1.Esillä olevassa valituksessa Henri de Compte (jäljempänä valittaja) vaatii yhteisöjen tuomioistuinta kumoamaan 26.1.1995 annetun tuomionYhdistetyt asiat T-90/91 ja T-62/92, De Compte v. parlamentti, tuomio 26.1.1995 (Kok. H. 1995, s. II-1).
(jäljempänä tuomio), jolla ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi valittajan häntä koskevista Euroopan parlamentin kahdesta päätöksestä nostamat kaksi kumoamiskannetta.Toisessa näistä kanteista vaadittiin kumoamaan Euroopan parlamentin 18.4.1991 tekemä päätös, jolla se peruuttiTämä alaviite koskee italiankielistä tekstiä.
taannehtivasti 24.1.1991 tekemänsä päätöksen, jolla hyväksyttiin, että kantajan sairaus oli ammattitauti, ja toisessa kanteessa vaadittiin kumoamaan Euroopan parlamentin 20.1.1992 tekemä päätös, jolla se kieltäytyi lopullisesti hyväksymästä kantajan sairautta ammattitaudiksi.
<TI><P>Valituksen perustana olevat tosiseikat</P></TI>2.Tämän pitkällisen ja monimutkaisen oikeudellisen tapahtumaketjun taustalla olevat seikat saivat alkunsa vuonna 1982, kun Euroopan parlamentin puhemies aloitti nimittävän viranomaisen ominaisuudessa kurinpitomenettelyn valittajaa vastaan; valittaja oli tuolloin Euroopan parlamentissa palkkaluokan A 3 virkamies, ja hän toimi kirjanpitäjänä. Kyseisen kurinpitomenettelyn päättyessä tehtiin ensimmäinen päätös (24.5.1984), jolla nimittävä viranomainen määräsi valittajalle, joka oli syyllistynyt useisiin viranhoidossa tapahtuneisiin virheisiin, kurinpitoseuraamuksena palkkaluokan alentamisen palkkaluokan A 7 palkkatasoon 6.Yhteisöjen tuomioistuin kumosi tämän päätöksen muotovirheen perusteella 20.6.1985 antamallaan tuomiolla;Asia 141/84, De Compte v. parlamentti, tuomio 20.6.1985 (Kok. 1985, s. 1951).
tämän jälkeen kurinpitomenettely aloitettiin uudelleen, ja se päättyi 18.1.1988 tehtyyn päätökseen. Valittaja nosti myös tästä toisesta päätöksestä, jolla nimittävä viranomainen pysytti palkkaluokan alentamista koskevan seuraamuksen, kanteen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, joka hylkäsi kanteen 17.10.1991 antamallaan tuomiolla.Asia T-26/89, De Compte v. parlamentti, tuomio 17.10.1991 (Kok. 1991, s. II-781).
Valittaja teki tästä tuomiosta valituksen yhteisöjen tuomioistuimelle, joka hylkäsi sen 2.6.1994 antamallaan tuomiolla.Asia C-326/91 P, De Compte v. parlamentti, tuomio 2.6.1994 (Kok. 1994, s. I-2091).
3.Tällä välin valittaja antoi 14.6.1988 parlamentille lausunnon, jossa hän totesi saaneensa kurinpitomenettelyn aikana ammattitaudin ja jossa hän vaati Euroopan yhteisöjen virkamiesten tapaturmien ja ammattitautien varalta olevaa vakuutusta koskevien sääntöjen (jäljempänä säännöt) 17 artiklan 1 kohdan nojalla Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 73 artiklassa tarkoitettuja etuuksia.Henkilöstösääntöjen 73 artiklassa määrätään sellaisten korvausten laskentaperusteista, joihin virkamiehillä on oikeus ammattitautia tai tapaturmia koskevissa eri tapauksissa, kun taas sääntöjen 17 artiklassa määrätään tähän liittyvän ilmoituksen tekemistä koskevista yksityiskohtaisista määräyksistä.
