–

HJ, edustajanaan A. Lyon-Caen, avocat,

–

Crédit agricole Corporate & Investment Bank SA, edustajanaan D. Célice, avocat,

–

Ranskan hallitus, asiamiehinään F. du Couëdic, O. Duprat-Mazaré, B. Fodda, T. Lechevallier, H. Nunes da Silva ja B. Travard,

–

Puolan hallitus, asiamiehinään B. Majczyna ja D. Lutostańska,

–

Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus, asiamiehenään S. Fuller, avustajinaan A. Mayer ja J. Pobjoy, barristers,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään S. Delaude, H. Krämer ja E. E. Schmidt,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan eroamisesta Euroopan unionista ja Euroopan atomienergiayhteisöstä tehdyn sopimuksen (EUVL 2020, L 29, s. 7), joka on hyväksytty 30.1.2020 annetulla neuvoston päätöksellä (EU) 2020/135 (EUVL 2020, L 29, s. 1) (jäljempänä erosopimus), ja SEUT 288 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat HJ ja tämän työnantaja Crédit agricole Corporate & Investment Bank SA (jäljempänä CACIB) ja joka koskee sukupuoleen perustuvaa syrjintää ja työpaikkakiusaamista, joita HJ väittää kokeneensa.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Kansainvälinen oikeus

3

Valtiosopimusoikeutta koskevan, 23.5.1969 allekirjoitetun Wienin yleissopimuksen (Yhdistyneiden kansakuntien sopimussarja, osa 1155, s. 331) (jäljempänä Wienin yleissopimus) 70 artiklan, jonka otsikko on ”Valtiosopimuksen päättymisen seuraukset”, 1 kappaleessa määrätään seuraavaa:

Unionin oikeus

EU- ja EUT-sopimukset

4

SEU 50 artiklan 2 ja 3 kohdassa määrätään seuraavaa:

5

SEUT 288 artiklassa määrätään seuraavaa:

Erosopimus

6

Erosopimuksen johdanto-osan 2., 7., 8. ja 11. perustelukappaleessa määrätään seuraavaa:

7

Sopimuksen 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Tavoite”, määrätään seuraavaa:

8

Sopimuksen 4 artiklan, jonka otsikko on ”Tämän sopimuksen voimaantuloa, täytäntöönpanoa ja soveltamista koskevat menetelmät ja periaatteet”, 4 ja 5 kohdassa määrätään seuraavaa:

9

Kyseisen sopimuksen 66 artiklan, jonka otsikko on ”Sopimusvelvoitteisiin ja sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettava laki” ja joka on sopimuksen kolmannen osan VI osastossa, jonka otsikko on ”Vireillä oleva oikeudellinen yhteistyö siviili- ja kauppaoikeuden alalla”, sanamuoto on seuraava:

10

Erosopimuksen 67 artiklassa, jonka otsikko on ”Tuomioistuinten toimivalta ja oikeudellisten päätösten tunnustaminen ja täytäntöönpano sekä tähän liittyvä keskusviranomaisten yhteistyö”, määrätään seuraavaa:

11

Erosopimuksen 86 artiklassa, jonka otsikko on ”Euroopan unionin tuomioistuimessa vireillä olevat asiat”, määrätään seuraavaa:

12

Sopimuksen 87 artiklassa, jonka otsikko on ”Uudet unionin tuomioistuimen käsiteltäviksi saatetut asiat”, määrätään seuraavaa:

13

Erosopimuksen 126 artiklan, joka otsikko on ”Siirtymäkausi”, mukaan siirtymäkausi alkaa erosopimuksen voimaantulopäivänä ja päättyy 31.12.2020.

14

Sopimuksen 127 artiklassa, jonka otsikko on ”Siirtymäkauden soveltamisala”, määrätään seuraavaa:

15

Erosopimuksen 185 artiklan neljännen kohdan sanamuoto on seuraava:

Rooman yleissopimus

16

Sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn, Roomassa 19.6.1980 allekirjoitettavaksi avatun yleissopimuksen (EYVL 1980, L 266, s. 1; jäljempänä Rooman yleissopimus) 3 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

17

Rooman yleissopimuksen 14 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

Rooma I ‑asetus

18

Rooma I ‑asetuksen 24 artiklassa, jonka otsikko on ”Suhde Rooman yleissopimukseen”, säädetään seuraavaa:

19

Rooma I ‑asetuksen 29 artiklan toisen kohdan mukaisesti kyseistä asetusta sovelletaan 17.12.2009 lähtien lukuun ottamatta sen 26 artiklaa, jota sovelletaan 17.6.2009 lähtien.

Direktiivi 2006/54/EY

20

Miesten ja naisten yhtäläisten mahdollisuuksien ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen täytäntöönpanosta työhön ja ammattiin liittyvissä asioissa 5.7.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/54/EY (EUVL 2006, L 204, s. 23) johdanto-osan 30 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

21

Direktiivin 17 artiklan, jonka otsikko on ”Oikeuksien puolustaminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

22

Direktiivin 19 artiklan, jonka otsikko on ”Todistustaakka”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

Yhdistyneen kuningaskunnan oikeus

23

Vuoden 2010 yhdenvertaisuuslain (Equality Act 2010) 136 §:ssä, jonka otsikko on ”Todistustaakka”, säädetään seuraavaa:

Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset

24

CACIB otti pääasian valittajan palvelukseensa 17.1.2007 tehdyn sellaisen työsopimuksen nojalla, johon sovellettiin Yhdistyneen kuningaskunnan oikeutta ja jonka puitteissa hän hoiti viimeksi ”asiakastietojärjestelmävastaavan tehtäviä Yhdistyneessä kuningaskunnassa”. Hän jäi sairauslomalle 28.8.2013 alkaen.

