Tarkastellessaan valittajien perusteita ja perusteluja, joiden mukaan päätöksellä 2011/278 on loukattu suhteellisuusperiaatetta ja perusoikeuksia, unionin yleinen tuomioistuin toteaa kaikissa valituksenalaisissa tuomioissa seuraavaa: 20  – Ks. tuomio DK Recycling und Roheisen v. komissio (T‑630/13, EU:T:2014:833, 50 kohta); tuomio Arctic Paper Mochenwangen v. komissio (T-634/13, EU:T:2014:828, 49 kohta); tuomio Romonta v. komissio (T-614/13, EU:T:2014:835, 53 kohta) ja tuomio Raffinerie Heide v. komissio (T‑631/13, EU:T:2014:830, 51 kohta). ”On todettava, ettei perusoikeuksien ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamista, joka johtuu siitä, että päätöksellä 2011/278 asetetuista, päästöoikeuksien maksutta tapahtuvaa jakamista koskevista säännöistä puuttuu kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke, voida poissulkea, sillä direktiivin 2003/87 10 a artiklassa, joka muodostaa kyseisen päätöksen oikeudellisen perustan, ei poissuljeta sitä, että komissio jakaisi päästöoikeuksia maksutta tällaisen lausekkeen perusteella. Ensinnäkin direktiivin 2003/87 10 a artiklan 1 kohdan ensimmäisen ja toisen alakohdan mukaan nimittäin komission on hyväksyttävä päästöoikeuksien maksutta tapahtuvaa jakamista koskevia unionin laajuisia ja täysin yhdenmukaistettuja täytäntöönpanotoimenpiteitä, joiden tarkoituksena on muuttaa direktiivin 2003/87 muita kuin keskeisiä osia täydentämällä sitä. Se, että komissio olisi asettanut kaikkiin jäsenvaltioihin sovellettavan kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen, olisi noudattanut vaatimusta unionin laajuisista ja täysin yhdenmukaistetuista täytäntöönpanotoimenpiteistä. Lisäksi on todettava, että jos tällainen lauseke olisi koskenut vain poikkeustapauksia eikä näin ollen olisi asettanut kyseenalaiseksi direktiivillä 2003/87 perustettua järjestelmää, sen tarkoituksena ei olisi ollut muuttaa kyseisen direktiivin keskeisiä osia. Toiseksi direktiivin 2003/87 10 a artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan mukaan komission oli mahdollisuuksien mukaan määriteltävä ennakolta asetettuja vertailuarvoja. Kun tuotteen vertailuarvoa ei voitu määrittää, mutta kasvihuonekaasuja, joille voidaan jakaa maksuttomia päästöoikeuksia, kuitenkin oli syntynyt, komissiolla oli harkintavaltaa sääntöjen asettamisessa, jota se käytti, kun se kehitti kolme tarkkailumenetelmää. Tämän harkintavallan puitteissa komissio olisi siis periaatteessa myös voinut säätää päästöoikeuksien jakamisesta maksutta kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen perusteella.”

Komissio riitauttaa unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnin ja väittää, ettei direktiivissä 2003/87 annettu sille harkintavaltaa sisällyttää päätökseen 2011/278 kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke.

Komissio katsoo unionin yleisen tuomioistuimen kannasta poiketen ensinnäkin, että kun direktiivin 2003/87 10 a artiklan 1 kohdassa käytetään ilmaisuja ”siinä määrin kuin se on toteutettavissa” ja ”periaatteessa”, siinä annetaan komissiolle päätösvaltaa ainoastaan sen suhteen, mitä säätämistapaa se noudattaa yksittäisillä toimialoilla ja toimialojen osilla, ja sallitaan sen tarvittaessa määritellä vertailuarvoja, ei kuitenkaan tuotteille vaan muiden kriteerien mukaan, kuten myös tehtiin päätöksessä 2011/278, jossa vahvistettiin lämmön ja polttoaineen vertailuarvot ja prosessipäästöjen kriteeri.

Toiseksi direktiivin 2009/29 johdanto-osan 23 perustelukappaleessa tarkoitettu vaatimus, jonka mukaan maksutta jaettavia päästöoikeuksia koskevat säännöt olisi hyväksyttävä alakohtaisesti ja niiden olisi oltava ”yhteisön laajuisia ja täysin yhdenmukaistettuja”, jotta kilpailun vääristyminen saatetaan mahdollisimman vähiin ja vältetään kannustaminen päästöjen lisäämiseen, on komission mielestä keskeinen osa direktiivin 2003/87 10 a artiklan 1 kohtaa. Sääntö, jonka nojalla yhdelle laitokselle voitaisiin jakaa enemmän päästöoikeuksia kuin täysin siihen rinnastettavissa olevalle toiselle laitokselle ainoastaan sillä perusteella, että näiden sääntöjen soveltaminen aiheuttaisi ensin mainitulle laitokselle ”kohtuuttomia talousvaikeuksia”, olisi ristiriidassa tämän vaatimuksen kanssa ja muuttaisi toimenpiteen eli direktiivin 2003/87 keskeisiä osia.

Komissio katsoo, että koska valittajat eivät ole vedonneet direktiivin 2003/87 lainvastaisuuteen, niiden perustelut ovat näin ollen tehottomia ja että tämä toteamus riittää kaikkien valitusten hylkäämiseen.

DK Recycling, Arctic Paper ja Romonta väittävät vastineissaan, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tehnyt virhettä todetessaan, ettei direktiivi 2003/87 estänyt komissiota sisällyttämästä päätökseen 2011/278 kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta. Romonta väittää erityisesti, ettei sen paremmin direktiivissä käyttöön otettu alakohtainen lähestymistapa kuin unionin laajuista ja yhdenmukaistettua päästöoikeuksien jakamista koskeva vaatimuskaan oikeuta tulkintaa, jonka mukaan komissio ei olisi voinut sisällyttää tällaista lauseketta päätökseen 2011/278. Siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin toteaa unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnin tältä osin virheelliseksi, DK Recycling ja Arctic Paper vetoavat toissijaisesti siihen, että direktiivi 2003/87 on ristiriidassa Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) ja suhteellisuusperiaatteen kanssa.

