolten sopimussuhteisiin liittyi epävarmuutta, ne päättivät ”siirtää” sopimussuhteensa uudelle sveitsiläiselle yhtiölle, joka oli tarkoitus perustaa Euroopan liiketoimintaa varten. ( 4 ) Ne sopivat marraskuussa 2015 kyseisen palvelusopimuksen päättämisestä taannehtivasti. Kyseisen sopimuksen saatekirjeessä todetaan, että FD allekirjoitti sopimuksen sillä ehdolla, että perustettavan sveitsiläisen yhtiön liikkeenjohtoa koskevassa sopimuksessa on yhtä hyvät ehdot.

15.

ROI Land Investmentsin toimitusjohtaja ja R Swissin hallituksen tuleva puheenjohtaja osti 15.1.2016 edellisenä päivänä Sveitsin oikeuden mukaisesti perustetun R Swissin osakkeet. Hän siirsi ne huhtikuussa 2016 R D Canada Inc:lle, joka on ROI Land Investmentsin kokonaan omistama tytäryhtiö.

16.

FD teki 12.2.2016 R Swissin kanssa kirjallisen työsopimuksen, joka koski hänen yhtiön johtajana toimimistaan ja jossa vahvistettiin hänen palvelukseentulopalkkionsa ja palkkansa määrä. Samana päivänä FD ja ROI Land Investments allekirjoittivat asiakirjan nimeltä ”patron agreement”, josta asianosaiset käyttävät nimitystä ”Patronatsvereinbarung” (jäljempänä vakuusilmoitus) ja jossa todetaan seuraavaa:

17.

Tähän vakuusilmoitukseen ei sisälly oikeuspaikkalauseketta eikä lainvalintalauseketta. FD työskenteli R Swissille tavallisesti Stuttgartissa (Saksa).

18.

R Swiss irtisanoi FD:n 11.7.2016. Arbeitsgericht Stuttgart (Stuttgartin työoikeudellisten asioiden alioikeus, Saksa), jonka käsiteltäväksi FD oli saattanut asian, totesi 2.11.2016 antamassaan tuomiossa tämän irtisanomisen lainvoimaisesti pätemättömäksi. Lisäksi se tuomitsi R Swiss AG:n maksamaan FD:lle työsopimuksen mukaisesti 255 000 Yhdysvaltain dollaria (USD) (n. 230 000 euroa) palvelukseentulopalkkiota sekä 212 500 USD (n. 192 000 euroa) palkkaa huhtikuusta elokuuhun 2016. R Swiss ei ole maksanut FD:lle näitä määriä. Maaliskuun 2017 alussa aloitettiin Sveitsin oikeuden mukainen R Swissin konkurssimenettely. Toukokuussa 2017 tämä menettely päätettiin omaisuuden riittämättömyyden vuoksi. ( 6 )

19.

FD nosti näin ollen Arbeitsgericht Stuttgartissa, joka on hänen mielestään toimivaltainen ainakin asetukseen N:o 1215/2012 sisältyvien kuluttajasopimuksia koskevien toimivaltasääntöjen perusteella, kanteen ROI Land Investmentsiä vastaan, jotta se maksaisi hänelle vakuusilmoituksen perusteella kaikki hänen palkkasaatavansa R Swissiltä.

20.

Arbeitsgericht Stuttgart katsoi, ettei sillä ole kansainvälistä toimivaltaa, mutta Landesarbeitsgericht kumosi sen ratkaisun sillä perusteella, että FD on kuluttaja.

21.

ROI Land Investmentsin Bundesarbeitsgerichtiin tekemän Revision-valituksen yhteydessä Bundesarbeitsgericht tiedustelee, onko saksalaisilla tuomioistuimilla kansainvälinen toimivalta ratkaista FD:n kanne asetuksen N:o 1215/2012 mukaisesti työsopimuksia tai kuluttajasopimuksia koskevissa asioissa sovellettavien erityisten toimivaltasääntöjen nojalla ja onko FD:tä jälkimmäisessä tapauksessa pidettävä Rooma I ‑asetuksessa tarkoitettuna kuluttajana määritettäessä, sovelletaanko vakuusilmoitukseen Saksan aineellista oikeutta.

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tässä yhteydessä aluksi, että kyseessä oleva vakuusilmoitus, joka on yksipuolisesti velvoittava sopimus, voidaan Saksan oikeuden mukaan rinnastaa takaukseen ja että sovellettavasta oikeudesta riippumatta on kiistatonta, ettei ROI Land Investmentsin vastuu R Swissin velvoitteiden täyttämisestä rajoitu tämän maksukyvyttömyyteen.

23.

Seuraavaksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, ettei ROI Land Investments ole tämän vakuuden vuoksi tullut R Swiss AG:n sijaan työnantajan oikeudellisessa asemassa ja että R Swissin toimitusjohtajalla oli oikeus antaa FD:lle hänen tehtäviinsä liittyviä määräyksiä.

24.

Lopuksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa riita-asian erityispiirteitä, nimittäin sitä, että ilman vakuusilmoitusta FD:n ja R Swissin välillä ei olisi tehty mitään työsopimusta ja että FD:n aiemmin emoyhtiö ROI Land Investmentsissä hoitamat tehtävät eivät muuttuneet sen jälkeen, kun hän siirtyi tytäryhtiö R Swissille, joka perustettiin emoyhtiön Euroopan liiketoimintaa varten.

25.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää lisäksi selventämään asetuksen N:o 1215/2012 säännösten ja kansallisen oikeuden välistä suhdetta kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa säädetyn, saman asetuksen 21 artiklan 2 kohdan soveltamista koskevan varauksen vuoksi.

26.

Pohtiessaan, miten kuluttajasopimusta koskevissa asioissa sovellettavaa asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohtaa on tulkittava, Bundesarbeitsgericht tiedustelee lisäksi, voidaanko vakuusilmoitusta pitää sopimuksena, jonka kantaja on tehnyt työntekijänä ammattiaan varten. Tarkemmin sanoen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, kattaako ammatin käsite yksinomaan itsenäisen toiminnan.

