<TI><P>Sovellettavat oikeussäännöt</P></TI>2.Direktiivillä toteutetaan yhteisön sosiaalipolitiikan tavoitteitaDirektiivin oikeudelliseksi perusteeksi on valittu perustamis-sopimuksen 100 artikla, mutta direktiivin johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa mainitaan myös perustamissopimuksen 117 artikla ja siitä jäsenvaltioille johtuva velvollisuus työntekijöiden elin- ja työolojen kohentamisen edistämiseen siten, että olojen yhtenäistäminen niitä kohennettaessa on mahdollista.
ja pannaan täytäntöön Strasbourgissa 9.12.1989 hyväksyttyä työntekijöiden sosiaalisia perusoikeuksia koskevaa yhteisön peruskirjaa.Jäsenvaltiot tunnustavat peruskirjan 17 kohdassa erityisesti, että tietojen ilmoittamista työntekijöille ja työntekijöiden kuulemista ja osallistumista on kehitettävä noudattaen sopivia menettelytapoja ja ottaen huomioon eri jäsenvaltioissa voimassa oleva käytäntö.
Direktiivin säännöksillä on nyt käsiteltävän asian kannalta merkitystä siltä osin kuin siinä säädetään, että työntekijällä on oikeus saada tarkat tiedot hänen sopimusoikeudellista asemaansa luonnehtivista seikoista, jotka siis merkitsevät niiden muiden oikeuksien ja velvollisuuksien sisältöä, jotka hänelle koituvat sillä perusteella, että hän on osallisena työsuhteessa. Sen velvollisuuden laajuus, joka työnantajalla on työntekijää kohden ja joka koskee sen takaamista, että työntekijälle annetaan oikeita tietoja, perustuu direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa olevaan, työsopimuksen tai työsuhteen olennaisten kohtien luetteloon. Yhteisöjen tuomioistuimelle esitettyjen kysymysten kannalta merkitykselliset työsopimuksen tai työsuhteen olennaiset kohdat mainitaan tämän säännöksen c alakohdassa, jossa luetellaan seuraavat seikat:
- i)sen työn nimike, taso, luonne tai laatu, jota suorittamaan työntekijä on palkattu; tai
- ii)työstä lyhyt määritelmä tai kuvaus.
Kyse on työsopimuksen tai työsuhteen kohdista, joiden osalta tiedonantovelvollisuutta ei direktiivin mukaan voida täyttää viittaamalla kyseisiä kohtia sääteleviin normatiivisiin säännöksiin tai kollektiivisopimuksiin, toisin kuin f, g, h ja i alakohdassa mainittujen työsopimuksen tai työsuhteen kohtien osalta (ks. 2 artiklan 3 kohta), mistä syystä direktiivissä tähdennetään, että työntekijällä on oikeus saada kyseisistä kohdista yksityiskohtaista ja seikkaperäistä tietoa.
3.Direktiivin 3 artiklan mukaan työnantajan on täytettävä tiedonantovelvollisuutensa antamalla työntekijälle viimeistään kahden kuukauden kuluessa työn alkamisesta yksi tai useampi asiakirja, joka sisältää 2 artiklassa tarkoitetut tiedot. Työntekijälle on ilmoitettava samalla tavalla myös kyseisten työsopimuksen tai työsuhteen kohtien muutoksista. Direktiivin 9 artiklassa säädetään eri jäsenvaltioissa direktiivin täytäntöönpanosäädösten voimaantuloajankohtana jo voimassaolevien työsopimusten osalta, että työnantaja antaa työntekijälle tämän pyynnöstä 3 artiklassa tarkoitetut asiakirjat.Direktiivin 3 artiklan nojalla sopivia tiedonanlokeinoja ovat sekä kirjallinen työsopimus että työhönottoasiakirja tai muu asiakirja laikka työnantajan allekirjoittama kirjallinen ilmoitus, kunhan ne kokonaisvaltaisesti tarkasteltuna sisältävät 2 artiklassa tarkoitetut tiedot. Toisin sanoen työsopimuksen tai työsuhteen olennaisia kohtia koskevat tiedot on vahvistettava kirjallisesti.