DK Recycling ja Arctic Paper moittivat unionin yleistä tuomioistuinta perusteen ensimmäisessä osassa siitä, ettei se ole todennut, että koska päätöksestä 2011/278 puuttuu kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke, sillä ei pystytä riittävällä tavalla takaamaan perusoikeuksien noudattamista, koska siinä ei oteta huomioon tilanteita, joissa laitosten toiminnanharjoittajiin kohdistuu poikkeuksellisia rasitteita. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan 50  – Tuomio Schmidberger (C‑112/00, EU:C:2003:333, 81 kohta) ja tuomio Agrarproduktion Staebelow (C‑504/04, EU:C:2006:30, 37 kohta). unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tapauskohtaisesti tarkistaa perusoikeuksien noudattaminen tutkimalla, olivatko valittajille yksittäistapauksissa aiheutuvat rasitteet kohtuuttomia. Unionin yleinen tuomioistuin piti valittajien mukaan päästökauppajärjestelmän yleisiä tavoitteita tärkeämpinä kuin yksittäisiä perusoikeuksia.

Perusteensa toisessa osassa DK Recycling ja Arctic Paper väittävät, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole ottanut riittävästi huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jonka mukaan suhteellisuusperiaate edellyttää siirtymätoimenpiteitä, joiden tarkoituksena on keventää rasitteita sen välttämiseksi, että yhdenmukaistamisprosessissa joillekin markkinatoimijoille asetetaan niin suuria rasitteita, että niiden olemassaolo vaarantuu. 51  – Tuomio T. Port (C‑68/95, EU:C:1996:452, 37, 38 ja 43 kohta). Kun päätökseen 2011/278 ei sisälly kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta, siinä ei oteta huomioon niiden yritysten tilannetta, joille aiheutuu päästökauppajärjestelmästä suhteettoman suuria taloudellisia rasitteita, eikä se sisällä mitään toimenpidettä, jolla taattaisiin riittävä yrityskohtainen suoja kohtuutonta perusoikeuksiin puuttumista vastaan.

Kanneperusteen kolmannessa osassa DK Recycling ja Arctic Paper väittävät, että kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke ilmentää jäsenvaltioiden yhteistä valtiosääntöperinnettä SEU 6 artiklan 3 kohdan ja perusoikeuskirjan 52 artiklan 4 kohdan mukaisesti. Unionin yleinen tuomioistuin teki siis niiden mukaan oikeudellisen virheen, kun se ei ottanut huomioon valittajien perusteluja siitä, että Bundesverfassungerichtin (perustuslakituomioistuin, Saksa) mukaan Saksan oikeudessa edellytetään tällaisesta lausekkeesta säätämistä.

Valitusperusteen kolmessa osassa DK Recycling ja Arctic Paper väittävät lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi niiden perusoikeuksia, kun se ei arvostellut kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen puuttumista päätöksestä 2011/278. Edellä tämän ratkaisuehdotuksen 35, 72 ja 74 kohdassa esitettyjen toteamusten perusteella katson, että käsiteltävä valitusperuste on hylättävä kokonaisuudessaan tehottomana. Jäljempänä selitän toissijaisesti tiivistettynä ne syyt, joiden vuoksi kyseiset kolme osaa ovat joka tapauksessa perusteettomia.

Ensimmäisestä osasta totean, että valituksenalaisissa tuomioissa unionin yleinen tuomioistuin totesi, että sillä, ettei päätöksessä 2011/278 ole kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta, puututaan perusoikeuksiin, mikä oli kuitenkin perusteltua perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan. Unionin yleinen tuomioistuin vertaili arvioinnissaan kyseessä olevia intressejä ottaen täysimääräisesti huomioon sekä säännöstön tavoitteet että laitosten toiminnanharjoittajien perusoikeudet. Se jopa viittasi valittajien erityistilanteeseen. 52  – Ks. DK Recyclingin osalta tuomion DK Recycling und Roheisen v. komissio (T-630/13, EU:T:2014:833) 88 kohta ja Arctic Paperin osalta tuomion Arctic Paper und Mochenwangen v. komissio (T-634/13, EU:T:2014:828) 87 kohta. Myöskään DK Recyclingin esille ottamalla oikeuskäytännöllä ei mielestäni voida perustella väitettä siitä, että unionin yleinen tuomioistuin olisi jättänyt arvioinnissaan huomiotta perusoikeuskirjan 16 ja 17 artiklassa taattujen perusoikeuksien sisällön ja suojan tason. 53  – Ks. erityisesti elinkeinovapautta koskevan perusoikeuden (perusoikeuskirjan 16 artikla) rajoituksista tuomio Sky Österreich (C‑283/11, EU:C:2013:28, 46 kohta ja sitä seuraavat kohdat) ja tuomio Deutsches Weintor (C-544/10, EU:C:2012:526, 56–59 kohta); ks. erityisesti omistusoikeuden (perusoikeuskirjan 17 artikla) rajoittamisesta ympäristönsuojelun edistämiseksi tuomio ERG ym. (C‑379/08 ja C‑380/08, EU:C:2010:127, 80 kohta ja sitä seuraavat kohdat).

Valitusperusteen toisesta osasta on todettava, että DK Recyclingin ja Arctic Paperin mainitsema oikeuskäytäntö ei mielestäni ole merkityksellinen käsiteltävässä asiassa. Tuomiossa T. Port (C‑68/95, EU:C:1996:452) käsiteltiin nimittäin tapausta, jossa yhteisön asetus sisälsi nimenomaisen kohtuutonta rasitusta koskevan säännön. 54  – Erityisesti banaanialan yhteisestä markkinajärjestelystä 13.2.1993 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 404/93 (EYVL L 47, s. 1) 30 artikla. Tästä ei selvästi ole kyse käsiteltävässä asiassa, joten vedotulla oikeuskäytännöllä ei voida kyseenalaistaa unionin yleisen tuomioistuimen arviointia.