Toimielimen nimeämä lääkäri totesi aluksi sääntöjen 19 artiklan mukaisesti tehdyssä ensimmäisessä kertomuksessa, ettei valittajalla ollut ammattitautia. Nimittävä viranomainen ilmoitti tämän jälkeen valittajalle, että se aikoi hylätä hänen pyyntönsä. Koska valittaja vastusti aiottua päätöstä, nimittävä viranomainen perusti asiaan soveltuvien sääntöjen nojalla sääntöjen 23 artiklassa tarkoitetun lääketieteellisen lautakunnan. Lääketieteellinen lautakunta esitti 22.1.1991 päivätyssä kertomuksessaan seuraavat huomiot:
1.Henri de Comptella on vakava ammatista peräisin oleva häiriötila, johon liittyy ahdistusta, alakuloisuutta ja vainoharhaa ja joka johtuu kantajaa vastaan tehdyistä palkkaluokan alentamiseen johtaneista syytöksistä aiheutuneesta stressistä ja joka on vahingoittanut kantajan henkistä tilaa.2.Potilas on saanut tämän sairauden virantoimituksessa kohtaamiensa poikkeuksellisten sairauden aiheuttavien syiden seurauksena.3.— —4.Sairaus on aiheutunut potilasta vastaan esitettyjen syytösten subjektiivisesta ja objektiivisesta kokemisesta. Nämä kokemukset ovat vaikuttaneet yhtä paljon ja määräävällä tavalla vainoharhaiseen taipumukseen.5.— —6.Pysyvän työkyvyttömyyden aste on 40 % (neljäkymmentä prosenttia).— —
Tämän kertomuksen perusteella nimittävä viranomainen teki 24.1.1991 päätöksen, jossa se luokitteli valittajan sairauden ammattitaudiksi ja päätti maksaa hänelle 9147091 Belgian frangia (BEF) korvauksena tästä ammattitaudista johtuvasta osittaisesta pysyvästä työkyvyttömyydestä.
4.Nimittävä viranomainen peruutti 18.4.1991 tekemällään päätöksellä taannehtivasti 24.1.1991 tekemänsä päätöksen, koska se katsot, että kyseinen päätös perustui ammattitaudin käsitteen virheelliseen tulkintaan. Nimittävä viranomainen perusteli päätöksensä soveltamalla tähän asiaan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Rienzi vastaan komissio antamassa tuomiossaAsia 76/84, Rienzi v. komissio, tuomio 21.1.1987 (Kok. 1987, s. 315, 10 ja 11 kohta).
nimenomaisesti toteamaa periaatetta, jonka mukaan virkamiehen sairauden voidaan katsoa olevan ammattitauti ainoastaan, jos se on aiheutunut välittömästi tai välillisesti asianosaisen tavanomaisessa viranhoidossa. Kuten myös lääketieteellisen lautakunnan kertomuksessa todettiin, tässä asiassa oli selvää, että sairaus oli aiheutunut valittajan masennustilan vuoksi sen jälkeen kun häntä vastaan oli esitetty syytöksiä, jotka johtivat kurinpitoseuraamukseen, eikä valittajalle uskottujen tehtävien hoidossa (eikä varsinkaan tehtävien tavanomaisessa hoidossa).Nimittävän viranomaisen 18.4.1991 tekemän päätöksen päätösosassa todettiin lisäksi, että asiassa tehtäisiin uusi päätös sen jälkeen kun ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi antanut tuomion asiassa T-26/89, joka koski palkkaluokan alentamista koskevan päätöksen lainmukaisuutta.
5.Valittaja teki 18.4.1991 tehdystä päätöksestä 4.6.1991 valituksen, jonka nimittävä viranomainen hylkäsi 23.9.1991. Valittaja nosti mainitusta päätöksestä ja valituksensa hylkäämisestä kanteen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa (asia T-90/91).Nimittävä viranomainen teki 20.1.1992 eli sen jälkeen kun ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli todennut edellä mainitussa, 17.10.1991 antamassaan tuomiossa, että kantajalle määrätty kurinpitorangaistus oli lainmukainen, 18.4.1991 tehdyn päätöksen päätösosassa mainitun päätöksen, joka korvasi 24.1.1991 tehdyn päätöksen. Tässä 20.1.1992 tehdyssä päätöksessä, jossa vahvistettiin asiaan Rienzi vastaan komissio liittyvän oikeuskäytännön soveltuvan käsiteltävänä olevaan asiaan, todettiin, ettei kantajan sairaus ollut säännöissä tarkoitettu ammattitauti.
