<TI><NP><NO.P>II</NO.P><TXT>Asiaa koskevat yhteisön oikeussäännöt</TXT></NP></TI>3.Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan direktiivin tarkoituksena on turvata työntekijöille yhteisön vähimmäissuoja työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa, rajoittamatta kuitenkaan jäsenvaltioissa voimassa olevien, työntekijälle edullisempien säännösten soveltamista. Tämän vuoksi direktiivissä säädetään etenkin erityisistä järjestelmistä työntekijöiden työsopimuksista tai työsuhteista johtuvien, määrätyltä jaksolta maksamatta olevien palkkasaatavien maksun varmistamiseksi.Ks. yhdistelyt asiat C-94/95 ja C-95/95, Bonifaci ym. ja Berto ym., tuomio 10.7.1997 (Kok. 1997, s. I-3969, 3 koltta) ja asia C-373/95, Maso ym., tuomio 10.7.1997 (Kok. 1997, s. I-4051, 50 ja 56 kohta).
4.Direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:1.Tätä direktiiviä sovelletaan työntekijöiden työsopimuksista tai työsuhteista johtuviin saataviin työnantajalta, joka on 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla maksukyvytön.— —
5.Direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa määritellään, milloin työnantajaa pidetään maksukyvyttömänä ja sen 2 kohdassa säädetään seuraavaa:2.Tällä direktiivillä ei vaikuteta siihen, miten kansallisessa lainsäädännössä määritellään käsitteet työntekijä, työnantaja, palkka, välitön oikeus ja tulevaisuuteen kohdistuva oikeus.
6.Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden perustamien palkkaturvajärjestelmien on turvattava maksu työntekijöiden työsopimuksista tai työsuhteista johtuvista maksamatta olevista palkkasaatavista tiettyä päivää edeltävältä ajalta.Saman artiklan 2 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden valinnan mukaan kyseinen päivä on:
päivä, jona työnantajan maksukyvyttömyys on alkanut
päivä, jona kyseinen työntekijä on irtisanottu työnantajan maksukyvyttömyyden vuoksi, tai
näiden päivien yhdistelmä.
7.Direktiivin 4 artiklan mukaan jäsenvaltiot saavat kuitenkin rajoittaa palkkaturvajärjestelmän maksuvelvollisuuden koskemaan saatavia määrätyltä jaksolta (viitejakso), joka määritellään 3 artiklan mukaisesti valitun päivän perusteella.Jos jäsenvaltio valitsee 3 artiklan 2 kohdan toisessa luetelmakohdassa säädetyn vaihtoehdon, sen on varmistettava, että maksamatta olevat palkkasaatavat maksetaan niiltä sitä päivää edeltäviltä työsopimuksen tai työsuhteen kolmelta viimeiseltä kuukaudelta, jona työntekijä on irtisanottu työnantajan maksukyvyttömyyden vuoksi (4 artiklan 2 kohdan toinen luetelmakohta).
8.Edellä tarkoitettuja palkkaturvajärjestelmiä koskevaa maksuvelvollisuutta voidaan edelleen rajoittaa 4 artiklan 3 kohdassa määriteltyjen edellytysten mukaisesti. Kyseisen kohdan sanamuoto on seuraava:3.Jotta tämän direktiivin sosiaaliset päämäärät ylittävien määrien maksamiselta vältytään, jäsenvaltiot voivat kuitenkin asettaa enimmäismäärän työntekijöiden erääntyneistä saatavista olevalle vastuulle.
9.Direktiivin 9 artiklassa säädetään kuitenkin seuraavaa:Tällä direktiivillä ei rajoiteta jäsenvaltioiden oikeutta soveltaa tai antaa lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, jotka ovat työntekijöille edullisempia kuin tässä direktiivissä säädetään.
10.Direktiivin 11 artiklan mukaan jäsenvaltiot velvoitettiin toteuttamaan asianmukaiset toimenpiteet direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä 36 kuukauden kuluessa sen tiedoksi antamisesta. Tämä määräaika päättyi 23.10.1983.Asia 22/87, komissio v. Italia, tuomio 2.2.1989 (Kok. 1989, s. 143, 3 kohta).