Valitusperusteen kolmannesta osasta on mielestäni riittävää todeta, ettei asiakirja-aineiston perusteella voida osoittaa, että Saksan lainsäätäjän vahvistaman kohtuutonta rasitusta koskevan säännön kaltainen sääntö ilmentäisi jäsenvaltioiden yhteistä valtiosääntöperinnettä. DK Recycling ja Arctic Paper eivät esitä tietoja, jotka osoittaisivat sellaisen jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä ”vallitsevan suuntauksen”, joka puoltaisi Bundesverfassungsgerichtin (liittovaltion perustuslakituomioistuin, Saksa) väitetysti hyväksymää tulkintaa. 55  – Ks. tästä tuomio Akzo Nobel Chemicals ja Akcros Chemicals v. komissio (C‑550/07 P, EU:C:2010:512, 74 kohta); julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Akzo Nobel Chemicals ja Akcros Chemicals v. komissio (C‑550/07 P, EU:C:2010:229, 93–96 kohta) ja julkisasiamies Botin ratkaisuehdotus Melloni (C‑399/11, EU:C:2012:600, alaviite 29).

Valitusperusteen ensimmäisessä osassa DK Recycling ja Arctic Paper riitauttavat unionin yleisen tuomioistuimen toteamuksen siitä, että päätös 2011/278 on asianmukainen, vaikka se ei sisällä kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta. 56  – Tuomion DK Recycling und Roheisen v. komissio (T‑630/13, EU:T:2014:833) 70 kohta ja tuomion Arctic Paper Mochenwangen v. komissio (T-634/13, EU:T:2014:828) 69 kohta. Ne moittivat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei se varmistanut, että tällä päätöksellä voitiin taata riittävä yrityskohtainen suoja perusoikeuksien suhteettomia loukkauksia vastaan. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin oli niiden mukaan jättänyt huomiotta direktiivin 2003/87 johdanto-osan viidennestä perustelukappaleesta johtuvan talouden kehityksen ja työllisyyden turvaamisen yksilöllisen ulottuvuuden.

Valitusperusteen toisessa osassa DK Recycling ja Arctic Paper riitauttavat unionin yleisen tuomioistuimen toteamuksen siitä, että päätöksessä 2011/278 tarkoitettu päästöoikeuksien jakamisjärjestelmä ei ole suhteeton sanan suppeassa merkityksessä, vaikka se ei sisällä kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta. Yhtäältä unionin yleinen tuomioistuin jätti niiden mukaan käsittelemättä poikkeuksellisia pakottavia syitä, joita voi ilmetä yksittäistapauksissa, eikä näin ollen ottanut intressivertailussa huomioon tarvetta suojella yksilön oikeuksia asianmukaisesti. Tämä teki intressien asianmukaista tasapainoa koskevasta arvioinnista virheellisen. Toisaalta DK Recycling ja Arctic Paper riitauttavat sen, että i) päästöoikeuksien jakojärjestelmä kannustaisi vähemmän päästöjen vähentämiseen taloudellisten tai teknisten mukautustoimenpiteiden avulla, ii) kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke on ristiriidassa saastuttaja maksaa ‑periaatteen kanssa ja iii) direktiivin 2003/87 10 a artiklan 6 kohtaa olisi pidettävä säännöksenä, jolla höllennetään päästökauppajärjestelmän asettamia rajoituksia. 57  – Ks. tuomion DK Recycling und Roheisen v. komissio (T‑630/13, EU:T:2014:833) 89, 78 ja 82 kohta ja tuomion Arctic Paper Mochenwangen v. komissio (T-634/13, EU:T:2014:828) 88, 77 ja 81 kohta.

Tällä valitusperusteella pyritään lähinnä riitauttamaan unionin yleisen tuomioistuimen toteamus siitä, että perusoikeuksiin puuttuminen, joka johtuu siitä, ettei päätökseen 2011/278 sisälly kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta, ei ole suhteetonta, kun otetaan huomioon päästökauppajärjestelmän tavoitteet. Tämän ratkaisuehdotuksen 35, 72 ja 74 kohdasta seuraa, että tämä peruste, joka koskee kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen puuttumista päätöksestä 2011/278, on hylättävä tehottomana. Toissijaisesti katson, ettei käsiteltävä peruste ole perusteltu. 58  – Perusoikeuksiin puuttumisen oikeasuhteisuuden varmistamisesta ks. tuomio Digital Rights Ireland ym. (C‑293/12 ja C‑594/12, EU:C:2014:238, 46 kohta ja sitä seuraavat kohdat) sekä julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Philip Morris Brands ym. (C‑547/14, EU:C:2015:853, 146 kohta ja sitä seuraavat kohdat oikeuskäytäntöviittauksineen).

Valitusperusteen ensimmäisestä osasta on todettava, että unionin yleisen tuomioistuimen tarkastelu siitä, kuinka hyvin päätöksellä 2011/278 voidaan saavuttaa päästökauppajärjestelmän tavoitteet, on mielestäni virheetön. Unionin yleinen tuomioistuin on määritellyt oikeuskäytännön mukaisesti sekä päästökauppajärjestelmän tavoitteet ja alatavoitteet että päätökseen 2011/278 sisältyvien päästöoikeuksien maksutonta jakamista koskevien sääntöjen soveltuvuuden näiden tavoitteiden saavuttamiseen, kun siihen ei ole sisällytetty kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta. 59  – Ks. tuomion DK Recycling und Roheisen v. komissio (T‑630/13, EU:T:2014:833) 63–65 ja 66–68 kohta ja tuomion Arctic Paper Mochenwangen v. komissio (T-634/13, EU:T:2014:828) 62–64 ja 65–67 kohta. Toisin kuin valituksissa väitetään, mielestäni direktiivin 2003/87 johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa vahvistetulla alatavoitteella pyritään turvaamaan talouden kehitys ja työllisyys kokonaisuudessaan, eikä tarkoituksena ole suojata yksittäistapauksessa kutakin erityistilanteessa, kuten talousvaikeuksissa, olevaa laitosta.

