Oberverwaltungsgericht totesi, että Saksan lainsäätäjä oli sulkenut kaupunki- ja esikaupunkiliikenteen sekä alueellisen liikenteen asetuksen N:o 1191/69 soveltamisalan ulkopuolelle vain 31.12.1995 asti. Tämän päivämäärän jälkeen tukia myönnettäessä oli näin ollen noudatettava asetuksessa N:o 1191/69 säädettyjä edellytyksiä ja erityisesti sitä, että julkisen palvelun velvoitteet oli asetettava hallintopäätöksellä tai sopimuksella julkisista palveluista. Tämä edellytys ei kuitenkaan ollut tässä tapauksessa täyttynyt, koska Landkreis Stendal ei ollut tehnyt Altmarkin kanssa minkäänlaista sopimusta tai tehnyt asiasta hallintopäätöstä. Landkreis Stendal ei näin ollen ollut enää oikeutettu tukemaan Altmarkia sille myönnettyjen lupien osalta.

Oberverwaltungsgericht päätteli tästä, ettei Altmark voinut enää suoriutua riidanalaisista kuljetuksista taloudellisesti itsenäisesti. Siltä osin kuin nämä kuljetukset olivat riippuvaisia julkisista tuista, ne oli hoidettava julkiseen palveluun liittyviä sääntöjä noudattaen, ja siksi niihin oli sovellettava asetusta N:o 1191/69.

Sitä vastoin Bundesverwaltungsgericht esittää epäilyksiä, jotka koskevat yhteisön lainsäädännön tulkintaa. Ottaen huomioon perustamissopimuksen 77 ja 92 artiklan sekä asetuksen N:o 1191/69 kyseinen tuomioistuin pohtii, johtaako se, että yritys tarvitsee tukia hoitaessaan paikallisen henkilöliikenteen julkista kuljetuspalvelua, välttämättä siihen, että palvelu luokitellaan julkiseksi palveluksi ja että sen katsotaan kuuluvan asetuksen N:o 1191/69 soveltamisalaan.

Estävätkö EY:n perustamissopimuksen 73 ja 87 artiklaan sisältyvät määräykset ja asetuksen N:o 1191/69 säännökset, sellaisina kuin ne ovat muutettuina asetuksella N:o 1893/91, sellaisen kansallisen lainsäädännön soveltamisen, jossa sallitaan säännöllisiä kuljetuspalveluja koskevien toimilupien myöntäminen kaupunki- tai esikaupunkiliikenteessä taikka alueellisessa liikenteessä kuljetuksille, jotka ovat väistämättä riippuvaisia tuesta, noudattamatta kyseisen asetuksen II, III ja IV osastoon sisältyviä säännöksiä?

1)Kuuluvatko tuet, joiden tarkoituksena on korvata julkisen henkilöliikennepalvelun harjoittamisen aiheuttama tappio, joka tapauksessa EY 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun tuen kiellon piiriin vai onko niiden alueellinen luonne huomioon ottaen katsottava, että tällaiset tuet eivät ole lähtökohtaisesti omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan?

Voiko tähän kysymykseen annettava vastaus riippua kussakin tapauksessa kyseessä olevan kaupunki- tai esikaupunkiliikenteen taikka alueellisen liikenteen alalla vallitsevasta täsmällisestä tilanteesta ja toiminnan merkittävyydestä?

Itse asiassa Saksan viranomaiset ovat poissulkeneet asetuksen soveltamisen osittain 1.1.1996 lukien. Toisin kuin 31.7.1992 tehdyssä päätöksessä,

Viittaus edellä.

Altmark vetoaa lisäksi komission vastaukseen Jarzembowskin kirjalliseen kysymykseen.

Kirjallinen kysymys P-381/95 (EYVL C 270, s. 2).