Vaikka direktiivissä asetetaan työsopimusta koskeva tiedonantovelvollisuus, siinä ei, kuten direktiivin 6 artiklassa nimenomaisesti säädetään, rajoiteta niiden kansallisten säännösten soveltamista, jotka koskevat työsopimuksen tai työsuhteen muotoa tai työsopimuksen tai työsuhteen olemassaolon tai sisällön todistamista. Jäsenvaltiot velvoitetaan direktiivin 8 artiklassa lisäksi varmistamaan, että työntekijä voi hakea oikeudellista suojaa, kun hän katsoo joutuneensa loukatuksi direktiivin säännösten laiminlyönnin vuoksi, minkä ilmeisenä tarkoituksena on tiedonsaantioikeuden tehokkuuden varmistaminen.
4.Jäsenvaltioiden oli saatettava direktiivi osaksi kansallista oikeusjärjestystään viimeistään 30.6.1993.Ks. direktiivin 9 artiklan 1 kohta.
Saksan liittotasavalta täytti tämän velvollisuutensa 20.7.1995 annetulla lailla.Gesetz über den Nachweis der für ein Arbeitsverhältnis geltenden wesentlichen Bedingungen (Nachweisgesetz-NachwG), BGBl. I, s. 946.
Saksalaisen lain näiden yhdistettyjen asioiden kannalta merkitykselliset säännökset ovat 2 §:n 1 momentin 5 kohta, jolla pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohta ja jossa säädetään, että asiakirjan, jolla tiedot annetaan, on sisällettävä tehtävän nimike tai yleinen kuvaus, sekä 4 §:n toinen virke, jolla pannaan täytäntöön direktiivin 9 artiklan 2 kohta ja jonka nojalla työnantaja vapautetaan velvollisuudesta ilmoittaa työntekijälle tietoja, vaikka työntekijä pyytäisi niitä, kun työsuhde on ollut voimassa jo lain tullessa voimaan, jos työsopimuksen tai työsuhteen olennaiset kohdat ilmenevät kirjallisesta työsopimuksesta tai muista asiakirjoista.Kyseisen kansallisen lain 4 §:n toisessa virkkeessä säädetään seuraavaa: Soweit eine früher ausgestellte Niederschrift oder ein schriftlicher Arbeitsvertrag die nach diesem Gesetz erforderlichen Angaben enthält, entfällt diese Verpflichtung.
<TI><P>Tosiseikat ja ennakkoratkaisukysymykset</P></TI>5.Pääasian kantajat ovat asioissa C-253/96—C-256/96 Landschaftsverband Westfalen-Lippen (jäljempänä Landschaftsverband) palveluksessa olevia työntekijöitä. Työnantaja oli ilmoittanut kirjallisesti kullekin heistä sen työn palkkaluokan ja alaryhmän, johon hän kuului. Kantajat hakivat vuosina 1991 ja 1992 Landschaftsvcrbandilta ylennystä välittömästi ylempään palkkaluokkaan, sillä he muun muassa olivat jo työskennelleet ylennyksen edellytyksenä olevan jakson välittömästi alemmassa palkkaluokassa. Landschaftsverband vastasi kantajille, että kantajien työn luokittelua koskevat kirjalliset tiedot olivat virheellisiä, sillä heidän tehtävänsä tosiasiassa vastasivat ilmoitettua alemmantasoisia tehtäviä, minkä vuoksi ylempään palkkaluokkaan ylentämistä koskevat edellytykset eivät täyttyneet.Toimivaltaisessa työasioita käsittelevässä tuomioistuimessa tämän johdosta nostetut kanteet hylättiin sillä perusteella, että kantajat eivät olleet osoittaneet, että he olisivat työskennelleet vaaditun ajan siihen palkkaluokkaan ja alaryhmään kuuluvissa tehtävissä, jotka olivat edellytyksenä ylennyksen hakemiselle ylempään palkkaluokkaan. Kansallinen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että työnantajan antamat ilmoitukset työn luokittelusta, joita työnantaja tähän asti oli noudattanut, olivat todistelun kannalta merkityksettömiä ja että luokittelut eivät olleet totuudenmukaisia. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomioista valitettiin Landesarbeitsgericht Hammiin.
