JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

MACIEJ SZPUNAR

15 päivänä huhtikuuta 2021 ( 1 )

Asia C‑662/19 P

NRW.Bank

vastaan

Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto

Muutoksenhaku – Pankkiunioni – Luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten yhteinen kriisinratkaisumekanismi – Yhteiseen kriisinratkaisurahastoon suoritettavien vuoden 2016 ennakollisten vakausmaksujen vahvistaminen – Kannekelpoinen toimi – Osittain vahvistava toimi – Kanteen nostamisen määräaika

I Johdanto

1.

NRW.Bank vaatii valituksessaan kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 26.6.2019 antaman tuomion NRW.Bank v. kriisinratkaisuneuvosto (T‑466/16, ei julkaistu, EU:T:2019:445; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla tämä jätti tutkimatta sen nostaman kanteen, jossa vaadittiin kumoamaan yhtäältä yhteiseen kriisinratkaisurahastoon etukäteen suoritettavista vuoden 2016 rahoitusosuuksista yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) johdon istunnossa 15.4.2016 tehty päätös (SRB/ES/SRF/2016/06) (jäljempänä ensimmäinen riidanalainen päätös) ja toisaalta kriisinratkaisurahastoon etukäteen suoritettavien vuoden 2016 rahoitusosuuksien mukauttamisesta SRB:n johdon istunnossa 20.5.2016 tehty päätös (SRB/ES/SRF/2016/13), jolla täydennettiin ensimmäistä riidanalaista päätöstä (jäljempänä toinen riidanalainen päätös), siltä osin kuin kyseiset päätökset (jäljempänä yhdessä riidanalaiset päätökset) koskivat valittajaa.

2.

Käsiteltävän asian ytimessä oleva oikeuskysymys koskee riidanalaisten päätösten oikeudellista luonnehdintaa ja niiden välistä suhdetta. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että toista riidanalaista päätöstä oli pidettävä osittain vahvistavana ja ettei se vaikuttanut valittajan unionin yleisessä tuomioistuimessa nostetussa kanteessa esiin tuomaan asiakysymykseen eli siihen, voitiinko valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jättää sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle.

3.

Valituksessaan valittaja väittää erityisesti, että toinen riidanalainen päätös korvasi ensimmäisen riidanalaisen päätöksen, ja toissijaisesti, että ensimmäiseen riidanalaiseen päätökseen toisella riidanalaisella päätöksellä tehdystä muutoksesta aiheutui kanteen nostamiselle asetetun uuden määräajan alkaminen paitsi toisen riidanalaisen päätöksen myös kanteessa esiin tuodun asiakysymyksen osalta.

4.

Täsmennän vielä, että se, että noudatan ratkaisuehdotuksessani unionin yleisen tuomioistuimen käyttämiä sanavalintoja, joista saa sen käsityksen, ettei kyse ole kahden toimen muodostamasta kokonaisuudesta, sellaisena kuin se on vahvistettu myöhemmällä toimella, vaan kahdesta päätöksestä, ei millään tavoin ennakoi näkemystäni siitä, onko käsiteltävä valitus hyväksyttävä. Käytän näitä sanavalintoja ainoastaan parantaakseni ratkaisuehdotukseni luettavuutta ja helpottaakseni viittaamista unionin yleisen tuomioistuimen päättelyyn, sellaisena kuin se ilmenee valituksenalaisesta tuomiosta.

II Asiaa koskevat oikeussäännöt

A Asetus N:o 806/2014

5.

Asetuksen N:o 806/2014 ( 2 ) 54 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Johdon istunnossaan kriisinratkaisuneuvosto

a)

valmistelee kaikki kriisinratkaisuneuvoston täysistunnossa hyväksyttävät päätökset;

b)

tekee kaikki päätökset tämän asetuksen täytäntöönpanemiseksi, jollei tässä asetuksessa toisin säädetä.”

6.

Asetuksen N:o 806/2014 67 artiklan 4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kansalliset kriisinratkaisuviranomaiset keräävät 69, 70 ja 71 artiklassa tarkoitetut vakausmaksut 2 artiklassa tarkoitetuilta yhteisöiltä, ja vakausmaksut siirretään kriisinratkaisurahastoon sopimuksen mukaisesti.”

7.

Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan, jonka otsikko on ”Ennakolliset vakausmaksut”, 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kriisinratkaisuneuvosto laskee kunakin vuonna [Euroopan keskuspankkia (EKP)] tai kansallista toimivaltaista viranomaista kuultuaan ja tiiviissä yhteistyössä kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten kanssa yksilölliset vakausmaksut varmistaakseen, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten maksettavat rahoitusosuudet eivät ylitä 12,5:tä prosenttia tavoitetasosta.

Yksittäisten laitosten vakausmaksujen laskenta perustuu kunakin vuonna seuraaviin:

a)

kiinteä vakausmaksu, joka perustuu laitoksen velkojen määrään (pois lukien omat varat ja suojatut talletukset) suhteessa kaikkien kyseisen jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneiden laitosten velkojen kokonaismäärään (pois lukien omat varat ja suojatut talletukset); ja

b)

riskiprofiiliin mukautettu vakausmaksu, joka perustuu direktiivin 2014/59/EU[ ( 3 )] 103 artiklan 7 kohdassa säädettyihin perusteisiin ja jossa otetaan huomioon suhteellisuusperiaate luomatta vääristymiä jäsenvaltioiden pankkialan rakenteiden välille.

Kiinteän vakausmaksun ja riskiprofiiliin mukautetun vakausmaksun välisessä suhteessa on otettava huomioon vakausmaksujen tasapuolinen jakautuminen erityyppisten pankkien kesken.

Joka tapauksessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten yksilöllisten vakausmaksujen a ja b alakohdan mukaisesti laskettu kokonaismäärä ei saa vuositasolla ylittää 12,5:tä prosenttia tavoitetasosta.”

B Täytäntöönpanoasetus (EU) 2015/81

8.

Täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2015/81 ( 4 ) 4 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Kriisinratkaisuneuvosto laskee jokaista vakausmaksukautta varten EKP:tä tai kansallisia toimivaltaisia viranomaisia kuultuaan ja tiiviissä yhteistyössä kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten kanssa kullekin laitokselle vuotuisen vakausmaksun kriisinratkaisurahaston vuotuisen tavoitetason perusteella. Vuotuinen tavoitetaso vahvistetaan asetuksen [N:o 806/2014] 69 artiklan 1 kohdassa ja 70 artiklassa tarkoitetun, kriisinratkaisurahaston tavoitetason perusteella ja delegoidussa asetuksessa (EU) 2015/63[ ( 5 )] säädetyn menetelmän mukaisesti.”

9.

Täytäntöönpanoasetuksen 5 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kriisinratkaisuneuvosto antaa asiaankuuluville kansallisille kriisinratkaisuviranomaisille tiedoksi päätöksensä, joissa lasketaan niiden alueilla toimiluvan saaneiden laitosten vuotuiset vakausmaksut.

2.   Saatuaan 1 kohdassa tarkoitetun tiedoksiannon kunkin kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen on ilmoitettava jokaiselle sen jäsenvaltiossa toimiluvan saaneelle laitokselle kriisinratkaisuneuvoston päätöksestä, jossa lasketaan kyseisen laitoksen maksettavaksi tuleva vuotuinen vakausmaksu.”

C Delegoitu asetus 2015/63

10.

Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Direktiivin [2014/59] 103 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut rahoitusosuudet on laskettava jättämällä pois seuraavat velat:

– –

b)

velat, jotka laitos, joka kuuluu [direktiivin 2014/59] 2 artiklan 1 kohdan 8 alakohdassa määriteltyyn laitosten suojajärjestelmään ja jolle toimivaltainen viranomainen on antanut luvan soveltaa [asetuksen (EU) 575/2013][ ( 6 )] 113 artiklan 7 kohtaa, saa aikaan toisen samaan laitosten suojajärjestelmään kuuluvan laitoksen kanssa tehdyllä sopimuksella;

– –”

III Asian tausta

11.

Valittajana oleva NRW.Bank on Land Nordrhein-Westfalenin (Nordrhein-Westfalenin osavaltio, Saksa) kehityspankki.

12.

Valittajalla on pääosin kolmenlaista toimintaa: kehityspankkitoimintaa, joka vastaa lähes kahta kolmasosaa sen varoista, kehitysrahoitusta tukevaa pankkitoimintaa, joka edustaa noin kolmasosaa sen varoista, ja muuta toimintaa, joka vastaa sen loppuja varoja.

13.

Saksan sääntelyviranomainen, Bundesanstalt für Finanzmarktstabilisierung (liittovaltion rahoitusmarkkinoiden vakaudesta huolehtiva virasto, Saksa; jäljempänä FMSA), vahvisti vuonna 2015, ennen asetuksen N:o 806/2014 voimaantuloa ja direktiivin 2014/59, sellaisena kuin se on pantu täytäntöön delegoidulla asetuksella 2015/63, mukaisesti valittajan etukäteen suoritettavan vuoden 2015 rahoitusosuuden ja ilmoitti, että sekä valittajan kehityspankkitoiminta että sen kehitysrahoitusta tukevapankkitoimintakin oli jätettävä tämän rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle.

14.

Valittaja ilmoitti vuonna 2016 kriisinratkaisuneuvoston laatimalla ja FMSA:n valittajalle toimittamalla lomakkeella, jonka otsikko oli ”[Kriisinratkaisurahastoon] etukäteen suoritettavat rahoitusosuudet – raportointilomake maksukaudelle 2016”, asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina etukäteen suoritettavan vuoden 2016 rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle jätettävinä velkoina kaikkien sen kehityspankkitoimintaan ja kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvien velkojen kokonaismäärän.

15.

Valittajan palautettua raportointilomakkeen näin täytettynä sille kuitenkin ilmoitettiin, että kriisinratkaisuneuvoston mukaan kehitysrahoitusta tukevaa pankkitoimintaa ei pitänyt jättää laskennan ulkopuolelle. Näin ollen valittaja jätti oikaistun raportointilomakkeen, jossa se ilmoitti laskennan ulkopuolelle jätettävinä velkoina ainoastaan kehityspankkitoimintaan liittyvien velkojensa kokonaismäärän.

16.

Ensimmäisellä riidanalaisella päätöksellä kriisinratkaisuneuvoston johto määritti istunnossaan asetuksen N:o 806/2014 54 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja 70 artiklan 2 kohdan nojalla kunkin kyseisen asetuksen 2 artiklassa tarkoitetun laitoksen, muun muassa valittajan, etukäteen suoritettavan rahoitusosuuden määrän vuodelta 2016.

17.

FMSA ilmoitti valittajalle 22.4.2016 päivätyllä maksupäätöksellä, jonka tämä vastaanotti 25.4.2016, että kriisinratkaisuneuvosto oli vahvistanut kriisinratkaisurahastoon etukäteen suoritettavat vuoden 2016 rahoitusosuudet, ja ilmoitti sen maksettavaksi tulevan määrän (jäljempänä ensimmäinen maksupäätös).