Kantaja teki 20.1.1992 tehdystä päätöksestä 10.4.1992 valituksen, jonka nimittävä viranomainen hylkäsi 4.6.1992. Kantaja nosti sekä tästä päätöksestä että valituksen hylkäämisestä kanteen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa (asia T-62/92).
6.Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi 26.1.1995 antamallaan tuomiolla kyseiset kaksi kannetta, mutta se velvoitti parlamentin maksamaan kantajalle 200000 BEF korvauksena aineettomasta vahingosta, jota parlamentti oli aiheuttanut kantajalle siksi, että sen toimivaltaiset yksiköt eivät olleet noudattaneet huolenpitovelvollisuutta asian käsittelyssä.<TI><P>Valitus</P></TI>7.Valittaja vaatii, että yhteisöjen tuomioistuinkumoaa tuomion, lukuun ottamatta sitä osaa, jossa parlamentti velvoitetaan korvaamaan valittajalle 200000 BEF korvauksena hänen karsimastaan aineettomasta vahingosta;
toteaa, että valittajan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa alun perin nostamat kanteet ovat perusteltuja, ja hyväksyy ne.
Valitus perustuu yhteisön oikeuden väitettyyn rikkomiseen, erityisesti a) yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 33 artiklan rikkomiseen perusteluvelvollisuuden osalta, b) henkilöstösääntöjen 73 artiklan ja sääntöjen 3 artiklan rikkomiseen virkamiehille ammattitaudin vuoksi maksettavien korvausten ja ammattitaudin käsitteen osalta, c) tiettyjen yleisten oikeusperiaatteiden loukkaamiseen, joita ovat erityisesti oikeusvarmuuden, vilpittömän mielen, luottamuksensuojan ja huolenpitovelvollisuuden periaatteet sekä kohtuullista määräaikaa, jonka kuluessa hallintotoimet on kumottava, koskeva periaate samoin kuin periaate, jonka mukaan hallintotoimien on perustuttava lainmukaisesti hyväksyttäviin perusteisiin.
Valituksessa on muodollisesti esitetty viisi eri valitusperustetta, jotka koskevat pääosin jo ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa esitettyjä väitteitä, jotka se hylkäsi.
<TI><P>Ensimmäinen valitusperuste</P></TI>8.Valittaja vetoaa ensimmäisessä valitusperusteessaan yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 33 artiklan rikkomiseen; tässä artiklassa säädetään velvollisuudesta perustella tuomiot. Todellisuudessa valittaja ei vetoa tässä valitusperusteessa perustelujen puuttumiseen, vaan kiistää ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen antaman tuomion aineellisen ratkaisun, erityisesti sen kohdan, jossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, että 24.1.1991 tehty päätös on lainvastainen ja että tästä syystä myöhemmin tehty päätös, jolla kyseinen päätös peruutettiin, on pätevä.Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin vahvisti tuomion 42—47 kohdassa asiaan liittyvään aikaisempaan oikeuskäytäntöön viitaten sääntöjen 23 artiklassa tarkoitetulle lääketieteelliselle lautakunnalle annetun toimivallan rajat ja totesi, ettei lääketieteellisen lautakunnan arvioinnin pidä ulottua lääketieteellisiä kysymyksiä pidemmälle. Sellaisen oikeudellisen arvioinnin tekeminen, joka koskee lääketieteellisestä arvioinnista tehtäviä johtopäätöksiä, kuuluu hallintoviranomaiselle, mahdollisen tuomioistuinten suorittaman valvonnan alaisuudessaAsia C-185/90P, komissio v. Gill, tuomio 4.10.1991 (Kok. 1991, s. I-4779, 24 kohta) ja cm. asia Rienzi v. komissio, tuomion 9 kohta.
.