6.Asioiden C-257/96 ja 258/96 kantajat työskentelevät Wittenin kaupungin laitosten huollosta vastaavassa rajavastuuyhtiössä (Stadtwerke Witten GmbH:ssa) ja Altenan kaupungin laitosten huollosta vastaavassa kunnallisessa yrityksessä (Stadtwerke Altena GmbH:ssa). Työntekijät olivat näissä kahdessa asiassa saaneet työnantajiltaan aikoinaan ilmoitukset ylennyksestään ylempään palkkaluokkaan. Kuitenkin nämä samat työnantajat täsmensivät kyseisille työntekijöille vuosina 1992 ja 1993, että aikaisemmin ilmoitettuja työn luokitteluja ei voitu ottaa huomioon, koska ne perustuivat virhearvioinneille: näin ollen työntekijöitä kieltäydyttiin ylentämästä ylempään palkkaluokkaan.Työntekijöiden nostettua asioista kanteet asianomaisissa tuomioistuimissa toinen tuomioistuimista hyväksyi kanteen ja velvoitti työnantajan maksamaan työntekijän palkan sen palkkaluokan mukaan, johon työntekijä katsoi kuuluvansa; toinen tuomioistuin sen sijaan hylkäsi kanteen sillä perusteella, että ei ollut osoitettu, että työntekijä olisi tosiasiallisesti hoitanut ylempään palkkaluokkaan kuuluvia tehtäviä. Asioissa hävinneet asianosaiset valittivat myös näistä tuomioista Landesarbeitsgericht Hammiin.
7.Kansallisessa tuomioistuimessa kiistellään siis direktiivin ja erityisesti sen 2 artiklan valossa työnantajan työntekijälle ilmoittamien, työntekijän työn luokittelua ja palkkausta koskevien tietojen todistusvoimasta. Kyseiset työnantajat väittävät esillä olevissa asioissa, että työntekijöille ilmoitetut tiedot eivät pidä paikkaansa työntekijöiden tosiasiallisesti hoitamien tehtävien kanssa.8.Koska Landesarbeitsgericht Hamm arvioi, että siinä vireillä olevien riita-asioiden ratkaisu riippuu direktiivin asiaankuuluvien säännösten tulkinnasta, se esitti yhteisöjen tuomioistuimelle viisi ennakkoratkaisukysymystä. Ne voidaan esittää tiivistettynä seuraavasti:- 1)Onko direktiivin 2 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että sillä on tarkoitus keventää työntekijän todistustaakkaa ja keventää sitä tarkemmin ottaen siten, että työntekijän ei tarvitse työriidassa näyttää toteen niitä työsopimuksen tai työsuhteen ehtoja, jotka työnantaja on hänelle kirjallisesti ilmoittanut?
- 2)Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on myöntävä, voidaanko direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan i alakohtaa
Kansallinen tuomioistuin viittaa tässä, kuten muissakin kysymyksissä, itse asiassa direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan ii alakohtaan. Kuten komissio ¡a Saksan hallitus huomautuksissaan esittivät, kysymyksessä tarkoitetaan kuitenkin tämän säännöksen i alakohtaa, minkä vahvistaa se, että seuraavassa kysymyksessä mainitaan ilmaus työn luonne tai laatu, joka on i alakohdassa eikä ii alakohdassa.
pitää säännöksenä, jota voidaan välittömästi soveltaa julkisoikeudellista toimielintä vastaan 1.7.1993 alkaen? - 3)Jos vastaus toiseen kysymykseen on myöntävä, onko työntekijälle direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan i alakohdan nojalla ilmoitetut tiedot työn luonteesta tai laadusta
Ks. edellisessä alaviitteessä olevat huomiot.
ymmärrettävä siten, että työntekijän on voitava saada tietää hänelle ilmoitetusta tiettyyn alaryhmään tai palkkaluokkaan tehdystä luokittelusta, onko hänellä oikeus saada ylennys? - 4)Sitooko direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettu ilmoitus työnantajaa siten, että työnantajan on noudatettava työntekijälle ilmoittamaansa luokittelua niin kauan kunnes työnantaja osoittaa luokittelun olevan virheellinen, tai ainakin niin kauan kunnes työnantaja osoittaa, että työntekijää ei ole luokiteltu oikein tai että työn arvo on vähentynyt ajan kuluessa?