Kyseisessä säännöksessä, tarkasteltuna yhdessä liitteessä F olevan 16 kohdan kanssa, sallitaan se, että jäsenvaltiot voivat säilyttää siirtymäkauden ajan arvonlisäveroa koskevat vapautukset, jotka koskevat rakennusten ja maapohjien luovutuksia, jäsenvaltiossa direktiivin antamishetkellä voimassa olevin edellytyksin.

Tuohon aikaan kiinteistöjen myynnit oli Yhdistyneessä kuningaskunnassa vapautettu arvonlisäverosta. Näistä vain vuoden 1972 Finance Actin liitteessä 5 mainitut liiketoimet kuuluivat arvonlisäveron piiriin. Direktiivin voimaantulon jälkeen Yhdistynyt kuningaskunta muutti lainsäädäntöään siten, että vapautusten piiriä supistettiin.

Norbury Developments Ltd -niminen yhtiö katsoi, että riidanalainen muutos oli kuudennen direktiivin vastainen. Sen mukaan 28 artiklan 3 kohdan tarkoituksena oli pysyttää direktiivin liitteessä F olevat vapautukset sellaisina kuin ne olivat direktiivin antamisajankohtana. Yhteisöjen tuomioistuin torjui tämän tulkinnan seuraavista syistä:

Ks. edellä alaviitteessä 27 mainittu asia Norbury Developments, tuomion 19 ja 20 koltta.

— —[Yhdistyneen kuningaskunnan lainsäädäntöön tehdyillä] muutoksilla ei ole laajennettu, vaan sitä vastoin supistettu vapautusten soveltamisalaa. Näitä muutoksia ei siis ole tehty niin, että lainsäätäjä olisi jättänyt ottamatta huomioon 28 artiklan 3 kohdan b alakohdan sanamuodon, sillä vaikka tällä säännöksellä ei saliltakaan uusien vapautusten käyttöön ottamista tai olemassa olevien vapautusten soveltamisalan laajentamista kuudennen direktiivin voimaantulon jälkeen, säännöksellä ei estetä tällaisten vapautusten supistamista, koska vapautusten poistaminen on kuudennen direktiivin 28 artiklan 4 kohdassa säädetyn tavoitteen mukaista.

Tämän tavoitteen vastaista olisi näin ollen sellainen kuudennen direktiivin 28 artiklan 3 kohdan b alakohtaa koskeva suppea tulkinta, jonka mukaan jäsenvaltio voisi pitää voimassa olemassa olevan vapautuksen, mutta ei voisi kumota sitä edes osittain, jollei se kumoa samalla myös kaikkia muita vapautuksia.— — tällainen tulkinta haittaisi lisäksi kuudennen direktiivin yhdenmukaista soveltamista. Jäsenvaltio voisi näet katsoa, että sen on pakko jatkaa kuudennen direktiivin antamispäivänä voimassa olleiden kaikkien vapautusten voimassa pitämistä, vaikka se samalla pitäisi mahdollisena, asianmukaisena ja toivotta vana ottaa vaiheittain käyttöön siinä säädetyn järjestelmän tietyllä alalla.

Näin yhteisöjen tuomioistuin hyväksyi ratkaisun, jota olivat kehitelleet julkisasiamies Gulmann asiassa komissio v. Saksa (asia C-74/91. tuomio 27.10.1992, Kok. 1992, s. I-5437, ratkaisuehdotuksen 21 kohta) ja julkisasiamies Fennclly edellä mainitussa asiassa Norbury Developments (ratkaisuehdotuksen 32 kohta).

Ranskan hallitus katsoi, että sen lainsäädäntö oli sopusoinnussa direktiivin 17 artiklan 6 kohdan kanssa, jossa säädetään, että kunnes [neuvoston antamat] säännökset tulevat voimaan, jäsenvaltiot voivat edelleen soveltaa kaikkia sisäisen lainsäädäntönsä vähennysoikeuden rajoittamista koskevia säännöksiä. Yhteisöjen tuomioistuin hylkäsi komission kanteen seuraavista syistä:

Kuudennen direktiivin 17 artiklan 6 kohtaa voidaan tulkita [edellä mainitussa asiassa Norbury Developments annettua tuomiota] vastaavan oikeudellisen päättelyn mukaisesti. Siltä osin kuin jäsenvaltio muuttaa olemassa olleiden vähennysoikeuden rajoitussäännösten soveltamisalaa kuudennen direktiivin voimaantulon jälkeen supistamalla niitä ja pääsee siten lähemmäksi kuudennen direktiivin tavoitetta, on todettava, että kuudennen direktiivin 17 artiklan 6 kohdan toisessa alakohdassa säädetty poikkeus kattaa tämän sääntelyn ja että tällä sääntelyllä ei rikota kyseisen direktiivin 17 artiklan 2 kohtaa.

Tässä tapauksessa kansallisella lainmuutoksella korvataan henkilöautoja koskeva vähennysoikeuden täydellinen epääminen osittaisen vähennysoikeuden sallimisella, eli oikeudella vähentää arvonlisävero yksinomaan ajo-opetukseen käytettävien ajoneuvojen ja koneiden osalta.

Tällä Ranskan lainsäädäntöön tehdyllä muutoksella supistetaan olemassa olevien vähennysoikeuden raj oitussäännösten soveltamisalaa ja lähennetään tätä lainsäädäntöä kuudennen direktiivin 17 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun yleiseen vähennysoikeussääntelyyn.

Edellä alaviitteessä 30 mainittu asia komissio v. Ranska, tuomion 22—24 kohta.

Kuten edellä mainitsin, Saksan lainsäätäjä oli nimenomaisesti sulkenut asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle kaikki paikallisen henkilöliikenteen julkiset palvelut aina 31.12.1995 asti.

Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 16—19 kohta.

Ensin paikallisliikenne ja alueellinen liikenne oli yksinkertaisesti suljettu kokonaan asetuksen N:o 1191/69 soveltamisalan ulkopuolelle. Asetuksen ensimmäisessä versiossa, joka annettiin vuonna 1969, mainittiin, että tätä asetusta sovelletaan tässä vaiheessa — — kuljetusyrityksiin, jotka eivät pääasiallisesti tarjoa paikallisia tai alueellisia liikennepalveluja.

Asetuksen N:o 1191/69 johdanto-osan kahdeskymmenes perustelukappale. Tarkoituksena oli, että neuvosto päättäisi kolmen vuoden kuluessa siitä, niihin julkisen palvelun velvoitteita koskeviin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä paikallisen ja alueellisen liikenteen osalta.

Tämän jälkeen neuvosto asetti pääsäännön, jonka mukaan paikalliset ja alueelliset liikennepalvelut kuuluivat asetuksen N:o 1191/69 soveltamisalaan. Tämä pääsääntö ei kuitenkaan ole ehdoton, sillä asetuksen 1 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa sallitaan se, että jäsenvaltiot sulkevat edelleenkin kaupunki- tai esikaupunkiliikenteen tai alueellisen liikenteen palvelut asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

Asetuksen N:o 1191/69 1 artiklan 1 kohdan toinen alakohta lisättiin siihen asetuksella N:o 1893/91, joka tuli voimaan 1.7.1992.

Viimein 26.7.2000 komissio julkisti asetusehdotuksensa 2000/C 365 E/10 neuvostolle ja parlamentille.

Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi rautateiden, maanteiden ja sisävesien henkilöliikenteeseen liittyviä julkisen palvelun vaatimuksia ja julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekemistä koskevista jäsenvaltioiden toimista (EYVL C 365 E, s. 169).

Yhtäältä kyseisellä muutoksella voidaan vähentää kilpailun vääristymistä Saksan paikallisessa henkilöliikenteessä. Kun osaan tästä liikenteestä on sovellettava asetuksen säännöksiä, jotka koskevat julkisen palvelun velvoitteiden säilyttämistä ja hyvitysmenetelmiä, riidanalaisella muutoksella saksalaista järjestelmää kehitetään asetuksen N:o 1191/69 tavoitteiden suuntaan.