27.

Tässä tilanteessa Bundesarbeitsgericht päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

28.

FD ja Euroopan komissio ovat esittäneet unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia.

IV 

Asian arviointi

29.

Bundesarbeitsgericht on esittänyt unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön FD:n ROI Land Investmentsiä, jolla ei ole kotipaikkaa jäsenvaltion alueella, vastaan nostaman kanteen yhteydessä. Saksan tuomioistuinten toimivaltaan ei sovelleta kansallista oikeutta, jos jokin asetuksen N:o 1215/2012 6 artiklan 1 kohdassa säädetyistä edellytyksistä täyttyy. Koska FD:n toiminta perustuu työsuhteen yhteydessä tehtyyn sopimukseen, jolla taataan hänen palkkasaataviensa maksaminen, ja koska asiaa edellisessä oikeusasteessa käsitellyt tuomioistuin katsoi olevansa toimivaltainen sen perusteella, että FD on kuluttaja, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ilmaisemat epäilyt koskevat perustellusti kyseisen asetuksen 18 artiklan 1 kohdan ja 21 artiklan 2 kohdan säännösten, joihin 6 artiklassa viitataan, soveltamisalaa.

30.

Käsiteltävässä asiassa kyseinen tuomioistuin siis tiedustelee lähinnä sitä, voivatko Saksan tuomioistuimet olla toimivaltaisia asetuksen N:o 1215/2012 II luvun 5 jaksoon sisältyvien työsopimusta koskevien tai saman luvun 4 jaksoon sisältyvien kuluttajasopimusta koskevien suojasäännösten nojalla. Siltä varalta, että jotain näistä säännöksistä voidaan soveltaa, kyseinen tuomioistuin tiedustelee kuluttajan käsitteen ulottuvuutta Rooma I ‑asetuksen yhteydessä määritettäessä, sovelletaanko vakuusilmoitukseen Saksan aineellista oikeutta.

31.

Tarkasteltaessa näitä kahteen asetukseen, joista toinen koskee tuomioistuimen toimivaltaa ja toinen sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lainsäädäntöä, liittyviä kysymyksiä on perusteltua tuoda esiin useita yleisiä sääntöjä, joista osaan viitataan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä.

32.

Ensinnäkin siltä osin kuin asetus N:o 1215/2012 on kumonnut ja korvannut asetuksen (EY) N:o 44/2001, ( 7 ) unionin tuomioistuimen viimeksi mainitun asetuksen säännöksistä antama tulkinta pätee myös asetuksen N:o 1215/2012 säännösten osalta, mikäli näiden molempien unionin oikeuden säädösten säännösten voidaan katsoa vastaavan toisiaan. ( 8 )

33.

Sama pätee työsopimusta koskevissa asioissa sovellettaviin toimivaltasääntöihin, jotka eivät ole peräisin vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksen alkuperäisen version määräyksistä ( 9 ) mutta jotka otettiin käyttöön vuonna 1989, jotka sittemmin toistettiin ( 10 ) ja joita täydennettiin siten, että ne muodostavat vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksen korvanneiden asetusten erityisjakson. Asetuksella N:o 1215/2012 säädettiin kansainvälisestä toimivallasta sekä kuluttaja- että työsopimusten osalta. Nyt käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö sisältyy näin ollen tähän asiayhteyteen, jossa kyseisen asetuksen 18 artiklan 1 kohdan ja 21 artiklan 1 kohdan b alakohdan toimivaltasääntöjen soveltamisalaa laajennettiin vastaajaan, jonka kotipaikka on kolmannessa maassa. ( 11 )

34.

Lisäksi tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla Luganossa 30.10.2007 allekirjoitetun yleissopimuksen ( 12 ) määräyksiä, jotka ovat olennaisin osin samoja kuin asetuksen N:o 1215/2012 ja asetuksen N:o 44/2001 säännökset sekä vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksen määräykset, tulkitaan näiden viimeksi mainittujen säännösten ja määräysten mukaisesti. ( 13 )

35.

Kuten Rooma I ‑asetuksen johdanto-osan seitsemännessä perustelukappaleessa todetaan, kyseisen asetuksen aineellisen soveltamisalan ja säännösten olisi oltava johdonmukaisia asetuksen N:o 44/2001 kanssa, ja koska viimeksi mainittu asetus on kumottu ja korvattu asetuksella N:o 1215/2012, tämä johdonmukaisuutta koskeva tavoite pätee myös viimeksi mainittuun asetukseen. ( 14 )

36.

Toiseksi niiden termien merkitys ja ulottuvuus, joita ei ole määritelty unionin oikeudessa, on määriteltävä sen tavanomaisen merkityksen mukaan, joka niillä on yleiskielessä, ottaen samalla huomioon se asiayhteys, jossa niitä käytetään, ja sen säännöstön tavoitteet, johon ne kuuluvat. ( 15 ) Unionin oikeuden tekstin erikielisten toisintojen poiketessa toisistaan kyseessä olevaa säännöstä on tulkittava sen säännöstön systematiikan ja tavoitteen mukaan, jonka osa säännös on. ( 16 )

37.

Kolmanneksi käsiteltävässä asiassa sovellettavat toimivaltasäännöt, jotka sisältyvät nykyään asetuksen N:o 1215/2012 II luvun 4 ja 5 jaksoon, ovat poikkeuksia kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa esitetystä toimivaltaa koskevasta pääsäännöstä, jonka mukaan toimivaltaisia ovat sen jäsenvaltion tuomioistuimet, jossa vastaajan kotipaikka on. Niitä on näin ollen tulkittava suppeasti, eikä niiden voida tulkita koskevan muita kuin asetuksessa N:o 44/2001 nimenomaisesti tarkoitettuja tilanteita, ( 17 ) jollei lainsäätäjän vahvistamien useiden tavoitteiden pakottavasta luonteesta muuta johdu. ( 18 )

38.