Asioissa C-257/96 ja C-258/96 esitetty neljäs ennakkoratkaisukysymys on muotoiltu eri tavalla näiden asioiden erityispiirteiden vuoksi. Kansallinen tuomioistuin haluaa kuitenkin myös näissä asioissa saada täsmennystä työntekijälle hänen luokittelustaan annetun ilmoituksen todistusvoimasta; täsmennystä halutaan, jotta voidaan tutkia, miltä osin työntekijällä on tosiasiallisesti hoidettuja tehtäviä koskeva todistustaakka. Kysymyksen erilainen kirjallinen muotoilu ei siten edellytä sen käsittelemistä erikseen.
- 5)Onko kansallinen laki, jolla direktiivi on saatettu voimaan, yhdenmukainen direktiivin ja erityisesti sen 9 artiklan kanssa, sikäli kuin tässä laissa säädetään, että työnantaja vapautetaan velvollisuudesta antaa työntekijälle pyynnöstäkään kirjallista ilmoitusta sellaisten työsuhteiden osalta, jotka jo olivat voimassa kyseisen lain tullessa voimaan, jos aiemmin laaditussa asiakirjassa tai kirjallisessa työsopimuksessa on vaaditut tiedot, mikä merkitsee, että aikaisempi ilmoitus on edelleen pätevä, ja mistä lisäksi seuraa, että kun työnantaja antaa uuden ilmoituksen, joka on ristiriidassa ensimmäisen ilmoituksen kanssa, työnantajan on osoitettava, että uusi ilmoitus on paikkansapitävä?
<TI><P>Ensimmäinen ja neljäs kysymys</P></TI>9.Mielestäni ensimmäistä ja neljättä kysymystä on parasta käsitellä yhdessä, koska ne kumpikin koskevat sen ilmoituksen todistusvoimaa, joka työnantajan on annettava työntekijälle. Kansallinen tuomioistuin kysyy ensimmäisellä kysymyksellään tarkemmin ottaen sitä, voiko työntekijä, joka oikeudessa aikoo vedota työnantajan hänelle antamien kirjallisten tietojen mukaiseen sopimusoikeudelliseen asemaansa, pelkästään esittää saamansa asiakirjat todistustaakan niiden mahdollisesta virheellisyydestä kuuluessa työnantajalle. Neljännellä kysymyksellään kansallinen tuomioistuin kysyy myös, sitooko työntekijälle annettu direktiivin 2 artiklassa tarkoitettu ilmoitus työnantajaa, paitsi jos tämä osoittaa, että sen sisältämät tiedot ovat virheellisiä.Näissä kahdessa tapauksessa on selvästikin kyse sen kirjallisen ilmoituksen todistusvoiman vahvistamisesta, jolla työnantaja on ilmoittanut työntekijälle työsopimuksen tai työsuhteen olennaiset kohdat. Lisään tähän, että vaikka kansallinen tuomioistuin ei ole sitä maininnut, näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää myös, että tulkitaan direktiivin 6 artiklaa, jossa säädetään, että direktiivi ei rajoita niiden kansallisten lainsäädäntöjen ja/tai käytäntöjen soveltamista, jotka koskevat työsopimuksen tai työsuhteen muotoa, työsopimuksen tai työsuhteen olemassaolon ja sisällön todistamista tai sovellettavia menettelytapasääntöjä.Tässä säännöksessä poiketaan osittain komission ehdotuksesta, jonka nimi on merkityksellisesti ehdotus neuvoston direktiiviksi työsuhdetta koskevista todisteista (EYVL 1991, C 24, s. 3); nimi ei kuitenkaan ole ristiriidassa direktiivin tavoitteen kanssa. Ehdotuksen johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa perusteltiin direktiiviä tarpeella vahvistaa yhteisön tasolla se yleinen velvollisuus, jonka mukaan kaikkien palkattujen työntekijöiden on saatava asiakirja, joka on todisteena työntekijän ja työnantajan välisen työsuhteen olennaisista kohdista. Tämän ehdotuksen tarkoituksena oli ilmoitetulla tavalla sen varmistaminen, että työntekijällä on toinen todistuskeino niistä oikeuksista, joita hänellä on työsuhteen perusteella, kuten talous- ja sosiaalikomitean lausunnosta selkeästi ilmenee (EYVL 1991, C 159, s. 32). Ehdotuksen ja hyväksytyn asiakirjan välisten erojen osalta ks. Clark, J. ja Hall, M., The Cinderella Directive? Employee Rights to Information about Conditions Applicable to their Contract or Employment Relationship, ILJ, 1992, s. 108; Bercusson, B., European Labour Law, Lontoo, 1996, s. 433 ja sitä seuraavat sivut.
10.Ensinnäkin totean, että direktiivin asiaankuuluvia säännöksiä ei voida tulkita oikein ottamatta huomioon direktiivin lopullista tavoitetta. Direktiivillä, joka on annettu perustamissopimuksen 100 artiklan nojalla, kuten olen muistuttanut, koska kansallisilla lainsäädännöillä on ilmeinen vaikutus yhteismarkkinoiden toimintaan tällä alalla, pannaan täytäntöön työntekijöiden sosiaalisia perusoikeuksia koskevaa yhteisön peruskirjaa ja sillä pyritään kohentamaan työntekijöiden elin- ja työoloja yhteisön sosiaalipolitiikan tavoitteiden mukaisesti (johdanto-osan neljäs ja viides perustelukappale). Yhteisön lainsäätäjä on erityisesti halunnut yhdenmukaistaa tietojen ilmoittamista työntekijöille koskevia kansallisia säännöksiä ja sillä on näin ollen ollut tarkoitus parantaa palkattujen työntekijöiden suojaa mahdollisia oikeuksien loukkauksia vastaan.Ks. direktiivin johdanto-osan toinen perustelukappale.
Juuri tästä näkökulmasta on tarkasteltava yhtäältä sitä merkitystä, mikä on työnantajan velvollisuudella ilmoittaa työntekijälle työsopimuksen tai työsuhteen olennaiset kohdat, ja toisaalta sitä, että tällä velvollisuudella ei ole vaikutusta työsopimuksen muotoa ja todistelua koskeviin säännöksiin, mistä säädetään direktiivin 6 artiklassa.
Kun yhteisön lainsäätäjä on säätänyt, että direktiivissä tarkoitetulla velvollisuudella ilmoittaa tiedot kirjallisesti ei ole vaikutusta työsopimuksen tai työsuhteen muotoa taikka todistelua koskevaan kansalliseen lainsäädäntöön, se on halunnut erityisesti sallia sen, että työntekijä voi vedota työsuhteen olemassaoloon ja sitä koskeviin ehtoihin kaikin mahdollisin keinoin, siis jopa kirjallisen todistusaineiston puuttuessa.Komission ehdotuksen tavoitteet olivat siinä määrin yhdenmukaisia tämän tulkinnan kanssa, että talous-ja sosiaalikomitea ehdotti lausunnossaan (ks. edellä alaviite 12), että 2 artiklan sanamuoto muutettaisiin seuraavaksi: — — työsuhde ja sen ehdot voidaan osoittaa kaikilla tarkoituksenmukaisilla keinoilla, sillä jos työsuhteen olemassaolon osoittaminen edellyttäisi tavalla tai toisella sitä, että työnantaja on täyttänyt asiakirjan antamisvelvollisuulensa, tuomioistuimet voisivat aina silloin, kun työsopimusta ci ole tehty kirjallisena, joutua olettamaan, että työsuhdetta ci ole olemassa. Tällaisessa tapauksessa työntekijä aseteltaisiin epäedulliseen asemaan ja työsuhteen olemassaolo olisi vaikea osoittaa.
11.Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että ilmoituksella ei ole hoidettujen tehtävien osalta mitään todistusarvoa. Tällainen johtopäätös tekisi sitä paitsi tyhjäksi kyseisen ilmoituksen tavoitteen ja syyn, joka on työsopimuksen tai työsuhteen olennaisten kohtien ilmoittaminen työntekijälle mutta myös — ja ennen kaikkea — työntekijöiden oikeuksien tehokkuuden turvaaminen ja se, että näihin oikeuksiin voidaan tarvittaessa vedota kansallisissa tuomioistuimissa.Vaikka onkin totta, että direktiivillä ei rajoiteta kansallisessa oikeusjärjestyksessä säädettyjen, työsopimuksen tai työsuhteen olemassaolon tai sisällön todistamista koskevien säännösten soveltamista, on näin ollen kuitenkin todettava, että työnantajan ilmoituksessaan mainitsemat seikat eivät voi todistelun kannalta olla merkityksettömiä.