Kun tarkastellaan valitusperusteen toista osaa, se, että päästöoikeuksien maksutonta jakamista koskevat yleisesti sovellettavat säännökset, jotka perustuvat alakohtaisesti määritettyihin objektiivisiin muuttujiin ja joissa ei oteta huomioon yksittäistilanteista johtuvia erityisiä olosuhteita, 60  – Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 54 kohta. eivät sisällä kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta, ei mitenkään tarkoita sitä, että näistä säännöksistä johtuvat rasitteet olisivat suhteettomia verrattuna asetettuihin tavoitteisiin. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ympäristönsuojelu sisältyy yleisen edun mukaisiin tavoitteisiin, joilla voidaan oikeuttaa perusoikeuksien rajoitukset, 61  – Tuomio ERG ym. (C‑379/08 ja C‑380/08, EU:C:2010:127, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). ja tämän tavoitteen saavuttaminen riippuu siitä, miten tiukasti siihen liittyviä yleisiä sääntöjä noudatetaan. 62  – Ks. vastaavasti päästökauppajärjestelmästä tuomio Billerud Karlsborg ja Billerud Skärblacka (C‑203/12, EU:C:2013:664, 26 kohta). Kuten unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti todennut, kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke, jossa otetaan huomioon yksilölliset olosuhteet, voi heikentää sääntöjen noudattamista. 63  – Ks. tuomio DK Recycling und Roheisen v. komissio (T‑630/13, EU:T:2014:833, 89 kohta) ja tuomio Arctic Paper Mochenwangen v. komissio (T-634/13, EU:T:2014:828, 88 kohta). Toisaalta se, että tällaiset yleiset säännöt voivat vaikuttaa tiettyihin yrityksiin vahvemmin kuin toisiin, ei tee niistä suhteettomia. Tällaisille yleisille säännöille on nimittäin ominaista se, että niillä on suurempi vaikutus tiettyihin laitoksiin kuin toisiin. 64  – Ks. tuomio Puola v. komissio (T‑370/11, EU:T:2013:113, 85 ja 105 kohta). Näiden sääntöjen suhteettomuus voi mahdollisesti johtua siitä, että ennakolta asetetut vertailuarvot on laskettu väärin. Käsiteltävissä valituksissa ei kuitenkaan ole esitetty tällaista väitettä. Lisäksi unionin yleisen tuomioistuimen arviointi saastuttaja maksaa ‑periaatteesta 65  – Valituksissa esille otetun tuomion Standley ym. (C‑293/97, EU:C:1999:215) 52 kohta ei kyseenalaista tätä arviointia. ja sen tekemä viittaus erityissääntöihin, joihin direktiivin 2003/87 10 a artiklan 12 kohta kuuluu, ovat mielestäni virheettömiä.

Koska DK Recyclingin ja Arctic Paperin esittämät kaksi valitusperustetta ovat mielestäni tehottomia, ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin hylkää valitukset perusteettomina.

Raffinerie Heide moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei tämä ottanut kantaa sen kanneperusteeseen, jonka mukaan komissio oli virheellisesti kieltäytynyt käyttämästä harkintavaltaansa tutkiakseen perusoikeuksien näkökulmasta Saksan viranomaisten esille ottamat ”kohtuuttoman rasituksen tilanteet”, jollaisessa muun muassa Raffinerie Heide oli.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisessa tuomiossa yhtäältä, ettei päätöksessä 2011/278 sallittu komission hyväksyä päästöoikeuksien maksutonta jakamista kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen perusteella. Toisaalta se totesi, että jos jäsenvaltio jakaa laitokselle maksutta päästöoikeuksia, joita ei ole laskettu direktiivin 2003/87 10 a artiklan 1 kohdassa ja sitä kautta päätöksessä 2011/278 asetettujen sääntöjen mukaisesti, komission on direktiivin 2003/87 11 artiklan 3 kohdan mukaisesti hylättävä laitoksen sisällyttäminen listaan, eikä sillä ole harkintavaltaa tässä asiassa. 66  – Ks. tuomio Raffinerie Heide v. komissio (T-631/13, EU:T:2014:830, 41–44 kohta).

Näistä toteamuksista ilmenee, että komissiolla ei ollut harkintavaltaa vaan se oli velvollinen hylkäämään kyseisten laitosten sisällyttämisen listaan, eikä se olisi voinut tutkia tapauskohtaisesti Saksan viranomaisten sille esittämiä tilanteita poikkeamalla päätöksen 2011/278 säännöistä. Koska edellä mainittuja direktiivin 2003/87 säännöksiä ei ole väitetty lainvastaisiksi, nämä unionin yleisen tuomioistuimen esittämät toteamukset nähdäkseni riittävät vastaukseksi Raffinerie Heiden ensimmäisessä oikeusasteessa esittämään väitteeseen. Tällaisessa tilanteessa Raffinerie Heide ei voi vedota siihen, että sen oikeutta tulla kuulluksi olisi loukattu ja että perusteluvelvollisuus olisi laiminlyöty. Käsiteltävä valitusperuste on siis hylättävä.

Valitusperusteen ensimmäisessä osassa Raffinerie Heide väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen todetessaan, että päätöksessä 2011/278 suljettiin pois kaikenlainen lisäpäästöoikeuksien jakaminen maksutta yksittäistapauksissa, joissa oli kyse kohtuuttomasta rasituksesta, eikä siinä annettu komissiolle tältä osin harkintavaltaa. Perusteen toisessa osassa Raffinerie Heide väittää, että komissio olisi voinut jakaa riidanalaista päätöstä antaessaan direktiivin 2003/87 11 artiklan 3 kohdan nojalla lisäpäästöoikeuksia niille laitoksille, joihin kohdistui kohtuutonta rasitusta.