Seuraavaksi tarkastelen yksityiskohtaisesti asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohdan ja 21 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdan soveltamisedellytyksiä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämien kysymysten järjestyksessä ottaen huomioon pääasian erityiset olosuhteet.

A 

Toimivalta työsopimusta koskevissa asioissa

39.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessään lähinnä sitä, onko asetuksen N:o 1215/2012 21 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohtaa ja 2 kohtaa tulkittava siten, että työntekijä voi nostaa sen paikkakunnan tuomioistuimessa, mistä käsin hän tavallisesti työskentelee, kanteen sellaista henkilöä vastaan, jolla ei ole kotipaikkaa jäsenvaltiossa ja jonka kanssa hänellä ei ole työsopimusta mutta joka on kyseisen sopimuksen tekemisen ehtona olleen vakuusilmoituksen perusteella suoraan velvollinen täyttämään työnantajan velvollisuudet kyseistä työntekijää kohtaan.

40.

Asetuksen N:o 1215/2012 21 artiklan 1 kohdan b alakohta on säännös, johon viitataan kyseisen asetuksen 21 artiklan 2 kohdassa, jota sovelletaan kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti, jos työnantajalla ei ole kotipaikkaa jäsenvaltiossa. Kyseessä on siten erityissäännös, joka on asetuksen II luvun 5 jaksossa, jossa vahvistetaan tuomioistumilla ”työsopimusta koskevissa asioissa” olevaa toimivaltaa koskevat säännöt tapauksissa, joissa työntekijä nostaa kanteen työnantajaa vastaan.

41.

Unionin tuomioistuin ei ole vielä määritellyt asetuksessa N:o 1215/2012 tarkoitettua työnantajan käsitettä. ( 19 ) Sen oikeuskäytännössä on vahvistettu ainoastaan työntekijän ja työnantajan suhteen ominaispiirteet.

42.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että asetuksen N:o 1215/2012 20 artiklassa tarkoitettua työsopimuksen käsitettä on tulkittava itsenäisesti, jotta voidaan taata kyseisessä asetuksessa vahvistettujen toimivaltasääntöjen yhtenäinen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa. ( 20 )

43.

Unionin tuomioistuimen mukaan työsopimuksen käsite edellyttää sitä, että työntekijän ja hänen työnantajansa välillä vallitsee alisteisuussuhde, ( 21 ) ja työsuhteen olennainen ominaispiirre on se, että henkilö tekee tietyn ajanjakson ajan toiselle tämän johdon alaisena suorituksia palkkaa vastaan. ( 22 )

44.

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että tällaisen alisteisuussuhteen olemassaoloa on arvioitava kussakin yksittäistapauksessa osapuolten välisiin suhteisiin liittyvien kaikkien seikkojen ja olosuhteiden perusteella, jotta voidaan määrittää, onko osapuolta, jota vastaan työntekijä on nostanut kanteen, pidettävä ”työnantajana” todellisen tilanteen perusteella muodollisista ja sopimusperusteisista yhteyksistä riippumatta. ( 23 )

45.

Näillä vaatimuksilla pyritään siis yleensä rajaamaan itsenäistä toimintaa ja työntekijän asemaa. ( 24 ) Niillä ei ole tarkoitus vahvistaa työnantajan käsitteen rajoja. ( 25 )

46.

Unionin tuomioistuin on myös todennut, että työsopimuksilla on tiettyjä erityispiirteitä, koska niissä luodaan kestävä, työntekijän tiettyyn yrityksen tai työnantajan liiketoiminnan organisaatioon liittävä suhde ja koska kyseisillä sopimuksilla on paikallinen liittymä työskentelypaikkaan, joka määrittää pakottavien oikeussääntöjen ja kollektiivisten sopimusten soveltamisen. ( 26 )

47.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan pääasiassa on kiistatonta, etteivät FD ja ROI Land Investments olleet kanteen nostamishetkellä muodollisesti sidoksissa toisiinsa työsopimuksen perusteella, ettei niiden välillä ollut mitään alisteisuussuhdetta ja että ”tähän ei vaikuta se, että ROI Land Investments pystyi mahdollisesti vaikuttamaan R Swiss ‑yhtiön liikkeenjohtoon”.

48.

Kun otetaan huomioon kyseisen tuomioistuimen selitykset FD:n todellisesta tilanteesta ROI Land Investmentsiin nähden, mielestäni ei ole kuitenkaan pois suljettua, että emoyhtiötä voidaan pitää asetuksen N:o 1215/2012 21 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna työnantajana.

49.

Pääasian erityiset olosuhteet nimittäin osoittavat jälleen konserniin kuuluvan työnantajan käsitteen ainutlaatuisuuden ( 27 ) ja sen, että on riskialtista katsoa tavanomaisten arviointiperusteiden perusteella, että kaikissa olosuhteissa työntekijän ja työnantajan välillä on oltava yksi ainut yhteys siten, että työnantaja on se, jonka lukuun työntekijä työskentelee, joka käyttää työnjohtovaltaa ja joka maksaa työntekijälle palkan tai muun korvauksen.

50.

Nähdäkseni on otettava huomioon työsuhteiden limittäisyys tai työsopimuksen keskeisten osatekijöiden mahdollinen jakautuminen konsernissa sekä järjestelyt, joita tällainen organisaatio saattaa suosia. ( 28 )

51.

Käsiteltävässä asiassa FD:n ROI Land Investmentsiä vastaan nostama kanne perustuu kyseisen yhtiön antamaan hänen työnantajansa R Swissin velvoitteiden täyttämistä koskevaan sitoumukseen, jota ilman FD ei olisi tehnyt samana päivänä uutta sopimusta R Swissin kanssa. ( 29 ) Tämä sitoumus tehtiin ilman kyseisen työnantajan maksukyvyttömyyteen liittyvää ehtoa. Lisäksi tässä työsuhteessa FD:n oli tehtävä konkreettisesti sama työsuoritus kuin aiemmin ROI Land Investmentsille. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toi esiin myös työsopimuksen tehneen työnantajan ja tämän kolmannen osapuolen välisen taloudellisen siteen. ( 30 )

52.