12.Tämän jälkeen totean, että koska ei ole olemassa kieltoa esittää tietynlaisia todisteita, työntekijä voi osoittaa työsuhteen olemassaolon ja sen ehdot kaikin mahdollisin tavoin, siis myös esittämällä oikeudelle sen asiakirjan, jonka työnantaja on hänelle antanut direktiivin täytäntöönpanosäännösten nojalla. Selvää on, että tuomioistuimen tehtävänä on tämän asiakirjan merkityksen ja todistusvoiman arvioiminen kansallisten menettelytapasääntöjen mukaisesti.Juuri sen vuoksi, että direktiivillä ei haluta rajoittaa todistelua koskevien säännösten soveltamista, sen perusteella ei voida päätellä, että tunnetun onus probandi incumbit ei qui dicit -periaatteen nojalla kantajalle yleensä kuuluvaa todistustaakkaa olisi käännetty. Yksinkertaisemmin voidaan todeta, että työntekijät, jotka ovat kantajina kansallisissa tuomioistuimissa vireillä olevissa riita-asioissa, saavat apua heille kuuluvan todistustaakan osalta siten, että he voivat esittää oikeudelle kyseessä olevan asiakirjan, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että pelkkä asiakirjan esittäminen riittää kaikissa tapauksissa osoittamaan sen sisältämät tiedot oikeiksi vastapuolen esittämästä vastanäytöstä huolimatta.
13.Edellä esitettyjen huomioiden perusteella voidaan vastata myös neljänteen kysymykseen, jolla kansallinen tuomioistuin kysyy yhteisöjen tuomioistuimelta, sitooko työntekijälle direktiivin 2 artiklan nojalla annettu ilmoitus työnantajaa, jos työnantaja osoittaa siinä olevien tietojen olevan virheellisiä. Tältä osin on riittävää todeta, että työnantajan velvoitteet johtuvat yksinomaan työsopimuksesta eivätkä direktiivin mukaisesti annetusta ilmoituksesta, joka on ainoastaan asiakirja, jossa vahvistetaan sopimuksen olennaiset kohdat ja joka työnantajan on laadittava totuudenmukaisesti. Tästä seuraa yhtäältä, että työnantajaa sitoo yksinomaisesti työsopimus eikä jälkikäteen annettu ilmoitus, mutta toisaalta, että jos työntekijä aikoo näyttää, että ilmoitus on yhdenmukainen työsopimuksen sisällön (joka ilmenee kirjallisesta työsopimuksesta tai tällaisen puuttuessa tosiasiallisista olosuhteista) kanssa, hänen tehtäväänsä on helpotettu, sillä hänellä on todiste, vaikkakaan se ei ole sellainen, jota ei voitaisi riitauttaa, ja vaikkakaan se ei sovellettavien menettelytapasääntöjen nojalla mahdollisesti ole yksinään riittävä.<TI><P>Toinen ennakkoratkaisukysymys</P></TI>14.Toisella kysymyksellä kansallinen tuomioistuin kysyy, onko direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan i alakohtaaOttaen huomioon se, mitä kyseisen säännöksen i alakohdasta on todettu edellä, käsitettä välitön oikeusvaikutus voidaan hyödyllisesti tarkastella suhteessa koko c alakohtaan, johon sisältyy kaksi vaihtoehtoa, kuten on jo todettu ja kuten tuonnempana vielä paremmin nähdään.
pidettävä välittömästi sovellettavana ja voidaanko siihen siten vedota jäsenvaltiota vastaan siitä päivästä lukien, jona jäsenvaltioille asetettu määräaika, jossa direktiivi oli saatettava osaksi kansallista oikeusjärjestystä, oli päättynyt.Kuten komissio on jo todennut, kansallinen tuomioistuin ei kyseisen säännöksen välitöntä oikeusvaikutusta koskevan ongelman osalta näytä erottavan toisistaan Saksan oikeusjärjestyksen mukauttamista edeltävää ajanjaksoa eli ajanjaksoa 1.7.1993—20.7.1995 ja tätä myöhempää ajanjaksoa, jolloin välittömään oikeusvaikutukseen voidaan vedota, jos kyseistä säännöstä ei ole saatettu virheettömästi osaksi kansallista oikeusjärjestystä.
15.Kun direktiivin täytäntöönpanosäännöksiä ei ole annettu ja kun direktiivin täytäntöönpanon määräaika on päättynyt, välitön oikeusvaikutus riippuu, kuten tiedetään, säännöksen luonteesta ja erityisesti sen normatiivisesta sisällöstä, jonka on oltava riittävän selvä ja täsmällinen, jotta sen soveltaminen ei edellytä mitään myöhempiä toimia.Ks. lukuisten asioiden joukosta asia 8/81, Becker, tuomio 19.1.1982 (Kok. 1982, s. 53); yhdistetyt asiat 231/87 ja 129/88, Carpaneto Piacentino ym., tuomio 17.10.1989 (Kok. 1989, s. 3233); yhdistetyt asiat C-6/90 ja C-9/90, Francovich ym., tuomio 19.11.1991 (Kok. 1991, s. I-5357) ja asia C-236/92, Comitato di coordinamento per la difesa della cara ym., tuomio 23.2.1994 (Kok. 1994, s. I-483).
Nyt käsiteltäviin asioihin liittyen direktiivin 2 artiklassa säädetään, että työnantaja on velvollinen antamaan — —työntekijän — — tietoon muun muassa seuraavat työsopimuksen olennaiset kohdat: sen työn nimike, taso, luonne tai laatu tai työstä lyhyt määritelmä tai kuvaus (2 artiklan 2 kohdan c alakohta). Säännöksen normatiivisen sisällön selvyyttä ja täsmällisyyttä ei mielestäni voida epäillä ottaen huomioon niiden tietojen tarkka luettelo, jotka työnantajan on annettava työntekijälle. Tätä johtopäätöstä ei voida vastustaa myöskään sen seikan perusteella, että direktiivissä annetaan kansallisen lainsäätäjän valita joko sen välillä, ilmoittaako se työn nimikkeen, tason, luonteen tai laadun tai ilmoittaako se työn lyhyen määritelmän tai kuvauksen.
Kuten yhteisöjen oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, jäsenvaltion mahdollisuus valita useista mahdollisista keinoista direktiivissä säädetyn tavoitteen saavuttamiseksi ei sulje pois yksityisten mahdollisuutta vedota kansallisissa tuomioistuimissa niihin oikeuksiin, joiden sisältö voidaan määritellä riittävän täsmällisesti yksinomaan direktiivin säännösten perusteella.Ks. edellisessä alaviitteessä mainitut yhdistetyt asiat Hrancovich ym., tuomion 17 kohta.
Kun direktiivissä edellytetään 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettujen tietojen antamista, direktiivin tavoitteena on varmistaa, että työntekijä on tietoinen hoidettavien tehtävien peruspiirteistä. Jopa kansalliselle lainsäätäjälle annettu valintaoikeus huomioon ottaen ilmoitusvelvollisuuden vähimmäissisällöksi, jolla edellä mainittu tavoite voidaan kaikissa tapauksissa saavuttaa, voidaan katsoa työn lyhyen määritelmän tai kuvauksen ilmoittaminen.
Siten on syytä todeta, että ilmoitusvelvollisuus on luonteeltaan ehdoton ja riittävän täsmällinen.
16.Direktiiviin sisältyvän säännöksen välittömään oikeusvaikutukseen voidaan vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vedota sitä valtiota vastaan, joka ei ole pannut direktiiviä täytäntöön säädetyssä määräajassa tai joka on pannut direktiivin virheellisesti täytäntöön, mutta ei yksityisiä oikeussubjekteja vastaan.Ks. etenkin asia C-91/92, Faccini Dori, tuomio 14.7.1994 (Kok. 1994, s. I-3325).
Lisäksi tiedetään, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä on annettu suuri merkitys vertikaaliselle välittömälle oikeusvaikutukselle antamalla mahdollisuus vedota direktiiviin myös alueellisia toimielimiäKs. asia 103/88, Fratelli Costanzo, tuomio 22.6.1989 (Kok. 1989, s. 1839).
tai julkisia palveluja tarjoavia viranomaisiaKs. asia 152/84, Marshall, tuomio 26.2.1986 (Kok. 1986, s. 723).
vastaan ja yleisemmin sellaisia elimiä tai kokonaisuuksia vastaan, jotka kuuluivat valtion määräys- tai valvontavaltaan tai joilla oli yksityisten oikeussubjektien välisiin suhteisiin sovellettaviin säännöksiin perustuviin toimivaltuuksiin verrattuna laajemmat toimivaltuudet,Ks. asia C-188/89, Foster, tuomio 12.7.1990 (Kok. 1990, s. I-3313, 18 kohta).
riippumatta kyseisten toimielinten oikeudellisesta muodosta.Asioissa C-253/96 ja C-256/96 kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan oikeudenkäynnin vastaajana on maakunnallinen liitto, joka on kansallisen tuomioistuimen mukaan alueellinen kokonaisuus, jota vastaan direktiivin säännökseen voidaan varmasti vedota. Asioissa C-257/96 ja C-258/96 työnantajat ovat Wittenin ja Altenan kaupungin palveluyrityksiä, jotka joko ovat kunnallisia tai joita näiden kuntien viranomaiset joka tapauksessa valvovat, minkä vuoksi direktiiviin voidaan vedota siis myös niitä kohtaan sen vallan perusteella, joka alueellisella kokonaisuudella on niihin.
17.Direktiivin täytäntöönpanon jälkeisenä ajanjaksona välitön oikeusvaikutus voidaan ottaa huomioon siinä tapauksessa, että direktiiviä ei ole pantu täytäntöön virheettömästi.Kansallinen tuomioistuin epäilee erityisesti sitä, että direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohtaa ei ole virheettömästi saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä 20.7.1995 annetulla lailla ja erityisesti tämän lain 2 §:n 1 momentin 5 kohdalla, jonka nojalla työn" antajan on ilmoitettava työntekijälle työntekijän tehtäväksi kuuluvan työn nimike tai yleiskuvaus.
18.Olen jo muistuttanut, että direktiivissä annetaan kansalliselle lainsäätäjälle mahdollisuus valita, kun se panee täytäntöön direktiiviä, edellytetäänkö ilmoittamaan työn nimike, taso, luonne tai laatu (2 artiklan 2 kohdan c alakohdan i alakohta) vai työn lyhyt määritelmä tai kuvaus (saman artiklan ii alakohta). Saksan lainsäätäjä on siis laillisesti valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Muotoillessaan vastaavaa kansallista säännöstä Saksan lainsäätäjä on kuitenkin antanut työnantajalle mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa siten, että työnantaja ilmoittaa työntekijälle ainoastaan työn nimikkeen, kun taas direktiivissä edellytetään vähintään työn määritelmän ilmoittamista.Saksalainen säännös on sanatarkasti seuraavanlainen: die Bezeichnung oder allgemeine Beschreibung der vom Arbeitnehmer zu leistenden Tätigkeit, kun taas direktiiviin sisältyvän säännöksen saksankielisessäkin versiossa edellytetään, että ilmoitetaan kurze Charakterisierung oder Beschreibung der Arbeit.
Olen sitä mieltä, että velvollisuudella ilmoittaa työntekijälle ainoastaan työn nimike ei saavuteta direktiivissä tässä kohdassa asetettua tavoitetta eli sitä, että taataan, että työntekijä saa tietoonsa työnsä pääpiirteet. Vaikka ei halutakaan kannattaa eniten takeita tarjoavaa tulkintaa, jonka mukaan säännöksessä edellytetään työntekijälle kuuluvien tehtävien analyyttistä yksilöintiä,Tätä tulkintaa voidaan ehkä parhaiten perustella komission ehdotuksella, jossa edellytettiin ilmoittamaan työn laji ja määritelmä aseman laadusta. Ks. kuitenkin talous- ja sosiaalikomitean lausunto, jossa tätä sanamuotoa pidettiin liioiteltuna.
on varmaa, että työntekijälle on annettava mahdollisuus tietää hänen suoritettavakseen kuuluvien tehtävien sisältö edes summaarisesti. Vaikka tämä vaatimus täyttyisikin tietyissä tapauksissa tehtävien nimike ilmoittamalla, se ei riitä, jos kyse on sen tyyppisistä töistä, joiden kuvaaminen edellyttää työn olennaisten piirteiden yksilöimistä. Näin ollen 20.7.1995 annetun lain 2 §:n 1 momentin 5 kohdalla ei ole pantu virheettömästi täytäntöön direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan ii alakohtaa, minkä vuoksi yksityiset oikeussubjektit voivat vedota tähän jälkimmäiseen säännökseen, jotta sitä sovellettaisiin vastaavan kansallisen säännöksen sijaan ja jotta kansallista säännöstä tulkittaisiin sen kanssa yhdenmukaisesti.