Edellä tämän ratkaisuehdotuksen 43–71 kohdassa esitetyistä toteamuksista seuraa, ettei komissiolla ollut toimivaltaa säätää päätöksessä 2011/278 päästöoikeuksien maksuttomasta jakamisesta kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen perusteella. Tästä seuraa, että käsiteltävän valitusperusteen ensimmäinen osa on hylättävä. Mainituista toteamuksista seuraa myös, että päästöoikeuksien jakaminen maksutta tällaisen lausekkeen perusteella olisi ristiriidassa direktiivin 2003/87 keskeisen osan muodostavan alatavoitteen kanssa. Tästä syystä mikään muu direktiivin säännös ei voi muodostaa perustaa päästöoikeuksien maksuttomalle jakamiselle. Myös valitusperusteen toinen osa on siten hylättävä.

Kolmannessa valitusperusteessaan Raffinerie Heide väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt huomiotta komission velvollisuuden soveltaa perusoikeuksien mukaista tulkintaa ja rikkonut näin perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohtaa. Vaikka katsottaisiin, ettei päätöksessä 2011/278 anneta komissiolle harkintavaltaa ottaa huomioon kohtuutonta rasitusta, komissio oli joka tapauksessa velvollinen tulkitsemaan direktiiviä 2003/87 perusoikeuksien mukaisesti ja sitä kautta ottamaan huomioon sille esitetyt kohtuutonta rasitusta koskevat tilanteet, jollaisessa myös Raffinerie Heide oli. Toimielinten velvollisuudesta soveltaa perusoikeuksien mukaista tulkintaa ei voida poiketa sillä perusteella, ettei komissiota ole valtuutettu siihen.

On todettava, ettei tätä perustetta esitetty unionin yleisessä tuomioistuimessa eikä se myöskään perustu valituksenalaiseen tuomioon itseensä. 67  – Tuomio komissio ym. v. Siemens Österreich ym. (C‑231/11 P–C‑233/11 P, EU:C:2014:256, 102 kohta) ja tuomio Areva ym. v. komissio (C‑247/11 P ja C‑253/11 P, EU:C:2014:257, 118 ja 170 kohta). Näin ollen se muuttaa oikeudenkäynnin kohdetta ja on jätettävä tutkimatta. 68  – Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 72 kohta ja alaviite 49.

Raffinerie Heide katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin on ottanut vääristyneellä tavalla huomioon näytön, jolla se pyrki osoittamaan, että sen omassa tilanteessa oli kyse ylivoimaisesta esteestä. Näyttönä se mainitsee hallinnollisen velvoitteen vuoksi vuonna 2011 tehdyt investoinnit, näiden investointien hyödyntämisen ympäristösuojelutoimenpiteiden toteuttamisessa, välttämättömän lainan, jolla varmistettiin investointien rahoitus, sekä Saksan viranomaisille esitetyn pyynnön ottaa huomioon kohtuuton rasite ja niiltä saadun myönteisen vastauksen.

Tämä valitusperuste on mielestäni ilmeisen perusteeton. Selvitysaineisto on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, jos ilman, että on tarpeen turvautua uuteen selvitysaineistoon, on selvää, että olemassa olevaa selvitysaineistoa on arvioitu ilmeisen virheellisesti. 69  – Ks. mm. määräys The Sunrider Corporation v. SMHV (C-142/14 P, EU:C:2015:371, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Valituksenalaisen tuomion Raffinerie Heide (T‑631/13, EU:T:2014:830) 45 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin esittänyt virheettömästi ne syyt, joiden vuoksi Raffinerie Heiden tapauksessa ei sen mukaan ollut kyse ylivoimaisesta esteestä.

Perusteen ensimmäisessä osassa Raffinerie Heide riitauttaa unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnin päätöksen 2011/278 asianmukaisuudesta. Koska päätös ei sisällä kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta, se i) ei sisällä säännöstä, joka vastaisi talouden kehityksen ja työllisyyden turvaamisen alatavoitteeseen, ja on itsessään tämän tavoitteen vastainen, ii) on ristiriidassa asteittaisen mukauttamisen tavoitteen kanssa, sillä laitokset, joilla ei ole riittäviä varoja toimintansa tehostamiseksi, joutuvat lopettamaan toimintansa, iii) kannustaa näin siirtämään tuotantoa kolmansiin maihin, joissa päästökauppajärjestelmää ei sovelleta, ja iv) pakottaa heikommassa rahoitustilanteessa olevat mutta tehokkaat laitokset poistumaan markkinoilta.

Perusteen toisessa osassa Raffinerie Heide riitauttaa unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnin päätöksen 2011/278 välttämättömyydestä. Yhtäältä unionin yleinen tuomioistuin kääntää sen mukaan todistustaakan vaatiessaan, että perusoikeuksien haltija osoittaa perusoikeuksiinsa puuttumisen välttämättömyyden, vaikka unionin toimielimen tehtävänä on osoittaa, että sen toimenpide on suhteellisuusperiaatteen mukainen. Jos komissio toisaalta ottaisi huomioon ne muutamat yksittäistapaukset, joissa on kyse kohtuuttomasta rasituksesta, tämä olisi vähemmän pakottava toimenpide kuin yleinen kieltäytyminen niiden tutkimisesta.

