Asetuksen N:o 3 1 artiklan b alakohdan mukaisesti lainsäädännöllä tarkoitetaan jokaisen jäsenvaltion osalta lakeja, asetuksia ja muita määräyksiä, jotka liittyvät tämän asetuksen 2 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitettuihin sosiaaliturvan järjestelmiin ja aloihin, siis erityisesti sairausetuuksia koskeviin järjestelmiin ja aloihin.

Maininnalla muut määräykset pyritään selvästi kattamaan sellaiset sosiaaliturvan järjestelmät ja alat, joita sääntelevät muut laitokset kuin valtion viranomaiset ja jotka ovat tietyssä määrin autonomisia suhteessaan valtion viranomaisiin.

Asetuksen N:o 3 1 artiklan e alakohdan mukaisesti laitoksella tarkoitetaan elintä tai viranomaista, joka on vastuussa koko lainsäädännön tai sen osan soveltamisesta.

Käsitteiden elin ja viranomainen rinnakkainasettelusta ilmenee, että asetuksessa N:o 3 tarkoitetaan myös yksityisoikeudellisten laitosten toimintaa säänteleviä muita määräyksiä, eikä yhdessäkään asetuksen N:o 3 säännöksessä nimenomaisesti suljeta pois yksityisoikeudellisia laitoksia.

Käsitettä muut määräykset sovelletaan sääntöihin, jotka ovat muodoltaan yksityisoikeudellisia ja joita yksityisoikeudelliset elimet soveltavat mutta jotka kuitenkin sopivat jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään sen vuoksi, että niiden tarkoituksena on täydentää tai korvata sosiaaliturvaa koskevia lakeja ja asetuksia.

Asetuksessa N:o 3 pyritään siihen, että asetuksen säännösten soveltamisen ulkopuolelle ei jätettäisi muiden kuin julkisten elinten johtamia järjestelmiä, jotka ainakin useassa jäsenvaltiossa kattavat huomattavan osan sosiaaliturva-alan järjestelyistä.

Pääasian vastaaja esittää kuitenkin, että nämä toteamukset eivät ole pitäviä sen vuoksi, että jos riita-asian kohteena olevaa säännöstöä ei olisi, henkilöt, joiden etua asia koskee, eivät kuuluisi yleisen sosiaaliturvajärjestelmän mukaisen pakollisen vakuutuksen piiriin. Tältä osin kyseistä säännöstöä ei voida pitää yleisen järjestelmän korvaavana järjestelmänä. Pääasian vastaaja väittää lisäksi, että kyseisiä toteamuksia ei voi soveltaa sellaisiin työntekijöiden jälkeenjääneisiin, joilla on ollut ainoastaan valinnainen vakuutus laitoksessa, jossa kyseisen työntekijän vakuutus oli ollut pakollinen.

Väite, jonka mukaan Vaassen olisi ollut yleisen sosiaaliturvajärjestelmän ulkopuolella, ei ole asiaankuuluva, sillä asia, josta Scheidsgerecht on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymyksen, koskee sitä, kuuluuko riita-asian kohteena oleva säännöstö asetuksen N:o 3 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitetun erityisjärjestelmän piiriin.

Tällainen järjestelmä on selvästi olemassa silloin, kun tietty työntekijäryhmä kuuluu julkisoikeuden nojalla erityiseen pakolliseen vakuutusjärjestelmään.

Pääasian vastaaja näyttää olevan tietoinen asiasta esittäessään vastineessaan toisaalta, että Alankomaiden kaikkien kaivostyöntekijöiden pakollinen vakuutus perustuu kaivosharjoittelijoiden ja -työntekijöiden työoloista 8.8.1952 annetun Mijnindust-rieraadin asetuksen 33 pykälään (Nederlandse Staatscourant,23.9.1952, N:o 185), ja toisaalta, että koska kyseessä on toimivaltaisen valtion viranomaisen antama asetus, asetus kuuluu julkisoikeuden piiriin.

Jos asia saatetaan, kuten tässä tapauksessa on tehty, perustamissopimuksen 177 ar tiklan nojalla yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi, kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on tämän jälkeen kuitenkin tutkia, täyttyvätkö erityisjärjestelmän olemassaololle asetetut edellytykset siten, että erityisjärjestelmää koskevat muut määräykset sisältyvät asetuksen N:o 3 1 artiklan b alakohdassa tarkoitettuun käsitteeseen lainsäädäntö.

Kun erityisjärjestelmän olemassaolo on vahvistettu, asetuksia N:o 3 ja N:o 4 sovelletaan tähän järjestelmään kokonaisuudessaan, mukaan lukien mahdolliset säännökset entisten vakuutettujen ja heidän jälkeenjääneidensä vapaaehtoisesta ja valinnaisesta vakuuttamisesta.

Pääasian vastaajan mukaan tähän olisi vastattava kieltävästi. Se esittää, että edellä tarkoitetun säännöksen flaaminkielisessä tekstissä käytetään kaivostyöläisten vastineena termiä mijnwerkers, joka toisin kuin termi werknemers, tarkoittaisi ainoastaan varsinaisia kaivostyöläisiä ja sulkisi pois muut kaivostyöntekijät.

Vaikka oletettaisiin, että termin mijnwerkers tulkinta olisi oikea, mikä on epäiltävää, pääasian vastaajan väite ei kuitenkaan ole hyväksyttävä. Asetuksen N:o 3 liitteen B luvun Alankomaat a alakohdassa mainitaan sairausvakuutus yleensä ja i alakohdassa kaivostyöntekijöiden sairausvakuutus. Täten jos sairausvakuutuksen erityisjärjestelmä, sellaisena kuin se on edellä määritelty, ei sisälly i alakohtaan, se sisältyy a alakohtaan, jota sovelletaan perustamissopimuksen 48-51 artiklan mukaisesti erotuksetta kaikkiin työntekijöihin (Arbeitskräfte ja Arbeitnehmer; lavoratori; werknemers; travailleurs; workers), joka käsitteenä kattaa myös muut kuin varsinaiset kaivostyöläiset.