<TI><NP><NO.P>VI</NO.P><TXT>Asiakysymys</TXT></NP></TI>28.Kansallinen tuomioistuin haluaa pääasiallisesti selvitettävän, että jos työntekijällä on työnantajaltaan viitejakson ylittäviin työjaksoihin kohdistuvia saatavia, onko työnantajan viitejakson aikana maksamien palkkojen osasuoritusten silloin katsottava direktiivin mukaan kattavan yksinomaan viitejakson aikana syntyneet työntekijän saatavat, vai ensisijaisesti hänen aikaisemmat saatavansa. Kansallinen tuomioistuin kysyy toisin sanoen, onko työnantajan viitejakson aikana maksamat suoritukset kohdistettava saman jakson aikana syntyneisiin työntekijän saataviin vai hänen aikaisempiin saataviinsa.29.Tällä tavalla esitettynä ennakkoratkaisukysymyksessä nousee esiin tulkintaongelma, joka liittyy ilmaisuun maksamatta olevat palkkasaatavat direktiivin 4 artiklan 2 kohdan toisessa luetelmakohdassa, jota sovelletaan käsiteltävänä olevaan asiaan, mitä ci ole kiistetty.30.Tältä osin pääasian kantaja esittää, että direktiivin tarkoituksena on turvata työntekijöille kaikkien viitejaksoon kohdistuvien maksamattomien saatavien suoritukset ja että riidanalaiset kansalliset säännökset, sellaisina kuin Centrale Raad van Beroep niitä tulkitsee, ovat direktiivin vastaisia.Komissio toteaa myös, että kun työnantaja viitejakson aikana maksaa palkkoja, jotka todellisuudessa kohdistuvat aikaisempiin jaksoihin, työntekijä säilyttää viitejaksoon kohdistuvat saatavansa ja hänellä on oikeus vastaavaan palkkaturvaan direktiivin tarkoituksen mukaisesti.
31.Vastaajana oleva palkkaturvajärjestelmä sitä vastoin väittää, että direktiivillä pyritään kansallisten lainsäädäntöjen osittaiseen yhdenmukaistamiseen ja että sen 2 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot saavat vapaasti määritellä muun muassa käsitteen palkka. Lisäksi direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa, jota sovelletaan käsiteltävänä olevaan asiaan, ei säädetä täsmällistä menetelmää viitejaksoa vastaavan palkan määrittelemiseksi. Vastaajana olevan palkkaturvajärjestelmän päätelmä tästä on, että jäsenvaltiot saavat vapaasti määritellä, mikä palkka ja siten myös mitkä saatavat vastaavat viitejaksoa.Myös Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus toteaa, että kun otetaan huomioon direktiivin rajoitetut päämäärät, työsuhteesta johtuvat velvoitteet on säänneltävä kansallisessa lainsäädännössä. Lisäksi direktiivissä on pakottava säännös, jonka mukaan on otettava huomioon ainoastaan viitejakson aikana syntyneet työntekijöiden saatavat, eikä niiden lisäksi myös aikaisempia saatavia. Niin ollen on kansallisen oikeusjärjestyksen asia määritellä, miten työntekijöiden aikaisempien saatavien ja työnantajien viitejakson aikana maksamien suoritusten suhteen on toimittava, eli ratkaista kattavatko suoritukset kyseisenä aikana syntyneet työntekijän saatavat vai aikaisemmin syntyneet saatavat. Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen mukaan direktiivi ei tämän vuoksi ole esteenä sille, että työnantajien suoritukset kohdistetaan yksinomaan viitejaksoa koskeviin työntekijän maksamattomiin saataviin, eikä aikaisempiin saataviin.