25

Pääasian valittaja katsoi joutuneensa syrjityksi sukupuolensa perusteella ja tulleensa työpaikkakiusatuksi, minä vuoksi hän nosti 23.9.2013 kanteen conseil de prud’hommesissa (työoikeudellisten asioiden alioikeus, Ranska), jotta hänelle maksettaisiin erilaisia summia työsopimuksen täyttämisen perusteella ja vahingonkorvauksena.

26

Kyseinen conseil de prud’hommes hylkäsi 26.6.2019 antamallaan tuomiolla pääasian valittajan vaatimukset. Viimeksi mainittu valitti tästä tuomiosta cour d’appel de Versailles’hin (Versailles’n ylioikeus, Ranska).

27

Cour d’appel de Versailles katsoi 27.5.2021 antamallaan tuomiolla, ettei pääasian valittaja ollut osoittanut, että häneen oli kohdistettu vuoden 2010 yhdenvertaisuuslaissa, jolla direktiivi 2006/54 pannan täytäntöön Yhdistyneen kuningaskunnan oikeudessa, tarkoitettua syrjintää, syrjivää häirintää tai vastatoimia.

28

Pääasian valittaja valitti tästä tuomiosta Cour de cassationiin (ylin yleinen tuomioistuin, Ranska), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin. Hän väittää muun muassa, että tutkittuaan peräkkäin kutakin syrjintätilannetta, johon hän oli vedonnut, ja katsottuaan sen jälkeen, että hän ei ollut onnistunut esittämään konkreettisia tosiseikkoja, joilla voitaisiin osoittaa vuoden 2010 yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettu syrjintä, cour d’appel de Versailles antoi ratkaisun kyseisen lainsäädännön sellaisen tulkinnan perusteella, joka oli vastoin direktiivin 2006/54 19 artiklaa, jonka mukaan tuomioistuimen on arvioitava tosiseikkoja kokonaisuutena sen määrittämiseksi, voidaanko niiden perusteella olettaa, että kyseessä on syrjintä. Lisäksi kun cour d’appel de Versailles katsoi, että se pääasian valittajan mainitsema seikka, jonka mukaan hänen toimittamistaan asiakirjoista ilmeni, että CACIB:ssä ulkomaan komennuksella työskentelevät työntekijät olivat lähinnä miehiä, ei riittänyt olettamaan siitä, että kyseessä oli naisiin kohdistuva syrjintä, koska ei ollut mitään näyttöä siitä, että naiset olisivat hakeneet ulkomaankomennukselle, se tukeutui pääasian valittajan mukaan myös vuoden 2010 yhdenvertaisuuslain tulkintaan, joka ei ollut direktiivin 2006/54 19 artiklan mukainen, asettamalla pääasian valittajalle väitettyä syrjintää koskevan todistustaakan.

29

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa ensiksi, että pääasiassa on ratkaistavana kysymys siitä, miten Yhdistyneen kuningaskunnan eroaminen Euroopan unionista vaikuttaa sellaisen jäsenvaltion tuomioistuimen toimivaltuuksiin ja velvollisuuksiin, jonka on sovellettava Yhdistyneen kuningaskunnan oikeutta, jolla direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä, ennen siirtymäkauden päättymistä vireille pannussa oikeudenkäynnissä, kun tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi asia on saatettu, joutuu antamaan ratkaisunsa kyseisen siirtymäkauden päättymisen jälkeen. Vaikka nimittäin pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikana sekä päivänä, jona pääasian valittaja pani kyseessä olevan oikeudenkäynnin vireille, ja päivänä, jona mainittu conseil des prud’hommes antoi ratkaisunsa, Yhdistynyt kuningaskunta oli edelleen unionin jäsen, näin ei ollut enää silloin, kun cour d’appel de Versailles antoi ratkaisunsa.

30

Tässä tilanteessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, oliko unionin oikeus sovellettavissa ajankohtana, jona cour d’appel de Versailles antoi ratkaisunsa, koska kyseisenä ajankohtana eli Yhdistyneen kuningaskunnan unionista eroamisen jälkeen unionin oikeudella ei enää ollut vaikutuksia Yhdistyneen kuningaskunnan oikeusjärjestyksessä. Se pohtii lisäksi sitä, asetettiinko erosopimuksella taannehtivasti kyseenalaiseksi unionin oikeuden soveltaminen ennen siirtymäkauden päättymistä syntyneisiin oikeusriitoihin ja siis jäsenvaltion tuomioistuinten velvollisuus tulkita näihin riitoihin sovellettavaa Yhdistyneen kuningaskunnan oikeutta unionin oikeuden mukaisesti. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää tämän osalta kaksi olettamaa: joko voitaisiin katsoa, että osa unionin oikeudesta on siirtymäkauden päättymisen jälkeen pysytetty voimassa Yhdistyneen kuningaskunnan oikeudessa, mutta velvollisuutta tulkita viimeksi mainittua unionin oikeuden mukaisesti ei enää ole, tai voitaisiin katsoa, että koska pääasian tosiseikat tapahtuivat ennen siirtymäkauden päättymistä ja koska kyseessä oleva menettely pantiin vireille ennen siirtymäkauden päättymistä, asiaa käsittelevän tuomioistuimen on tulkittava direktiivin 2006/54 täytäntöön panemiseksi annettua Yhdistyneen kuningaskunnan lainsäädäntöä eli vuoden 2010 yhdenvertaisuuslakia unionin oikeuden mukaisesti myös silloin, kun se ratkaisee asian siirtymäkauden päättymisen jälkeen.