Toisaalta vaikuttaisi siltä, että riidanalainen lainmuutos on ensimmäinen askel pyrittäessä kohti paikallisten henkilöliikennepalvelujen täydellistä vapauttamista Saksan liittotasavallassa. Itse asiassa suullisen käsittelyn yhteydessä Altmarkin edustaja totesi, että Bundestag tarkasteli parhaillaan ehdotuksia, joiden tarkoituksena oli vähentää julkishallinnon puuttumista paikallisliikenteeseen tai jopa lopettaa se kokonaan. Jos tämä tieto pitää paikkansa, siitä voitaisiin päätellä, että Saksan viranomaiset, kuten yhteisön lainsäätäjäkin, pyrkivät edistymään paikallisten henkilöliikennepalvelujen vapauttamisessa.

toimenpiteellä myönnetään etuus valikoivasti tietyille yrityksille tai tuotannonaloille,

Tältä osin yhteisöjen tuomioistuimen kuudes jaosto katsoi, että silloin, kun viranomaisten myöntämien etuuksien määrä ei ylitä julkisen palvelun velvoitteen aiheuttamia kustannuksia, riidanalaista toimenpidettä ei voida pitää 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna tukena. Yhteisöjen tuomioistuin totesi, että jos sen sijaan etuudet ylittävät julkisen palvelun velvoitteen aiheuttamat kustannukset, kyseiset etuudet kuuluvat perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan siltä osin, kuin ne ylittävät mainitun julkisen palvelun velvoitteen aiheuttamat kustannukset.

Jos tässä tuomiossa noudatettua ajatuskulkua päätetään seurata, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ensin tutkittava, ylittävätkö Landkreis Stendalin myöntämät tuet riidanalaisten kuljetuspalveluiden tarjoamisesta johtuvien julkisen palvelun velvoitteiden aiheuttamat kustannukset. Kysymys tukien vaikutuksesta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan herää vain, jos — ja siltä osin kuin — näiden tukien määrä ylittää julkisen palvelun velvoitteista johtuvat kustannukset.

Se katsoi, että tämän vuoksi on tarpeen määritellä, missä tapauksissa ja millä edellytyksin jäsenvaltiot voivat ryhtyä sellaisiin yhteensovittamistoimenpiteisiin tai asettaa sellaisia julkisten palvelujen käsitteeseen olennaisesti kuuluvia velvoitteita, joihin liittyy perustamissopimuksen 77 artiklassa tarkoitetun tuen myöntäminen ja joita edellä mainitut asetukset eivät koske.

Edellä alaviitteessä 138 mainitun asetuksen johdanto-osan viides perustelukappale.

Lisäksi asetuksen N:o 1107/70 3 artiklassa säädetään, että rajoittamatta — — asetuksen (ETY) N:o 1192/69 ja — — asetuksen (ETY) N:o 1191/69 säännösten soveltamista jäsenvaltiot saavat vain seuraavissa tapauksissa ja seuraavin edellytyksin toteuttaa sellaisia yhteensovittamistoimenpiteitä ja asettaa sellaisia julkisten palvelujen käsitteeseen olennaisesti kuuluvia velvoitteita, joihin liittyy perustamissopimuksen 77 artiklassa tarkoitetun tuen myöntäminen.

Rajoittamatta [asetuksen N:o 1191/69] säännösten soveltamista jäsenvaltiot saavat — — asettaa sellaisia julkisten palvelujen käsitteeseen olennaisesti kuuluvia velvoitteita, joihin liittyy perustamissopimuksen 77 artiklassa tarkoitetun tuen myöntäminen, — — [vain] siihen asti, kunnes asiaa koskevat yhteisön säännöt tulevat voimaan, jos maksut suoritetaan rautatie-, maantie- tai sisävesiliikenteen kuljetusyrityksille hyvityksenä valtion tai julkisyhteisöjen niille asettamista julkisen palvelun velvoitteista, jotka koskevat joko:

Kyseisen asetuksen 5 artiklassa säädetään, että jäsenvaltioiden on ilmoitettava perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan mukaisesti komissiolle suunnitelmistaan myöntää tai muuttaa tukea ja toimitettava komissiolle kaikki tiedot, jotka ovat [sille] tarpeen sen toteamiseksi, että tällainen tuki on tämän asetuksen säännösten mukainen.