32.Aluksi on syytä todeta, että kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian perusteena oleva riita ei ole sellainen, että se selkeästi ja yksinomaan kuuluisi kansallisen oikeuden alaan siitä riippumatta, onko kyse julkis- tai yksityisoikeudesta, kuten kansalliset tuomioistuimet erheellisesti näyttävät olettavan. Kyseessä on ensisijaisesti yhteisön oikeutta koskeva riita. Tämä perustuu siihen, että työttömyyttä koskevan lain säännösten katsotaan 23.10.1983 lähtien takaavan direktiivin saattamisen osaksi sisäistä oikeusjärjestystä, eli sen nojalla osa yhteisön oikeusjärjestystä sisällytetään kansalliseen oikeuteen. Siksi kansallisen lainsäädännön kummankaan oikeudenalan periaatteita tai menetelmiä ei voida soveltaa suoraan eikä analogisesti kyseessä oleviin säännöksiin. Kansallisen tuomioistuimen on päinvastoin tarkasteltava direktiivin täytäntöönpanosäännöksiä kansallisen lainsäädännön laajempaa taustaa vasten ja tulkittava niitä itsenäisesti soveltamalla säännösten erityisluonteen mukaisia yleisiä tulkintasääntöjä, ottaen huomioon yhteisön oikeuden mukaiset arviointiperusteet ja pitäen tavoitteenaan direktiivin mukaista lopputulosta.33.Kansallisia säännöksiä tulkittaessa on sovellettava yhteisön oikeuden mukaisen tulkinnan periaatetta. Tämä periaate edellyttää yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan, ettäkunkin kansallisen tuomioistuimen on kansallista oikeutta tulkitessaan ja soveltaessaan otaksuttava, että valtio aikoo noudattaa täysin sille kyseisestä direktiivistä johtuvia velvoitteita. — — soveltaessaan kansallista lainsäädäntöä, riippumatta siitä onko kysymyksessä ennen direktiivin antamista tai sen jälkeen annetut säännökset, kansallinen tuomioistuin on velvollinen tulkitsemaan kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutettaisiin, ja noudatettava näin perustamissopimuksen 189 artiklan kolmatta kohtaa.
Yhdenmukaisen tulkinnan periaate velvoittaa kansallista tuomioistuinta etenkin silloin, kun jäsenvaltio on katsonut — kuten käsiteltävänä olevassa tapauksessa — että kansallisen oikeuden jo olemassa olevat säännökset vastaavat kyseisen direktiivin vaatimuksia.Asia C-334/92, Wagner Miret, tuomio 16.12.1993 (Kok. 1993, s. I-6911, 20 ja 21 kohta).
34.Edellä esitetystä periaatteesta voidaan näkemykseni mukaan johtaa kaksi sääntöä. Kun on tarpeen tulkita säännöksiä, joilla direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä, niitä on ensimmäisen säännön perusteella mahdollisuuksien mukaan tulkittava niin, että ne ovat direktiivin säännösten mukaiset.Yhteisöjen tuomioistuin korostaa tätä sääntöä erityisesti silloin, kun se tutkii, ovatko yhteisön johdetun oikeuden säännökset yhteisön ylemmäntasoisten säännösten mukaiset. Yhteisöjen tuomioistuin on siten esimerkiksi lausunut, että kun yhteisön johdettuun oikeuteen kuuluva teksti edellyttää tulkintaa, sitä on mahdollisuuksien mukaan tulkittava niin, että se on perustamissopimuksen mukainen.— — Täytäntöönpanoasetusta on samaten tulkittava mahdollisuuksien mukaan perusasetuksen säännösten mukaisesti.Asia C-90/92, Dr Treuer, tuomio 24.6.1993 (Kok. 1993, s. I-3569, 11 kohta).
Kun otetaan huomioon, että direktiivin säännöksillä on etusija niihin kansallisiin säännöksiin nähden, joilla direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä, edellä mainittua sääntöä voidaan samasta syystä soveltaa myös käsiteltävänä olevaan asiaan.
35.Kun kansallisia säännöksiä, joilla direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä, voidaan tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla, on etusija toisen säännön perusteella annettava sellaiselle tulkinnalle, jolla taataan, että kyseiset säännökset ovat direktiivin mukaiset, eikä sellaiselle tulkinnalle, joka johtaa säännösten ja yhteensoveltumattomuuteen direktiivin kanssa.Yhteisöjen tuomioistuin on myös vahvistanut tämän periaatteen yhteisön johdetun oikeuden säännösten pätevyyden valvonnan osalta, korostamalla, että kun yhteisön johdettuun oikeuteen kuuluva teksti voidaan tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla, etusija on annettava tulkinnalle, jonka mukaan säännös on perustamissopimuksen mukainen, ennemmin kuin sellaiselle tulkinnalle, joka johtaa sen toteamiseen, että säännös on yhteensoveltumaton direktiivin kanssa.Ks. asia 252/83, komissio v. Tanska, tuomio 4.12.1986 (Kok. 1986, s. 3713, 15 kohta).