Asetuksen N:o 3 liitteessä B oleva luku Alankomaat sisältää siis sekä sosiaaliturvan sairausvakuutusta koskevan yleisen järjestelmän että erityisjärjestelmät.

Asetuksen N:o 3 22 artiklan 2 ja 3 kohdassa säädetään sairausetuuksien maksamisesta eläkkeen saajalle yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön nojalla silloin, kun eläkkeen saaja asuu vakinaisesti sellaisen jäsenvaltion alueella, jossa ei ole yhtään hänen eläkkeestään vastuussa olevaa vakuutuslaitosta. Nämä säännökset käsittävät myös tapauksen, jossa sairausvakuutus välttämättä seuraa eläkeoikeutta eli tapauksen, jossa sairausvakuutus on eräässä mielessä välttämätön osa eläkejärjestelmää.

Säännöksissä oletetaan johdonmukaisesti, että sairausvakuutusjärjestelmään kuuluminen ei voi päättyä sen vuoksi, että etuuden saaja muuttaa asumaan johonkin toiseen maahan kuin siihen, jossa kyseisestä etuudesta vastuussa oleva laitos on. Tämä vahvistetaan asetuksen N:o 3 10 artiklan 1 kohdassa, jonka mukaisesti eläkkeitä …, joihin on saavutettu oikeus yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön nojalla, ei saa vähentää, muuttaa, keskeyttää, peruuttaa tai julistaa menetetyksi sen vuoksi, että etuuden saaja asuu muun jäsenvaltion alueella kuin sen, jossa maksamisesta vastuussa oleva laitos sijaitsee.

Toisaalta 22 artiklassa ei ole nimenomaista mainintaa tapauksesta, jossa eläkkeen saajan vakuuttaminen sairausvakuutusjärjestelmässä olisi valinnaista. Tämän johdosta on tarpeen tarkastella, sovelletaanko artiklaa tästä huolimatta tällaisessa tapauksessa.

Asetuksen N:o 3 4 artiklan toisen kohdan mukaisesti sen säännöksiä sovelletaan palkattujen tai … verrattavissa olevien työntekijöiden jälkeenjääneisiin, jotka ovat yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön alaisia. Näiden säännösten yleisestä sanamuodosta ilmenee, että asetuksen soveltamista ei ole rajoitettu työntekijöihin tai heidän jälkeenjääneisiinsä, jotka ovat työskennelleet useissa jäsenvaltioissa tai jotka työskentelevät tai ovat työskennelleet yhdessä jäsenvaltiossa ja samalla asuvat tai ovat asuneet jossakin toisessa jäsenvaltiossa. Asetusta sovelletaan siten silloinkin, kun toiseen jäsenvaltioon on siirtynyt asumaan työntekijän jälkeenjäänyt, ei työntekijä itse. Tämä tulkinta noudattaa perustamissopimuksen 48-51 artiklan ja asetuksen N:o 3 tarkoitusta, joka on laajempi kuin siirtotyöläisen ahtaasti ymmärrettynä suojeleminen, eli estää se, että sosiaaliturvan alalla työntekijöitä ja heidän jälkeenjääneitään vastaan vedotaan alueellisiin ehtoihin.

Asetuksen N:o 3 9 artiklan 1 kohdan mukaisesti kyseistä asetusta sovelletaan erotuksetta pakolliseen, vapaaehtoiseen tai valinnaiseen jatkuvaan vakuutukseen. Kyseisen asetuksen 10 artiklan 2 kohdan ja sen liitteen E mukaisesti aina, kun asetuksen tarkoituksena on turvata kansallisen lainsäädännön alueelliset ehdot, asiasta mainitaan nimenomaisesti. Tästä aiheutuu, että silloinkin, kun työntekijän tai tämän eläkettä saavan jälkeenjääneen vakuuttaminen sairauden varalta on valinnaista, asetuksessa N:o 3 kielletään kansallista laitosta irtisanomasta vakuutusta sen vuoksi, että kyseinen henkilö muuttaa asumaan muuhun maahan kuin sellaiseen, jossa kyseinen laitos sijaitsee.

Asetuksen N:o 3 III osaston 1 luvussa sairaus, äitiys, johon kyseinen 22 artikla kuuluu, mainitaan sekä luontoisetuudet että rahaetuudet käsitteitä kuitenkaan määrittelemättä. On kuitenkin selvää, että käsite luontoisetuus ei sulje pois sitä, että tällainen etuus olisi etuudesta vastuussa olevan laitoksen maksama suoritus. Onkin luonnollista, että laitos suorittaa tällaisia maksuja tapauksissa, jotka asetuksen N:o 3 19 artiklan 5 kohdassa on nimenomaisesti luokiteltu luontoissuorituksiksi, eli tapauksissa, jotka koskevat proteeseja ja merkittäviä apuvälineitä. Toisaalta kyseisen 1 luvun säännöksissä ei eritellä sitä, maksetaanko etuudet asianomaiselle itselleen vai kolmansille. Asetuksen 18 artiklan perusteella on mahdollista päätellä, että rahaetuudet on pääasiallisesti tarkoitettu korvaamaan sairaan työntekijän palkan menetystä ja että ne liittyvät siis tapaukseen, joka on täysin erilainen kuin käsiteltävänä oleva tapaus.

Näiden syiden johdosta 22 artiklaa sovelletaan myös silloin, kun etuudet, joihin Scheidsgerecht viittaa, myönnetään kustannusten korvauksen muodossa.