18.

Toisella riidanalaisella päätöksellä kriisinratkaisuneuvosto korotti valittajan rahoitusosuutta. Unionin yleinen tuomioistuin ei ilmaissut kyseisen päätöksen tekemisen ja rahoitusosuuden korottamisen syitä. Valituksenalaisen tuomion 70 ja 71 kohdasta kuitenkin ilmenee, että unionin yleisen tuomioistuimen käsityksen mukaan nämä syyt eivät liittyneet kanteen kohteena olleeseen asiakysymykseen eli siihen, oliko valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jätettävä sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle. Unionin tuomioistuimessa käydyn menettelyn aikana kriisinratkaisuneuvosto väitti, että toisella riidanalaisella päätöksellä oli ainoastaan oikaistu mekaanisessa laskentakaavassa tehty tahaton lyöntivirhe, jonka seurauksena laitosten suojajärjestelmään kuulumista koskevalle indikaattorille oli annettu virheellinen merkki, eli vaiheen 4 riski-indikaattorille ”Jäsenyys laitosten suojajärjestelmässä” (jäljempänä SPI-indikaattori) delegoidun asetuksen 2015/63 liitteessä 1 annetun –-merkin sijaan oli käytetty +-merkkiä, ja ettei tämä oikaisu ollut edellyttänyt uusien tosiseikkojen tarkastelua eikä uutta oikeudellista arviointia.

19.

FMSA määräsi valittajan 10.6.2016 päivätyllä maksupäätöksellä, jonka tämä vastaanotti 13.6.2016, maksamaan toisessa riidanalaisessa päätöksessä tarkoitetun korotetun maksun (jäljempänä toinen maksupäätös).

IV Asian käsittely unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituksenalainen tuomio

20.

Valittaja nosti kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 23.8.2016 jättämällään kannekirjelmällä. Kriisinratkaisuneuvosto jätti vastineensa 2.11.2016.

21.

Unionin yleisen tuomioistuimen kahdeksannen jaoston puheenjohtaja hyväksyi Euroopan komission ja Euroopan unionin neuvoston väliintulohakemukset 10. ja 11.1.2017 antamillaan määräyksillä.

22.

Unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyn menettelyn aikana toteutettiin useita prosessinjohtotoimia, jotta kriisinratkaisuneuvostolta saatiin täydelliset jäljennökset riidanalaisten päätösten alkuperäiskappaleista.

23.

Unionin yleinen tuomioistuin päätti 26.6.2019 antamallaan valituksenalaisella tuomiolla jättää kanteen tutkimatta lausumatta valittajan esittämistä kanneperusteista.

24.

Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin totesi aluksi, että valittajan vaatimus, jolla se vaati ”kriisinratkaisurahastoon tilikaudelta 1.1.2016–31.12.2016 suoritettavan vuotuisen rahoitusosuuden vahvistamisesta tehdyn kriisinratkaisuneuvoston päätöksen” kumoamista, tarkoitti, että kanne koski sekä ensimmäistä että toista riidanalaista päätöstä. Unionin yleinen tuomioistuin huomautti, että valittaja oli täsmentänyt, että sen käsityksen mukaan kyseessä oli ”kriisinratkaisuneuvoston kokonaispäätös” ja että se näin ollen riitautti ”kriisinratkaisuneuvoston päätöksen, sellaisena kuin se oli muotoiltuna tämän toisella päätöksellä” eli ”kriisinratkaisuneuvoston lopullisen päätöksen, sellaisena kuin se oli viimeisessä versiossaan”.

25.

Ensimmäisestä riidanalaisesta päätöksestä unionin yleinen tuomioistuin totesi ensinnäkin, että kriisinratkaisuneuvoston päätösten SEUT 263 artiklan neljännessä alakohdassa tarkoitettuja adressaatteja olivat kansalliset kriisinratkaisuviranomaiset ja että riidanalaisia päätöksiä ei ollut julkaistu eikä annettu tiedoksi valittajalle, joten se ei ollut niiden adressaatti.

26.

Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin muistutti, että silloin, kun tointa ei ole julkaistu eikä annettu tiedoksi, kanteen nostamista koskeva määräaika alkaa kulua vasta siitä hetkestä lähtien, kun se, jota asia koskee, on saanut täsmällisen tiedon kyseisen toimen sisällöstä ja perusteluista, kuitenkin sillä edellytyksellä, että tämä pyytää toimen tekstin kokonaisuudessaan kohtuullisessa ajassa, ja että kun tämä varaus otetaan huomioon, kanteen nostamiselle varattu määräaika alkaa kulua vasta siitä hetkestä lähtien, kun kyseinen kolmas on saanut kyseisen toimen sisällöstä ja perusteluista niin täsmälliset tiedot, että se voi käyttää tehokkaasti kanneoikeuttaan.

27.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi, että valittaja oli saanut tiedon ensimmäisen riidanalaisen päätöksen olemassaolosta vastaanotettuaan 25.4.2016 ensimmäisen maksupäätöksen, jonka se oli esittänyt FMSA:lle 22.8.2016 – eli lähes neljän kuukauden kuluttua siitä, kun se oli vastaanottanut tämän ensimmäisen maksupäätöksen – tekemässään pyynnössä tutustua itseään koskeviin asiakirjoihin. Unionin yleinen tuomioistuin täsmensi, että kun otettiin huomioon, millä tavoin FMSA oli pannut riidanalaiset päätökset täytäntöön, ei ollut mitään syytä olettaa, että toinen riidanalainen päätös oli korvannut ensimmäisen riidanalaisen päätöksen. Unionin yleinen tuomioistuin muun muassa katsoi, että vaikka oletettaisiin yhtäältä, että valittaja saattoi sen jälkeen, kun se oli vastaanottanut 23.5.2016 päivätyn kirjeen, jolla FMSA ilmoitti Bundesverband Öffentlicher Banken Deutschlands e.V:lle (Saksan liittovaltion julkisten pankkien yhdistys, Saksa) uuden maksupäätöksen tekemisestä, olettaa, että kyseisen kirjeen tarkoituksena oli kumota ensimmäinen maksupäätös ja korvata se uudella päätöksellä, ja toisaalta, että sen oli siten odotettava, kunnes tämä uusi päätös olisi annettu, valittajan olisi silti pitänyt ymmärtää, että tämä oletus lakkasi pitämästä paikkansa viimeistään 13.6.2016, kun se vastaanotti toisen maksupäätöksen. Valittaja antoi kuitenkin kulua vielä kaksi kuukautta, ennen kuin se pyysi saada tiedoksi ensimmäisen riidanalaisen päätöksen. Unionin yleinen tuomioistuin myös katsoi, ettei toisella riidanalaisella päätöksellä ollut kumottu ensimmäistä riidanalaista päätöstä, vaan sillä oli ainoastaan mukautettu ensimmäisessä riidanalaisessa päätöksessä vahvistettuja rahoitusosuuksien määriä. Koska valittaja ei ollut vedonnut sellaisen ennalta-arvaamattoman seikan tai ylivoimaisen esteen olemassaoloon eikä näyttänyt toteen sellaista ennalta-arvaamatonta seikkaa tai ylivoimaista estettä, joka olisi mahdollistanut poikkeamisen kanteen nostamisen määräajasta, unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että kanne, joka oli nostettu 23.8.2016, oli nostettu myöhässä siltä osin kuin se koski ensimmäistä riidanalaista päätöstä.

28.

Toisesta riidanalaisesta päätöksestä unionin yleinen tuomioistuin huomautti aluksi, että asianosaisten kesken oli riidatonta, että kanne oli nostettu SEUT 263 artiklan kuudennessa alakohdassa tarkoitetussa määräajassa. Tämän jälkeen se totesi, että valittaja oli lähinnä arvostellut kriisinratkaisuneuvostoa siitä, että se oli rikkonut tiettyjä sovellettavan lainsäädännön säännöksiä, kun se ei ollut jättänyt valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyviä velkoja kriisinratkaisurahastoon etukäteen suoritettavan vuoden 2016 rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin korosti, ettei toiseen riidanalaiseen päätökseen sisältynyt tältä osin uusia osia, ettei kriisinratkaisuneuvosto suinkaan ollut tarkastellut uudelleen jo ensimmäisen riidanalaisen päätöksen antamisen yhteydessä tekemäänsä arviointia siitä, oliko valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jätettävä sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle vai ei, ja ettei valittaja myöskään ollut esittänyt kriisinratkaisuneuvostolle tai FMSA:lle tämän kysymyksen uudelleentarkastelua koskevaa vaatimusta, joka olisi perustunut uusiin ja olennaisiin tosiseikkoihin. Unionin yleinen tuomioistuin täsmensi, että valittaja, jolle oli toisessa maksupäätöksessä ilmoitettu syyt toisella riidanalaisella päätöksellä tehtyyn mukautukseen, ei ollut esittänyt tätä riidanalaista päätöstä vastaan ainuttakaan perustetta eikä väitettä. Tästä unionin yleinen tuomioistuin päätteli, että toisesta riidanalaisesta päätöksestä nostettu kanne oli jätettävä tutkimatta, koska oikeusriidan kohteen kannalta kyseisellä päätöksellä ainoastaan vahvistettiin ensimmäisen riidanalainen päätös ja koska valittaja ei ollut esittänyt toista riidanalaista päätöstä vastaan ainuttakaan perustetta tai perustelua.

V Asian käsittely unionin tuomioistuimessa ja asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat

29.

Valittaja vaatii, että unionin tuomioistuin kumoaa valituksenalaisen tuomion sekä kriisinratkaisuneuvoston päätöksen valittajan vuotuisesta rahoitusosuudesta kriisinratkaisurahastoon rahoitusvuonna 2016 ja velvoittaa kriisinratkaisuneuvoston vastaamaan oikeudenkäyntikuluista. Kumoamisvaatimuksessaan valittaja vaatii toissijaisesti unionin tuomioistuinta kumoamaan valituksenalaisen tuomion ja palauttamaan asian unionin yleiseen tuomioistuimeen.

30.

Kriisinratkaisuneuvosto vaatii, että unionin tuomioistuin jättää valituksen osittain tutkimatta ja joka tapauksessa hylkää sen perusteettomana sekä velvoittaa valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin pitää valitusta perusteltuna, kriisinratkaisuneuvosto vaatii, että unionin tuomioistuin palauttaa asian unionin yleiseen tuomioistuimeen lopullista ratkaisua varten ja määrää, että oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

31.

Neuvosto, joka osallistuu oikeudenkäyntiin tukeakseen kriisinratkaisuneuvoston vaatimuksia, vaatii unionin tuomioistuinta siinä tapauksessa, että se kumoaa valituksenalaisen tuomion, toteamaan, ettei täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 lainmukaisuutta tai pätevyyttä voida kyseenalaistaa minkään seikan perusteella.