9.Esillä olevassa asiassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi, että lääketieteellinen lautakunta oli todennut 22.1.1991 tekemässään kertomuksessa, että kantajan sairaus oli aiheutunut kurinpitomenettelyn ja häntä vastaan esitettyjen syytösten luonteen vuoksi, mutta että tämän jälkeen lääketieteellinen lautakunta luokitteli sairauden ammattitaudiksi ja arvioi siis asiaa oikeudellisesti, mikä ylitti sille kuuluvan edellä määritellyn toimivallan.Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi, että lääketieteellisen lautakunnan kertomus perustui siis virheelliseen näkemykseen ammattitaudin käsitteestä. Tästä syystä nimittävän viranomaisen päätös, joka puolestaan perustui tämän kertomuksen johtopäätöksiin, oli samojen perusteiden vuoksi lainvastainen ja se oli siksi peruutettava.
10.Valittaja väittää sitä vastoin ensinnäkin, että lääketieteellinen lautakunta ei ollut esittänyt oikeudellisia arviointeja luokitellessaan kantajan sairauden alkuperän ammattiin liittyväksi, vaan se oli toiminut parlamentin sille antamien tehtävien rajoissa, eli se oli määrittänyt sairauden ammattiin liittyvän alkuperän, ja toiseksi, ettei lääketieteellisen lautakunnan kertomus ole virheellinen.Valittaja väittää lisäksi, että todetessaan, että peruutettu päätös oli lainvastainen, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tosiasiassa perusteettomasti korvannut lääketieteellisen lautakunnan arvion omalla arviollaan sairaudesta ammattitautina, vaikka vain lääketieteellinen lautakunta on toimivaltainen lausumaan tästä asiasta, ja että toisaalta tuomiossa määritelty ammattitaudin käsite on virheellinen, koska sairaus, joka ei ole aiheutunut henkilön yksityiselämään liittyvässä tilanteessa (urheilu, lomat, perhe-elämä ym.) määritellään ammattitaudiksi.
11.Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arvio asiasta näyttää mielestäni oikealta, koska esillä olevassa asiassa ei ole kyse ainoastaan lääketieteellisestä arvioinnista. Jotta jokin sairaus voidaan luokitella ammattitaudiksi, saattaa olla tarpeen turvautua lääketieteellisten arvioiden lisäksi muihinkin kuin lääketieteellisiin arviointeihin. Yleensä lääketieteellinen lautakunta ei siis tee tavallisesti muita kuin puhtaasti lääketieteellisiä arviointeja, vaan se jättää hallinnon tehtäväksi tehdä tarvittavat hallinnolliset ja oikeudelliset johtopäätökset. Mutta vaikka lääketieteellinen lautakunta tekisi tällaisia johtopäätöksiä tai muita kuin puhtaasti lääketieteellisiä arviointeja, ne ovat kuitenkin merkityksettömiä, eikä niillä ole mitään vaikutusta nimittävän viranomaisen tai sen jälkeen yhteisöjen tuomioistuinten valtaan arvioida asiaa.Toisin sanoen hallinnolla on vapaa valta valvoa oikeudelliselta kannalta lääketieteellisen lautakunnan tutkimuksen tuloksia. Mainittakoon esimerkiksi asianosaisen tavanomaista viranhoitoa koskeva edellytys, joka oli esillä asiaa Rienzi vastaan komissio koskevassa oikeuskäytännössä; on selvää, ettei hallinto, jolla on tiedossaan asiaan liittyvät oikeudelliset seikat ja tosiseikat, voi jättää lausumatta tästä edellytyksestä. On myös selvää, että kun kyseessä on ammattitaudin käsite, tuomioistuin harjoittaa laillisuusvalvontaa sekä lääketieteellisen lautakunnan että nimittävän viranomaisen tekemiä arviointeja kohtaan.
