Valmisteveron alaisista tuotteista kannettavan valmisteveron rakenteesta ja verokannasta on säädetty erityisissä direktiiveissä. Rakennedirektiivissä yhdenmukaistetaan erityisesti alkoholista ja alkoholijuomista kannettavat valmisteverot. Direktiivin 19 artiklassa säädetään, että jäsenvaltioiden on kannettava etyylialkoholista valmisteveroa; direktiivin 20 artiklassa määritellään etyylialkoholin käsite (kaikki CN-koodeihin 2207 ja 2208 kuuluvat tuotteet, joiden todellinen alkoholipitoisuus on suurempi kuin 1,2 tilavuusprosenttia, mukaan lukien tuotteet, jotka muodostavat osan muuhun yhdistetyn nimikkeistön ryhmään kuuluvasta tuotteesta, CN-koodeihin 2204, 2205 ja 2206 kuuluvat tuotteet, joiden todellinen alkoholipitoisuus on suurempi kuin 22 tilavuusprosenttia, sekä tislatut alkoholijuomat, jotka voivat sisältää näitä tuotteita liuenneina), ja direktiivin 21 artiklassa säädetään valmisteveron laskentatavasta: valmistevero on vahvistettava 20 °C:n lämpötilassa olevan puhtaan alkoholin hehtolitraa kohti ja laskettava puhtaan alkoholin hehtolitrojen lukumäärän perusteella, ja jollei 22 artiklassa toisin säädetä, jäsenvaltioiden on sovellettava samaa valmisteveron määrää kaikkiin etyylialkoholin valmisteveron alaisiin tuotteisiin.

Vastauksessaan Ranskan hallitus kiisti laiminlyönnin ja väitti, että 3 artiklan 2 kohdassa jäsenvaltiot velvoitetaan määrittelemään muita välillisiä, valmisteveron alaisista tuotteista erityistarkoituksiin kannettavia veroja koskeva järjestelmä, kunhan näiden verojen kannossa noudatetaan valmisteverojen ja arvonlisäverojen osalta sovellettavia verotussääntöjä, eikä pelkästään ulottamaan valmisteveroihin ja arvonlisäveroihin sovellettavien oikeussääntöjen soveltamisalaa näihin veroihin. Ranskan hallitus korosti myös, että kun se valitsi veron perustetta koskevaksi kynnysarvoksi 25 tilavuusprosentin alkoholipitoisuuden, se valitsi vahvojen alkoholijuomien alhaisimman alkoholipitoisuuden.

Komissio toisti käsityksensä 12.2.1997 päivätyssä perustellussa lausunnossa ja kehotti Ranskan hallitusta ryhtymään yhteisön lainsäädännön noudattamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin kahden kuukauden määräajassa lausunnon saamisesta.

Ranskan hallitus ei toiminut perustellun lausunnon mukaisesti. Niinpä komissio nosti 9.7.1998 kirjaamoon jättämällään kannekirjelmällä EY:n perustamissopimuksen 169 artiklan (josta on tullut EY 226 artikla) nojalla kanteen, jossa se vaatii yhteisöjen tuomioistuinta toteamaan, että Ranskan tasavalta ei ole noudattanut sille valmisteverodirektiivin mukaan kuuluvia velvoitteita.

Komission mukaan edellä mainitun Ranskan lain 26 § on ristiriidassa alkoholista ja alkoholijuomista kannettavan valmisteveron rakenteen kanssa, koska vero kannetaan tuoteluokista, jotka on määritelty erilaisin kriteerein kuin rakennedirektiivissä on valmisteveron osalta säädetty, ja koska veron määrä lasketaan juoman tilavuuden eikä alkoholipitoisuuden perusteella.

Asianosaiset tulkitsevat tätä säännöstä eri tavalla. Komission mukaan sitä on tulkittava kirjaimellisesti siten, että mahdollisten muiden verojen on oltava mahdollisimman tarkoin valmisteveroa (ja arvonlisäveroa) koskevien yhdenmukaistettujen oikeussääntöjen mukaisia, jotka koskevat veron perusteen määräämistä, laskentaa, verovaateen täytäntöönpanokelpoisuutta ja valvontaa. Sitä vastoin Ranskan hallituksen mukaan tässä säännöksessä annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää näistä tuotteista kannettavien muiden välillisten verojen osalta verotusta koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä, jotka eivät ole samat kuin valmisteverojärjestelmässä (ja arvonlisäverojärjestelmässä), jos näin ei vaikuteta yhdenmukaistettujen sääntöjen oikeaan soveltamiseen verotuksen tai vielä laajemmasta näkökulmasta eli tavaroiden vapaan liikkuvuuden osalta.

Säännöksen sanamuodosta totean, että vaikka on totta, että eri kieliversiot poikkeavat hieman toisistaan säännöksen kohdassa, jossa todetaan, miltä osin kansallisen lainsäädännön on oltava asiassa sovellettavien yhteisön oikeussääntöjen mukainen, jotta poikkeuksesta säätävä kansallinen järjestelmä ei olisi ristiriidassa 3 artiklan 2 kohdan kanssa, on myös totta, että nämä erot eivät ole kovin suuria. Ranskan- (à condition que ces impositions respectent les règles de taxation applicables pour les besoins des accises), italian- (regole applicabili ai fini delle accise) ja espanjankielisessä (normas aplicables en relación con los impuestos) versiossa ei tunnuta edellyttävän, että kaikkia valmisteveroon ja arvonlisäveroon sovellettavia, veron perusteen määräämistä, laskentaa, verovaateen täytäntöönpanokelpoisuutta ja valvontaa koskevia verotussääntöjä noudatettaisiin, vaan antavan pikemminkin varsin väljät puitteet, kun otetaan huomioon ilmaukset pour les besoins, ai fini ja en relación con. Jos yhteisön lainsäätäjä olisi halunnut asettaa tällaisen edellytyksen eli jos se olisi halunnut velvoittaa jäsenvaltiot noudattamaan kaikkia kyseessä olevia verotussääntöjä, se olisi todennäköisesti käyttänyt selvempää ilmausta eli esimerkiksi italiankielisessä versiossa ilmausta regole applicabili alle accise ilmauksen regole applicabili ai fini delle accise sijasta, ja muissa kieliversioissa vastaavia ilmauksia. Mielestäni toisenlaista päätelmää ei voida tehdä englannin- (comply with the tax rules applicable for excise duties) tai saksankielisen (sofern diese Steuern die Besteuerungsgrundsätze der Verbrauchsteuern — — beachten) version perusteella, koska niissä käytetyt ilmaukset eivät poikkea olennaisesti muissa kieliversioissa käytetyistä ilmauksista, joten niiden perusteella ei mielestäni voida sulkea pois mahdollisuutta tulkita säännöstä väljemmin. On siis kohtuullista päätellä, että jos säännöksen sanamuodosta saa apua, sanamuodon on katsottava pikemminkin vahvistavan, että kyseessä ei ole ehdoton velvollisuus noudattaa mainittuja yhteisön oikeussääntöjä.

On lisättävä, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan säännöksen erikielisten versioiden poiketessa toisistaan kyseessä olevaa säännöstä on tulkittava sen lainsäädännön systematiikan ja tavoitteen mukaan, jonka osa säännös on.

Asia C-449/93, Rockfon, tuomio 7.12.1995 (Kok. 1995, s. I-4291, 28 kohta), jossa muistutetaan periaatteesta, joka on todettu asiassa 30/77, Bouchereau, tuomio 27.10.1977 (Kok. 1977, s. 1999, 14 kohta; Kok. Ep. III, s. 485).

Jos asia olisi näin, poikkeuksella ei olisi perustetta eikä kyseinen säännös olisi mielekäs. Näin voidaan päätellä varsinkin, kun otetaan huomioon muiden välillisten verojen ja yhdenmukaistettujen valmisteverojen välinen yhteys. Ei nimittäin ole selvää, mikä ero näillä kahdella verotyypillä on komission mielestä.

Komissio väittää, että vaikka poikkeusta tulkittaisiin suppeasti sen ehdottamalla tavalla, jäsenvaltioilla on kuitenkin jonkinlainen mahdollisuus säätää uusista välillisistä veroista; niillä on nimittäin komission mukaan mahdollisuus muuttaa kansallisia veroja toisella tavalla kuin rakennedirektiivissä säädetään. Tämän väitteen perusteella ei kuitenkaan ole helpompaa määritellä poikkeussäännöksen sisältöä: tässä väitteessä nimittäin ainoastaan todetaan nimenomaisesti, että jäsenvaltioilla on tämä mahdollisuus yhdenmukaistetun valmisteveron soveltamista koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen osalta, kun valmisteverojen osalta on säädetty ainoastaan näiden vähimmäismääristä. Komission tulkinnan perusteella päädytään siis siihen, että tällä säännöksellä ei ole mitään järkevää tarkoitusta, koska yhdenmukaistetun valmisteveron määrän muuttamisella saavutetaan samat vaikutukset kuin säätämällä uudesta valmisteverosta. Kuten Ranskan hallitus toteaa huomautuksissaan, komission tulkinta tarkoittaa lähinnä sitä, että 3 artiklan 2 kohdalle annetaan tulkinnan avulla keinotekoisesti komission lainvalmistelutöissä ehdottama muotoilu, jota neuvosto ei hyväksynyt.

Komissio oli ehdottanut 3 artiklan 2 kohdan sanamuodon olevan seuraavanlainen: Edellä 1 kohdassa mainituista tuotteista ei kanneta muita veroja kuin valmisteveroa ja arvonlisäveroa. (EYVL 1990, C 322, s. 1)

Tätä jälkimmäistä tulkintaa puoltaa se, että kyseessä olevassa säännöksessä ei ainoastaan edellytetä valmisteverojärjestelmän yleistä noudattamista, mikä taas puoltaisi Ranskan hallituksen ehdottamaa tulkintaa, vaan siinä säädetään myös jostakin muusta, koska siinä täsmennetään yleisen järjestelmän neljä osa-aluetta, jotka jäsenvaltioiden on otettava huomioon säätäessään muista välillisistä veroista. Koska säännöksessä on viitattu näihin neljään osa-alueeseen, mielestäni ei ole mahdollista yhtyä Ranskan hallituksen käsitykseen. On kuitenkin ratkaistava, mitä velvoitteita jäsenvaltioiden toiminnalle aiheutuu siitä, että säännöksessä viitataan näiden alueiden säännöksiin.

Vaikka 3 artiklan 2 kohtaa on tulkittava suppeasti, koska siinä säädetään poikkeuksesta yleiseen liikevaihtoverojärjestelmään, katson kuitenkin, että kyseessä olevien säännösten noudattaminen ei tarkoita sitä, että kussakin luokassa yksilöitävissä oleviin tuotteisiin sovellettavien sääntöjen ja yhteisön lainsäädännön edellytettäisiin kaikilta osin vastaavan toisiaan. Mielestäni sitä, onko kansallinen vero yhteisön oikeuden mukainen, on arvioitava ottaen huomioon koko kyseessä olevien tuotteiden luokkaa, ei vain yksittäistä tuotetta, koskeva yhteisön järjestelmä. Jos nimittäin tiettyä tuotetta (viini, olut, muut käymistietä valmistetut juomat kuin viini ja olut, rakennedirektiivin 17 artiklassa määritellyt välituotteet, etyylialkoholi) koskevien kansallisten oikeussääntöjen pitäisi kaikilta osin vastata sitä koskevia yhteisön oikeussääntöjä, 3 artiklan 2 kohdalla ei olisi hyödyllistä tarkoitusta, minkä lisäksi tämä saattaisi yllyttää säätämään uusista valmisteveroista vastoin valmisteveron yhtenäisyyden periaatetta. Jos jäsenvaltio esimerkiksi haluaisi kantaa alkoholijuomasta, kuten viinistä, valmisteverosta poikkeavaa veroa kansanterveydelliseen päämäärään pyrkiäkseen, se voisi tehdä näin ainoastaan, jos se noudattaisi kaikkia rakennedirektiivissä olevia, alkoholijuomia koskevia säännöksiä, mutta tämän lisäksi sen ei tarvitsisi noudattaa kirjaimellisesti kaikkia siinä olevia viiniä koskevia erityissäännöksiä. Tämän edellytyksen ei sitä vastoin voitaisi katsoa täyttyneen, jos välillisen kansallisen veron määrä laskettaisiin suhteellisena osuutena tavaran hinnasta; tällöin kansallisessa lainsäädännössä ei nimittäin seurattaisi direktiivin logiikkaa, sillä sen soveltamisalaan kuuluviin tuotteisiin ei sovelleta tällaista laskentatapaa, joten kansalliseen säännökseen ei voitaisi soveltaa 3 artiklan 2 kohdassa säädettyä poikkeusta.

Mielestäni komissio tunnustaa, joskin varsinkin suullisessa käsittelyssä hieman epäselvästi, a -kohdassa mainitun edellytyksen osalta, että Ranskan verolla tavoitellaan erityistarkoitusta, joka on terveyden suojelu. Vaikka komissio ei ole riitauttanut erityisesti tätä seikkaa, Ranskan hallitus korostaa, että kansallisesta välillisestä alkoholiverosta säätämisen jälkeen kyseessä olevien juomien (joiden alkoholipitoisuus on yli 25 tilavuusprosenttia) kulutus on pienentynyt.

Komissio väittää, että Ranskan hallitus ei ole täyttänyt b -kohdassa mainittua edellytystä. Komissio väittää sen laiminlyöneen tältä osin velvollisuutensa, koska kyseessä olevaa veroa kannetaan ainoastaan alkoholijuomista, joiden alkoholipitoisuus on yli 25 tilavuusprosenttia, ja koska sen määrä lasketaan juoman määrän perusteella. Tällainen järjestelmä ei ole sen mukaan 3 artiklan 2 kohdan mukainen, kun tätä säännöstä tulkitaan yhdessä rakennedirektiivin 20 ja 21 artiklan kanssa. Tämä väite ei mielestäni ole perusteltu.

Totean ensimmäisestä seikasta eli siitä, mistä alkoholijuomista kansallista veroa kannetaan, että Ranskan lainsäädännön mukaan veroa kannetaan kaikista juomista, joiden alkoholipitoisuus on yli 25 tilavuusprosenttia, kun taas rakennedirektiivin 20 artiklan mukaan valmisteveroa kannetaan yhdistetyn nimikkeistön CN-koodeihin 2207 ja 2208 kuuluvista alkoholijuomista, joiden alkoholipitoisuus on keskimäärin hyvin korkea (näitä tuotteita ovat tislatut alkoholijuomat, viski, rommi, gini, votka ja vastaavat tuotteet), ja juomista, joiden alkoholipitoisuus on yli 22 tilavuusprosenttia ja jotka kuuluvat yhdistetyn nimikkeistön CN-koodeihin 2204, 2205 ja 2206 (näitä tuotteita ovat viinit, vermutit ja muut käymistietä valmistetut juomat kuten siideri).

Tässä tilanteessa ei ole epäilystäkään siitä, että kyseessä oleva Ranskan lainsäädäntö ei ole kaikilta osin rakennedirektiivissä olevien yhteisön säännösten mukainen. Tämä lainsäädäntö ei kuitenkaan ole mielestäni ristiriidassa yhteisön oikeuden kanssa, koska alkoholijuomat, joista Ranskassa kannetaan veroa, kuuluvat valikoimaan, joita rakennedirektiivi koskee. Mielestäni yhteisön järjestelmään ei vaikuta haitallisesti se, että Ranskassa veroa ei kanneta myös alkoholijuomista, joiden alkoholipitoisuus on 22—25 tilavuusprosenttia. Ranskan lainsäädännössä ei myöskään mitenkään vaaranneta ainoata 20 artiklassa ilmeisesti ehdottomasti asetettua rajaa, jonka mukaan alkoholijuoman alkoholipitoisuuden on oltava suurempi kuin 1,2 tilavuusprosenttia.

Veron määrän laskentatavasta totean, että Ranskan lainsäädännön mukaan veron määrä on 0,84 FRF desilitralta tai desilitran osalta, jolloin ei oteta huomioon alkoholipitoisuutta muuten kuin tietysti kynnysarvon osalta. Toisin sanoen tietyssä alkoholijuomamäärässä konkreettisesti olevan, alkoholijuoman mukaan vaihtelevan alkoholin määrää ei oteta Ranskan lainsäädännössä huomioon. Veron määrä on siis sama esimerkiksi sellaisesta juomasta, jonka alkoholipitoisuus on 26 tilavuusprosenttia, kuin sellaisesta, jonka alkoholipitoisuus on 70 tilavuusprosenttia. Rakennedirektiivissä puolestaan säädetään, että etyylialkoholista kannettava valmistevero lasketaan puhtaan alkoholin hehtolitrojen, lukumäärän perusteella, ja sen määräksi vahvistetaan 550 ecua hehtolitralta.

Alkoholin ja alkoholijuomien valmisteverojen määrien lähentämisestä 19 päivänä lokakuuta 1992 annetun neuvoston direktiivin 92/84/ETY (EYVL L 316, s. 29) 3 artikla.

On totta, että Ranskan lainsäädännön mukainen laskentatapa ei vastaa rakennedirektiivin 19 ja 21 artiklassa etyylialkoholin osalta säädettyä laskentatapaa, koska laskeminen perustuu juoman määrään eikä alkoholipitoisuuteen, mutta on myös totta, että rakennedirektiivissä säädetään muiden tuotteiden (viini, olut, muut käymistietä valmistetut juomat, välituotteet) osalta laskennan perustaksi määrä.

Tarkemmin sanoen rakennedirektiivin 9, 13 ja 18 artiklassa mainitaan ainoana viitemääränä lopputuotteen hehtolitrojen lukumäärä.

hylkää kanteen ja