31

Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että pääasiassa nousee esiin kysymys siitä, sovelletaanko periaatetta, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti ja jota jäsenvaltion tuomioistuimen on noudatettava, myös silloin, kun kyseisen tuomioistuimen on sovellettava toisen jäsenvaltion oikeutta. Se muistuttaa, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan keskinäisen luottamuksen periaate edellyttää sitä, että kukin jäsenvaltio lähtee siitä – jollei kyse ole poikkeuksellisista olosuhteista –, että kaikki muut jäsenvaltiot noudattavat unionin oikeutta ja aivan erityisesti unionin oikeudessa tunnustettuja perusoikeuksia (lausunto 2/13, (Unionin liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen), 18.12.2014, EU:C:2014:2454, 191 kohta). Oikeuskäytännöstä ilmenee kuitenkin myös, että kansallisen tuomioistuimen on kansallista lainsäädäntöä soveltaessaan, riippumatta siitä, onko kyse direktiiviä edeltävistä tai sen jälkeen annetuista säännöksistä, tulkittava kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutettaisiin ja SEUT 288 artiklaa näin noudatettaisiin (tuomio 13.11.1990, Marleasing, C‑106/89, EU:C:1990:395, 8 kohta).

32

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, ettei voida sulkea pois sitä, että näin on myös siinä tapauksessa, että kyseisen tuomioistuimen on sovellettava toisen jäsenvaltion oikeutta. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, jonka mukaan oikeusriitaa käsittelevän tuomioistuimen on sovellettava oikeuspaikkalausekkeessa nimettyjen tuomioistuinten valtion lainsäädäntöä tulkitsemalla kyseistä lainsäädäntöä unionin oikeuden ja erityisesti direktiivin mukaisesti, tukee tällaista lähestymistapaa (tuomio 18.11.2020, DelayFix, C‑519/19, EU:C:2020:933, 51 kohta ja tuomio 8.12.2022, Luxury Trust Automobil, C‑247/21, EU:C:2022:966, 67 kohta). Kyseisen tuomioistuimen mukaan unionin tuomioistuin ei kuitenkaan ole vielä lausunut nimenomaisesti tällaisesta kysymyksestä.

33

Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, ovatko jäsenvaltion tuomioistuimen, joka soveltaa toisen jäsenvaltion oikeutta ja toteaa, ettei se voi tulkita kyseistä oikeutta unionin oikeuden mukaisesti, toimivaltuudet ja velvollisuudet samat kuin ne, joita se käyttää soveltaessaan omaa kansallista lainsäädäntöään, ja jos näin on, voiko Euroopan unionin perusoikeuskirjan 21 artiklassa vahvistettu syrjintäkiellon periaate, joka on konkretisoitu direktiivissä 2006/54, johtaa siihen, että se jättää myös yksityisten välisessä riita-asiassa soveltamatta kyseistä oikeutta.

34

Tässä tilanteessa Cour de cassation on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

Tutkittavaksi ottaminen

35

CACIB ja komissio väittävät, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät kysymykset on jätettävä tutkimatta.

36

Niiden mukaan vuoden 2010 yhdenvertaisuuslain 136 §:n sanamuodosta ilmenee, että kyseiseen pykälään sisältyy todistustaakan mukauttamista koskeva sääntö, joka vastaa direktiivin 2006/54 19 artiklassa säädettyä sääntöä. Ne katsovat, että 136 § on siten unionin oikeuden mukainen. Ne katsovat lisäksi, että kysymys, joka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ratkaistava, ei koske mainitun 136 §:n tulkintaa unionin oikeuden kannalta vaan ainoastaan sitä, millä tavoin tosiseikat tutkivat tuomioistuimet ovat arvioineet tosiseikkoja, joihin pääasian valittaja vetosi sen olettaman tueksi, että kyseessä oli syrjintä.

37

CACIB väittää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei missään tapauksessa ensinnäkään esitä cour d’appel de Versailles’n hyväksymiä tai hylkäämiä tosiseikkoja eikä mitään tietoja kyseisen tuomioistuimen perusteluista tai arvioinneista eikä se selitä riittävästi esitettyjen kysymysten hyödyllisyyttä pääasian ratkaisemisen kannalta. Kyseiset kysymykset on näin ollen jätettävä tutkimatta sillä perusteella, että ne ovat yleisiä ja hypoteettisia. Toiseksi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sillä ei ole toimivaltaa valvoa, noudattavatko ylioikeudet ulkomaisen lainsäädännön tulkintaa ja soveltamista, koska tällainen kysymys on tosiseikkoja koskeva kysymys, joka ei kuulu ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen muutoksenhakuasteena harjoittaman valvonnan piiriin. Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei CACIB:n mukaan ole toimivaltainen esittämään unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntöä siirtymäkauden jälkeen.