Lisäksi yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että perustamissopimuksen 77 artiklassa katsotaan liikenteelle myönnetty tuki yhteensoveltuvaksi perustamissopimuksen kanssa ainoastaan sellaisissa tarkoin määritetyissä tapauksissa, jos se ei vahingoita yhteisön yleisiä etuja. Kyseisen artiklan soveltamisen oikeusvaikutuksena ei voi olla se, että liikenteelle myönnettyyn tukeen ei voitaisi soveltaa perustamissopimuksen valtion tukea koskevaa yleisjärjestelmää eikä siinä määrättyjä valvontatoimenpiteitä ja menettelyjä.

Asia 156/77, komissio v. Belgia, tuomio 12.10.1978 (Kok. 1978, s. 1881, Kok. Ep. IV, s. 183, 10 kohta).

Jos näin ei ole menetelty, kansallisen tuomioistuimen on yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti

Edellä mainitut asiat Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires ia Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon {tuomion 12 kohta) ja SFEI ym. (tuomion 40 kohta).

määrätä riidanalaiset tuet takaisin perittäviksi;

Edellä mainitut asiat Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires ia Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon (tuomion 12 ja 13 kohta) ja SFEI ym. (tuomion 40—43 kohta).

1)Julkisten palvelujen käsitteeseen rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteessä olennaisesti kuuluvia velvoitteita koskevista jäsenvaltioiden toimenpiteistä 26 päivänä kesäkuuta 1969 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1191/69, sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston asetuksella N:o 1893/91, 1 artiklan 1 kohta ei estä sitä, että jäsenvaltio toteuttaa asetuksen voimaantulon jälkeen lainsäädäntötoimen, jolla se pyrkii rajoittamaan asetuksen soveltamatta jättämistä tiettyihin paikallisen henkilöliikenteen maakuljetuspalvelujen lajeihin, kuten sellaisiin palveluihin, joita tarjotaan taloudellisesti itsenäisesti maakuljetuksista annetun lain (Personenbeförderungsgesetz) 8 §:n 4 momentissa ja 13 §:ssä tarkoitetussa merkityksessä.2)Jäsenvaltion viranomaisten myöntämät tuet, joilla pyritään korvaamaan kyseisten viranomaisten paikallisen tai alueellisen henkilöliikenteen maakuljetuspalveluja hoitavalle yritykselle asettamista julkisen palvelun velvoitteista aiheutuvat kustannukset, ovat valtiontukia, jotka voivat kuulua EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa (josta on muutettuna tullut EY 87 artiklan 1 kohta) mainitun kiellon piiriin. Tältä osin se, että tuki on melko vähäistä tai että tuensaajayritys on melko pieni, ei sulje ennalta pois mahdollisuutta, että tuki vaikuttaisi jäsenvaltioiden väliseen kauppaan kyseisessä määräyksessä tarkoitetussa merkityksessä.3)Perustamissopimuksen 77 artiklassa (josta on tullut EY 73 artikla) ei anneta jäsenvaltion viranomaisille mahdollisuutta toteuttaa toimia, joilla sallitaan sellaisten tukien myöntäminen, joiden tarkoituksena on korvata kyseisten viranomaisten alueellisen maaliikenteen henkilökuljetuspalveluja hoitaville yrityksille asettamien julkisen palvelun velvoitteiden aiheuttamat kustannukset, ottamatta huomioon asetuksen N:o 1191/69 säännöksiä tai sen sijasta tuen myöntämisestä rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen 4 päivänä kesäkuuta 1970 annetun asetuksen (ETY) N:o 1107/70 säännöksiä.