Perusteen kolmannessa osassa Raffinerie Heide riitauttaa unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnin päätöksen 2011/278 oikeasuhteisuudesta sanan suppeassa merkityksessä. Ensinnäkään päätöksestä 2011/278 ei ilmene, että unionin yleisen tuomioistuimen edellyttämä intressivertailu olisi suoritettu. Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin käyttää oikeasuhteisuuden arvioinnissa virheellistä arviointiperustetta. Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion (T‑631/13, EU:T:2014:830) 82–86 kohdassa mainitsemat toimenpiteet ovat yleisiä sääntöjä, jotka koskevat ainoastaan direktiivillä 2003/87 tehtyjä puuttumisia perusoikeuksiin, mutta niillä ei voida oikeuttaa perusoikeuksien rajoittamista käsiteltävässä asiassa. Kun unionin yleinen tuomioistuin katsoo valituksenalaisen tuomion 88 kohdassa, että päätös 2011/278 on suhteeton ainoastaan, jos se uhkaa ”tyypillisesti” laitosten toiminnanharjoittajien olemassaoloa, se kolmanneksi soveltaa virheellistä arviointiperustetta ja jättää huomiotta sen, että kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen tarkoituksena on ottaa huomioon erityistapauksissa aiheutuvat epätyypilliset seuraukset, joita voi aiheutua julkisen vallan toimenpiteistä. Raffinerie Heiden mukaan sen omasta tilanteesta valituksenalaisen tuomion 89 kohdassa tehty pintapuolinen arviointi ei myöskään riitä osoittamaan, että päätöksen 2011/278 soveltaminen sen tapaukseen oli oikeasuhteista. Unionin yleinen tuomioistuin ei vastaa kysymykseen siitä, ovatko päätökseen 2011/278 sisältyvät säännöt soveltuvia kaikissa yksittäistapauksissa. Tuomiossa T. Port (C‑68/95, EU:C:1996:452) vahvistetaan sen mukaan, että kohtuuttoman rasituksen tilanteiden tapauskohtainen tarkastelu voi olla täysin välttämätöntä, jotta voidaan taata yhteisen markkinajärjestelyn oikeasuhteisuus.

Tällä perusteella pyritään lähinnä riitauttamaan unionin yleisen tuomioistuimen toteamus siitä, että perusoikeuksiin puuttuminen, joka johtuu siitä, ettei päätökseen 2011/278 sisälly kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta, ei ole suhteetonta, kun otetaan huomioon päästökauppajärjestelmän tavoitteet. Tämän ratkaisuehdotuksen 35, 72 ja 74 kohdasta seuraa, että tämä valitusperuste, joka koskee tällaisen lausekkeen puuttumista päätöksestä 2011/278, on hylättävä tehottomana. Toissijaisesti katson, ettei se ole perusteltu.

Perusteen ensimmäisestä osasta on komission tavoin todettava, että direktiivi 2003/87 sisältää itsessään säännöksiä, jotka vastaavat talouden kehityksen ja työllisyyden turvaamista ja tuotannon muualle siirtymisen välttämistä koskevaan alatavoitteeseen. 70  – Ks. tuomion Raffinerie Heide v. komissio (T-631/13, EU:T:2014:830) 82 kohta ja sitä seuraavat kohdat. Päästöoikeuksien maksuttomalla jakamisella on jo itsessään tavoitteena mukauttaa laitokset asteittain päästökauppajärjestelmään, mutta tämän tavoitteen on toteuduttava direktiivin 2003/87 tavoitteiden ja alatavoitteiden mukaisesti. Olen jo useaan otteeseen kuitenkin todennut, että Raffinerie Heiden ehdottaman kaltainen lauseke on ristiriidassa kilpailun turvaamisen alatavoitteen kanssa. Määriteltäessä vertailuarvojen ennakolta asettamista koskevia periaatteita lähtökohtana on direktiivin 2003/87 10 a artiklan 2 kohdan mukaan toimialan tai toimialojen osan tehokkaimman 10 prosentin joukkoon kuuluvien laitosten keskimääräinen tehokkuus, joten on lisäksi todettava, että – toisin kuin Raffinerie Heide väittää – päästöoikeuksien maksuttoman jakamisen järjestelmällä suositaan tehokkaampia laitoksia.

Toisen osan ensimmäisestä osasta on todettava, että Raffinerie Heiden esille ottamissa valituksenalaisen tuomion (T‑631/13, EU:T:2014:830) 72 ja 73 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin ei kääntänyt todistustaakkaa vaan ainoastaan vastasi väitteeseen, joka koski päätöksen 2011/278 välttämättömyyttä ja jonka paikkansapitävyyden osoittaminen kuului Raffinerie Heidelle, joka väitteen oli myös esittänyt. Toisessa osassa toistetaan unionin yleisessä tuomioistuimessa jo esitetyt perustelut, jotka tämä aivan oikein hylkäsi. 71  – Ks. tuomion Raffinerie Heide v. komissio (T-631/13, EU:T:2014:830) 72 ja 73 kohta.

Kolmannesta osasta on todettava ensinnäkin, että vaikka päätöksen 2011/278 johdanto-osan perustelukappaleissa ei nimenomaisesti mainita kyseessä olevien intressien vertailua, se ei tarkoita, ettei komissio olisi sitä tehnyt päätöksessään. Toiseksi Raffinerie Heide ei riitauta unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 89 kohdassa esittämää toteamusta siitä, että valittajan vaikeuksien taustalla on sen oma taloudellinen ja rahoituksellinen toiminta. Valitusperusteen kolmannesta osasta viittaan edellä tämän ratkaisuehdotuksen 81–87 kohdassa esitettyihin toteamuksiin.

Ehdotan edellä esitetyn perusteella, että Raffinerie Heiden valitus hylätään.

Perusteen ensimmäisessä osassa Romonta väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen tulkitessaan päätöksen 2011/278 olevan tyhjentävä ja päätellessään näin, että kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen perusteella haettuja lisäpäästöoikeuksia ei voitu jakaa, koska siitä ei nimenomaisesti säädetty päätöksessä. Romontan mukaan lisäpäästöoikeuksia olisi pitänyt jakaa, vaikka päätös ei sisältänyt tällaista lauseketta, sillä käsiteltävässä asiassa oli kyse ylivoimaisesta esteestä johtuvasta kohtuuttomasta rasituksesta. Maksukyvyttömyysriskiä ei nimittäin pystytty ennakoimaan, sillä se konkretisoitui vasta vuonna 2011, jolloin komissio päätti, ettei se määrittäisi montaanivahalle vertailuarvoa. Riski oli Romontan mukaan myös väistämätön, sillä teknisistä syistä se ei voinut siirtyä käyttämään muita polttoaineita tuotantonsa varmistamiseksi.