38

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa käyttöön otetussa menettelyssä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Kun esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on näin ollen periaatteessa velvollisuus antaa ennakkoratkaisu (tuomio 21.4.1988, Pardini, 338/85, EU:C:1988:194, 8 kohta ja tuomio 24.7.2023, Lin, C‑107/23 PPU, EU:C:2023:606, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

SEUT 267 artiklan sanamuodosta kuitenkin ilmenee, että pyydetyn ennakkoratkaisun on oltava tarpeen, jotta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi ”antaa päätöksen” käsiteltäväkseen saatetussa asiassa. Unionin tuomioistuin voi lisäksi kieltäytyä ratkaisemasta kansallisen tuomioistuimen esittämän ennakkoratkaisukysymyksen, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeussäännön tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 16.5.2024, INSS (Yksinhuoltajaperheen äidin vapaat), C‑673/22, EU:C:2024:407, 22, 23 ja 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten yhteistyön puitteissa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllisen unionin oikeuden tulkinnan tarve edellyttää, että kansallinen tuomioistuin noudattaa tunnollisesti ennakkoratkaisupyynnön sisältöä koskevia vaatimuksia, jotka on mainittu nimenomaisesti unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklassa. On erityisesti välttämätöntä – kuten työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdassa todetaan –, että ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaan päätökseen sisältyy selostus niistä syistä, joiden vuoksi ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä unionin oikeuden tiettyjen säännösten tulkinnasta, sekä ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen toteama yhteys kyseisten säännösten ja pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavien kansallisen oikeuden säännösten välillä (ks. vastaavasti tuomio 28.11.2023, Communne d’Ans, C‑148/22, EU:C:2023:924, 44 ja 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa siitä, miten Yhdistyneen kuningaskunnan eroaminen unionista vaikuttaa sellaisen jäsenvaltion tuomioistuimen toimivaltuuksiin ja velvollisuuksiin, jonka on sovellettava Yhdistyneen kuningaskunnan oikeutta, jolla direktiivi on pantu täytäntöön, ennen siirtymäkauden päättymistä vireille pannussa oikeudenkäynnissä, kun tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi asia on saatettu, on annettava tuomionsa kyseisen siirtymäkauden päättymisen jälkeen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa myös, että pääasiassa nousee esiin kysymys siitä, sovelletaanko tilanteessa, jossa jäsenvaltion tuomioistuimen on sovellettava toisen jäsenvaltion oikeutta, periaatetta, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti ja jota kyseisen tuomioistuimen on noudatettava.

42

Ensinnäkin CACIB:n väitteestä, jonka mukaan ennakkoratkaisua pyytäneellä tuomioistuimella ei ole siirtymäkauden päättymisen jälkeen toimivaltaa esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntöä Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden, jolla direktiivi on saatettu osaksi sen kansallista oikeusjärjestystä, unionin oikeuden mukaisesta tulkinnasta, on riittävää todeta, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin oikeuteen kuuluvan erosopimuksen tulkinta mukaan lukien. Näin ollen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, joka käsittelee asiaa jäsenvaltiossa ylimpänä oikeusasteena, oli SEUT 267 artiklan mukaisesti toimivaltainen ja lähtökohtaisesti velvollinen esittämään unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön. Erosopimuksen 86 artiklan 2 kohdassa annetaan unionin tuomioistuimelle tarvittava toimivalta antaa ennakkoratkaisuja asioissa, joissa Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuimen ennakkoratkaisupyyntö on jätetty ennen siirtymäkauden päättymistä, koska kyseisen valtion unionista eroamisen jälkeen SEUT 267 artiklaa ei enää sovelleta sen tuomioistuimiin. Kyseistä 86 artiklan 2 kohtaa ei voida tulkita siten, että se olisi esteenä jäsenvaltioiden tuomioistuinten oikeudelle tai – tapauksen mukaan – velvollisuudelle esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntö unionin oikeuden tulkitsemiseksi asioissa, joilla on yhteys Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.

43

Toiseksi on todettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole esittänyt työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdassa edellytetyllä tavalla syitä, joiden vuoksi se katsoo, että vuoden 2010 yhdenvertaisuuslakia on mahdotonta tulkita unionin oikeuden mukaisesti, eikä näin ollen sitä, miksi se tarvitsee vastauksen tähän kysymykseen antaakseen tuomionsa sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa.

44

Tässä tilanteessa unionin tuomioistuimella ei ole käytettävissään tietoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle hyödyllisen vastauksen tätä hypoteesia koskevan kolmannen kysymyksen osalta. Tämä kysymys on näin ollen jätettävä tutkimatta.

45

Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ensimmäisellä ja toisella kysymyksellään selvittämään lähinnä, onko unionin oikeuden sovellettavuus pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen oikeusriitaan asetettu erosopimuksella kyseenalaiseksi, ja jos näin ei ole, onko jäsenvaltion tuomioistuimen tulkittava sen käsiteltäväksi saatettuun asiaan sovellettavaa toisen jäsenvaltion tai siihen rinnastettavan valtion oikeutta unionin oikeuden mukaisesti.

46

Yhtäältä vastaus ensimmäiseen kysymykseen, joka koskee unionin oikeuden sovellettavuutta, vaikuttaa tarpeelliselta, jotta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi antaa tuomionsa sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa. Tässä tilanteessa väite, jonka mukaan kyseistä oikeutta ei voida soveltaa, ei koske ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi ottamista, vaan se liittyy esitetyn kysymyksen asiasisältöön.

47

Toisaalta CACIB:n väite, jonka mukaan kyseinen tuomioistuin ei ole oman oikeuskäytäntönsä mukaan toimivaltainen valvomaan sitä, noudattavatko ylioikeudet ulkomaisen oikeuden tulkintaa ja soveltamista, ei voi vaikuttaa toisen kysymyksen tutkittavaksi ottamiseen, koska tämä väite koskee kansallisen oikeuden tulkintaa, joka kuuluu yksinomaan mainitun tuomioistuimen toimivaltaan.