Edellä esittämistäni syistä on kuitenkin todettava, että periaate koskee myös sellaisten kansallisten säännösten tulkintaa, joilla direktiivi on saatettu osaksi sisäistä oikeusjärjestystä.Yhteisön oikeuden saattaminen osaksi kansallista oikeusjärjestystä merkitsee yhteisössä voimassa olevien oikeussääntöjen uutta pyramidinmuotoista hierarkiaa, jossa kansalliset oikeussäännöt muodostavat pyramidin pohjan, johdettu oikeus sen keskiosan ja perustamissopimuksen määräykset ja yhteisön oikeuden yleiset periaatteet sen huipun. Oikeusnormien hierarkiassa kunkin tason sääntöjen on oltava yhtccnsovcltuvat paitsi välittömästi niitä ylemmällä tasolla olevien sääntöjen kanssa, myös kaikkien ylemmäntasoisten sääntöjen kanssa, jotta järjestelmän yhdenmukaisuus ja tehokkuus voidaan turvata, Tässä yhteydessä yhteisön oikeuden ensisijaisuuden periaate kansalliseen oikeuteen nähden on vain erityinen ilmenemismuoto itse oikeusjärjestyksen käsitteeseen sisältyvästä yleisemmästä periaatteesta, jonka mukaan ylemmäntasoisilla säännöillä on ensisijainen asema alemmantasoisiin sääntöihin nähden. Koska direktiivin täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisten sääntöjen ia direktiivin sääntöjen välinen suhde on symmetrinen direktiivin sääntöjen ja perustamissopimuksen määräysten välisen suhteen kanssa, koskevat kaikki viimeksi mainittua suhdetta koskevat seikat myös ensin mainittua suhdetta.
36.Edellä mainitut periaatteet eivät luonnollisestikaan merkitse sitä, että olisi riittävää, että kansallinen tuomioistuin valitsee sisäisessä oikeusjärjestyksessään olevista kahdesta ratkaisumahdollisuudesta jommankumman, varsinkaan koska, kuten jo olen todennut, tällainen valintatilanne ei ole mahdollinen, kun otetaan huomioon asian yhteisöoikeudcllinen luonne.37.Työntekijälle edullisimmaksi osoittautuvaa ratkaisua ei myöskään voida soveltaa suoraan tai analogisesti kussakin tosiasiallisessa tapauksessa (käsiteltävänä olevassa asiassa yksityisoikeuden mukainen ratkaisu). Ensiksi on todettava, että käsiteltävänä olevassa asiassa yksityisoikeuden mukaisen ratkaisun tarjoama työntekijälle edullinen lopputulos perustuu sattumaan. Kuten jo olen todennut, Alankomaiden yksityisoikeudessa säännellään yksityiskohtaisesti, missä järjestyksessä maksetut määrät on kohdistettava eri saataviin, jolloin etusija annetaan työnantajan ilmoittamille saataville, sen jälkeen saatavista suurimmille ja niin edelleen. Tämä järjestys ei kuitenkaan ole direktiivin mukainen. Kuten jäljempänä yksityiskohtaisemmin selvitän (45 kohta), hyväksyttävänä ratkaisuna ei voida pitää, että työnantaja ilmoittaa mihin saatavaan osasuoritus kohdistetaan ja mikä saatava jätetään maksamatta, koska työnantaja voisi tällä tavalla määrätä yhteisön oikeuden mukaisesta oikeudesta (eli palkkaturvasta) ja sen ulottuvuudesta. Saatavan suuruuteen perustuva arviointiperuste ei myöskään ole direktiivin tarkoituksen mukainen. Kun otetaan huomioon, että Alankomaiden yksityisoikeudessa säädetyn maksujen kohdistamisjärjestyksen sisäinen logiikka on täsmällinen ja järjestelmällinen, on vaikea ymmärtää, miksi sen johdonmukaisuus on hylätty valitsemalla tiettyjä arviointiperusteita, joita sovelletaan käsiteltävänä olevaan asiaan.38.Lopuksi kyseessä ei ole työntekijälle edullisimman ratkaisun etsiminen vetoamalla vain ja ainoastaan direktiivin tarkoitukseen (jonka jo olen esittänyt edellä 3 kohdassa). Direktiivillä pyritään nimittäin antamaan työntekijöille tiettyjä takeita tietyin edellytyksin, mutta takeiden turvaamista ei kuitenkaan vaadita kaikissa tapauksissa mihin hintaan hyvänsä. Direktiivin tarkoituksesta ei voida johtaa sellaisia ratkaisuja, jotka eivät ole sen sanamuodon mukaisia,Asia C-479/93, Francovich II, tuomio 9.11.1995 (Kok. 1995, s. I-3843, 20 kohta).