Tästä nähdäkseni seuraa, että oikeudet, joihin FD vetoaa ROI Land Investmentsiä vastaan nostamassaan kanteessa, johtuvat FD:n ja R Swissin välillä tehdystä työsopimuksesta. Koska ROI Land Investmentsin samanaikainen ehdoton sitoutuminen koskee työsuhteen keskeistä osatekijää, nimittäin FD:n palkkaa, se on erottamaton osa työsopimusta. ( 31 ) ROI Land Investments ei ole pelkkä takaaja, vaan sitä voidaan asetuksen N:o 1215/2012 20 ja 21 artiklaa sovellettaessa pitää työnantajana.

53.

On kuitenkin tutkittava seikkaa, jonka perusteella pääasiassa voidaan todeta työsuhteen toisen keskeisen ominaispiirteen olemassaolo, nimittäin sitä, että työntekijän velvollisuutena on tehdä työnantajalle suorituksia palkkaa vastaan. ( 32 )

54.

Tällaiseen työsuhteesta johtuvien velvoitteiden ehdottomaan vastavuoroisuuteen tukeuduttaessa voi olla riittävää katsoa, että työsopimuksen erottamattoman osan muodostavan kyseessä olevan vakuusilmoituksen vuoksi asianomainen kolmas osapuoli on tosiasiallisesti työnantajan tilanteessa. Toisin sanoen taatessaan näin työntekijän palkan kyseinen kolmas osapuoli toimii kuten taho, jonka lukuun suoritus tehdään.

55.

En ole kuitenkaan täysin tyytyväinen tähän ratkaisuun, joka perustuu ainoastaan työsuhteessa asianosaisten sitoumusten välillä olevaan muodolliseen siteeseen, tämän ratkaisun ulottuvuuden vuoksi. Nähdäkseni on otettava huomioon myös asiayhteys, jossa nämä sitoumukset on tehty.

56.

Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin toteaa, että työsopimukseen nähden kolmannen osapuolen, joka on taloudellisessa riippuvuussuhteessa työnantajaan, ( 33 ) kanssa tehdystä vakuusilmoituksesta ilmenee kyseisen kolmannen intressi sopimuksen täyttämiseen. Yhteisöjen tuomioistuin sovelsi tällaista perustetta jo 10.4.2003 antamassaan tuomiossa Pugliese. ( 34 )

57.

Kuten käsiteltävässä asiassa, edellä mainittuun tuomioon johtaneessa asiassa työsuhde oli kehittynyt konsernin sisällä, ja kyse oli samanaikaisista sitoumuksista. Kyseinen oikeusriita koski työntekijän matka- ja vuokrakulujen maksamista, johon ensimmäinen työnantaja, ( 35 ) jonka ohjauksessa kyseinen työntekijä ei enää työskennellyt, ( 36 ) oli sitoutunut työsopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.

58.

Yhteisöjen tuomioistuin katsoi tuomiossa Pugliese, että ”[asia koski] työsopimusta”. ( 37 ) Täsmennettyään ensin, että oli tutkittava, missä määrin kyseessä olevat kaksi työsopimusta olivat sidoksissa toisiinsa, ( 38 ) yhteisöjen tuomioistuin totesi, että kahteen eri työnantajaan sidoksissa oleva työntekijä voi haastaa ensimmäisen työnantajan sen paikkakunnan tuomioistuimeen, jolla työntekijä työskentelee toisen työnantajan palveluksessa, jos ensimmäisellä työnantajalla itsellään on ”toisen sopimuksen tekohetkellä intressi sen suorituksen täyttämiseen, joka työntekijän on tehtävä toiselle työnantajalle tämän määräämällä paikkakunnalla”. ( 39 )

59.

Yhteisöjen tuomioistuin sovelsi tätä perustetta noudattaakseen työntekijän asianmukaista suojelua koskevaa tavoitetta, joka ohjaa asian ja sen ratkaisevan tuomioistuimen välillä olevan erityisen läheisen liittymän valintaa. ( 40 ) Yhteisöjen tuomioistuin totesi lisäksi, että tällainen peruste on tyydyttävä, kun otetaan huomioon oikeusvarmuutta, ennakoitavuutta ja hyvää oikeudenkäyttöä koskevat vaatimukset. ( 41 )

60.

Tätä perustetta, joka koskee työntekijää kohtaan sitoutuneen asianosaisen osoittamaa intressiä sen suorituksen täyttämiseen, joka työntekijän on tehtävä, voidaan minusta soveltaa laajasti ( 42 ) rajoittamatta sitä tapauksiin, joissa on tehty useita työsopimuksia. Sen soveltaminen voidaan nähdäkseni ulottaa tapaukseen, jossa vakuusilmoitus on erottamaton osa työsopimusta, kuten käsiteltävässä asiassa. ( 43 ) Tällainen tulkinta on mielestäni tyydyttävä, kun otetaan huomioon tuomiossa Pugliese esitetyt ja asetuksessa N:o 1215/2012 vahvistetut periaatteet. ( 44 )

61.

Koska se, että kaikki konsernin työntekijät tekevät suorituksensa asianmukaisesti, on yleisesti ja epäsuoraan jokaisen konsernin yrityksen edun mukaista, ehdotan kuitenkin, että työnantajan käsitteen määrittämisessä käytettävän ”intressiä sen suorituksen täyttämiseen, joka työntekijän on tehtävä” koskevan perusteen soveltamista rajataan. Tämän kolmannen henkilön intressin on mielestäni oltava välitön.

62.

Käsiteltävässä asiassa ROI Land Investmentsillä oli ennakkoratkaisupyynnön mukaan ”välitön intressi kantajalla R Swiss ‑yhtiötä kohtaan olevien velvoitteiden täyttämiseen”.