48

Näin ollen ensimmäinen ja toinen kysymys voidaan ottaa tutkittaviksi.

Asiakysymys

Ensimmäinen kysymys

49

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko SEU 50 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä erosopimuksen 126 ja 127 artiklan kanssa, tulkittava siten, että kyseisellä sopimuksella asetettiin kyseenalaiseksi direktiivin 2006/54 19 artiklan sovellettavuus siirtymäkauden päättyessä vireillä olleeseen oikeusriitaan, joka koski väitettyjä syrjintää, joka oli tapahtunut ennen kyseistä ajankohtaa Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden soveltamisalaan kuuluvan työsopimuksen täyttämisen yhteydessä.

50

On muistutettava, että SEU 50 artiklan 3 kohdan mukaan perussopimuksia lakataan soveltamasta unionista eroavaan valtioon sinä päivänä, jona erosopimus tulee voimaan tai, jollei sopimusta ole, kahden vuoden kuluttua eroilmoituksesta, jollei Eurooppa-neuvosto yhteisymmärryksessä asianomaisen jäsenvaltion kanssa päätä yksimielisesti pidentää tätä määräaikaa.

51

Näin ollen perussopimuksia lakattiin SEU 50 artiklan 3 kohdan nojalla soveltamasta Yhdistyneeseen kuningaskuntaan erosopimuksen tultua voimaan 1.2.2020, joten kyseinen valtio ei ole kyseisestä päivästä lukien enää jäsenvaltio (tuomio 9.6.2022, Préfet du Gers ja Institut national de la statistique et des études économiques, C‑673/20, EU:C:2022:449, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Erosopimuksen johdanto-osan seitsemännen perustelukappaleen mukaan erosopimuksen tavoitteena on kuitenkin varmistaa hallittu ero erilaisilla eroon liittyvillä, häiritseviä katkoksia ehkäisevillä määräyksillä sekä taata oikeusvarmuus kansalaisille ja talouden toimijoille sekä oikeus- ja hallintoviranomaisille unionissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

53

Tämän osalta on todettava, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta erosopimuksessa määrätään nimenomaisesti unionin oikeuden soveltamisen jatkamisesta Yhdistyneeseen kuningaskuntaan siirtymäkauden päättymiseen eli 31.12.2020 saakka. Erosopimuksen johdanto-osan kahdeksannessa perustelukappaleessa nimittäin todetaan, että häiritsevien katkosten välttämiseksi kaudella, jonka aikana tulevaa suhdetta koskevasta sopimuksesta (koskevista sopimuksista) neuvotellaan, on sekä unionin että Yhdistyneen kuningaskunnan edun mukaista määrätä siirtymäkaudesta, jonka aikana unionin oikeutta, mukaan lukien kansainväliset sopimukset, sovellettaisiin Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa yleisesti ottaen samoin oikeusvaikutuksin kuin jäsenvaltioissa.

54

Erosopimuksen 126 artiklan mukaan siirtymäaika, josta määrätään erosopimuksen neljännessä osassa, alkaa kyseisen sopimuksen voimaantulopäivästä eli 1.2.2020 ja päättyy 31.12.2020. Saman sopimuksen 127 artiklan 1 kohdassa täsmennetään, että jollei toisin määrätä, unionin lainsäädäntöä sovelletaan Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa kyseisenä aikana. Erosopimuksen 127 artiklan 3 kohdassa todetaan myös, että edellä olevan 1 kohdan nojalla sovellettavalla unionin oikeudella on kyseisen kauden aikana Yhdistyneen kuningaskunnan osalta ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa samat oikeusvaikutukset kuin unionissa ja sen jäsenvaltioissa, ja sitä tulkitaan ja sovelletaan samojen menetelmien ja yleisten periaatteiden mukaisesti kuin unionissa. Erosopimuksen 127 artiklan 6 kohdassa todetaan myös, että ellei sopimuksessa toisin määrätä, 1 kohdan nojalla sovellettavassa unionin oikeudessa, myös sellaisena kuin se on pantu täytäntöön ja sitä sovelletaan jäsenvaltioissa, olevia viittauksia jäsenvaltioihin on siirtymäkauden ajan pidettävä viittauksina myös Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.

55

Ensinnäkin on todettava, että erosopimukseen ei sisälly yleistä määräystä, jossa käsiteltäisiin kysymystä unionin oikeuden sovellettavuudesta siirtymäkauden päättyessä vireillä oleviin oikeusriitoihin, jotka koskevat ennen kyseistä ajankohtaa syntyneitä sopimussuhteita.

56

Erosopimuksessa tunnustetaan kuitenkin nimenomaisesti, että unionin oikeutta voidaan soveltaa myös siirtymäkauden päättymisen jälkeen tiettyihin sopimussuhteisiin ja oikeusriitoihin. Erosopimuksen 185 artiklan neljännessä kohdassa nimittäin määrätään, että siirtymäkauden päättymisestä alkaen sovelletaan yhtäältä erosopimuksen toista ja kolmatta osaa, joihin kuuluvat kyseisen sopimuksen 9–125 artikla, lukuun ottamatta sen 19 artiklaa, 34 artiklan 1 kohtaa, 44 artiklaa ja 96 artiklan 1 kohtaa, ja toisaalta paitsi erosopimuksen kuudennen osan I osastoa, johon kuuluvat sen 158–163 artikla, myös 169–181 artiklaa, jotka ovat saman osan III osastossa.