koska myös teleologinen tulkinta on intra legem -tulkinta, eikä extra legem- tai contra legem -tulkinta. Tämän johdosta etusija on annettava kussakin tapauksessa sovellettavien yhteisön säännösten tulkinnalle, ja jos liikkumatila sallii edullisemman tulkinnan, niin silloin direktiivin suojatavoitteeseen voidaan menestyksellisesti vedota.39.Näiden täsmennysten jälkeen ryhdyn tutkimaan aineellisia kysymyksiä, eli tarkastelemaan kysymystä siitä, mitä saatavia on pidettävä direktiivissä tarkoitetulla tavalla maksamattomina ja siten palkkaturvaa laskettaessa huomioon otettavina.40.Kuten erityisesti direktiivin ensimmäisestä perustelukappaleesta sekä 1 artiklan 1 kohdasta ja 3 artiklan 1 kohdasta ilmenee, perustettujen palkkaturvajärjestelmien on periaatteessa turvattava työntekijöiden kaikki maksamattomat saatavat, jotka ovat syntyneet ennen tiettyä ajankohtaa ja jotka liittyvät työnantajan maksukyvyttömyyteen.41.Lisäksi kaikkia saatavia, joita työnantaja maksukyvyttömyytensä vuoksi ei ole suorittanut, on pidettävä maksamattomina sanan yleisessä merkityksessä ja jollei direktiivissä toisin säädetä. Jos työnantaja on maksanut osasuorituksia, pidetään maksamattomina sellaisia saatavia, jotka ovat jäljellä, kun työnantajan suoritusten kokonaismäärä on vähennetty työntekijän edellä mainittujen saatavien kokonaismäärästä. Tällöin on merkityksetöntä, milloin osasuoritukset on maksettu, toisin sanoen onko ne maksettu direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa säädettyä päivää edeltävän jakson alussa, keskellä vai lopussa.42.Sanan maksamaton tällainen tulkinta on hyväksyttävä sitä suuremmalla syyllä silloin, kun jäsenvaltiot asettavat 4 artiklan 2 kohdan mukaisen viitejakson ja rajoittavat palkkaturvajärjestelmien maksuvelvollisuuden sellaisiin työntekijöiden saataviin, jotka kohdistuvat tähän viitcjaksoon.43.Viimeksi mainitussa tapauksessa niillä työntekijöillä, joilla on viitejakson ylittävältä jaksolta osittain tai kokonaan maksamatta jääneitä tiettyjä saatavia, on maksukyvyttömältä työnantajalta edelleen kokonaismäärältään samat saatavat kuin ensin mainitussa tapauksessa. Ainoa ero on siinä, että kun viitejakso on vahvistettu 4 artiklan mukaisesti, palkkaturva ei kata kaikkia maksamattomia saatavia, vaan ainoastaan viitcjaksoon kohdistuvat saatavat. Jos työnantaja silloin tällöin on suorittanut osan erääntyneestä palkasta, viitcjaksoon kohdistuvat maksamattomat saatavat ovat jälleen ne, jotka ovat jäljellä, kun saatavien kokonaismäärästä on vähennetty suoritusten kokonaismäärä, riippumatta siitä onko ne maksettu viitejakson aikana, ennen sitä (esimerkiksi palkkaennakko) tai sen jälkeen (erääntyneen palkan viivästynyt maksu). Itse asiassa kyseessä olisi epäjohdonmukainen ja direktiivin päämäärät ylittävä tilanne, jos tällaisia ennakkoja tai viivästyneitä maksuja ei otettaisi huomioon viitejaksoa koskevia työntekijän maksamattomia saatavia määriteltäessä.Ehdotettu tulkinta on niin ollen paitsi looginen, myös oikeudenmukainen. Tämä perustuu siihen, että tulkinnalla ehkäistään mahdollinen väärinkäyttö, kuten esimerkiksi saman saatavan kaksinkertainen suorittaminen, ensin viite-jaksoa vastaavan palkan ennakkona (tai taannehtivasti vaikuttavana maksuna) ja sen jälkeen samasta saatavasta maksettavana palkkaturvana.