63.

Unionin tuomioistuin voisi siis määrittää tähän intressiin sovellettavia tiettyjä yleisiä arviointiperusteita, kuten se teki tuomiossa Pugliese.

64.

Yhteisöjen tuomioistuin totesi kyseisessä tuomiossa, että ”sitä, onko kyseessä [intressi sen suorituksen täyttämiseen, joka työntekijän on tehtävä], ei pidä arvioida tiukasti sekä muodollisia ja tyhjentäviä arviointiperusteita soveltaen vaan kokonaisuutena kaikki kulloinkin kyseessä olevan yksittäistapauksen olosuhteet huomioon ottaen”. ( 45 ) Yhteisöjen tuomioistuin esitti eri arviointiperusteiden luettelon, joka ei ole tyhjentävä, ( 46 ) ja näitä perusteita voidaan mielestäni soveltaa tarkasteltaessa työsopimuksen tehneeseen työnantajaan olevaan suhteeseen nähden kolmannen osapuolen intressiä. Tällaisia keskeisiä seikkoja ovat seuraavat:

–

ovatko nämä kaksi työntekijän kanssa sopimuksen tehnyttä yhtiötä organisatorisesti tai taloudellisesti sidoksissa toisiinsa ( 47 )

–

suunniteltiinko uuden työsopimuksen tekemistä kolmannen henkilön kanssa aiemmin tehtyä sopimusta peruutettaessa tai päätettäessä ( 48 )

–

peruutettiinko aiempi sopimus uuden sopimuksen tekemisen takia ( 49 )

–

onko työsopimuksen tehneen työnantajan ja kolmannen henkilön välillä sopimus, jossa määrätään puitteet työntekijän kanssa tehtyjen sopimusten yhtäaikaiselle olemassaololle

–

onko kolmannella henkilöllä edelleen välillisesti työnjohto-oikeus työntekijään nähden ( 50 )

–

voiko kolmas henkilö ratkaista, miten kauan työntekijä on työsopimuksen tehneen työnantajan palveluksessa.

65.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toteamusten perusteella merkityksellisiä ovat nähdäkseni myös seuraavat seikat:

–

onko kolmas henkilö sopimuksen perusteella rajoittamattomasti vastuussa työsopimuksen tehneen työnantajan velvoitteiden täyttämisestä erityisesti työntekijän pyynnöstä ( 51 )

–

pysyykö työntekijän aiemman sopimuksen aikana kolmannen henkilön johdon alaisena suorittamien tehtävien luonne muuttumattomana uuden sopimuksen tekemisen jälkeen ( 52 )

–

onko kyseinen työntekijä aiemman sopimuksen peruuttamisesta huolimatta edelleen velvollinen suorittamaan tehtäviään kyseiselle kolmannelle henkilölle. ( 53 )

66.

Nähdäkseni ei ole mitään syytä rajoittaa kaikkia näitä perusteita oikeushenkilöihin. Myös luonnolliset henkilöt voivat olla työsopimuksen tehneitä työnantajia tai työnantajia, joita asia koskee, konsernissa tai yksittäisten yritysten verkostossa.

67.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on näin ollen arvioitava näiden tai muiden vielä merkityksellisempien kriteerien perusteella, voidaanko pääasian olosuhteiden perusteella todeta kolmannen osapuolen välitön intressi työntekijän moitteettomaan suoritukseen samaan konserniin kuuluvan toisen henkilön kanssa tehdyn työsopimuksen yhteydessä, mistä voidaan päätellä, että tätä kolmatta osapuolta voidaan pitää asetuksen N:o 1215/2012 21 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna työnantajana.

68.

Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ensimmäiseen kysymykseen siten, että asetuksen N:o 1215/2012 21 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitettuna työnantajana voidaan pitää luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä – siitä riippumatta, onko sillä kotipaikka jäsenvaltiossa –, jonka kanssa työntekijä ei ole tehnyt työsopimusta vaan sen erottamattoman osan muodostavan ilmoituksen, jonka perusteella kyseinen henkilö on vastuussa työnantajan velvoitteiden täyttämisestä kyseistä työntekijää kohtaan, jos tällä henkilöllä on välitön intressi kyseisen sopimuksen asianmukaiseen täyttämiseen.

B 

Tiettyjen toimivaltasääntöjen yksinomaisuus, jos vastaajalla ei ole kotipaikkaa jäsenvaltiossa

69.

Siltä varalta, ettei käsiteltävä asia unionin tuomioistuimen mielestä kuulu asetuksen N:o 1215/2012 II luvun 5 jakson soveltamisalaan, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisessa ennakkoratkaisukysymyksessään, onko kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että kyseisen asetuksen 21 artiklan 2 kohtaa koskeva varauma estää kansallisen oikeuden mukaisten toimivaltasääntöjen soveltamisen.

70.

Totean tältä osin, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ole esittänyt samaa kysymystä kolmannen ja neljännen ennakkoratkaisukysymyksen kohteena olevien mainitun asetuksen II luvun 4 jaksoon sisältyvien toimivaltasääntöjen soveltamisesta, vaikka niihin liittyy sama ongelma.

71.

Jos unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen kieltävästi sillä perusteella, ettei pääasiassa kyseessä olevan kaltaista työsopimukseen nähden kolmatta osapuolta voida pitää työnantajana, asia ei tällöin kuulu asetuksen N:o 1215/2012 II luvun 5 jakson soveltamisalaan. Kansallisia toimivaltasääntöjä olisi siksi sovellettava jäljempänä esitettävistä syistä.

72.

Ensinnäkin kyseisiä toimivaltasääntöjä sovelletaan lähtökohtaisesti vastaajiin, joilla ei ole kotipaikkaa jäsenvaltiossa, asetuksen N:o 1215/2012 6 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä sen johdanto-osan 14 perustelukappaleen kanssa, sanamuodon mukaisesti.

73.