57

Erosopimuksen kolmannessa osassa, jonka otsikko on ”Eroa koskevat määräykset”, ja erityisesti sen VI osastossa, jonka otsikko on ”Vireillä oleva oikeudellinen yhteistyö siviili- ja kauppaoikeuden alalla”, määrätään, että siirtymäkauden päättymisen jälkeen tiettyjä unionin oikeuden sääntöjä sovelletaan edelleen oikeusriitoihin, jotka ovat syntyneet ennen siirtymäkauden päättymistä ja jotka ovat edelleen vireillä siirtymäkauden päättymisen jälkeen.

58

Kuten erosopimuksen 66 artiklassa todetaan, tämä koskee muun muassa Rooma I ‑asetusta, jota sovelletaan edelleen Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ennen siirtymäkauden päättymistä tehtyjen sopimusten osalta, ja asetusta N:o 864/2007, jota sovelletaan vahinkotapahtumiin, jotka sattuivat ennen kyseistä ajankohtaa.

59

Erosopimuksen 67 artiklassa määrätään myös, että tiettyjä tuomioistuinten toimivaltaa ja tuomioiden täytäntöönpanoa koskevia unionin oikeuden sääntöjä sovelletaan edelleen oikeudenkäynteihin, jotka on pantu vireille ennen siirtymäkauden päättymistä. Näin ollen jäsenvaltioiden tuomioistuimet voivat joutua tunnustamaan Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuinten toimivallan, ja jäsenvaltioiden on lähtökohtaisesti pantava täytäntöön tietyt Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuinten antamat tuomiot.

60

Erosopimuksen yleisestä rakenteesta seuraa näin ollen, että sen osapuolet ovat halunneet säilyttää ennen siirtymäkauden päättymistä olemassa olleiden oikeudellisten tilanteiden vakauden oikeusvarmuuden periaatteen mukaisesti.

61

Tämän osalta on totta, kuten erosopimuksen johdanto-osan 2. ja 11. perustelukappaleesta ilmenee, että kyseinen sopimus tehtiin sellaisten yksityiskohtaisten sääntöjen vahvistamiseksi, jotka koskevat Yhdistyneen kuningaskunnan eroamista muun muassa unionista ”ottaen huomioon puitteet, jotka sääntelevät osapuolten myöhempiä suhteita” ja ”[kunnioittaen] täysimääräisesti unionin ja Yhdistyneen kuningaskunnan oikeusjärjestysten itsenäisyyttä sekä Yhdistyneen kuningaskunnan asemaa kolmantena maana”, koska unionin oikeutta, mukaan lukien sen yleiset periaatteet ja erityisesti oikeusvarmuuden periaate, ei lähtökohtaisesti enää sovelleta kyseiseen maahan siirtymäkauden jälkeen. On kuitenkin muistutettava, että kyseisen sopimuksen oikeusperusta on SEU 50 artikla, jonka 2 kohdassa annetaan unionille toimivalta neuvotella ja tehdä sopimus, jossa vahvistetaan eroamiseen sovellettavat yksityiskohtaiset säännöt ja jolla on tarkoitus ratkaista kaikki unionin ja siitä eroavan valtion väliseen eroon liittyvät kysymykset kaikilla perussopimuksiin kuuluvilla aloilla (ks. vastaavasti tuomio 16.11.2021, Governor of Cloverhill Prison ym., C‑479/21 PPU, EU:C:2021:929, 48 ja 50 kohta). Tässä tilanteessa on katsottava, että tätä varten osapuolten tarkoituksena oli panna kyseisellä sopimuksella täytäntöön muun muassa oikeusvarmuuden periaate sellaisena kuin se kuuluu unionin oikeuteen.

62

Erosopimusta on näin ollen tulkittava huomioiden oikeusvarmuuden periaate, jonka noudattaminen sillä pyritään takaamaan.

63

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeusvarmuuden periaate, josta luottamuksensuojan periaate välttämättä seuraa, edellyttää yhtäältä, että oikeussäännöt ovat selviä ja täsmällisiä, ja toisaalta, että niiden soveltaminen on yksityisten ennakoitavissa, erityisesti, jos niistä voi aiheutua yksityishenkilöille ja yrityksille epäedullisia seurauksia (ks. vastaavasti tuomio 2.12.2009, Aventis Pasteur, C‑358/08, EU:C:2009:744, 47 kohta ja tuomio 5.9.2024, Novo Banco ym., C‑498/22–C‑500/22, EU:C:2024:686, 95 kohta).

64

Oikeusvarmuuden periaate estää uuden aineellisen oikeussäännön soveltamisen taannehtivasti eli ennen sen voimaantuloa päättyneeseen tilanteeseen ja edellyttää, että kaikkia tosiseikkoja arvioidaan tavallisesti kyseisenä ajankohtana voimassa olleiden oikeussääntöjen perusteella, ellei toisin nimenomaisesti ilmoiteta (ks. vastaavasti tuomio 29.7.2024, Twenty First Capital, C‑174/23, EU:C:2024:654, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

65

Tästä seuraa, että oikeusvarmuuden periaatteen, jonka noudattaminen erosopimuksella pyritään takaamaan, mukaisesti kyseistä sopimusta ei voida nimenomaisen määräyksen puuttuessa tulkita siten, että unioni ja Yhdistynyt kuningaskunta olisivat sopineet päättävänsä taannehtivasti lähes koko unionin oikeuden soveltamisen oikeussuhteisiin, jotka perustuvat ennen siirtymäkauden päättymistä tehtyyn Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden soveltamisalaan kuuluvaan sopimukseen.