32.

Komissio, joka osallistuu oikeudenkäyntiin tukeakseen kriisinratkaisuneuvoston vaatimuksia, vaatii, että unionin tuomioistuin hylkää valituksen ja velvoittaa valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

33.

Unionin tuomioistuin päätti työjärjestyksensä 76 artiklan 2 kohdan mukaisesti, ettei istuntoa asianosaisten kuulemiseksi pidetä.

VI Asian tarkastelu

34.

Valittaja esittää valituksensa tueksi kaksi valitusperustetta. Tässä yhteydessä on huomautettava, että unionin yleinen tuomioistuin jätti kanteen tutkimatta lausumatta sen asiasisällöstä. Näin ollen nämä kaksi valitusperustetta eivät koske valittajan kanteessaan esittämissä kanneperusteissa esiin tuomaa asiakysymystä eli sitä, olisiko riidanalaisia päätöksiä tehtäessä pitänyt jättää valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat sen etukäteen suoritettavan rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle.

35.

Neuvosto ja komissio eivät esitä huomautuksia valittajan valituksessaan esittämistä kahdesta valitusperusteesta, vaan niiden huomautukset koskevat ainoastaan argumentteja, joita valittaja on esittänyt asiaa koskevan lainsäädännön pätemättömyydestä, tulkinnasta ja soveltamisesta.

36.

Unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamassaan kanteessa valittaja nimittäin väitti, että asian kannalta merkityksellistä lainsäädäntöä oli jätetty noudattamatta, koska kehitysrahoitusta tukevalle pankkitoiminnalle ei ollut annettu etuoikeuskohtelua ja näin ollen etukäteen suoritettava rahoitusosuus oli vahvistettu liian suureksi. Tämä suuruus oli aiheutunut delegoidun asetuksen 2015/63 virheellisestä tulkinnasta tai – mikä on neuvoston ja komission huomautusten kannalta olennaisinta – siitä, että kyseinen asetus oli itsessään annettu lainvastaisesti eli vastoin ylemmäntasoisia säädöksiä.

37.

Unionin tuomioistuimessa käsiteltävän valituksen 101 kohdassa valittaja toteaa valitusperusteista esittämänsä yhteenvedon jälkeen, että se viittaa kaikilta osin unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämiinsä huomautuksiin ja erityisesti niihin, joiden mukaan sen kehitysrahoitusta tukevalle pankkitoiminnalle on annettava etuoikeuskohtelu rahoitusosuuden laskennassa.

38.

Jos valittajan tarkoituksena olisi esittää valituksenalaista tuomiota vastaan muita valitusperusteita, valittaja ei voisi tehdä sitä pelkästään viittaamalla unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamaansa kanteeseen. Kuten komissio huomauttaa, tällaiset valitusperusteet on jätettävä tutkimatta, koska ne eivät ole riittävän yksityiskohtaisia ja koska niiden tutkittavaksi ottamisen edellytykset selvästi puuttuvat. ( 7 )

39.

Näin ollen valituksen 101 kohdassa esitetty viittaus on mielestäni ymmärrettävä siten, että valittaja viittaa huomautuksiinsa siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin kumoaa valituksenalaisen tuomion ja itse ratkaisee asian lopullisesti.

40.

Mielestäni tässä on tutkittava valittajan valituksensa tueksi nimenomaisesti esittämät valitusperusteet ottamatta kantaa niihin asiakysymyksiä koskeviin huomautuksiin, joihin valituksen 101 kohdassa viitataan. Valituksenalaisessa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin ei nimittäin lausunut valittajan esittämien kanneperusteiden asiakysymyksestä, vaan se lausui ainoastaan siitä, voitiinko kanne ottaa tutkittavaksi. Jos tässä tilanteessa katsottaisiin, että unionin tuomioistuin voisi valituksenalaisen tuomion kumottuaan itse ratkaista asian lopullisesti, asiakysymykset tulisivat käsitellyiksi Euroopan unionin tuomioistuimessa ainoastaan yhdessä oikeusasteessa.

A Ensimmäinen valitusperuste

41.

Ensimmäisessä valitusperusteessaan, joka koskee SEUT 263 artiklan kuudennen alakohdan ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 60 artiklan rikkomista, valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi virheellisesti, että kanne oli nostettu myöhässä siltä osin kuin oli kyse ensimmäisestä riidanalaisesta päätöksestä. Tämä valitusperuste jakautuu neljään osaan.

1.   Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa

42.

Ensimmäisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa valittaja lähinnä väittää, että toinen riidanalainen päätös korvasi ensimmäisen riidanalaisen päätöksen ja että kanteen nostamisen määräaikaa on siten noudatettu. Valitusperusteen tämän osan yhteydessä valittaja väittää ensinnäkin, että unionin yleisen tuomioistuimen riidanalaisten päätösten välisestä suhteesta tekemä arviointi on epäjohdonmukainen ja ristiriitainen, ja toiseksi, että toinen riidanalainen päätös on uusi päätös eikä sitä näin ollen voida pitää vahvistavana.

a)   Unionin yleisen tuomioistuimen väitetysti epäjohdonmukainen ja ristiriitainen arviointi

43.

Valittajan mukaan unionin yleisen tuomioistuimen riidanalaisten päätösten välisestä suhteesta tekemä arviointi on epäjohdonmukainen ja ristiriitainen. Yhtäältä unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 65 kohdassa, että toisella riidanalaisella päätöksellä oli ainoastaan ”mukautettu” ensimmäisessä riidanalaisessa päätöksessä vahvistettuja rahoitusosuuksien määriä. Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin totesi saman tuomion 75 kohdassa, että oikeusriidan kohteen kannalta tarkasteltuna toisella riidanalaisella päätöksellä vain ”vahvistettiin” edellinen päätös. Valituksenalaisen tuomion 63 kohdassa, joka koskee riidanalaisten päätösten kanssa samansisältöisiä maksupäätöksiä, unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin katsoi, että jälkimmäisellä päätöksellä oli ”muutettu” ensimmäistä päätöstä.

44.

On todettava, että unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 65 ja 75 kohdassa tekemä arviointi, joka liittyy riidanalaisten päätösten väliseen suhteeseen, ei sinällään ole epäjohdonmukainen eikä ristiriitainen.

45.

Yhtäältä unionin yleinen tuomioistuin nimittäin päätteli vahvistavia toimia koskevan oikeuskäytännön perusteella valituksenalaisen tuomion 71 kohdassa, että vaikka valittajan rahoitusosuuden mukautuksen, joka oli hyväksytty toisessa riidanalaisessa päätöksessä, määrittäminen oli kieltämättä edellyttänyt tämän rahoitusosuuden uudelleen laskemista, toisesta riidanalaisesta päätöksestä ei voitu nostaa kannetta siltä osin kuin oli kyse ”arvioinnista, jonka kriisinratkaisuneuvosto jo ensimmäisen riidanalaisen päätöksen antamisen yhteydessä teki kysymyksestä, josta käsiteltävässä kanteessa yksinomaan on kyse, eli siitä, oliko valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jätettävä sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle vai ei”, koska valituksenalaisen tuomion 75 kohdan mukaan ”oikeusriidan kohteena” oli juuri tämä arviointi.

46.

Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin näyttää katsoneen valituksenalaisen tuomion 74 kohdassa, että toisesta riidanalaisesta päätöksestä voitiin nostaa kanne siltä osin kuin oli kyse kyseisellä päätöksellä tehdystä mukautuksesta. Valittaja ei kuitenkaan ollut esittänyt yhtään tähän mukautukseen liittyvää kanneperustetta, joten se ei kuulunut oikeusriidan kohteeseen.

47.

Edellä mainituista tuomion kohdista ilmenee, että unionin yleisen tuomioistuimen tekemän päättelyn mukaan toinen riidanalainen päätös on osittain vahvistava siltä osin kuin on kyse oikeusriidan kohteesta eli siitä, oliko valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jätettävä sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle. Se, voitiinko valittajan nostama kanne ottaa tutkittavaksi, oli siis selvitettävä oikeusriidan kohteen valossa.

48.

Valittajan väite on näin ollen hylättävä ottamatta kantaa valituksenalaisen tuomion taustalla olevan päättelyn oikeellisuuteen, ja tämän jälkeen on tutkittava ensimmäisen valitusperusteen ensimmäiseen osaan sisältyvät muut väitteet.

b)   Väite, jonka mukaan toinen riidanalainen päätös korvasi ensimmäisen riidanalaisen päätöksen

49.

Valittaja viittaa unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, johon viitataan myös valituksenalaisessa tuomiossa, ja väittää, että ”päätöksellä pelkästään vahvistetaan aiempi päätös, jos siinä ei ole mitään uutta verrattuna aiempaan toimeen ja jos sitä ei ole edeltänyt tämän aiemman toimen adressaatin tilanteen uudelleenarviointi”. Kun toista riidanalaista päätöstä tarkastellaan näiden kahden edellytyksen valossa, jotka toimen on täytettävä, jotta sitä voitaisiin pitää vahvistavana toimena, sillä ei valittajan mukaan vahvisteta ensimmäistä riidanalaista päätöstä.

50.

Tässä yhteydessä valittaja väittää ensinnäkin, että sen osalta riidanalaisissa päätöksissä vahvistetut vuotuiset rahoitusosuudet ovat erisuuruiset ja ettei toista riidanalaista päätöstä voida siten pitää pelkästään vahvistavana. Valittaja väittää, että toinen riidanalainen päätös muutti ja tarkemmin sanottuna heikensi sen oikeusasemaa. Lisäksi kyseinen päätös perustui uusiin tietoihin, nimittäin SPI-indikaattorin muuttuneeseen arviointiin, eikä siinä siten ollut kyse pelkästä laskuvirheen oikaisemisesta.

51.

Toiseksi valittaja ensinnäkin väittää, että unionin yleisen tuomioistuimen mainitsema pelkästään vahvistavia toimia koskeva oikeuskäytäntö ei tue valituksenalaista tuomiota. Valittajan mukaan unionin yleinen tuomioistuin sovelsi virheellisesti edellytyksiä, jotka toimen on täytettävä, jotta sitä voitaisiin pitää vahvistavana. On todettava, että tässä väitteessä lähinnä vain toistetaan valittajan jo aiemmin esittämät perustelut, joihin viitattiin edellä tämän ratkaisuehdotuksen 50 kohdassa.

52.

Tämän jälkeen valittaja huomauttaa, että unionin yleisen tuomioistuimen mainitsema oikeuskäytäntö liittyy tilanteisiin, joissa kanne koski sellaista hallinnon vahvistuskirjettä, jolla oli vastattu aikaisemmin tehdyn päätöksen perusteluja koskeneeseen yksittäiseen pyyntöön. Käsiteltävässä tapauksessa riidanalainen toimi ei kuitenkaan ole mikään kriisinratkaisuneuvoston ”vahvistuskirje” vaan kriisinratkaisuneuvoston tekemä lopullinen laskelma, joka sisältyy ainoastaan toiseen riidanalaiseen päätökseen. Kriisinratkaisuneuvosto nimittäin laski rahoitusosuuden määrän uudelleen omasta aloitteestaan ja tukeutui sen laskennassa vähintään yhden laskentamenettelyssä käytettävän osittaisen indikaattorin muuttuneeseen analyysiin.