Toiseksi ei voida ajatella, että unionin toimivaltasäännöillä voisi olla niiden soveltamisalan ulkopuolella estävä vaikutus kansallisiin säännöksiin. Toisenlainen arvio johtaisi lisäksi siihen, ettei kansallisia toimivaltasääntöjä voitaisi soveltaa missään tapauksessa.

74.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toiseen kysymykseen voitaisiin siis vastata siten, että jos asetuksen N:o 1215/2012 21 artiklan 2 kohtaa ei sovelleta, kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että kansallisen oikeuden toimivaltasääntöjä sovelletaan.

75.

Ehdotan kuitenkin, että unionin tuomioistuin kiinnittää huomiota a contrario ‑tulkintaan, joka voitaisiin tehdä tällaisen yleisesti muotoillun vastauksen perusteella. Tämä tarkkaavaisuus on mielestäni perustelua, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa saksalaisessa oikeustieteessä esitettyihin kannanottoihin, jotka saavat pohtimaan asetuksen N:o 1215/2012 6 artiklan 1 kohdan säännösten sekä kuluttaja- ja työsopimuksia koskevia riita-asioita käsittelevien jaksojen säännösten välistä suhdetta. ( 54 )

76.

Kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jos vastaajalla ei ole kotipaikkaa jäsenvaltiossa, tuomioistuimen, jossa asia on pantu vireille, toimivalta määräytyy kansallisen lain mukaisesti, ”jollei” kyseisen asetuksen 18 artiklan 1 kohdan ja 21 artiklan 2 kohdan säännöksistä ”muuta johdu”. ( 55 ) Nämä artiklat sisältyvät kyseisiin jaksoihin – toista edeltää kyseisen asetuksen 17 artiklan 1 kohta ja toista 20 artiklan 1 kohta, joiden mukaan ”tuomioistuimen toimivalta määräytyy tämän jakson säännösten mukaisesti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta” asetuksen N:o 1215/2012 ”6 artiklan – – soveltamista”. ( 56 )

77.

Vuoden 1968 Brysselin yleissopimuksen ja asetuksen N:o 44/2001 ranskankielisissä versioissa käytettiin samoja ilmaisuja: ”sous réserve de” molempien välineiden 4 artiklassa ja ”sans préjudice de” kyseisen yleissopimuksen 13 artiklassa sekä kyseisen asetuksen 15 ja 18 artiklassa [suomenkielisissä versioissa kaikissa mainituissa artikloissa käytetään ilmaisua ”jollei – – muuta johdu”]. Yksinomaisten toimivaltasääntöjen ja sittemmin kyseiseen asetukseen sisältyneiden tuomioistuimen toimivaltaa koskevaan sopimukseen liittyvien sääntöjen pitäisi johtaa kansallisen lainsäädännön soveltamatta jättämiseen. ( 57 )

78.

Näin ollen herää kysymys siitä, onko asetukseen N:o 1215/2012 lisätyillä heikompaa osapuolta suojaavilla toimivaltasäännöillä oltava sama ulottuvuus. Tähän voidaan soveltaa useampaa lähestymistapaa.

79.

Kun tarkastellaan kyseisen asetuksen 5 artiklan sanamuotoa, jonka mukaan henkilöä, jonka kotipaikka on jäsenvaltiossa, vastaan voidaan nostaa kanne toisen jäsenvaltion tuomioistuimessa ainoastaan kyseisen asetuksen II luvun 2–7 jakson säännösten nojalla, mikä eroaa vastaajiin, joiden kotipaikka on kolmannessa maassa, sovellettavan kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdan sanamuodosta, voitaisiin päätellä, että kansallisia toimivaltasääntöjä voidaan edelleen soveltaa asetuksessa N:o 1215/2012 säädettyjen toimivaltasääntöjen ohella. ( 58 )

80.

Lisäksi voitaisiin vedota siihen, että kyseisen asetuksen 21 artiklan 2 kohdassa säädetään, että työnantajaa vastaan ”voidaan nostaa kanne jäsenvaltion tuomioistuimessa 1 kohdan b alakohdan mukaisesti”. ( 59 ) Työntekijällä olisi siten mahdollisuus valita kyseiseen asetukseen perustuvan toimivallan ja kansallisessa oikeudessa säädetyn toimivallan välillä. ( 60 )

81.

Kun otetaan huomioon asetuksen N:o 1215/2012 johdanto-osan 14 perustelukappaleen toinen virke, jossa käsitellään kyseisen asetuksen tavoitteiden vuoksi ensisijaisesti sovellettavia toimivaltasääntöjä, ( 61 ) voitaisiin kuitenkin myös väittää, että kyseisen asetuksen II luvun 4 ja 5 jaksoon sisältyvät säännöt sulkevat pois kansallisten säädösten soveltamisen niitä erottelematta, vaikka ne voisivat olla kantajalle suotuisampia. ( 62 )

82.

Yhdyn tähän arvioon, joka perustuu asetuksen N:o 1215/2012 johdonmukaisuuteen ja vastaavuuteen aiempien säännösten ja määräysten ja niiden tarkoituksen kanssa, jolloin voidaan hälventää eri kieliversioiden eroista johtuvat epäilyt.

83.

Muistutan ensinnäkin, että kansallisen oikeuden soveltamatta jättämistä, josta säädettiin aiemmin yksinomaisten toimivaltasääntöjen osalta, ( 63 ) laajennettiin asetuksen N:o 1215/2012 6 artiklassa tapausta, jossa vastaajalla ei ole kotipaikkaa jäsenvaltiossa, koskevien yleisten säännösten nojalla nimenomaan kuluttajien ja työntekijöiden hyväksi säilyttäen kuitenkin kansallisten toimivaltasääntöjen soveltamista koskevan periaatteen. ( 64 ) Kyse on nähdäkseni siis tästä periaatteesta tehtävistä poikkeuksista.

84.