Kun tarkastellaan päätöksen 2011/278 tyhjentävää luonnetta, direktiivin 2003/87 10 a artiklan 1 kohdan sanamuodosta, jossa viitataan ”yhteisön laajuisiin ja täysin yhdenmukaistettuihin täytäntöönpanotoimenpiteisiin”, käy nimenomaisesti ilmi, että päätöksessä 2011/278 vahvistetut päästöoikeuksien maksutonta jakamista koskevat siirtymäsäännökset johtavat täydelliseen yhdenmukaistamiseen siten, ettei tilaa enää ole kansallisille säännöille. Säännöt ovat siten tyhjentävät.

Kuten unionin yleinen tuomioistuin on todennut, oikeuskäytännön mukaan voidaan katsoa, että kyse on ylivoimaisesta esteestä, kun olemassa on ulkopuolinen ennalta arvaamaton ja väistämätön syy, jonka vuoksi kyseisten henkilöiden on objektiivisesti arvioiden mahdotonta noudattaa velvollisuuksiaan. 72  – Ks. tuomio Billerud Karlsborg ja Billerud Skärblacka (C‑203/12, EU:C:2013:664, 31 kohta) ja tuomio Romonta v. komissio (T-614/13, EU:T:2014:835, 48 kohta).

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ylivoimaisen esteen käsite on kuitenkin ymmärrettävä sellaisina epätavallisina ja ennalta arvaamattomina olosuhteina, joihin siihen vetoavan ei ole ollut mahdollista vaikuttaa ja joiden seurauksia ei olisi voitu välttää kaikesta noudatetusta huolellisuudesta huolimatta. 73  – Tuomio Eurofit (C‑99/12, EU:C:2013:487, 31 kohta). Unionin tuomioistuin on näin todennut, ettei tällainen olosuhde voi olla pelkkä sisäinen virhe. Ks. tuomio Billerud Karlsborg ja Billerud Skärblacka (C‑203/12, EU:C:2013:664, 31 kohta). Yhdyn kuitenkin unionin yleisen tuomioistuimen toteamukseen, jota Romontakaan ei ole riitauttanut ja jonka mukaan pelkästään vaara siitä, että yrityksestä tulee maksukyvytön eikä se pysty täyttämään palautusvelvollisuuttaan riittämättömien varojen vuoksi, ei riitä sen toteamiseen, että kyse on ylivoimaisesta esteestä. Valitusperusteen ensimmäinen osa on siis hylättävä.

Valitusperusteen toisessa osassa Romonta väittää toissijaisesti, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut suhteellisuusperiaatetta virheellisesti tutkiessaan päätöksen 2011/278 asianmukaisuutta. Toinen osa jakautuu vielä kolmeen osaan. Ensinnäkin Romonta katsoo, ettei kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke ole ristiriidassa saastuttaja maksaa ‑periaatteen kanssa yhtäältä siksi, että kyseinen periaate ei ole ensisijainen suhteellisuusperiaatteeseen nähden, ja toisaalta siksi, että päästöoikeuksien maksutonta jakamista koskevan järjestelmän toiminnan perusteena ei ole saastuttaja maksaa ‑periaatteelle tyypillinen syy-yhteys vaan tuote ja teollisuuspoliittiset valinnat. Toiseksi Romonta katsoo, että toimialaa tukevat erityistoimenpiteet eivät riitä kompensoimaan sille aiheutuvaa rasitetta eikä niiden perusteella voida katsoa, että päätös 2011/278 on asianmukainen. Kolmanneksi se väittää, että unionin yleinen tuomioistuin jätti huomiotta perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun suhteellisuusperiaatteen ”yksittäistapausta koskevan ulottuvuuden”, kun se ei ottanut huomioon kohtuuttomasta rasituksesta kärsivien yritysten erityistilannetta arvioidessaan päätöksen asianmukaisuutta.

Tällä toisella osalla pyritään lähinnä riitauttamaan unionin yleisen tuomioistuimen toteamus siitä, että perusoikeuksiin ei puututtu suhteettomasti, kun päätökseen 2011/278 ei sisällytetty kohtuutonta rasitusta koskevaa lauseketta. Edellä tämän ratkaisuehdotuksen 35, 72 ja 74 kohdassa esitettyjen toteamusten perusteella valitusperuste on hylättävä tehottomana. Toissijaisesti katson, ettei se joka tapauksessa ole perusteltu.

Olen jo todennut valitusperusteen ensimmäisestä osasta, että mielestäni unionin yleisen tuomioistuimen saastuttaja maksaa ‑periaatetta koskeva arviointi on oikea. Tätä arviointia ei voida kyseenalaistaa viittaamalla tuomioon Standley ym., 74  – C‑293/97, EU:C:1999:215, 52 kohta. johon Romontan ensimmäinen väite perustuu. Toisesta väitteestä on todettava lisäksi, että saastuttaja maksaa ‑periaate mainitaan SEUT 191 artiklan 2 kohdassa yhtenä unionin ympäristöpolitiikan johtavista periaatteista, joten on selvää, että sitä on noudatettava kaikissa sekundäärisen oikeuden säännöksissä ja määräyksissä. Valitusperusteen toisen ja kolmannen osan osalta viittaan tämän ratkaisuehdotuksen 87 kohtaan.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäinen valitusperuste on hylättävä.

Romonta väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on loukannut sille perusoikeuskirjan 15 artiklassa taattua elinkeinovapautta ja 16 artiklassa taattua omaisuudensuojaa. Se väittää unionin yleisen tuomioistuimen katsoneen virheellisesti, ettei kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen puuttuminen päätöksestä 2011/278 vaikuttanut sen perusoikeuksien keskeiseen sisältöön, koska Romontan mukaan tällaisen lausekkeen puuttumisella oli yhtä suuri vaikutus kuin ammattitoiminnan harjoittamisen suoralla kieltämisellä tai omaisuudensuojan menettämisellä, sillä Romonta ei voisi sen vuoksi jatkaa toimintaansa.