44.Näin ollen maksujen suorituspäivällä sinänsä ei ole merkitystä, ci ainakaan siinä mielessä kuin vastaajana oleva palkkaturva-järjestelmä ja Yhdistynyt kuningaskunta esittävät. Jos väite hyväksyttäisiin, yhteisön oikeudessa säädettyjen oikeuksien olemassaolo ja laajuus perustuisi sattumanvaraisiin ja ennalta arvaamattomiin tekijöihin, kuten maksukyvyttömän työnantajan maksuvalmiuteen sekä mahdollisesti tämän maksuhalukkuuteen ja keinotteluun. Siten olisi riittävää, että työnantaja viitejakson aikana maksaa harkitusti tai sattumanvaraisesti palkkaa, joka vastaa työntekijöiden aikaisempia saatavia, jotta palkkaturva, johon työntekijät ovat oikeutettuja, pienenisi tai raukeaisi tyhjiin. Tällainen tilanne olisi kuitenkin vastoin direktiivin tarkoitusta, joka on työntekijöiden suojan turvaaminen.45.Jos tämä väite hyväksytään, siitä seuraisi lisäksi, että 4 artiklan 2 kohdan soveltamisen seurauksena jo rajoitettua palkkaturvaa voitaisiin edelleen rajoittaa työnantajan mielen mukaan muista kuin direktiivissä säädetyistä syistä. Tätä ei kuitenkaan voida hyväksyä, koska direktiivissä luetellaan tyhjentävästi tapaukset, joissa palkkaturvajärjestelmien maksuvelvollisuutta voidaan rajoittaa, ja kyseessä olevia säännöksiä on tulkittava suppeasti ottaen huomioon niiden luonne poikkeussäädöksenä sekä direktiivin tarkoitus.46.Päinvastaista näkemystä ei puolla direktiivissä tarkoitettu osittainen yhdenmukaistaminen, eikä myöskään direktiivin 2 artiklan 2 kohta.47.Asiassa Francovich IIMainitaan edellä alaviitteessä 9.
yhteisöjen tuomioistuin tosin katsoi, että direktiivillä pyritään osittain yhdenmukaistamaan jäsenvaltioiden lainsäädäntöä työntekijöiden suojaamiseksi työnantajan maksukyvyttömyyden varalta (tuomion 20 kohta). Kysymys, joka mainitussa asiassa oli saatettu yhteisöjen tuomioistuimen ratkaistavaksi, oli kuitenkin toinen. Tarkemmin sanottuna yhteisöjen tuomioistuin käsitteli 2 artiklan 1 kohdan mukaista työnantajan maksukyvyttömyyden käsitettä, joka on direktiivin soveltamisalan kannalta ratkaiseva. Mainitussa asiassa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että koska maksukyvyttömyyden käsitteellä ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää, direktiiviä sovelletaan työntekijöihin, joiden työnantajia koskee menettely velkojien saatavien yhteiseksi tyydyttämiseksi. Tällä kysymyksellä ei ole mitään yhteyttä käsiteltävänä olevaan asiaan, jossa ei kiistetä direktiivin sovellettavuutta kantajaan ja hänen työnantajaansa.Lisäksi vaikuttaa siltä, ettei yhteisön lainsäätäjä ole valinnut osittaista yhdenmukaistamista tarkoituksellisesti, vaan ratkaisun määräsivät pikemminkin olosuhteet, eli jäsenvaltioiden asiaa koskevien lakien huomattavat erot sekä käytännön ongelmat, jotka liittyvät kaikissa jäsenvaltioissa yhdenmukaisesti sovellettavien yhteisten sääntöjen laatimiseen.Ks. edellä mainittu tuomio, 28 kohta.