Toiseksi totean, että asetuksen N:o 1215/2012 jaksoissa, jotka koskevat ”heikompina osapuolina” ( 65 ) pidettäviä kuluttajia ja työntekijöitä, on säilytetty tiettyjen yleisten säännösten, kuten 6 artiklan, soveltamista koskeva varauma. ( 66 ) Päättelen näistä teksteistä yhdessä luettuina, että kyseisen asetuksen 6 artiklassa käsitellään vastaajan, jonka kotipaikka on kolmannessa maassa, yleistä tapausta ja että kyseiseen säännökseen sisältyvällä saman asetuksen 21 artiklan 2 kohtaa koskevalla viittauksella määritellään työnantajan, jota vastaan työntekijä nostaa kanteen, erityistapaukseen sovellettavat säännöt. Lainsäätäjä on täten päättänyt, että kansallisia sääntöjä sovelletaan, jos vastaaja on työntekijä.

85.

Näin ollen ei voida poiketa unionin tuomioistuimen vahvistamasta periaatteesta, jonka mukaan sovellettaessa asetuksen N:o 1215/2012 II luvun 5 jaksoon sisältyviä toimivaltasääntöjä niiden on saatava paitsi erityisen myös tyhjentävän luonteensa vuoksi etusija suhteessa kansallisiin toimivaltasääntöihin, vaikka nämä olisivat työntekijälle suotuisampia. ( 67 )

86.

Näissä olosuhteissa nähdäkseni saavutetaan yksityisoikeudellisissa asioissa tehtävään yhteistyöhön sovellettavien asetusten tavoite, joka on tuomioistuimen toimivaltaa koskevien sääntöjen yhtenäistäminen, sekä täytetään vaatimus, joka koskee toimivaltasääntöjen ennustettavuutta ja toimivaltaisten tuomioistuinten rajoittamista asianosaisia heikompia osapuolia suojaavin edellytyksin, koska näitä toimivaltasääntöjä oletettavasti sovelletaan heihin. ( 68 )

87.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa toiseen ennakkoratkaisukysymykseen, että asetuksen N:o 1215/2012 6 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, ettei kansallisen oikeuden toimivaltasääntöjä voida soveltaa, jos kyseisen asetuksen 21 artiklan 2 kohdan soveltamisedellytykset täyttyvät.

C 

Toimivalta kuluttajasopimusta koskevissa asioissa

88.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannessa ja neljännessä ennakkoratkaisukysymyksessä, voidaanko käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa olevaan työntekijään soveltaa kuluttajien suojaamiseksi annettuja säännöksiä, jotta se olisi toimivaltainen.

89.

Kolmas kysymys koskee asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohdan säännöksiä. Neljäs kysymys koskee Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdan säännöksiä. Niiden yhteisenä kohteena ovat luonnollisen henkilön ”sellaista tarkoitusta varten” tekemät sopimukset, ”jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä”.

90.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan ( 69 ) on määritettävä, sisältyykö kyseisissä säännöksissä tarkoitettuun ammatin käsitteeseen itsenäisen toiminnan lisäksi myös työsuhteessa tehtävä palkkatyö.

91.

Koska Rooma I ‑asetuksen aineellisen soveltamisalan ja säännösten on oltava johdonmukaisia muun muassa tuomioistuimen toimivaltaa koskevien asetusten kanssa, ( 70 ) tarkastelen kolmatta ja neljättä ennakkoratkaisukysymystä yhdessä siten, että ensin käsitellään niiden ensimmäistä osaa ja sen jälkeen toista osaa. Asetuksen N:o 1215/2012 osalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esitti kolmannen ennakkoratkaisukysymyksensä siltä varalta, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan kieltävästi. Koska ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa siihen myöntävästi, seuraava arviointi esitetään toissijaisesti.

1. 

Asetuksessa N:o 1215/2012 ja Rooma I ‑asetuksessa tarkoitettu ammatin tai elinkeinotoiminnan käsite

92.

Kolmannen ja neljännen ennakkoratkaisukysymyksensä ensimmäisessä osassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, onko asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohtaa ja Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että ammatin tai elinkeinotoiminnan käsitteeseen sisältyy työsuhteessa tehtävä palkkatyö.

93.

Muistutan, että kyseessä on yksi kuluttajia suojaavien toimivaltasääntöjen soveltamisedellytys. ( 71 ) Ammatin tai elinkeinotoiminnan käsitteen tulkinta osoittautuu hankalaksi, koska asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan ( 72 ) eri kieliversiot eivät ole yhdenmukaisia kyseisessä asetuksessa eivätkä Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan kieliversioiden kanssa.

94.

Ranskankielisessä versiossa ja joissakin muissa kieliversioissa kuluttaja nimittäin määritellään asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä virkkeessä henkilöksi, joka on tehnyt sopimuksen ”pour un usage pouvant être considéré comme étranger à son activité professionnelle” (”sellaista tarkoitusta varten – –, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä”), kun taas saman kohdan c alakohdan ranskankielisen version mukaan toinen sopimuspuoli on henkilö, ”qui exerce des activités commerciales ou professionnelles” (”joka harjoittaa kaupallista tai elinkeinotoimintaa”). ( 73 ) Saksankielisessä versiossa ( 74 ) ja joissakin muissa kieliversioissa ( 75 ) kuluttajan ja toisen sopimuspuolen toiminnan yhteydessä käytetään sen sijaan samaa ilmaisua. Joissakin muissa kieliversioissa käytetään erilaisia ilmaisuja siten, ettei kuluttajan ja vastaajan toiminnan määrittämisessä käytetä yhteisiä termejä. ( 76 )

95.

Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan määrittelyssä käytetyt ilmaisut eivät myöskään vastaa aina asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklassa käytettyjä ilmaisuja. Esimerkiksi ranskankielisessä versiossa käsitteen ”professionnel” (elinkeinonharjoittaja) määritelmässä viitataan käsitteeseen ”activité professionnelle” (elinkeino- tai ammattitoiminta)) eikä käsitteeseen ”activité commerciale et professionnelle” (kaupallinen toiminta tai elinkeinotoiminta), kuten kyseisen asetuksen 17 artiklan 1 kohdan c alakohdassa.