Romonta väittää perusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi sen perusoikeuksia, kun tämä ei arvostellut kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen puuttumista päätöksestä 2011/278. Edellä tämän ratkaisuehdotuksen 35, 72 ja 74 kohdassa esitettyjen toteamusten perusteella katson, että valitusperuste on tehoton. Toissijaisesti katson, että se on perusteeton. Valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin totesi nimittäin perustellusti, ettei se, että päätöksestä 2011/278 puuttuu kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke, vaikuta ammatillisen vapauden ja elinkeinovapauden eikä omaisuudensuojan keskeiseen sisältöön, koska se ei estä päästökauppajärjestelmän piirissä olevien laitosten toiminnanharjoittajien ammatin tai elinkeinon harjoittamista sinänsä eikä riistä niiden omaisuutta. Käsiteltävä valitusperuste on siis hylättävä.

Romonta väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se ei todennut toissijaisuusperiaatteen loukkaamista. Sen mukaan päätös 2011/278 liittyy ympäristöalaan, joka kuuluu jaetun toimivallan piiriin. Se osa jaetusta toimivallasta, jota unioni ei käytä, kuuluu jäsenvaltioille. Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin totesi, päätöksessä 2011/278 ei vahvistettu tyhjentäviä sääntöjä päästöoikeuksien jakamisesta. Kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen puuttuminen on Romontan mukaan lainaukko, jonka ansiosta Saksan liittotasavalta saattoi antaa lainsäädäntöä alalla saavuttaakseen sääntelytavoitteet Romontan osalta.

Toissijaisuusperiaatteen, sellaisena kuin siitä määrätään SEU 5 artiklan 1 kohdan toisessa virkkeessä luettuna yhdessä SEU 5 artiklan 3 kohdan kanssa, mukaisesti ”unioni toimii aloilla, jotka eivät kuulu sen yksinomaiseen toimivaltaan, ainoastaan jos ja siltä osin kuin jäsenvaltiot eivät voi keskushallinnon tasolla tai alueellisella taikka paikallisella tasolla riittävällä tavalla saavuttaa suunnitellun toiminnan tavoitteita, vaan ne voidaan suunnitellun toiminnan laajuuden tai vaikutusten vuoksi saavuttaa paremmin unionin tasolla” (SEU 5 artiklan 3 kohta).

Tästä on todettava yhtäältä, että Romontan perustelujen lähtökohta on virheellinen. Kuten edellä tämän ratkaisuehdotuksen 107 kohdassa todettiin, unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt virhettä todetessaan, että päätös 2011/278 on tyhjentävä. Toisaalta Romonta ei pyri valituksessaan edes riitauttamaan unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 106 kohdassa esittämää toteamusta, jonka mukaan Romonta ei ole kiistänyt sitä, ettei päästöoikeuksien kaupan järjestelmän perustamista unionissa direktiivillä 2003/87 voitu toteuttaa riittävällä tavalla jäsenvaltioiden toimesta itsenäisesti ja että kyseisen järjestelmän perustaminen voitiin näin ollen sen laajuuden tai vaikutusten vuoksi toteuttaa paremmin unionin tasolla. Näin ollen tämä valitusperuste on hylättävä.

Romonta väittää ensinnäkin, että unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 70 kohdassa esittämä toteamus, jonka mukaan laitosten toiminnanharjoittajilla olisi vähemmän kannustimia vähentää päästöjään, jos kohtuutonta rasitusta koskeva lauseke olisi olemassa, on ristiriidassa valituksenalaisen tuomion 81 kohdassa esitetyn toteamuksen kanssa, jonka mukaan lisäpäästöoikeuksien jakaminen kyseisen lausekkeen perusteella johtaisi kaikilla asianomaisilla toimialoilla ja toimialojen osilla siihen, että muille toiminnanharjoittajille maksutta jaettujen päästöoikeuksien määrä vähenee yhtenäisen monialaisen korjauskertoimen soveltamisen seurauksena. Romonta väittää, ettei tällainen lauseke vähentäisi kannustimia päästöjen vähentämiseen vaan kannustimet kohdistuisivat tästä lähtien tehokkaampiin toiminnanharjoittajiin. Toiseksi Romonta katsoo, ettei unionin yleinen tuomioistuin tarkastellut asianmukaisesti päästöjen siirtymistä kolmansiin maihin. Se ei ottanut riittävällä tavalla huomioon ilmastonmuutoksen maailmanlaajuisen torjumisen tavoitetta. Kolmanneksi Romonta katsoo, että unionin yleisen tuomioistuimen päättely on ristiriitaista myös, kun se toteaa valituksenalaisen tuomion 89 kohdassa, että kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen tarkoituksena on välttää yrityksen yksilöllisestä hallinnoinnista johtuvat talous- ja rahoitusvaikeudet, ja tämän jälkeen 90 kohdassa, että Romontan talousvaikeudet johtuvat ainoastaan siitä, että montaanivahan vertailuarvon sijasta on sovellettu kaasuun liittyvää lämmön vertailuarvoa, eli komission toiminnasta.

Tästä on todettava ensinnäkin, ettei valituksenalaisen tuomion 70 ja 81 kohdassa esitettyjen toteamusten välillä ole ristiriitaa. Kuten unionin yleisen tuomioistuimen viimeksi mainitussa kohdassa tekemästä päättelystä seuraa, kohtuutonta rasitusta koskevan lausekkeen käyttöönotto kasvattaisi kustannuksia, joita tehokkaammille yrityksille aiheutuu päästöjen vähentämiseksi välttämättömistä mukautustoimista, mikä on ristiriidassa ympäristöalan perusperiaatteen eli saastuttaja maksaa ‑periaatteen kanssa. Tämä toteamus on täysin sopusoinnussa 70 kohdassa esitetyn toteamuksen kanssa. Toiseksi unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 71 kohdassa tekemä päätelmä on mielestäni perusteltu asianmukaisesti. Kolmanneksi valituksenalaisen tuomion 90 kohdan ensimmäisessä virkkeessä, johon Romonta väitteessään viittaa, unionin yleinen tuomioistuin ainoastaan toistaa Romontan väitteen eikä tosiasiassa totea sen talousvaikeuksien taustalla olevia syitä.

Edellä esitetyn perusteella tämäkin valitusperuste on hylättävä. Näin ollen Romontan valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.