53.

Minun on hieman vaikea ymmärtää perustelua, johon valittaja vetoaa unionin yleinen tuomioistuimen mainitsemasta oikeuskäytännöstä esittämissään lisäperusteluissa. Valittaja näyttää nimittäin katsovan yhtäältä, ettei tämä oikeuskäytäntö ole merkityksellistä, ja toisaalta, että sen perusteellisempi tarkastelu vahvistaa valittajan näkemyksen toisen riidanalaisen päätöksen oikeudellisesta luonnehdinnasta. Olettaakseni nämä lisäperustelut on ymmärrettävä siten, että valittajan mukaan toista riidanalaista päätöstä ei voida pitää vahvistavana toimena, koska sitä ei tehty uudelleentarkastelupyynnön johdosta.

54.

Kolmanneksi valittaja väittää, että toisessa maksupäätöksessä olisi ollut tarpeetonta mainita muutoksenhakukeinoista, jos toinen riidanalainen päätös olisi ollut pelkästään vahvistava, ja että näin ollen se, että FMSA kuitenkin mainitsi ne, vahvistaa, että toinen riidanalainen päätös on uusi päätös.

55.

Neljänneksi valittaja korostaa, että toisen riidanalaisen päätöksen ja toisen maksupäätöksen otsikoihin sisältyvä maininta niiden täydentävästä (”supplementing”) luonteesta ei ole merkityksellinen ja että merkitystä on ainoastaan näiden toimien asiasisällöllä.

56.

Kriisinratkaisuneuvosto väittää, että valittajan väite, jonka mukaan toinen riidanalainen päätös ei ole vahvistava toimi, on jätettävä tutkimatta, koska sillä olennaisin osin riitautetaan unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikoista tekemä arviointi.

57.

Se, onko riidanalaisella päätöksellä pelkästään vahvistettu aikaisempi päätös, on kuitenkin oikeudellinen kysymys, jonka unionin tuomioistuin voi tutkia muutoksenhaun yhteydessä. ( 8 ) Saman on väistämättä koskettava etenkin kysymystä siitä, onko, kuten valittaja valituksessaan väittää, kyseinen päätös korvannut aikaisemman päätöksen. Seuraavaksi on näin ollen tutkittava väitteet, joita valittaja esittää ensimmäisen valitusperusteensa ensimmäisen osan tueksi.

1) Myöhemmän toimen otsikon merkityksellisyys

58.

Aluksi on tutkittava valittajan väite, jonka mukaan ”vahvistavan” toimen oikeudellinen luonnehdinta ei voi riippua toimen otsikosta, vaan sen on perustuttava toimen asiasisältöön. Valittaja näyttää näin arvostelevan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on kyseisen päätöksen luonnehdinnassa tukeutunut virheellisesti toisen riidanalaisen päätöksen ja toisen maksupäätöksen otsikoihin (”supplementing”) eikä niiden asiasisältöön.

59.

Tämä väite perustuu valituksenalaisen tuomion valikoivaan ja osittain virheelliseen tulkintaan.

60.

Kumoamiskanteen tutkittavaksi ottamista koskevasta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä toki ilmenee, että riitautettujen toimien luonnehtimista varten tarkastelun kohteeksi on otettava näiden toimien asiasisältö ja niiden laatijoiden aikomus. ( 9 )

61.

Lisäksi on todettava, että valituksenalaisen tuomion 65 kohdan sanamuoto voi antaa ymmärtää, että päätyessään siihen, että toisella riidanalaisella päätöksellä oli ainoastaan mukautettu ensimmäisessä riidanalaisessa päätöksessä vahvistettuja rahoitusosuuksien määriä, unionin yleinen tuomioistuin tukeutui erityisesti toisen riidanalaisen päätöksen otsikkoon.

62.

Valituksenalaisesta tuomiosta ja erityisesti sen 71 kohdasta käy kuitenkin ilmi, että unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli myös toisen riidanalaisen päätöksen asiasisältöä, kun se totesi, että siltä osin kuin oli kyse siitä, oliko kantajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jätettävä sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle, kyseinen päätös ei sisältänyt mitään uusia seikkoja. Päättelen tästä, että unionin yleinen tuomioistuimen päätteli osittain tämän saman toteamuksen perusteella, ettei toisella riidanalaisella päätöksellä ollut korvattu ensimmäistä riidanalaista päätöstä, vaan sillä oli muutettu sitä siltä osin kuin oli kyse SPI-indikaattorista.

63.

Näin ollen on hylättävä valittajan väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin tukeutui toisen riidanalaisen päätöksen otsikkoon lausuessaan sen oikeudellisesta luonnehdinnasta.

2) Muutoksenhakukeinojen mainitsemisen merkityksellisyys

64.

Samoin on hylättävä valittajan väite, joka koskee muutoksenhakukeinojen mainitsemista FMSA:n toisessa maksupäätöksessä.

65.

Ottamatta tässä vaiheessa kantaa siihen, onko niiden mainitsemisesta aiheutunut valittajalle anteeksiannettava erehdys, ( 10 ) on todettava yhtäältä, että tietyn elimen toteuttamaan toimeen sisältyvä tällainen maininta ei voi vaikuttaa toisen elimen aikaisemmin toteuttaman toimen luonnehdintaan. ( 11 )

66.

Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei toinen riidanalainen päätös ollut vahvistava kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan siltä osin kuin oli kyse oikeusriidan kohteesta. Tältä kannalta tarkasteltuna muutoksenhakukeinojen mainitseminen FMSA:n toisessa maksupäätöksessä ei ollut täysin merkityksetöntä. Oikeuskäytännön mukaan myös pelkästä vahvistavasta päätöksestä voidaan nostaa kanne, jos vahvistetusta päätöksestä ei ole tullut kantajan kannalta lopullista. ( 12 ) Toinen maksupäätös toimitettiin valittajalle 13.6.2016, vajaan kahden kuukauden kuluttua ensimmäinen päätöksen toimittamisesta 25.4.2016. Voitaisiin siten väittää, että muutoksenhakukeinojen mainitsemiseen toisessa maksupäätöksessä oli olemassa intressi myös siltä osin kuin oli kyse toiseen riidanalaiseen päätökseen sisältyvistä väitetysti vahvistavista seikoista.

67.

Tämä väite on siten hylättävä. Näin ollen on aluksi tutkittava valittajan vahvistavia toimia koskevasta merkityksellisestä oikeuskäytännöstä esittämät väitteet ja sen jälkeen sovellettava tätä oikeuskäytäntöä sen arvioimiseksi, voidaanko toista riidanalaista päätöstä asian kannalta merkityksellisen oikeuskäytännön valossa luonnehtia osittain vahvistavaksi toimeksi.

3) Toteuttajansa omasta aloitteesta toteutetut toimet vahvistavina toimina

68.

On korostettava, että käsiteltävän asian kannalta merkityksellinen oikeuskäytäntö eli vahvistavia toimia koskeva oikeuskäytäntö perustuu tuomioihin, jotka on annettu useimmissa tapauksissa aikaisemman toimen uudelleentarkastelua koskevan pyynnön perusteella toteutetuista vahvistavista toimista nostettujen kanteiden tutkittavaksi ottamista koskevissa asioissa. ( 13 )

69.

Ei siten ole yllättävää, että tuomio CMB ja Christof v. komissio, ( 14 ) johon unionin yleinen tuomioistuin viittasi valituksenalaisen tuomion 67–69 kohdassa, koskee juuri tällaista tapausta. Tämä on myös syy siihen, miksi kyseisessä oikeuskäytännössä viitataan usein päätelmään, ( 15 ) jonka mukaan ”sitä, onko toimi luonteeltaan vahvistava, ei voida arvioida pelkästään vertaamalla sen sisältöä sen aiemman päätöksen sisältöön, jonka se vahvistaa, vaan toimen luonnetta on syytä arvioida myös sen vaatimuksen luonteen pohjalta, johon se on annettu vastauksena”. ( 16 )

70.

Niiden kahden edellytyksen lisäksi, jotka toimen on täytettävä, jotta sitä voitaisiin pitää vahvistavana, ( 17 ) kyseisessä oikeuskäytännössä mainitaan päätelmät ( 18 ) yhtäältä siitä, että ainoastaan olennaiset uudet tosiseikat voivat olla hyväksyttävä peruste aikaisemman lainvoimaiseksi tulleen päätöksen uudelleentarkastelua koskevan vaatimuksen esittämiselle, ja toisaalta siitä, että olennaisena ja uutena ei pidetä sellaista tosiseikkaa, joka ei olennaisesti muuta kantajan tilannetta, sellaisena kuin se oli lainvoimaiseksi tulleen aikaisemman päätöksen tekohetkellä.

71.

Edellä mainitun oikeuskäytännön perusteella voitaisiin ajatella, että vahvistavia toimia koskevalla oikeuskäytännöllä on tarkoitus estää uudelleentarkastelupyynnön esittäminen, josta voi käytännössä aiheutua kanteen nostamiselle asetetun uuden määräajan alkaminen vahvistetun ja jo lainvoimaiseksi tulleen päätöksen osalta. Näin ollen tätä oikeuskäytäntöä sovellettaisiin ainoastaan tilanteissa, joissa myöhempi toimi on toteutettu asianomaisen pyynnöstä, mistä seuraisi, että myöhemmät toimet, jotka on toteutettu niiden toteuttajan omasta aloitteesta, olisivat aikaisemman toimen korvaavia uusia toimia. Riski siitä, että toimi aiheuttaa kanteen nostamiselle asetetun uuden määräajan alkamisen, jäisi tällaisen uuden toimen toteuttajan vastattavaksi. Jos tämä päättely pitäisi paikkansa, olisi katsottava, että toinen riidanalainen päätös on korvannut ensimmäisen riidanalaisen päätöksen.

72.

Ensinnäkin on kuitenkin todettava, että pelkästään vahvistavia toimia koskeva oikeuskäytäntö perustuu yhtäältä siihen, että kanteen nostamiselle varatulla määräajalla ja lainvoimaisuudella ( 19 ) pyritään oikeusvarmuuden turvaamiseen estämällä se, että sellaisista unionin toimista, joilla on oikeusvaikutuksia (ja erityisesti lainvoimaisiksi tulleista toimista), voitaisiin rajoittamattoman ajan nostaa kanteita, sekä toisaalta hyvän lainkäytön ja prosessiekonomian asettamiin vaatimuksiin. ( 20 ) Toimesta, jolla pelkästään vahvistetaan aikaisempi toimi, ei synny asianomaisille mahdollisuutta saada vahvistetun toimen laillisuutta uudelleen käsiteltäväksi. Sen vuoksi tämä lainvoimaisuus ei koske yksinomaan itse toimea vaan myös jokaista myöhempää, selvästi vahvistavanluonteista toimea. ( 21 )

73.

Intressi taata oikeusvarmuuden, hyvän lainkäytön ja prosessiekonomian periaatteiden, joihin tämä oikeuskäytäntö lähtökohtaisesti perustuu, toteutuminen ei suinkaan riipu siitä, onko vahvistava toimi annettu asianomaisen pyynnöstä. Kanteen nostamisen määräajat ovat ehdottomia prosessinedellytyksiä. Niitä ei ole määrätty kannekelpoisten toimien toteuttajien hyväksi (tai aiheuttamaan niille riskiä), vaan ne on määrätty oikeudellisten tilanteiden selkeyden ja varmuuden varmistamiseksi.

74.

Toiseksi unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen antamat tuomiot vahvistavat sen, että vahvistavista toimista nostettujen kanteiden tutkimatta jättämistä koskevaa oikeuskäytäntöä sovelletaan tilanteisiin, joissa myöhempää toimea ei ole annettu asianomaisen pyynnöstä.

75.

Tuomiossa Portugali v. komissio ( 22 ) unionin tuomioistuin sovelsi tätä oikeuskäytäntöä tilanteessa, jossa yksittäistapausta koskenutta alkuperäistä toimea myöhempi toimi oli toteutettu sen toteuttajan omasta aloitteesta. Kyseisessä tapauksessa myöhemmän toimen sisältöä ja esitystapaa ei ollut muutettu millään tavalla aikaisemmin tiedoksi annettuun toimeen verrattuna. Unionin tuomioistuimen mukaan oli siten ilmeistä, että myöhempi toimi oli pelkästään vahvistava.

76.

Unionin yleinen tuomioistuin puolestaan on useissa tuomioissaan todennut, että toimi on katsottava toteutetuksi tilanteen uudelleentarkastelun jälkeen silloin, kun kyseinen toimi on toteutettu joko asianomaisen pyynnöstä tai sen toteuttajan omasta aloitteesta sellaisten olennaisten seikkojen perusteella, joita ei ollut otettu huomioon aikaisempaa tointa toteutettaessa, ja että tämä sulkee pois kyseisen toimen vahvistavan luonteen. ( 23 )

77.

Unionin yleisen tuomioistuimen lähestymistapa näyttää vastaavan lähestymistapaa, jota julkisasiamies Mengozzi esitti ratkaisuehdotuksessaan Internationaler Hilfsfonds v. komissio. ( 24 ) Hän nimittäin totesi yhtäältä, että unionin tuomioistuimen selvästi yleisemmän suuntauksen mukaan toimen pelkästään vahvistava luonne perustuu yksinomaan uuden seikan puuttumiseen tai tarkemmin aikaisempaan toimeen, jonka uudempi toimi vahvistaa, nähden uuden ja olennaisen seikan puuttumiseen, ja toisaalta, että se, että hallinto tutkii uudelleen aikaisemman lopulliseksi tulleen päätöksen, voi perustua ainoastaan uuden (olennaisen) seikan tai tosiseikan ilmenemiseen. ( 25 )

78.

Kolmanneksi toimea, joka ei sisällä uutta olennaista seikkaa, ei voida pitää vahvistavana silloin, kun asian kannalta merkityksellisessä lainsäädännössä annetaan asianosaiselle oikeus esittää uusi vaatimus tai uudelleentarkastelua koskeva pyyntö asettamatta tälle mitään lisäedellytyksiä. ( 26 ) Toimea ei voida pitää vahvistavana myöskään silloin, kun asian kannalta merkityksellisessä lainsäädännössä velvoitetaan alkuperäisen toimen toteuttaja omasta aloitteestaan tarkastelemaan tilannetta uudelleen säännöllisin väliajoin. ( 27 ) Kummassakin tapauksessa alkuperäisen toimen toteuttaja on velvollinen tutkimaan toimen uudelleen, eikä se voi väittää, että tämän uudelleentarkastelun tulos ei ole uusi toimi, josta voidaan nostaa kanne, joka voi kohdistua niin toimeen kokonaisuudessaan kuin johonkin sen osaan.

79.

Myös lainvastaisen toimen peruuttaminen on sallittua sillä edellytyksellä, että laiton toimi peruutetaan kohtuullisessa ajassa ja että otetaan huomioon se, missä määrin asianosainen on mahdollisesti voinut luottaa toimen laillisuuteen. ( 28 ) Jos tällaisen peruuttamisen seurauksena annetaan uusi toimi, siitä voidaan nostaa kanne, jota ei rajata ainoastaan seikkoihin, joiden perusteella myöhempi toimi erottuu peruutetusta toimesta.

80.

Näitä kolmea tapausta ( 29 ) lukuun ottamatta on niin, että jos myöhempään toimeen ei sisälly aikaisempaan toimeen nähden uutta olennaista seikkaa, sitä on pidettävä vahvistavana toimena. Sillä, onko myöhempi toimi toteutettu sen toteuttajan omasta aloitteesta, ei ole mitään merkitystä.

81.

Edellä esitetyn perusteella on hylättävä valittajan väite, jonka mukaan toista riidanalaista päätöstä ei voida pitää vahvistavana toimena sen vuoksi, että sitä ei tehty uudelleentarkastelua koskevan pyynnön johdosta. Se, että toimi on vahvistava, voidaan sulkea pois vain uuden olennaisen seikan ilmenemisen perusteella. Tämän asian kannalta merkitykselliseen vahvistavia toimia koskevaan oikeuskäytäntöön perustuvan toteamuksen valossa on seuraavaksi tutkittava, voidaanko valittajan väitettä, joka koskee toisen riidanalaisen päätöksen oikeudellista luonnehdintaa ja sen suhdetta ensimmäiseen riidanalaiseen päätökseen, pitää perusteltuna.

4) Toisen riidanalaisen päätöksen oikeudellinen luonnehdinta ja riidanalaisten päätösten välinen suhde

82.

Kriisinratkaisuneuvosto mainitsi unionin tuomioistuimen esittämään kysymykseen antamassaan vastauksessa, että toisella riidanalaisella päätöksellä tehdyllä korjauksella poistettiin alkuperäisessä laskelmassa tapahtunut tahaton virhe. Kyseessä oli pelkkä ”lyöntivirhe laskelman lähtöarvojen asetuksessa”. Tämän virheen korjaaminen ei myöskään vaikuttanut mitenkään kysymykseen siitä, oliko valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jätettävä sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle.

83.

Tämä päättely vastaa unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa tekemää päättelyä, jonka mukaan toisella riidanalaisella päätöksellä yhtäältä ”mukautettiin” ensimmäisessä riidanalaisessa päätöksessä vahvistettuja rahoitusosuuksien määriä ja toisaalta osittain vahvistettiin kyseinen päätös siltä osin kuin oli kyse oikeusriidan kohteesta eli kehitysrahoitusta tukevasta pankkitoiminnasta.

84.

Valittaja sitä vastoin väittää, että toinen riidanalainen päätös perustui uusiin seikkoihin eli SPI-indikaattorin muuttuneeseen arviointiin, eikä se siten ollut pelkkä laskuvirheen oikaisu. ( 30 )

85.

Alkuperäisessä toimessa olleen virheen mahdollisesta tahattomuudesta ja vakavuudesta riippumatta on niin, että toimi, jolla hallinto pyrkii oikaisemaan tällaisen virheen, ei voi jäädä sellaisen valvonnan ulkopuolelle, jolla pyritään selvittämään, onko myöhempi toimi alkuperäiseen toimeen nähden pelkästään vahvistava toimenpide. Alkuperäisen toimen oikaisulla nimittäin annetaan jälleen uusi toimi, joka saattaa sisältää uuden ja olennaisen seikan. Kuten julkisasiamies Kokott ( 31 ) käännösvirheen korjaamisen yhteydessä huomautti, on täysin mahdollista, että käännösvirheen korjaamisen varjolla annetaan päätöksen luonteiselle aikaisemmalle toimelle täysin eri sisältö kuin se, joka on alun perin annettu tiedoksi.

86.

Tässä yhteydessä seikkaa voidaan pitää uutena sekä silloin, kun se ei ollut olemassa aikaisemman toimen toteuttamishetkellä, että silloin, kun se jo oli olemassa aikaisemman toimen toteuttamishetkellä mutta kun sitä mistä tahansa syystä – myös viimeksi mainitun toimen toteuttajan huolimattomuuden vuoksi – ei ollut otettu huomioon kyseistä tointa toteutettaessa. ( 32 ) Jotta jotakin seikkaa voitaisiin pitää olennaisena, on tarpeen, että se lisäksi on omiaan muuttamaan olennaisesti sitä kantajan tilannetta, jonka lainvoimaiseksi tulleen aikaisemman toimen toteuttajat ottivat huomioon toimea toteuttaessaan. ( 33 )

87.

Näin ollen on yhtäältä ilmeistä, että toiseen riidanalaiseen päätökseen sisältyy ensimmäiseen riidanalaiseen päätökseen nähden uusi seikka, koska toisessa riidanalaisessa päätöksessä käytetyn SPI-indikaattorin arvo on eri kuin sen, jota käytettiin ensimmäisessä riidanalaisessa päätöksessä.

88.

Toisaalta ja siltä osin kuin on kyse näin määritellyn uuden seikan olennaisuudesta, unionin tuomioistuin totesi määräyksessä Pracsis ja Conceptexpo Project v. komissio ja EACEA, ( 34 ) että vaikka kyseiselle tarjoajalle tarjouskilpailumenettelyssä annettuun pistemäärään vaikuttaneen laskuvirheen korjaaminen johti siihen, että sen pistemäärää korotettiin, se ei kuitenkaan vaikuttanut sen tekemän tarjouksen sijoitukseen, joten kyseisen tarjoajan tilanteen ei voitu katsoa muuttuneen olennaisesti. Näin ollen unionin tuomioistuin totesi, että päätös, jolla tämä korjaus oli tehty, oli luonteeltaan pelkästään vahvistava.

89.

On kuitenkin huomautettava, että asiassa, jossa kyseinen määräys annettiin, myöhemmällä päätöksellä tehty korjaus ei johtanut alkuperäisellä päätöksellä vahvistetun ja sen päätösosassa mainitun tuloksen muuttamiseen. Sitä vastoin käsiteltävässä asiassa kriisinratkaisuneuvoston päätökset, joilla etukäteen suoritettavat rahoitusosuudet vahvistettiin, sisältävät kumpikin laskelman, joka vaikuttaa paitsi rahoitusosuuden maksuvelvoitteen syntymiseen myös rahoitusosuuden määrään. Koska sen määrä toisen riidanalaisen päätöksen seurauksena muuttui, on katsottava, että kyseiseen päätökseen sisältyy uusi olennainen seikka.

90.