96.

Näissä olosuhteissa kyseessä olevia säännöksiä on mielestäni tulkittava kuluttajan käsitteen määritelmän perusteella. ( 77 ) Unionin tuomioistuin muistutti äskettäin asetuksen N:o 1215/2012 yhteydessä, että ”mainitun asetuksen erityisjärjestelmää, joka koskee kuluttajan suojaamista heikompana osapuolena, sovelletaan vain sopimuksiin, jotka eivät liity ammattiin tai elinkeinotoimintaan taikka niitä koskevaan tavoitteeseen ja jotka on tehty niistä riippumatta ja joiden ainoa tarkoitus on tyydyttää yksityishenkilön omia yksityiseen kulutukseen liittyviä tarpeita”. ( 78 )  ( 79 )

97.

Unionin tuomioistuin ei siis ole tehnyt alun perin vuoden 1968 Brysselin yleissopimukseen sisältyneiden kuluttajaa suojaavien sääntöjen kehityshistoriaan perustuvassa vakiintuneessa oikeuskäytännössään selvää eroa sen mukaan, onko ammattitoiminta itsenäistä vai ei. ( 80 )

98.

FD väittää, että saksalainen tuomioistuin on toimivaltainen, koska sen kanteen perustana oleva vakuusilmoitus tehtiin sellaista tarkoitusta varten, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa liittyvänä. Hän väittää, että työntekijät käyttävät palkkaansa ”omien tarpeidensa täyttämiseen”, joten palkkatyön on katsottava sisältyvän kuluttajan käsitteeseen.

99.

Tällaisen logiikan mukaan siihen olisi sisällytettävä myös itsenäiset ammatinharjoittajat, kuten itsenäiset käsityöläiset, teollisuusyrittäjät, viljelijät tai kauppiaat, jotka saavat elantonsa tuotoistaan samalla tavoin kuin työntekijät palkoistaan. Jos kuluttaja käyttää tai kuluttaa tavaroita tai palveluja ja käyttää tähän tarkoitukseen palkkaansa, palkkaa ei myöskään voida pitää asetuksen N:o 1215/2012 II luvun 4 jaksossa tarkoitettuna kulutuksen kohteena.

100.

Myös systemaattinen peruste voitaisiin hyväksyä. Unionin lainsäätäjä on nimittäin säätänyt eri tuomioistuimet kuluttajille ja työntekijöille. Jos kuluttajille edullisten toimivaltasääntöjen soveltamisalaa tulkittaisiin liian laajasti tällaisessa tilanteessa, ( 81 ) kierrettäisiin lainsäätäjän valinta määritellä työntekijöitä koskevia erityissääntöjä, joiden mukaan he eivät voi kuluttajien tapaan saattaa asiaansa kotipaikkansa tuomioistuimen käsiteltäväksi, jotta asiaa käsittelevän tuomioistuimen läheisyys hänen työpaikkaansa voidaan asettaa etusijalle.

101.

Totean lopuksi komission tavoin, ettei tällaista tulkintaa voida perustella sillä, ettei asetuksessa N:o 1215/2012 ole tällaiseen tilanteeseen sovellettavia säännöksiä. ( 82 )

102.

Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kolmannen ja neljännen kysymyksen ensimmäiseen osaan, että asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohdassa ja Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun ammatin tai elinkeinotoiminnan käsitteeseen sisältyy työsuhteessa tehtävä palkkatyö.

2. 

Sopimuksen, jolla taataan työntekijälle työnantajan velvoitteiden täyttäminen, luokittelu

103.

Kolmannen ja neljännen ennakkoratkaisukysymyksensä toisessa osassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, onko asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohtaa ja Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että ammatin tai elinkeinotoiminnan käsitteeseen sisältyy vakuusilmoitus, jonka perusteella kolmas osapuoli vastaa työntekijään nähden suoraan tämän työnantajansa kanssa tekemästä työsopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttämisestä.

104.

Tämä kysymys esitetään ainoastaan siltä varalta, ettei työsuhteessa tehtävä palkkatyö sisälly työntekijän ammatin tai elinkeinotoiminnan käsitteeseen, jolloin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta voisi olla perusteltu.

105.

Koska hylkäsin aiemmin tällaisen ratkaisun, ehdotan näin ollen toissijaisesti, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle, että työntekijän kanssa tehty, joskin yksipuolinen, sitoumus, ( 83 ) jonka tarkoituksena on hänen työnantajansa velvoitteiden täyttäminen eikä henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttäminen, liittyy suoraan työsopimukseen. Se ei näin ollen ole sopimus, joka ei ”liity ammattiin tai elinkeinotoimintaan taikka niitä koskevaan tavoitteeseen ja [joka] on tehty niistä riippumatta”. ( 84 )

106.

Käsiteltävässä asiassa on todettava, että koska vakuusilmoitusta on sen teko-olosuhteiden ja sisällön perusteella pidettävä erottamattomana osana työsopimusta, ( 85 ) on pääteltävä, että se riippuu FD:n ammatista tai elinkeinotoiminnasta. Tältä osin unionin tuomioistuimen ratkaisua, joka koskee työsopimusten jättämistä direktiivin 93/13/ETY ( 86 ) soveltamisalan ulkopuolelle, voitaisiin soveltaa käsiteltävässä asiassa. ( 87 )

107.

Ehdotan näin ollen toissijaisesti, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kolmannen ja neljännen kysymyksen toiseen osaan siten, että työsopimuksen erottamattoman osan muodostava vakuusilmoitus, jonka perusteella henkilö on vastuussa työnantajan velvoitteiden täyttämisestä kyseistä työntekijää kohtaan, sisältyy asetuksen N:o 1215/2012 17 artiklan 1 kohdassa ja Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun ammatin tai elinkeinotoiminnan käsitteeseen.

V 

Ratkaisuehdotus

108.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Bundesarbeitsgerichtin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: