Väliaikainen versio
UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
8 päivänä lokakuuta 2026 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Sosiaalipolitiikka – Direktiivi 2003/88/EY – 2 artiklan 1 alakohta – Työajan käsite – 6 artiklan b alakohta – Viikoittainen enimmäistyöaika – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojeleminen – Palomiesten työaika – Työpaikalla suoritettava päivystysaika, jota ei sisällytetä työaikaan – Oikeus saada jäsenvaltiolta korvausta aineettomasta vahingosta unionin oikeuden rikkomisen perusteella – Edellytykset – Direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdan rikkomisen aiheuttamasta vahingosta maksettavan korvauksen laskentatapa – Vastaavuusperiaate – Tehokkuusperiaate
Asiassa C‑808/24 [Zálečta](i),
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Okresný súd Lučenec (Lučenecin piirituomioistuin, Slovakia) on esittänyt 13.11.2024 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 26.11.2024, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
M. R.
vastaan
Ministerstvo vnútra Slovenskej republiky,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja F. Biltgen sekä tuomarit S. Gervasoni, A. Kumin, I. Ziemele (esittelevä tuomari), M. Bošnjak,
julkisasiamies: J. Richard de la Tour,
kirjaaja: V. Di Bucci,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– Slovakian hallitus, asiamiehinään E. V. Larišová ja A. Lukáčik,
– Irlanti, asiamiehinään M. Browne, Chief State Solicitor, A. Burke ja A. Joyce, avustajanaan D. Ryan, BL,
– Euroopan komissio, asiamiehinään D. Recchia, A. Tokár ja F. van Schaik,
kuultuaan julkisasiamiehen 19.3.2026 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (EUVL 2003, L 299, s. 9) 2 artiklan 1 alakohdan ja 6 artiklan b alakohdan tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa ovat vastakkain M. R., joka on palomies ja ensihoitaja, ja Ministerstvo vnútra Slovenskej republiky (Slovakian tasavallan sisäministeriö) ja joka koskee korvauksen maksamista aineettomasta vahingosta, jonka M. R. väittää itselleen aiheutuneen siitä, että Slovakian tasavalta on saattanut direktiivin 2003/88 osaksi oikeusjärjestystään virheellisesti.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
3 Direktiivin 2003/88 2 artiklan, jonka otsikko on ”Määritelmät”, 1 ja 2 alakohdassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
1) ’työajalla’ ajanjaksoa, jonka aikana työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaansa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja/tai käytännön mukaisesti;
2) ’lepoajalla’ ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa.”
4 Direktiivin 6 artiklassa, jonka otsikkona on ”Viikoittainen enimmäistyöaika”, säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemiseksi:
a) rajoitetaan viikoittainen työaika laeilla, asetuksilla tai hallinnollisilla määräyksillä tai työehtosopimuksilla taikka työmarkkinaosapuolten välisillä sopimuksilla;
b) keskimääräinen työaika jokaisena seitsemän päivän jaksona, ylityö mukaan lukien, on enintään neljäkymmentäkahdeksan tuntia.”
Slovakian oikeus
5 Palo- ja pelastustoimesta 2.7.2001 annetun lain nro 315/2001 (zákon č. 315/2001 Z. z. o Hasičskom a záchrannom zbore) 85 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:
”[Palo- ja pelastustoimen henkilöstön] jäsenen työaika on ajanjakso, jonka aikana hän suorittaa julkisen palvelun toimintaa ja on julkisesta palvelusta vastaavan viranomaisen käytettävissä.”
6 Kyseisen lain 86 §:n 2 momentissa säädetään seuraavaa:
”Jos työaika jakautuu epätasaisesti, palvelusajan kesto saa olla enintään 18 tuntia palveluspäivältä. Julkisen palvelun toiminnan suorittaminen ja sitä välittömästi seuraava pakollinen päivystysaika julkisen palvelun toiminnan suorituspaikassa saavat olla kokonaiskestoltaan enintään 24 tuntia palveluspäivältä.”
7 Lain 92 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:
”Julkisesta palvelusta vastaava viranomainen vahvistaa [palo- ja pelastustoimen henkilöstön] jäsenelle julkisen palvelun toiminnan yhteydessä tämän toiminnan suorituspaikassa päivystysajan, joka seuraa välittömästi julkisen palvelun toiminnan suorittamista 86 §:n 2 momentin mukaisesti palvelusajan jakautumisen yhteydessä.”
8 Lain 122 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:
”Päivystysajan korvausta – – ei makseta siltä päivystysajalta, jonka aikana on suoritettu julkisen palvelun toimintaa; tällaisissa olosuhteissa suoritettu julkisen palvelun toiminta on toimintaa, joka katsotaan ylityöksi.”
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
9 M. R, joka on Lučenecin kunnan (Slovakia) palo- ja pelastushenkilöstön jäsen, katsoo, että hänen työpaikallaan suorittamaansa päivystysaikaa ei direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdan ja 6 artiklan b alakohdan vastaisesti rinnasteta työaikaan. Niinpä hän väittää, että hänelle on aiheutunut aineetonta vahinkoa siitä, että kyseinen 2 artiklan 1 alakohta on saatettu osaksi Slovakian oikeusjärjestystä virheellisesti, minkä seurauksena hänen osaltaan ei ole noudatettu viikoittaista enimmäistyöaikaa, sellaisena kuin se määritellään mainitussa 6 artiklan b alakohdassa. Kyseisten säännösten rikkomisilla on loukattu muun muassa hänen oikeuttaan yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamiseen.
10 M. R. nosti Okresný súd Lučenecissa (Lučenecin piirituomioistuin, Slovakia) kanteen, jossa hän vaati korvausta aineettomasta vahingostaan, joka hänelle on aiheutunut siitä, että on loukattu hänen oikeuttaan yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamiseen, hänen oikeuttaan riittävään lepoon työn jälkeen sekä hänen oikeuttaan työturvallisuuden ja ‑terveyden suojeluun. Hän ei sitä vastoin ole vaatinut korvausta päivystystunneilta, joita ei ole laskettu hänen työajakseen ja joiden johdosta on hänen kohdallaan ylittynyt 48 tunnin raja, josta direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa säädetään viikoittaisen enimmäistyöajan osalta.
11 Kyseinen tuomioistuin totesi 20.12.2023 antamassaan tuomiossa, että direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdan, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut 21.2.2018 antamassaan tuomiossa Matzak (C‑518/15, EU:C:2018:82), vastaisesti Slovakian säännöstössä säädetään mahdollisuudesta olla laskematta työajaksi päivystysaikaa, jonka palomies suorittaa niin työpaikallaan kuin kotonaankin. Tältä osin Okresný súd Lučenec korosti, että korvauksen saamiseksi ei riitä, ettei päivystysaikaa lasketa direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetuksi työajaksi. Lisäedellytyksenä on, että työaika, joka sisältää päivystysajan, ylittää direktiivin 6 artiklan b alakohdassa säädetyn viikoittaisen enimmäistyöajan.
12 Tämän osalta Okresný súd Lučenec totesi, että asianomaisen vertailujakson, joka on kestoltaan kuusi kuukautta, aikana M. R:n työajan, johon sisältyi hänen suorittamansa päivystysaika, kesto ylitti 28 päivällä työpäivien lukumäärän, joka kyseisen vertailujakson aikana voitiin suorittaa, mikä oli vastoin mainitun direktiivin 6 artiklan b alakohtaa, ja että kyseisen ylityksen oli objektiivisesti täytynyt vaikuttaa M. R:n yksityis- ja perhe-elämään.
13 Näin ollen kyseinen tuomioistuin määräsi Slovakian tasavallan maksamaan M. R:lle hänen aineettomasta vahingostaan korvauksen, joka laskettaisiin ottamalla huomioon yhtäältä mainitun ylityksen laajuus ja toisaalta kansallisen säännöstön muuttamista koskevan toiveen menettäminen, koska tällaista muutosta ei ole tehty huolimatta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, joka perustuu muun muassa 21.2.2018 annettuun tuomioon Matzak (C‑518/15, EU:C:2018:82).
14 Slovakian tasavallan sisäministeriö valitti tästä tuomiosta Krajský súd v Banskej Bystriciin (Banská Bystrican alueellinen tuomioistuin, Slovakia), joka kumosi kyseisen tuomion 30.5.2024 antamallaan määräyksellä sillä perusteella, että Okresný súd Lučenec oli ratkaissut asian ultra petita, sillä M. R. ei ollut vedonnut kyseisessä tuomioistuimessa kansallisen säännöstön muuttamista koskevan toiveen menettämisestä johtuvaan oikeuteen eikä myöskään oikeuteen saada korvausta aineettomasta vahingosta, joka liittyy direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa säädetyn rajan ylittäneeseen työtuntien määrään. Sisäministeriön mielestä nimittäin M. R. oli ainoastaan väittänyt kärsineensä aineetonta vahinkoa muun muassa siitä syystä, ettei hänen asianomaisen vertailujakson aikana suorittamaansa päivystysaikaa ollut laskettu työajaksi. Lisäksi Krajský súd v Banskej Bystrici totesi, että aineettoman vahingon, joka aiheutuu kansallisen oikeuden yhteensoveltumattomuudesta kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 alakohdan kanssa, on johdettava korvauksen maksamiseen ilman, että olisi tarpeen todeta kyseisen direktiivin 6 artiklan b alakohdan rikkomista.
15 Krajský súd v Banskej Bystrici palautti asian Okresný súd Lučeneciin, joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ja joka on epävarma direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdan ja 6 artiklan b alakohdan tulkinnasta. Kyseinen tuomioistuin pohtii pääasiallisesti, riittääkö – kuten Krajský súd v Banskej Bystrici näyttää myöntäneen – sen kannalta, että M. R. saa korvauksen aineettomasta vahingostaan, että hänen päivystysaikaansa ei direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdan vastaisesti ole laskettu työajaksi, vai onko tarpeen, että direktiivin 6 artiklan b alakohdassa säädettyä 48 tunnin rajaakin seitsemän päivän jakson aikana on jätetty noudattamatta.
16 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdassa määritellään ainoastaan työajan käsite, kun taas direktiivin 6 artiklan b alakohdassa säädetään nimenomaisesti kiellosta ylittää rajat, jotka on vahvistettu viikoittaisen enimmäistyöajan osalta, siinä merkityksessä, jossa tämä käsite on määritelty. Niinpä kyseinen tuomioistuin katsoo, että asianomaisilla henkilöillä on oikeus korvaukseen ainoastaan, jos on rikottu kyseistä 6 artiklan b alakohtaa, luettuna yhdessä kyseisen 2 artiklan 1 alakohdan kanssa, eikä silloin, jos on rikottu tätä viimeksi mainittua säännöstä erikseen tarkasteltuna.
17 Tässä tilanteessa Okresný súd Lučenec on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Voiko unionin oikeuden rikkomisen perusteella jäsenvaltiolle esitettävä vahingonkorvausvaatimus perustua siihen, että kansallisen säännöstön mukaan työntekijän päivystysaikaa ei direktiivin [2003/88] 2 artiklan 1 alakohdan vastaisesti lasketa työajaksi, ilman että olisi näytetty toteen, että työntekijän tapauksessa olisi samanaikaisesti rikottu kyseisen direktiivin 6 artiklan b alakohtaa?
2) Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi, onko kansallisen tuomioistuimen otettava korvauksen asianmukaisen määrän määrittämiseksi huomioon niiden päivystystuntien määrä, joita ei kansallisen lainsäädännön mukaisesti ole sisällytetty työntekijän työaikaan, vai onko jäsenvaltiolta vaadittu korvauksen määrä vahvistettava sellaisen sääntöjenvastaisen tilanteen keston perusteella, joka johtuu sellaisen kansallisen säännöstön olemassaolosta, jossa sallitaan direktiivin 2003/88 vastaisesti se, ettei päivystysaikaa lasketa työntekijän työajaksi?
3) Jos [ensimmäiseen] kysymykseen vastataan kieltävästi, onko kansallisen tuomioistuimen otettava korvauksen asianmukaisen määrän määrittämiseksi huomioon niiden tuntien määrä, joiden seurauksena on rikottu direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohtaa, vai onko jäsenvaltiolta vaadittu korvauksen määrä vahvistettava sellaisen sääntöjenvastaisen tilanteen keston perusteella, joka johtuu sellaisen kansallisen säännöstön olemassaolosta, jossa sallitaan direktiivin 2003/88 vastaisesti se, ettei päivystysaikaa sisällytetä työntekijän työaikaan?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Alustavat huomautukset
18 Aluksi on muistutettava, että periaate, jonka mukaan valtio vastaa sen syyksi luettavalla unionin oikeuden rikkomisella yksityisille aiheutuneesta vahingosta, on erottamaton osa perussopimuksilla, joihin unioni perustuu, luotua järjestelmää (tuomio 19.11.1991, Francovich ym., C‑6/90 ja C‑9/90, EU:C:1991:428, 35 kohta ja tuomio 8.9.2026, Ferreira da Silva e Brito ym., C‑293/24, EU:C:2026:723, 42 kohta).
19 Tätä periaatetta sovelletaan kaikissa niissä tapauksissa, joissa jäsenvaltio on rikkonut unionin oikeutta, riippumatta siitä, mikä jäsenvaltion elin on toimellaan tai laiminlyönnillään syyllistynyt rikkomiseen – kansallinen lainsäätäjä mukaan lukien – tai minkä viranomaisen on asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan lähtökohtaisesti vastattava korvauksen suorittamisesta (ks. vastaavasti tuomio 5.3.1996, Brasserie du pêcheur ja Factortame, C‑46/93 ja C‑48/93, EU:C:1996:79, 32 ja 63 kohta ja tuomio 28.6.2022, komissio v. Espanja (Unionin oikeuden rikkominen lainsäätäjän toimesta), C‑278/20, EU:C:2022:503, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
20 Unionin tuomioistuin on toistuvasti todennut sen osalta, millä edellytyksillä valtio voi joutua vastuuseen vahingoista, joita yksityisille on aiheutunut valtion syyksi luettavasta unionin oikeuden rikkomisesta, että vahinkoa kärsineillä yksityisillä on oikeus korvaukseen silloin, kun kolme edellytystä täyttyy, eli kun rikotun unionin oikeussäännön tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, kun kyseisen oikeussäännön rikkominen on riittävän ilmeinen ja kun tämä rikkominen ja kyseisille yksityisille aiheutunut vahinko ovat keskenään välittömässä syy-yhteydessä (ks. vastaavasti tuomio 5.3.1996, Brasserie du pêcheur ja Factortame, C‑46/93 ja C‑48/93, EU:C:1996:79, 51 kohta ja tuomio 8.9.2026, Ferreira da Silva e Brito ym., C‑293/24, EU:C:2026:723, 44 kohta).
21 Nämä kolme edellytystä ovat välttämättömiä ja riittäviä edellytyksiä, jotta yksityisille voisi syntyä oikeus saada korvausta, sulkematta kuitenkaan pois sitä mahdollisuutta, että valtion vastuu voi syntyä kansallisen oikeuden väljempien edellytysten perusteella (tuomio 28.6.2022, komissio v. Espanja (Unionin oikeuden rikkominen lainsäätäjän toimesta), C‑278/20, EU:C:2022:503, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
22 Jollei oikeudesta korvaukseen, joka perustuu suoraan unionin oikeuteen, kun tämän tuomion 20 kohdassa mainitut kolme edellytystä täyttyvät, muuta johdu, valtion on korvattava aiheutuneen vahingon seuraukset korvausvastuuta koskevan kansallisen lainsäädännön mukaan, kunhan kansallisen lainsäädännön vahingonkorvausta koskevat edellytykset eivät ole epäedullisempia kuin edellytykset, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia (vastaavuusperiaate), ja kunhan niillä ei tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (tuomio 28.6.2022, komissio v. Espanja (Unionin oikeuden rikkominen lainsäätäjän toimesta), C‑278/20, EU:C:2022:503, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
23 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin on vastattava tämän tuomion 18–22 kohdassa mieleen palautettujen periaatteiden valossa.
Ensimmäinen kysymys
24 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään pääasiallisesti, onko direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohtaa tulkittava siten, että sillä on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, joten se, että jäsenvaltio rikkoo sitä, voi antaa yksityisille oikeuden korvaukseen unionin oikeuden perusteella ilman että yksityisten tarvitsisi osoittaa kyseisen direktiivin 6 artiklan b alakohdan samanaikaista rikkomista.
25 Ensinnäkin direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdassa käsite ”työaika” määritellään siten, että sillä tarkoitetaan ”ajanjaksoa, jonka aikana työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaansa tai tehtäviään”. Direktiivin 2 artiklan 2 alakohdassa käsite ”lepoaika” määritellään siten, että sillä tarkoitetaan ”ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa”.
26 Toiseksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että direktiivissä 2003/88 tarkoitetut työajan ja lepoajan käsitteet ovat unionin oikeuden käsitteitä, jotka on määriteltävä objektiivisten ominaispiirteiden avulla kyseisen direktiivin – jolla pyritään vahvistamaan vähimmäismääräykset työntekijöiden elin- ja työolojen parantamiseksi – systematiikkaan ja tarkoitukseen tukeutumalla. Vain tällaisella itsenäisellä tulkinnalla voidaan nimittäin varmistaa direktiivin täysi tehokkuus ja kyseisten käsitteiden yhtenäinen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa (tuomio 9.10.2025, STAS-IV, C‑110/24, EU:C:2025:768, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
27 Kolmanneksi unionin tuomioistuin on korostanut, että direktiivin 2003/88 2 artikla ei kuulu niihin direktiivin säännöksiin, joista on sallittua poiketa (tuomio 9.10.2025, STAS-IV, C‑110/24, EU:C:2025:768, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
28 Tästä seuraa, että työajan käsite on yksi niistä perustavanlaatuisista käsitteistä, joihin kaikki direktiivin 2003/88 säännökset perustuvat, ja että se, että kansallinen oikeus on kyseisen käsitteen määritelmän mukainen, on kyseisen säännöskokonaisuuden asianmukaisen soveltamisen kannalta välttämätöntä.
29 Direktiivin 2 artiklan 1 alakohdan sanamuodosta ei kuitenkaan voida päätellä, että tällä säännöksellä olisi sinänsä tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, jolloin se, että jäsenvaltio rikkoo sitä, voisi antaa yksityisille oikeuden saada jäsenvaltiolta korvausta kyseisestä rikkomisesta. Direktiivin 2 artiklan, kuten sen otsikosta ilmenee, 1 alakohdassa nimittäin ainoastaan määritellään direktiiviä sovellettaessa työajan käsite siten, että sillä tarkoitetaan ”ajanjaksoa, jonka aikana työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaansa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja/tai käytännön mukaisesti”, eikä siinä myönnetä oikeuksia yksityisille tai aseteta positiivisia tai negatiivisia velvoitteita yksityisille, jäsenvaltioille tai unionin toimielimille muun muassa 5.3.2024 annettuun tuomioon Kočner v. Europol (C‑755/21 P, EU:C:2024:202, 119 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) perustuvassa unionin tuomioistuimen hyvin vakiintuneessa oikeuskäytännössä tarkoitetussa merkityksessä.
30 On siis niin, että jos pelkkää direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohtaa on rikottu, tämän tuomion 20 kohdassa mainittu jäsenvaltion korvausvastuun syntymisen ensimmäinen edellytys ei täyty.
31 On kuitenkin muistutettava kaiken varalta, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeudessa ei suljeta millään tavalla pois sitä mahdollisuutta, että valtion korvausvastuu unionin oikeuden rikkomisesta voi kansallisen oikeuden perusteella syntyä väljemmin edellytyksin (tuomio 25.11.2010, Fuß, C‑429/09, EU:C:2010:717, 66 kohta), minkä selvittäminen on tässä tapauksessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asiana.
32 Niinpä ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohtaa on tulkittava siten, että sillä ei ole tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, joten se, että jäsenvaltio rikkoo sitä, ei voi antaa yksityisille oikeutta korvaukseen unionin oikeuden perusteella.
Toinen kysymys
33 Koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt toisen kysymyksen siltä varalta, että ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi, siihen ei ole tarpeen vastata.
Kolmas kysymys
34 Kolmannella kysymyksellään, joka on esitetty siltä varalta, että ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee pääasiallisesti, onko direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohtaa tulkittava siten, että korvaus, joka jäsenvaltioiden on maksettava yksityisille kyseisen säännöksen rikkomisella aiheuttamistaan aineettomista vahingoista, on määritettävä kansallisen oikeuden mukaisesti ottamalla huomioon kyseisessä säännöksessä säädetyn rajan ylittänyt tehty tuntimäärä, vai onko huomioon otettava se, miten kauan unionin oikeutta on jätetty noudattamatta sen takia, että asianomaisessa kansallisessa säännöstössä ei säädetä päivystysajan laskemisesta direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetuksi ”työajaksi”.
35 Tähän kysymykseen vastaamiseksi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä, täyttyvätkö tämän tuomion 20 kohdassa mieleen palautetut valtion korvausvastuun syntymisen edellytykset nyt käsiteltävässä asiassa.
36 Siltä osin kuin kyse on valtion korvausvastuun syntymisen ensimmäisestä edellytyksestä eli siitä, että rikotulla unionin oikeussäännöllä on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, unionin tuomioistuin on jo katsonut, että direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohta on unionin sosiaalioikeuden sääntö, jolla yksityisille annetaan oikeuksia, joihin nämä voivat vedota suoraan kansallisissa tuomioistuimissa, koska siinä jäsenvaltiot velvoitetaan soveltamaan keskimääräisen viikoittaisen työajan enimmäismäärää jokaiseen työntekijään vähimmäisvaatimuksena (ks. vastaavasti tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C‑397/01–C‑403/01, EU:C:2004:584, 100 kohta ja tuomio 25.11.2010, Fuß, C‑429/09, EU:C:2010:717, 49 ja 50 kohta).
37 On siis niin, että kunhan M. R. on perustanut kanteensa paitsi direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdan rikkomiseen myös direktiivin 6 artiklan b alakohdan rikkomiseen, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä, Slovakian tasavallan korvausvastuun syntymisen ensimmäinen edellytys täyttyy.
38 Valtion korvausvastuun syntymisen toisen edellytyksen osalta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että ratkaiseva peruste unionin oikeuden rikkomisen luokittelemiseksi riittävän ilmeiseksi on rikotussa oikeussäännössä harkintavallalle asetettujen rajojen selvä ja vakava rikkominen. Jos asianomaisella viranomaisella on harkintavaltaa hyvin vähän tai ei ollenkaan, jo pelkkä unionin oikeuden rikkominen voi riittää osoittamaan tämän oikeuden riittävän ilmeisen rikkomisen. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon se ala, ne edellytykset ja se asiayhteys, joissa kyseessä oleva velvoite koskee asianomaista viranomaista. Lisäksi on otettava huomioon muun muassa rikotun oikeussäännön selkeys ja täsmällisyys samoin kuin rikotussa oikeussäännössä kyseiselle viranomaiselle annetun harkintavallan laajuus, säänneltävän tilanteen monitahoisuus ja lainsäädännön soveltamis- tai tulkintavaikeudet (tuomio 5.3.2024, Kočner v. Europol, C‑755/21 P, EU:C:2024:202, 126–128 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
39 Unionin oikeuden rikkomista on joka tapauksessa pidettävä riittävän ilmeisenä, kun se on tapahtunut siten, että unionin tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä on selvästi jätetty noudattamatta (tuomio 25.11.2010, Fuß, C‑429/09, EU:C:2010:717, 52 kohta ja vastaavasti tuomio 1.8.2025, Minister for Children, Equality, Disability, Integration and Youth ym., C‑97/24, EU:C:2025:594, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
40 Ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaan päätökseen sisältyvistä tiedoista ilmenee, että M. R:n kyseessä olevalla ajanjaksolla eli 1.8.2020–30.6.2023 suorittamaa päivystysaikaa ei ole pidetty Slovakian oikeudessa tarkoitettuna ”palvelusaikana”. Kyseisestä päätöksestä ilmenee myös, että asianomaisen kuusi kuukautta kestäneen vertailujakson aikana M. R:n työaika oli ylittänyt direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa säädetyn 48 tunnin enimmäisajan seitsemän päivän jaksolta kyseisen säännöksen vastaisesti.
41 Tältä osin on muistutettava, että ajanjakson 1.8.2020–30.6.2023 aikana unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö käsitteestä ”työaika” erityisesti palomiesten osalta oli jo hyvin vakiintunut. Unionin tuomioistuin on muun muassa katsonut, että ”julkisen pelastuslaitoksen pelastustoiminnan yksiköiden harjoittama toiminta – – kuuluu direktiivin 2003/88 soveltamisalaan, joten säädetyn 48 tunnin viikoittaisen enimmäistyöajan, päivystys mukaan lukien, ylittäminen on lähtökohtaisesti ristiriidassa sen 6 artiklan b alakohdan kanssa” (tuomio 25.11.2010, Fuß, C‑429/09, EU:C:2010:717, 57 kohta).
42 Lisäksi unionin tuomioistuin on myös täsmentänyt, kuten tämän tuomion 27 kohdassa mainittiin, että direktiivin 2003/88 2 artikla, jossa määritellään työajan ja lepoajan käsitteet, ei kuulu niihin direktiivin säännöksiin, joista on sallittua poiketa (tuomio 10.9.2015, Federación de Servicios Privados del sindicato Comisiones obreras, C‑266/14, EU:C:2015:578, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 9.10.2025, STAS-IV, C‑110/24, EU:C:2025:768, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
43 Jos tämän tuomion 41 ja 42 kohdassa mieleen palautetun oikeuskäytännön perusteella ilmenisi, että direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdan vaatimuksia on ajanjakson 1.8.2020–30.6.2023 aikana jätetty noudattamatta selvästi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön vastaisesti, minkä selvittäminen on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asiana, unionin oikeuden riittävän ilmeinen rikkominen olisi näytetty toteen.
44 Näin ollen tämän tuomion 20 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettu valtion korvausvastuun syntymisen toinen edellytys täyttyisi.
45 Siltä osin kuin kyse on unionin oikeuden rikkomisesta johtuvan valtion korvausvastuun syntymisen kolmannesta edellytyksestä, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asiana on selvittää, ovatko – kuten ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevasta päätöksestä näyttää ilmenevän – direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa säädetyn työajan ylittyminen ja se aineeton vahinko, josta M. R vaatii korvausta, keskenään syy-yhteydessä.
46 Unionin oikeuden rikkomisesta aiheutuneen aineettoman vahingon korvaustavoista on korostettava ensinnäkin, että direktiivi 2003/88 ei sisällä mitään erityistä sääntöä sen vahingon korvaamisesta, joka työntekijöille on mahdollisesti aiheutunut direktiivissä säädettyjen vähimmäisvaatimusten rikkomisesta muun muassa työajan keston osalta. Näin ollen direktiivin säännöksistä ei voida päätellä, että siinä asetettaisiin jokin korvausmuoto muihin korvausmuotoihin nähden etusijalle (ks. vastaavasti tuomio 25.11.2010, Fuß, C‑429/09, EU:C:2010:717, 44, 96 ja 98 kohta ja tuomio 20.6.2024, Artemis security, C‑367/23, EU:C:2024:529, 26 ja 27 kohta).
47 Toiseksi on niin, että koska tällä alalla ei ole unionin oikeussääntöjä, valtion on korvattava aiheutuneen vahingon seuraukset korvausvastuuta koskevan kansallisen lainsäädännön mukaan, kunhan kansallisen lainsäädännön vahingonkorvausta koskevat edellytykset eivät ole epäedullisempia kuin edellytykset, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia (vastaavuusperiaate), ja kunhan niillä ei tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (tuomio 25.11.2010, Fuß, C‑429/09, EU:C:2010:717, 62 kohta ja tuomio 28.6.2022, komissio v. Espanja (Unionin oikeuden rikkominen lainsäätäjän toimesta), C‑278/20, EU:C:2022:503, 176–184 kohta).
48 Kolmanneksi unionin tuomioistuin on katsonut, että unionin oikeuden rikkomisesta yksityisille aiheutuneesta vahingosta suoritettavan korvauksen on vastattava kärsittyä vahinkoa ja oltava sellainen, että yksityisten oikeuksien tehokas suoja voitaisiin varmistaa (tuomio 25.11.2010, Fuß, C‑429/09, EU:C:2010:717, 92 kohta).
49 Näin ollen jäsenvaltioiden tehtävänä on mainittuja periaatteita noudattaen päättää yhtäältä siitä, onko yksityiselle direktiivin 2003/88 säännösten rikkomisella aiheutettu vahinko korvattava rahamääräisellä korvauksella, ja toisaalta määritellä säännöt, joiden mukaisesti korvaus lasketaan (ks. analogisesti tuomio 25.11.2010, Fuß, C‑429/09, EU:C:2010:717, 94 kohta).
50 Siltä osin kuin on erityisesti kyse tavoista, joilla jäsenvaltioiden on korvattava direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdan rikkomisella yksityisille aiheuttamansa vahingot, on todettava, että nämä tavat on määritettävä kansallisen oikeuden mukaisesti, muttei sen perusteella, miten kauan unionin oikeutta on jätetty noudattamatta sen takia, ettei asianomaisessa kansallisessa säännöstössä säädetä päivystysajan laskemisesta direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetuksi ”työajaksi”, vaan sen vahingon perusteella, joka asianomaisille yksityisille on tosiasiallisesti ja konkreettisesti aiheutunut välittömässä syy-yhteydessä direktiivin 6 artiklan b alakohdan rikkomiseen, noudattaen vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteita.
51 Tässä tapauksessa voitaisiin ottaa huomioon muun muassa direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohdassa säädetyn rajan ylittänyt tehty tuntimäärä, joka on omiaan vaikuttamaan M. R:n yksityis- ja perhe-elämään, kuten ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevasta päätöksestä ilmenee.
52 Kaiken edellä esitetyn perusteella kolmanteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohtaa on tulkittava siten, että korvaus, joka jäsenvaltioiden on maksettava yksityisille kyseisen säännöksen rikkomisella aiheuttamistaan aineettomista vahingoista, on määritettävä kansallisen oikeuden mukaisesti, muttei sen perusteella, miten kauan unionin oikeutta on jätetty noudattamatta sen takia, ettei asianomaisessa kansallisessa säännöstössä säädetä päivystysajan laskemisesta direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetuksi ”työajaksi”, vaan sen vahingon perusteella, joka asianomaisille yksityisille on tosiasiallisesti ja konkreettisesti aiheutunut välittömässä syy-yhteydessä direktiivin 6 artiklan b alakohdan rikkomiseen, noudattaen vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteita.
Oikeudenkäyntikulut
53 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY 2 artiklan 1 alakohtaa
on tulkittava siten, että
sillä ei ole tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, joten se, että jäsenvaltio rikkoo sitä, ei voi antaa yksityisille oikeutta korvaukseen unionin oikeuden perusteella.
2) Direktiivin 2003/88 6 artiklan b alakohtaa
on tulkittava siten, että
korvaus, joka jäsenvaltioiden on maksettava yksityisille kyseisen säännöksen rikkomisella aiheuttamistaan aineettomista vahingoista, on määritettävä kansallisen oikeuden mukaisesti, muttei sen perusteella, miten kauan unionin oikeutta on jätetty noudattamatta sen takia, ettei asianomaisessa kansallisessa säännöstössä säädetä päivystysajan laskemisesta direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetuksi ”työajaksi”, vaan sen vahingon perusteella, joka asianomaisille yksityisille on tosiasiallisesti ja konkreettisesti aiheutunut välittömässä syy-yhteydessä direktiivin 6 artiklan b alakohdan rikkomiseen, noudattaen vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteita.
Allekirjoitukset
* Oikeudenkäyntikieli: slovakki.
i Tämän asian nimi on kuvitteellinen nimi. Se ei vastaa asian minkään asianosaisen todellista nimeä.