Kun otetaan huomioon, että maksamattoman saatavan käsitteen määritteleminen ei anna aihetta tämän kaltaisiin ongelmiin, ei lainsäätäjän edellä mainittuun valintaan ole syytä vedota.
48.Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan osalta voidaan todeta, että tämän säännöksen mukaan kansallisilla lainsäätäjillä on oikeus määritellä tietyt käsitteet, kuten palkka. Näihin ei kuitenkaan kuulu käsite maksamaton saatava, joka on käsiteltävänä olevassa asiassa ratkaiseva. Koska mainittuun säännökseen sisältyvä luettelo kuitenkin on tyhjentävä, säännöstä ci myöskään voida tulkita laajentavasti ja ulottaa siinä annettua oikeutta muihin käsitteisiin, erityisesti sellaisiin käsitteisiin, joilla on yhteisöoikeudellinen sisältö, kuten käsiteltävänä olevassa asiassa riidanalaisella käsitteellä.49.Tästä huolimatta ei kyseessä olevalla säännöksellä ole sellaista merkitystä kuin vastaajana oleva palkkaturvajärjestelmä ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus sille antavat. Säännöksessä ei itse asiassa anneta jäsenvaltioille mitään oikeutta määritellä mielensä mukaan käsitteitä työntekijä, työnantaja, palkka jne., kun ne saattavat direktiivin osaksi kansallista oikeusjärjestystään. Säännöksessä tarkoitetaan päinvastoin, että edellä mainituilla käsitteillä on direktiiviä täytäntöön pantaessa sama merkitys kuin niillä on ennestään kansallisessa oikeudessa, jollei edullisempia toimenpiteitä ole toteutettu (direktiivin 9 artikla).50.Edellä mainitussa asiassa Wagner MiretKs. edellä alaviite 5.
antamassaan tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin toteaa seuraavaa: — — direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaisesti työntekijän käsitteen määrittely kuuluu kansalliselle oikeudelle. (11 kohta)
Kerrotusta seuraa, että työnantajan maksukyvyttömyyttä koskevaa direktiiviä on tarkoitus soveltaa kaikkiin työntekijäryhmiin, jotka jäsenvaltion kansallisessa oikeudessa sellaisiksi määritellään, direktiivin liitteessä lueteltuja ryhmiä lukuun ottamatta. (12 kohta)
Yhteisöjen tuomioistuin päätteli tämän perusteella, että silloin kun yhtiöiden johtava henkilöstö kansallisessa oikeudessa luokitellaan työntekijöiksi, ovat direktiivin täytäntöönpanotoimenpiteet riittämättömät siltä osin kuin ne eivät koske mainittua henkilöstöryhmää, ja tästä seuraa, että jos näille työntekijöille ci voida taata palkkaturvaa, heillä on oikeus vaatia korvausta kyseiseltä jäsenvaltiolta (14 ja 22 kohta sekä tuomiolauselma).
51.Samasta syystä tämän näkemyksen on myös katsottava koskevan kaikkia edellä mainitun säännöksen käsitteitä. Palkkaturvaa laskettaessa palkalla tarkoitetaan rahamäärää, jonka asianomainen työntekijä oli kansallisen oikeuden mukaan oikeutettu saamaan työnantajaltaan vastikkeena suoritetuista palveluista, mutta jota työnantaja maksukyvyttömyytensä vuoksi ei ole pystynyt maksamaan. Työntekijöiden palkat vahvistetaan yleensä säädöksissä, työehtosopimuksissa tai tietyissä tapauksissa asianosaisten välisellä sopimuksella. Näissä vahvistetaan vähimmäispalkka (joskus myös enimmäis-palkka) sekä korvaukset, hyvitykset, erilaiset lisät, mukautukset hintaindeksimuutoksiin jne. Näkemykseni mukaan kaikki nämä palkan osat on otettava huomioon, kun määritellään työntekijän palkkaKs. cm. asia komissio v. Italia, 11 kohta. Eurooppalaisessa sosiaalioikeudessa palkan käsitettä tulkitaan yleensä laajasti. Ks. tältä osin perustamissopimuksen 119 artiklan toiseen kohtaan sisältyvä palkan määritelmä sekä yhteisöjen tuomioistuimen sitä koskeva tulkinta (ks. esim. asia 69/80, Worringham ja Humphreys, tuomio 11.3.1981, Kok. 1981, s. 767, 14 kohta ja sitä seuraavat kohdat; asia C-262/88, Barber, tuomio 17.5.1990, Kok. 1990, s. I-1889, 11 ja 12 kohta ja asia C-278/93, Freers ja Speckmann, tuomio 7.3.1996, Kok. 1996, s. I-1165, 17-20 kohta). Ks. myös sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä 14 päivänä kesäkuuta 1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 (EYVL L 149, s. 2) 68 artiklan 1 kohta (asia C-201/91, Grisvard ja Kreitz, tuomio 1.10.1992, Kok. 1992, s. I-5009, 14 kohta ja sitä seuraavat kohdat), jne.