Valituksenalaisen tuomion tarkastelusta ilmenee, ettei sen taustalla oleva päättely ole täysin irrallaan tällaisesta ajattelusta. Unionin yleinen tuomioistuin nimittäin totesi aluksi valituksenalaisen tuomion 71 kohdassa, että valittajan rahoitusosuuden mukautuksen, sellaisena kuin se oli hyväksytty toisessa riidanalaisessa päätöksessä, määrittäminen oli edellyttänyt tämän rahoitusosuuden uudelleen laskemista. Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin totesi, että kyseinen päätös oli osittain vahvistava ja ettei tästä uudelleen laskemisesta siten aiheutunut sellaisen kanteen nostamiselle asetetun uuden määräajan alkamista, jonka kuluessa jokin toinen ensimmäisessä riidanalaisessa päätöksessä jo määritetty laskentaperuste voitaisiin riitauttaa.

91.

Näin ollen on selvitettävä, voiko myöhempi toimi olla osittain vahvistava, ja tarvittaessa, mitkä ovat sen vaikutukset kanteen nostamisen määräaikaan siltä osin kuin on kyse alkuperäisestä toimesta.

5) Myöhemmän toimen osittain vahvistava luonne

92.

Unionin yleinen tuomioistuin totesi tuomiossa Paroc v. SMHV (INSULATE FOR LIFE) ( 35 ) ensinnäkin, että sen määrittäminen, oliko jälkimmäinen päätös – ja jos oli, niin miltä osin – pelkästään ensimmäisen päätöksen vahvistava päätös, edellytti niihin oikeusriitoihin, joissa mainitut päätökset on tehty, liittyvien tietojen selvittämistä. Todettuaan, että jälkimmäisellä päätöksellä vahvistettiin yksi aikaisemman päätöksen osa, joka riitti yksinään perusteeksi päätymiselle alkuperäisessä päätöksessä vahvistettuun lopputulokseen, unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei ollut tarpeen tutkia, ylettyykö vahvistava luonne kaikkiin tämän ensimmäisen päätökseen osiin.

93.

Tästä on pääteltävä, ettei unionin yleinen tuomioistuin kyseisessä tuomiossa sulkenut pois sitä, että myöhempi toimi voi olla osittain vahvistava, mutta jätti määrittämättä täsmälliset kriteerit, joiden perusteella sen vahvistavan luonteen ulottuvuus voitaisiin osoittaa. Seuraavaksi on selvitettävä, onko unionin tuomioistuin noudattanut tätä samaa lähestymistapaa, ja tarvittaessa, voidaanko sen oikeuskäytännöstä johtaa tällaisia kriteerejä.

i) Tuomio Brembati v. komissio

94.

Tuomioon Brembati v. komissio ( 36 ) johtaneessa asiassa komissio esitti – tukeakseen väitettään, jonka mukaan myöhemmästä toimesta nostettu kanne oli jätettävä tutkimatta – että kyseinen toimi oli osittain vahvistava ja että koska sillä ei muutettu vahvistetussa toimessa määritettyä objektiivista oikeusasemaa, sen ei voitu katsoa olevan eri kuin viimeksi mainittu toimi.

95.

Tästä väitteestä on täsmennettävä, että kyse oli kahdesta yhdistetystä asiasta, joissa nostetut kanteet koskivat kahta päätöstä: implisiittistä hylkäyspäätöstä, joka perustui siihen, että komissio ei ollut vastannut hallinnon sisäiseen valitukseen, joka koski yhtäältä kantajan palkkaluokitusta (kantaja vaati siirtämistään palkkaluokan A 4 palkkatasolle 5 palkkaluokan A 4 palkkatasolta 4, jolle hänet oli ylennetty) ja toisaalta hänelle kyseisessä palkkaluokassa ja kyseisellä palkkatasolla kertynyttä virkaikää, ja myöhempää päätöstä, joka sekin koski kantajan palkkaluokitusta ja virkaikää. Komissio väitti, että jälkimmäisellä päätöksellä oli muutettu ainoastaan päivämäärää, jona kantajan ylennyksen palkkaluokan A 4 palkkatasolle 4 oli määrä tulla voimaan, ja että kyseisestä päätöksestä nostettu kanne oli siten jätettävä tutkimatta.

96.

Tuomiossaan yhteisöjen tuomioistuin totesi ensin, että myöhemmästä päätöksestä nostettu kanne oli otettava tutkittavaksi, ja katsoi, että vaikka kyseisellä päätöksellä ei ollut hyväksytty kantajan vaatimuksia, sillä oli kuitenkin tietyin osin muutettu hänelle kyseisessä palkkaluokassa ja kyseisellä palkkatasolla kertynyttä virkaikää. ( 37 ) Tutkittuaan molemmat kanteet yhteisöjen tuomioistuin kumosi riidanalaiset päätökset siltä osin kuin niillä oli kieltäydytty luokittelemasta kantajaa hänen ylennysvuorollaan palkkaluokan A 4 palkkatasolle 5 ilman ikälisää.

97.

Kyseisen tuomion taustalla olevaa päättelyä voidaan havainnollistaa tarkastelemalla sitä julkisasiamies Gandin esittämän ratkaisuehdotuksen valossa. ( 38 )

98.

Julkisasiamies nimittäin myös esitti ratkaisuehdotuksessaan, että yhteisöjen tuomioistuin hylkäisi komission esittämän oikeudenkäyntiväitteen, koska hän katsoi, että ”jos todettaisiin, että jälkimmäisellä päätöksellä osittain vahvistettiin ensimmäinen päätös, olisi samalla myönnettävä, että sillä myös osittain muutettiin ensimmäistä päätöstä. Ylennys palkkaluokkaan – – ja luokittelu palkkatasolle – – eivät kuitenkaan muuttuneet; ainoastaan ylennyksen voimaantulopäivä ja sen seurauksena kyseisellä palkkatasolla kertynyt virkaikä muuttuivat; oikeusriita kohdistuu tähän virkaikään. Todellisuudessa siis ensimmäisenä nostettu kanne on se, joka on jäänyt vaille kohdetta. Sen sijaan jälkimmäisestä päätöksestä, jolla ensimmäinen päätös korvattiin siltä osin kuin oli kyse alun perin riitautetusta kysymyksestä, voidaan hyvinkin nostaa kanne”. ( 39 )

99.

Vaikka ensimmäisellä päätöksellä kieltäydyttiin antamasta kantajalle hänen vaatimaansa palkkaluokitusta ja vaikka jälkimmäisellä päätöksellä, tämän vaikuttamatta mitenkään palkkaluokituksen antamisesta kieltäytymiseen, oli ”tietyin osin muutettu hänelle kyseisessä palkkaluokassa ja kyseisellä palkkatasolla kertynyttä virkaikää”, yhteisöjen tuomioistuin ei katsonut, että jälkimmäinen päätös oli osittain vahvistava toimi. Se päinvastoin kumosi molemmat päätökset sillä perusteella, että niillä oli kieltäydytty antamasta kantajalle hänen vaatimaansa palkkaluokitusta.

100.

Päättelen tästä, että yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että kantajan ylennyksestä seurannut palkkaluokitus, ylennyksen voimaantulopäivä ja kyseisessä palkkaluokassa ja kyseisellä palkkatasolla kertynyt virkaikä olivat kaikki toisiinsa liittyviä seikkoja, jotka yhdessä määrittivät kantajan oikeusaseman, joten yhden seikan muuttaminen myöhemmällä toimella ei voinut johtaa siihen, että muita seikkoja pidettäisiin vahvistettuina.

101.

Tämän päättelyn soveltaminen käsiteltävässä asiassa riitautettuihin päätöksiin tarkoittaisi sitä, että toista riidanalaista päätöstä ei voitaisi luokitella osittain vahvistavaksi toimeksi.

102.

SPI-indikaattoria ja laitoksen velkojen määrää ei nimittäin voida tarkastella erillään. Etukäteen suoritettavan rahoitusosuuden kokonaismäärä voidaan määrittää vain, jos nämä seikat otetaan huomioon kokonaisuutena. Tämä pitää erityisesti paikkansa, kun otetaan huomioon, että riidanalaisten päätösten osalta kriisinratkaisuneuvosto ei, kuten valittaja väittää, ole selittänyt laskentavaiheita eikä ilmoittanut, mistä valittajalle vahvistetut luvut ovat peräisin. Kriisinratkaisuneuvosto väittää, että etukäteen suoritettavat rahoitusosuudet määritetään muun muassa niiden tietojen perusteella, jotka laitokset itse toimittavat kansallisille kriisinratkaisuviranomaisille kriisinratkaisuneuvoston laatimalla ja näille toimittamalla raportointilomakkeella. Kuten käsiteltävästä asiasta ilmenee, SPI-indikaattori ei kuitenkaan ole sellainen tieto, jonka valittaja olisi toimittanut suoraan.

ii) Tuomio komissio v. parlamentti ja neuvosto

103.

Myös vahvistavia toimia koskeva oikeuskäytäntö tukee päätelmää, jonka mukaan toista riidanalaista päätöstä ei voida pitää osittain vahvistavana, koska tämä oikeuskäytäntö on kehitetty normatiivisten toimien yhteydessä.

104.

Ensin on kuitenkin määritettävä, voidaanko tätä oikeuskäytäntöä suoraan tai analogisesti soveltaa yksittäistapausta koskeviin toimiin. Asianosaiset ja muut osapuolet nimittäin keskustelivat tästä kysymyksestä tarkasteltaessa ensimmäisen valitusperusteen toista osaa, jonka valittaja esittää toissijaisesti. ( 40 )

105.

Valittaja pyrkii vetoamaan kyseiseen oikeuskäytäntöön ja erityisesti tuomioon komissio v. parlamentti ja neuvosto, ( 41 ) jonka mukaan silloin, ”kun asetuksen jotain säännöstä muutetaan, kanteen nostaminen on sitä vastoin uudelleen mahdollista ja se voidaan nostaa paitsi tuota säännöstä myös kaikkia niitä säännöksiä vastaan, jotka, vaikka niitä ei olisikaan muutettu, muodostavat sen kanssa kokonaisuuden”. Kriisinratkaisuneuvosto puolestaan katsoo, ettei kyseistä oikeuskäytäntöä sovelleta käsiteltävässä asiassa. Se päättelee tuomion 30 kohdassa käytetystä ilmauksesta ”sitä vastoin”, että unionin tuomioistuimen normatiivisten toimien yhteydessä tekemää päättelyä ei voida soveltaa yksittäistapausta koskeviin toimiin.

106.

Ensinnäkin on kuitenkin huomautettava, että toisin kuin kriisinratkaisuneuvosto väittää, ilmausta ”sitä vastoin” ei suinkaan käytetä eron tekemiseksi yksittäistapausta koskevien toimien ja normatiivisten toimien välillä, vaan sitä käytetään periaatteen, jota sovelletaan, kun kyseiset toimet ovat vahvistavia toimia (tuomion 29 kohta), erottamiseksi periaatteesta, jota sovelletaan, kun nämä toimet eivät ole sellaisia (tuomion 30 kohta).

107.

Toiseksi yhteisöjen tuomioistuin totesi samassa tuomiossa, että ratkaisu, jonka mukaan pelkästään vahvistavasta toimesta ei voida nostaa kannetta, pätee niin yksittäistapauksia koskeviin kuin asetuksen kaltaisiin normatiivisiinkin toimiin. ( 42 )Vaikuttaa näin ollen siltä, että yhteisöjen tuomioistuin on itsekin samaistanut yksittäistapausta koskevat toimet normatiivisiin toimiin.

108.

Kolmanneksi olen sitä mieltä, että normatiivisten toimien yhteydessä kehitetty oikeuskäytäntö on sitäkin merkityksellisempää, koska käsiteltävässä asiassa riidanalaiset päätökset tehtiin niiden tekijän omasta aloitteesta. Normatiiviset toimet nimittäin toteutetaan lähtökohtaisesti niiden toteuttajien omasta aloitteesta. Huomautan, että kriisinratkaisuneuvosto vetosi itsekin normatiivisten toimien yhteydessä annettuun tuomioon eli tuomioon Yhdistynyt kuningaskunta v. komissio ( 43 ) tukeakseen väitettään, jonka mukaan vahvistavia toimia koskevaa oikeuskäytäntöä sovelletaan toimiin, jotka on toteutettu niiden toteuttajien omasta aloitteesta. ( 44 )

109.

Normatiivisten toimien yhteydessä kehitetystä oikeuskäytännöstä tehtävät päätelmät voivat siten hyvinkin ohjata sen arvioimista, onko valittajan väitettä, jonka mukaan toinen riidanalainen päätös ei ole osittain vahvistava, pidettävä perusteltuna.

110.

Koska yhdenkin etukäteen suoritettavan rahoitusosuuden laskennassa käytettävän laskentaperusteen muuttaminen johtaa kyseisen maksun kokonaismäärän muuttumiseen ja koska sen kokonaismäärä voidaan määrittää vain sillä edellytyksellä, että huomioon otetaan kaikki etukäteen suoritettavien rahoitusosuuksien laskentaperusteet, on katsottava, että kaikki nämä laskentaperusteet ja niillä saatava maksun kokonaismäärä muodostavat yhdessä edellä tämän ratkaisuehdotuksen 104–108 kohdassa tarkastellussa oikeuskäytännössä tarkoitetun ”kokonaisuuden”. Näin ollen yhdenkin etukäteen suoritettavan rahoitusosuuden laskentaperusteen, kuten SPI-indikaattorin, muuttamisesta aiheutuu sellaisen kanteen nostamiselle asetetun uuden määräajan alkaminen, jonka kuluessa voidaan riitauttaa paitsi tämä laskentaperuste myös kaikki ne muut laskentaperusteet, jotka, vaikka niitä ei olekaan muutettu, muodostavat sen kanssa kokonaisuuden, valittajan velkoihin liittyvä kysymys mukaan luettuna.

6) Käsiteltävän asian arviointi

111.

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että ensimmäisen valitusperusten ensimmäinen osa, joka koskee toisen riidanalaisen päätöksen virheellistä oikeudellista luonnehdintaa ja sen suhdetta ensimmäiseen riidanalaiseen päätökseen, on perusteltu. Siltä osin, voitiinko valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jättää sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle, toinen riidanalainen päätös ei ole vahvistava. Näin ollen valittajalla oli oikeus kanteensa yhteydessä riitauttaa tämä seikka samoin kuin etukäteen suoritettavan rahoitusosuuden kokonaismäärä.

112.

Tähän päätelmään päädytään ensinnäkin soveltamalla edellytyksiä, jotka toimen on täytettävä, jotta sitä voitaisiin pitää vahvistavana, sellaisina kuin unionin tuomioistuin on ne oikeuskäytännössään määrittänyt. Etukäteen suoritettavan rahoitusosuuden kokonaismäärä voidaan määrittää vain sillä edellytyksellä, että huomioon otetaan kaikki kyseisen maksun laskentaperusteet, joten yhden laskentaperusteen muuttaminen myöhemmällä päätöksellä ei voi johtaa siihen, että kaikkia muita laskentaperusteita pidetään vahvistettuina. ( 45 )

113.

Tämä johtopäätös ja normatiivisten toimien yhteydessä kehitetystä oikeuskäytännöstä tehtävät päätelmät voivat ohjata sen arvioimista, onko valittajan väitettä, jonka mukaan toinen riidanalainen päätös ei ole osittain vahvistava, pidettävä perusteltuna. Kaikki nämä laskentaperusteet, yhdessä niiden avulla lasketun kokonaismäärän kanssa, muodostavat edellä mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetun ”kokonaisuuden”. ( 46 )

114.

Lisäksi on täsmennettävä, että hyvän lainkäytön ja prosessiekonomian periaatteiden, joihin vahvistavia toimia koskeva oikeuskäytäntö perustuu, ( 47 ) kannalta voisi olla tarvittaessa tarkoituksenmukaista katsoa, että myöhempi toimi on osittain vahvistava. Edellä mainittu oikeuskäytäntö perustuu nimittäin myös oikeusvarmuuden periaatteeseen. Kun turvataan SEUT 263 artiklan ja kyseisessä määräyksessä tarkoitetun määräajan tehokas vaikutus sekä muut edellä mainitun oikeuskäytännön taustalla olevat intressit, oikeusvarmuuden periaate ja oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan eivät kumpikaan vaarannu. Tässä ratkaisuehdotuksessa esittämäni analyysin taustalla olevalla päättelyllä, joka perustuu tuomioon Brembati v. komissio ( 48 ) ja tuomioon komissio v. parlamentti ja neuvosto, ( 49 ) pyritään nimenomaan varmistamaan kyseisen periaatteen ja oikeuden kunnioittaminen.

115.

Kattavuuden vuoksi on myös huomautettava, ettei oikeusriidan kohteeseen, sellaisena kuin se on määritelty valituksenalaisessa tuomiossa, voida vedota valittajaa vastaan edeltävien päätelmien kyseenalaistamiseksi.

116.

Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan oikeusriidan kohde koskee sitä, voitiinko valittajan kehitysrahoitusta tukevaan pankkitoimintaan liittyvät velat jättää sen rahoitusosuuden laskennan ulkopuolelle. Unionin yleinen tuomioistuin näyttää katsoneen, ettei toinen riidanalainen päätös liity oikeusriidan kohteeseen, sellaisena kuin se on näin rajattuna, ja erottaneen sen etukäteen suoritettavan vuoden 2016 rahoitusosuuden kokonaismäärästä.

117.

Unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamassaan kanteessa valittaja toki väitti, että kriisinratkaisuneuvosto oli jättänyt noudattamatta asian kannalta merkityksellisiä oikeussääntöjä, kun se ei ollut antanut kehitysrahoitusta tukevalle pankkitoiminnalle etuoikeuskohtelua. ( 50 )

118.

Kuten valituksenalaisen tuomion 31 kohdasta ilmenee, valittaja vaati unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamassaan kanteessa kumoamaan ”kriisinratkaisuneuvoston päätöksen, jossa vahvistettiin [sen] vuotuinen rahoitusosuus”, ja täsmensi, että kyseessä oli ”kriisinratkaisuneuvoston kokonaispäätös” ja että se riitautti tämän päätöksen ”sellaisena kuin se oli muotoiltuna toisella riidanalaisella päätöksellä” eli ”kriisinratkaisuneuvoston lopullisen päätöksen, sellaisena kuin se oli viimeisessä versiossaan”. Se ei riitauttanut ainoastaan ensimmäisessä riidanalaisessa päätöksessä vahvistettua määrää tai riidanalaisissa päätöksissä vahvistettujen määrien erotusta vaan myös rahoitusosuuden kokonaismäärän, sellaisena kuin se vahvistettiin toisessa riidanalaisessa päätöksessä.

2.   Ensimmäisen valitusperusteen toinen, kolmas ja neljäs osa

119.

Valittaja esittää ensimmäisen valitusperusteensa toisen osan ainoastaan toissijaisesti siltä varalta, että unionin tuomioistuin hylkää ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan tueksi esitetyn argumentaation (tai ei hyväksy sitä), jonka mukaan toinen riidanalainen päätös korvasi ensimmäisen riidanalaisen päätöksen. Tältä osin valittaja vetoaa normatiivisten toimien yhteydessä kehitettyyn oikeuskäytäntöön.

120.

Kun kuitenkin otetaan huomioon ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisestä osasta esittämäni analyysi, ensimmäisen valitusperusteen toista osaa ei ole tarpeen tutkia. Joka tapauksessa olen kyseisessä analyysissani jo ottanut kantaa sen oikeuskäytännön merkityksellisyyteen, johon valittaja vetoaa. ( 51 )

121.

Ensimmäisen valitusperusteensa kolmannessa osassa, joka esitetään toissijaisesti, valittaja väittää, että vaikka oletettaisiin, että toisella riidanalaisella päätöksellä ainoastaan muutettiin ensimmäistä riidanalaista päätöstä aiheuttamatta kanteen nostamiselle asetetun uuden määräajan alkamista viimeksi mainitun päätöksen osalta, unionin yleinen tuomioistuin teki virheen, kun se piti kyseisestä päätöksestä nostettua kannetta myöhässä nostettuna. Tältä osin valittaja korostaa, että riidanalainen määräaika kanteen nostamiselle ei koskaan alkanut kulua, koska se ei koskaan saanut täsmällisiä tietoja riidanalaisten päätösten sisällöstä ja perusteluista.

122.

Ensimmäisen valitusperusteensa neljännessä osassa, johon niin ikään vedotaan toissijaisesti, valittaja väittää, että luottamuksensuojan ja anteeksiannettavan virheen periaatteet huomioon ottaen on katsottava, että kanteen nostamisen määräaikaa on noudatettu.

123.

Koska ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisestä osasta esittämästäni analyysista kuitenkin ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen, kun se katsoi, että toinen riidanalainen päätös oli osittain vahvistava, ei ole tarpeen tutkia ensimmäisen valitusperusteen kolmatta ja neljättä osaa, joissa valittaja väittää, että vaikka unionin tuomioistuin katsoisi, että toisen riidanalaisen päätöksen ja sen ja ensimmäisen riidanalaisen päätöksen välisen suhteen oikeudellinen luonnehdinta, sellaisina kuin unionin yleisen tuomioistuin sen esitti valituksenalaisessa tuomiossa, pitäisi paikkansa, kannetta ei nostettu myöhässä siltä osin kuin oli kyse ensimmäisestä riidanalaisesta päätöksestä.

B Toinen valitusperuste

124.

Toisessa valitusperusteessaan valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen ja loukkasi Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan toisesta kohdasta ilmenevää valittajan oikeutta tulla kuulluksi, kun se katsoi, ettei valittaja esittänyt toista riidanalaista päätöstä vastaan mitään perusteita eikä väitteitä.

125.

Koska ehdotan, että ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa hyväksytään, ja koska sen hyväksyminen riittää yksinään perusteeksi valituksenalaisen tuomion kumoamiselle kokonaisuudessaan, toisen valitusperusteen asiasisältöä ei ole tarpeen tutkia.

VII Ratkaisuehdotus

126.

Edellä esitetyn perusteella katson, että valittajan valituksensa ensimmäisen vaatimuksen tueksi esittämän ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on perusteltu ja se on hyväksyttävä. Näin ollen ehdotan, että unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen 26.6.2019 antaman tuomion NRW.Bank v. SRB (T‑466/16, ei julkaistu, EU:T:2019:445) ja palauttaa asian unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi sekä määrää, että oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.


( 1 ) Alkuperäinen kieli: ranska.

( 2 ) Yhdenmukaisten sääntöjen ja yhdenmukaisen menettelyn vahvistamisesta luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisua varten yhteisen kriisinratkaisumekanismin ja yhteisen kriisinratkaisurahaston puitteissa sekä asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta 15.7.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL 2014, L 225, s. 1).

( 3 ) Luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten elvytys- ja kriisinratkaisukehyksestä sekä neuvoston direktiivin 82/891/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 2001/24/EY, 2002/47/EY, 2004/25/EY, 2005/56/EY, 2007/36/EY, 2011/35/EU, 2012/30/EU ja 2013/36/EU ja asetusten (EU) N:o 1093/2010 ja (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 15.5.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2014, L 173, s. 190).

( 4 ) Asetuksen N:o 806/2014 yhdenmukaisista soveltamisedellytyksistä 19.12.2014 annettu neuvoston asetus (EUVL 2015, L 15, s. 1).

( 5 ) Direktiivin 2014/59 täydentämisestä 21.10.2014 annettu komission asetus (EUVL 2015, L 11, s. 44).

( 6 ) Luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL 2013, L 176, s. 1).

( 7 ) Ks. erityisesti määräys 5.2.1997, Unifruit Hellas v. komissio (C‑51/95 P, EU:C:1997:53, 33 kohta).

( 8 ) Ks. määräys 29.6.2009, Nuova Agricast v. komissio (C‑225/08 P, ei julkaistu, EU:C:2009:406, 37 kohta).

( 9 ) Ks. tuomio 26.1.2010, Internationaler Hilfsfonds v. komissio (C‑362/08 P, EU:C:2010:40, 52 kohta).

( 10 ) Ensimmäisen valitusperusteen neljäs osa perustuu valittajan anteeksiannettavaa erehdystä koskevaan väitteeseen. Ks. jäljempänä tämän ratkaisuehdotuksen 122 kohta

( 11 ) Ks. analogisesti määräys 21.11.1990, Infortec v. komissio (C‑12/90, EU:C:1990:415, 10 kohta), jossa yhteisöjen tuomioistuin totesi, ettei Euroopan sosiaalirahastoa koskevia asioita käsittelevän osaston kirje vaikuttanut komission aikaisemmin tekemään päätökseen.

( 12 ) Jos nimittäin vahvistetusta päätöksestä ei ole tullut sen, jota asia koskee, kannalta lopullinen, sillä, jota asia koskee, on oikeus riitauttaa joko vahvistettu päätös, vahvistava päätös tai molemmat näistä päätöksistä. Ks. tuomio 31.5.2017, DEI v. komissio (C‑228/16 P, EU:C:2017:409, 35 kohta).

( 13 ) Ks. erityisesti määräys 7.12.2004, Internationaler Hilfsfonds v. komissio (C‑521/03 P, ei julkaistu, EU:C:2004:778, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 14 ) Tuomio 15.9.2011 (T‑407/07, ei julkaistu, EU:T:2011:477).

( 15 ) Tämä päätelmä toistetaan valituksenalaisen tuomion 68 kohdassa.

( 16 ) Kursivointi tässä.

( 17 ) Uuden seikan puuttuminen ja adressaatin tilanteen uudelleentarkastelun puuttuminen. Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 49 kohta.

( 18 ) Nämä päätelmät toistetaan valituksenalaisen tuomion 69 kohdassa.

( 19 ) Ks. erityisesti määräys 29.6.2009, Cofra v. komissio (C‑295/08 P, ei julkaistu, EU:C:2009:407, 54 kohta).

( 20 ) Ks. vastaavasti tuomio 15.11.2018, Viro v. komissio (C‑334/17 P, ei julkaistu, EU:C:2018:914, 51 kohta).

( 21 ) Ks. tuomio 18.10.2007, komissio v. parlamentti ja neuvosto (C‑299/05, EU:C:2007:608, 28–30 kohta).

( 22 ) Tuomio 17.5.2017, Portugali v. komissio (C‑337/16 P, EU:C:2017:381, 6, 48 ja 51 kohta).

( 23 ) Ks. tuomio 13.11.2014, Espanja v. komissio (T‑481/11, EU:T:2014:945, 36 kohta) ja tuomio 24.3.2017, Viro v. komissio (T‑117/15, EU:T:2017:217, 60 kohta) sekä määräys 28.6.2018, TL v. tietosuojavaltuutettu (T‑452/17, ei julkaistu, EU:T:2018:418, 28 kohta).

( 24 ) C‑362/08 P, EU:C:2009:553.

( 25 ) Ks. julkisasiamies Mengozzin ratkaisuehdotus Internationaler Hilfsfonds v. komissio (C‑362/08 P, EU:C:2009:553, 150, 154 ja 155 kohta). Ks. vastaavasti ja äskettäin tuomio 21.1.2021, Saksa v. Esso Raffinage (C‑471/18 P, EU:C:2021:48, 98 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 26 ) Ks. tuomio 26.1.2010, Internationaler Hilfsfonds v. komissio (C‑362/08 P, EU:C:2010:40, 57 ja 59 kohta).

( 27 ) Ks. analogisesti tuomio 18.1.2007, PKK ja KNK v. neuvosto (C‑229/05 P, EU:C:2007:32, 103 kohta). Ks. myös julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus PKK ja KNK v. neuvosto (C‑229/05 P, EU:C:2006:606, 91 kohta).

( 28 ) Ks. tuomio 18.10.2012, Jager & Polacek v. SMHV (C‑402/11 P, EU:C:2012:649, 59 kohta). Ks. myös ratkaisuehdotukseni Evonik Degussa v. komissio (C‑162/15 P, EU:C:2016:587, 183 kohta).

( 29 ) Käsiteltävä asia ei kuulu mihinkään näistä tapauksista. Ensinnäkin toinen riidanalainen päätös tehtiin kriisinratkaisuneuvoston omasta aloitteesta. Toiseksi mistään ei voida päätellä, että kriisinratkaisuneuvosto oli velvollinen antamaan ensimmäisen riidanalaisen päätöksen jälkeen myöhemmän toimen etukäteen suoritettavien vuoden 2016 rahoitusosuuksien laskemiseksi. Kuten toisesta riidanalaisesta päätöksestä itsestään ilmenee, kriisinratkaisuneuvosto laskee ”kunakin vuonna” laitosten yksilölliset rahoitusosuudet asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Ensimmäinen riidanalainen päätös, joka koski vuoden 2016 maksukautta, riitti jo yksinään vahvistamaan valittajan etukäteen suoritettavien vuoden 2016 rahoitusosuuksien määrät. Kolmanneksi mikään ei osoita, että kriisinratkaisuneuvosto olisi peruuttanut ensimmäisen päätöksen sen lainvastaisuuden takia ja että toinen riidanalainen päätös näin ollen korvasi sen.

( 30 ) Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 50 kohta.

( 31 ) Julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Italia v. komissio (C‑138/03, C‑324/03 ja C‑431/03, EU:C:2005:387, 66 kohta).

( 32 ) Ks. äskettäin määräys 28.6.2018, TL v. tietosuojavaltuutettu (T‑452/17, ei julkaistu, EU:T:2018:418, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

( 33 ) Ks. tuomio 15.11.2018, Viro v. komissio (C‑334/17 P, ei julkaistu, EU:C:2018:914, 47 kohta).

( 34 ) Ks. määräys 11.4.2019 (C‑794/18 P, ei julkaistu, EU:C:2019:305, 8 kohta, josta ilmenee julkisasiamiehen näkemys, jonka unionin tuomioistuin omaksui).

( 35 ) Tuomio 8.2.2011, Paroc v. SMHV (INSULATE FOR LIFE) (T‑157/08, EU:T:2011:33, 32 ja 40).

( 36 ) Tuomio 9.7.1970, Brembati v. komissio (59/69 ja 71/69, ei julkaistu, EU:C:1970:70, komission perustelut, s. 626, ja 4 ja 5 kohta).

( 37 ) Tuomio 9.7.1970, Brembati v. komissio (59/69 ja 71/69, ei julkaistu, EU:C:1970:70, 4 kohta).

( 38 ) Julkisasiamies Gandin ratkaisuehdotus Brembati v. komissio (59/69 ja 71/69, ei julkaistu, EU:C:1970:56).

( 39 ) Julkisasiamies Gandin ratkaisuehdotus Brembati v. komissio (59/69 ja 71/69, ei julkaistu, EU:C:1970:56, 2 kohta).

( 40 ) Ks. myös jäljempänä tämän ratkaisuehdotuksen 119 kohta.

( 41 ) Tuomio 18.10.2007 (C‑299/05, EU:C:2007:608, 30 kohta).

( 42 ) Ks. tuomio 18.10.2007, komissio v. parlamentti ja neuvosto (C‑299/05, EU:C:2007:608, 15 ja 29 kohta).

( 43 ) Tuomio 29.11.2012 (C‑416/11 P, ei julkaistu, EU:C:2012:761, 33 kohta).

( 44 ) Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 68–77 kohta.

( 45 ) Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 102 kohta.

( 46 ) Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 109 ja 110 kohta.

( 47 ) Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 72 kohta.

( 48 ) Tuomio 9.7.1970, Brembati v. komissio (59/69 ja 71/69, ei julkaistu, EU:C:1970:70).

( 49 ) Tuomio 18.10.2007, komissio v. parlamentti ja neuvosto (C‑299/05, EU:C:2007:608).

( 50 ) Lisäksi on huomautettava, että toisen valitusperusteensa yhteydessä valittaja väittää esittäneensä perusteita myös toisen riidanalaisen päätöksen osalta. On kuitenkin todettava, että yhtäältä ne esimerkit, joihin se vetoaa osoittaakseen, että se on esittänyt tällaisia perusteita, koskevat sen unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamansa kanteen jälkeen jättämiä kirjelmiä. Toisaalta valittaja ei missään tapauksessa näytä väittävän, etteivät nämä perusteet liity oikeusriidan kohteeseen, sellaisena kuin valittaja on sen kanteessaan määritellyt.

( 51 ) Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 104–109 kohta.