66

Lisäksi on todettava, ettei SEU 50 artiklan 3 kohdassa mainita nimenomaisesti, että unionin oikeutta ei enää sovelleta aikaisempiin tilanteisiin asianomaisessa valtiossa sen jälkeen, kun se on eronnut unionista.

67

Tällaista tulkintaa tukee Wienin yleissopimuksen 70 artiklan 1 kappale, jossa määrätään kansainvälisten sopimusten päättymisestä ja jolla – kuten julkisasiamies korosti ratkaisuehdotuksensa 58 kohdassa – kodifioidaan kansainvälinen tapaoikeus.

68

Vaikka Wienin yleissopimus ei sidokaan unionia eikä kaikkia jäsenvaltioita, tietyt sen määräyksistä ilmentävät kansainvälisen tapaoikeuden sääntöjä, jotka sellaisenaan sitovat unionin toimielimiä ja ovat osa unionin oikeusjärjestystä (ks. vastaavasti tuomio 16.6.1998, Racke, C‑162/96, EU:C:1998:293, 24, 45 ja 46 kohta; tuomio 25.2.2010, Brita, C‑386/08, EU:C:2010:91, 42 kohta ja tuomio 27.2.2018, Western Sahara Campaign UK, C‑266/16, EU:C:2018:118, 58 kohta).

69

Vaikka Wienin yleissopimuksen 70 artiklan 1 kappaleen a kohdassa määrätään SEU 50 artiklan 3 kohdan tavoin, että kansainvälisen valtiosopimuksen päättyminen vapauttaa osapuolet kaikesta velvollisuudesta noudattaa edelleen valtiosopimusta, kyseisen määräyksen b kohdassa täsmennetään, että tällainen päättyminen ei vaikuta valtiosopimuksen täytäntöönpanosta ennen sen päättymistä johtuneisiin osapuolia koskeviin oikeuksiin ja velvoituksiin tai täten syntyneisiin oikeustilanteisiin. Wienin yleissopimuksen 70 artiklan 1 kappaleessa täsmennetään lisäksi, että näitä periaatteita sovelletaan, jollei kyseisessä sopimuksessa toisin määrätä tai elleivät osapuolet toisin sovi.

70

Tässä tilanteessa on niin, että kun otetaan huomioon oikeusvarmuuden periaatteen perustavanlaatuinen merkitys, ei voida katsoa – koska perussopimuksissa ja erosopimuksessa ei ole tätä koskevaa nimenomaista määräystä –, että unioni ja Yhdistynyt kuningaskunta olisivat sopineet päättävänsä taannehtivasti unionin oikeuden soveltamisen oikeusriitaan, joka oli vireillä siirtymäkauden päättyessä ja joka koski ennen kyseistä ajankohtaa tapahtunutta väitettyä syrjintää Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden soveltamisalaan kuuluvan työsopimuksen täyttämisen yhteydessä.

71

Toiseksi erityisesti direktiivin 2006/54 19 artiklassa ilmaistusta säännöstä on todettava, että kyseisen direktiivin johdanto-osan 30 perustelukappaleessa todetaan, että todistustaakkaa koskevien sääntöjen antamisella on tärkeä merkitys siltä osin kuin on kyse mahdollisuudesta panna yhdenvertaisen kohtelun periaate tehokkaasti täytäntöön. Tästä seuraa, ettei voida katsoa, että kyseisessä 19 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan pelkkä menettelysääntö, jonka soveltaminen Yhdistyneeseen kuningaskuntaan päättyy siirtymäkauden päättyessä. Mainitussa 19 artiklan 1 kohdassa vahvistettu sääntö on pikemminkin aineellisen oikeuden sääntö, jolla säännellään ennen siirtymäkauden päättymistä tehdyllä sopimuksella perustettua työsuhdetta, joten tätä sääntöä sovelletaan edelleen myös siirtymäkauden päättymisen jälkeen kyseistä suhdetta koskeviin oikeusriitoihin.

72

Päinvastaisesta tulkinnasta seuraisi, että oikeusvarmuuden periaatteen ulottuvuutta ja direktiivin 2006/54 kohteena olevan yhdenvertaisen kohtelun periaatteen tehokasta täytäntöönpanoa rajoitettaisiin vakavasti. Kyseisellä direktiivillä annetun suojan laajuus nimittäin riippuisi tällöin siitä satunnaisesta seikasta, onko kyseisellä direktiivillä perustettuihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyviä oikeusriitoja koskevat menettelyt saatettu päätökseen ennen siirtymäkauden päättymistä. Näin ollen pääasian valittajan kaltainen yksityinen, joka on nostanut kanteensa jäsenvaltion toimivaltaisissa tuomioistuimissa ennen siirtymäkauden päättymistä eli silloin, kun mitään epäilystä ei ollut siitä, että Yhdistyneen kuningaskunnan oikeutta oli tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, ei voisi pelkästään sillä perusteella, että asianomainen kansallinen tuomioistuin on ratkaissut asian siirtymäkauden päättymisen jälkeen, enää vedota kyseisessä tuomioistuimessa hänelle unionin oikeudessa myönnettyihin oikeuksiin.