12.Tästä näkökulmasta arvioituna näyttäisi, että valittajan esittämää väitettä, jonka mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on käyttänyt lääketieteelliselle lautakunnalle kuuluvaa toimivaltaa, kun se on korvannut omalla arvioinnillaan lautakunnan arvion siitä, että sairaus oli ammattitauti, ei ole aiheellista arvioida mitenkään. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin onkin vain hylännyt lääketieteellisen lautakunnan määrittelyn siitä, että valittajan sairauden aiheuttaja on ammattiperäincn, saattamatta kuitenkaan kyseenalaiseksi lautakunnan lääketieteellisiä arviointeja.13.Tuomiossa todetun ammattitaudin määritelmän paikkansapitävyyden osalta on todettava, että valittajan väite, jonka mukaan kaikki sairaudet, jotka eivät aiheudu yksityiselämän piirissä, ovat määritelmältään ammattitauteja, on selvästi vastoin tervettä järkeä ja joka tapauksessa ristiriidassa asiassa Rienzi vastaan komissio vahvistetun oikeuskäytännön kanssa. Olisi ristiriitaista väittää, niin kuin esillä olevassa asiassa on tehty, että tapauksissa, joissa henkilöstösääntöihin perustuvia velvollisuuksia on rikottu viranhoidossa, voitaisiin käyttää hyväksi ammattitautia koskevia määräyksiä.Toisin sanoen ja käsitelläkseni loppuun tämän kysymyksen, lääketieteellisen lautakunnan määrittely siitä, että sairaus oli ammattitauti, ei voi olla lopullinen siten, että se sitoisi hallintoviranomaista. Muussa tapauksessa hallinnolla (ja esillä olevassa asiassa tuomioistuimella) ei olisi enää mitään valtaa valvoa näitä seikkoja eikä muita tosiseikkoja tai oikeudellisia seikkoja, jotka voisivat osoittautua ratkaiseviksi tämän määrittelyn kannalta.
14.Valittaja riitauttaa ensimmäisen valitusperusteen osalta vielä valituksen kohteena olevan tuomion 45 kohdan, jossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut, ettei valittajan saamaa sairautta voitu luokitella ammattitaudiksi edes siinä tapauksessa, että todettaisiin, että se oli aiheutunut parlamentin kantajaan kohdistamista virheellisistä toimista tai toiminnasta. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mukaan siltä osin kuin tällaiset toimet tai toiminta eivät liity virkamiehen tavanomaiseen viranhoitoon, korkeintaan toimielimen sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu voi tulla kysymykseen.Tämän osalta riittää, kun todetaan, että tällainen lisäväite ei muuta asiaan liittyviä seikkoja, koska se ei ole ratkaiseva valituksen hyväksymisen tai hylkäämisen kannalta. Tästä syystä katson, että tämä väite on täysin asiaan liittymätön.
<TI><P>Kolmas valitusperuste</P></TI>17.Kolmannessa valitusperusteessaan valittaja väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut virheellisesti, että se alle kolmen kuukauden pituinen aika, jonka kuluessa 24.1.1991 tehty päätös on peruutettu, on ollut yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla kohtuullinen.Valittaja väittää, ettei kyseinen määräaika ole alkanut kulua valituksenalaisen päätöksen tekohetkestä vaan lääketieteellisen lautakunnan kertomuksen laatimishetkestä (eli valittajan mukaan 24.8.1990), ja toisaalta, että kolmen kuukauden aika on joka tapauksessa kohtuuttoman pitkä.
18.Ensimmäinen väite on selvästi perusteeton. On selvää, ettei kyseinen määräaika voi edes pelkästään perustellun luottamuksen suojaamista koskevien syiden vuoksi alkaa kulua kuin vasta hetkenä, jona virheellisellä päätöksellä on oikeudellisia vaikutuksia sille, jolle se on osoitettu, eli kyseisen päätöksen tekohetkestä lähtien.Myös toinen väite on perusteeton. Yhteisöjen tuomioistuin on vastaavanlaisen asian yhteydessä todennut, että kuusi kuukautta oli kohtuullinen määräaika;Yhdistetyt asiat 7/56 ja 3/57-7/57, Algera ym. v. Assemblée commune, tuomio 12.7.1957 (Kok. 1957, s. 81).
lisäksi, kuten parlamentti on todennut, kyseessä oleva määräaika ei ole pidempi kuin se aika, joka on varattu henkilöstösäännöissä yksittäisen päätöksen vastaanottajalle, jotta tämä voi valittaa päätöksestä.