ja sen perusteella direktiivin mukaisesti myönnettävä palkkaturva.On syytä huomauttaa, että käsiteltävänä olevassa asiassa kantajan ja palkkaturvajärjestelmän välinen riita perustuu ainakin osittain siihen, että asianosaiset eivät palkkaturvaa laskiessaan ole ilmeisesti ottaneet huomioon samoja määriä. Tämän vuoksi kyseessä on mahdollisesti palkkaturvan laskentaperustana käytettävää palkan käsitettä koskeva näkemysero. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee esimerkiksi, että kantaja katsoo, mielestäni oikein perustein, olevansa oikeutettu korvaukseen ylityöstä ja lakisääteisistä palkankorotuksista ja että siitä ei ole varmuutta, onko palkkalurvajärjcstcimä ottanut niitä huomioon. Koska tätä koskevia tosiseikkoja ei kuitenkaan ole selkeästi osoitettu ja koska kansallinen tuomioistuin tai muut asianosaiset eivät nimenomaisesti ole esittäneet tällaista kysymystä, ei yhteisöjen tuomioistuimen mielestäni välttämättä tarvitse tarkastella yksityiskohtaisemmin tätä kysymystä.
52.Sen osalta, mitä direktiiviä sovellettaessa on pidettävä palkkana, direktiiviin ei sisälly mahdollisuutta poiketa kansallisen lainsäädännön vakiintuneista säännöksistä, etenkään työntekijöiden vahingoksi. Tähän on pääasiallisesti kaksi syytä. Ensiksi sen vuoksi, että direktiivin erityinen tarkoitus perustuu työntekijöiden suojaan työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa, eikä jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamiseen. Toiseksi sen vuoksi, että jos jäsenvaltioilla olisi mahdollisuus tulkita työntekijän, palkan ym. käsitteitä suppeammin kuin kansallisessa lainsäädännössä yleensä tulkitaan, ne voisivat rajoittaa työntekijöiden suojaa sellaisissa tapauksissa, joista direktiivissä ei nimenomaisesti säädetä, mikä kuitenkin olisi ristiriidassa direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen kanssa.53.Tältä kannalta sillä ei ole merkitystä, että jäsenvaltiot voivat 4 artiklan 3 kohdan mukaan rajoittaa vielä enemmän 4 artiklan 2 kohdan mukaista palkkaturvajärjestelmien maksuvelvollisuutta. Direktiivin 4 artiklan 3 kohdassa säädetään, että kahden muun säännöksen soveltamiseen perustuvalle vastuulle voidaan asettaa enimmäismäärä, mutta se ei koske itse palkkaturvan määrittämistä. Tämän poikkeussäännöksen (joka sitä paitsi ei liity käsiteltävänä olevaan asiaan) soveltaminen on joka tapauksessa perusteltavissa ainoastaan (j)otta — direktiivin sosiaaliset päämäärät ylittävien määrien maksamiselta vältytään, mistä käsiteltävänä olevassa asiassa ei ole kyse.Näkemykseni mukaan yhteisöjen tuomioistuimen oikeus ja velvollisuus on tutkia, ovatko nämä edellytykset täyttyneet joko komission mahdollisesti nostaman kanteen tai ennakkoratkaisupyynnön yhteydessä.