73

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että SEU 50 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä erosopimuksen 126 ja 127 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että kyseisellä sopimuksella ei asetettu kyseenalaiseksi direktiivin 2006/54 19 artiklan sovellettavuutta siirtymäkauden päättyessä vireillä olleeseen oikeusriitaan, joka koski väitettyä syrjintää, joka oli tapahtunut ennen kyseistä ajankohtaa Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden soveltamisalaan kuuluvan työsopimuksen täyttämisen yhteydessä.

Toinen kysymys

74

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään lähinnä, onko SEUT 288 artiklaa tulkittava siten, että kun jäsenvaltion tuomioistuin tulkitsee ja soveltaa toisen jäsenvaltion oikeutta, jolla direktiivi pannaan täytäntöön, sen on noudatettava periaatetta, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, samalla tavoin kuin sen tulkitessa ja soveltaessa omaa oikeuttaan.

–

Jäsenvaltion tuomioistuinten velvollisuus noudattaa periaatetta, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, kun ne soveltavat toisen jäsenvaltion oikeutta

75

On muistutettava, että unionin oikeudelle on ominaista sen perustuminen itsenäiseen, perussopimuksista muodostuvaan oikeuslähteeseen, sen ensisijaisuus jäsenvaltioiden oikeuteen nähden ja lukuisien niiden kansalaisiin ja niihin itseensä sovellettavien säännösten ja määräysten välitön oikeusvaikutus. Kyseiset unionin oikeuden keskeiset ominaispiirteet ovat olleet pohjana sellaisen keskinäisessä riippuvuussuhteessa olevien periaatteiden, sääntöjen ja oikeussuhteiden jäsennellyn verkoston luomiselle, joka sitoo vastavuoroisesti unionia itseään ja sen jäsenvaltioita sekä jäsenvaltioita keskenään (tuomio 6.3.2018, Achmea, C‑284/16, EU:C:2018:158, 33 kohta ja tuomio 24.6.2019, Popławski, C‑573/17, EU:C:2019:530, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

76

Unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatteella vahvistetaan unionin oikeuden etusija jäsenvaltioiden oikeuteen nähden. Kyseinen periaate velvoittaa siis kaikki jäsenvaltioiden elimet huolehtimaan unionin eri oikeussääntöjen täyden vaikutuksen toteutumisesta, eikä jäsenvaltioiden oikeudella voida puuttua siihen vaikutukseen, joka näillä eri oikeussäännöillä katsotaan olevan mainittujen valtioiden alueella (tuomio 24.6.2019, Popławski, C‑573/17, EU:C:2019:530, 53 ja 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

77

Kaikkien unionin oikeuden säännösten ja määräysten tehokkuuden varmistamiseksi ensisijaisuusperiaate edellyttää erityisesti, että jäsenvaltioiden tuomioistuimet tulkitsevat kansallista oikeuttaan mahdollisimman pitkälle unionin oikeuden mukaisesti (tuomio 24.6.2019, Popławski, C‑573/17, EU:C:2019:530, 57 kohta).

78

Tämä kansallisen oikeuden unionin oikeuden mukaisen tulkinnan periaate on erottamaton osa perussopimuksilla luotua järjestelmää, sillä näin jäsenvaltion tuomioistuin voi toimivaltansa rajoissa varmistaa unionin oikeuden täyden tehokkuuden, kun se ratkaisee käsiteltäväkseen saatetun asian (tuomio 24.6.2019, Popławski, C‑573/17, EU:C:2019:530, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

79

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle eikä siihen näin ollen sellaisenaan voida vedota tällaista henkilöä vastaan (tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C‑397/01–C‑403/01, EU:C:2004:584, 108 kohta ja tuomio 19.1.2010, Kücükdeveci, C‑555/07, EU:C:2010:21, 46 kohta). Direktiivistä jäsenvaltioille seuraava velvoite saavuttaa direktiivissä säädetty tulos sekä niiden velvoite toteuttaa kaikki yleis- tai erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia tämän velvoitteen täyttämisen varmistamiseksi, sitovat kuitenkin kaikkia jäsenvaltioiden viranomaisia, myös tuomioistuimia niiden toimivallan rajoissa (ks. vastaavasti tuomio 10.4.1984, von Colson ja Kamann, 14/83, EU:C:1984:153, 26 kohta; tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C‑397/01–C‑403/01, EU:C:2004:584, 110 kohta ja tuomio 19.1.2010, Kücükdeveci, C‑555/07, EU:C:2010:21, 47 kohta).

80

Tästä seuraa, että jäsenvaltioiden tuomioistuinten on kansallista oikeuttaan ja erityisesti sellaisia säännöksiä, jotka on nimenomaan annettu direktiivissä asetettujen vaatimusten täytäntöönpanemiseksi, soveltaessaan tulkittava sitä mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin tekstin ja tavoitteen valossa saavuttaakseen siinä asetetun tavoitteen ja siten noudattaakseen SEUT 288 artiklan kolmatta alakohtaa (tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C‑397/01–C‑403/01, EU:C:2004:584, 113 kohta ja tuomio 12.12.2024, Getin Holding ym., C‑118/23, EU:C:2024:1013, 75 kohta).

81

Unionin tuomioistuin on tosin katsonut, että periaatteella, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, on tietyt rajat. Kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua direktiivin sisältöön, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat siten yleiset oikeusperiaatteet, muun muassa oikeusvarmuutta ja taannehtivuuskieltoa koskevat periaatteet, eikä se voi olla perustana kyseisen kansallisen oikeuden contra legem ‑tulkinnalle (tuomio 4.7.2006, Adeneler ym., C‑212/04, EU:C:2006:443, 110 kohta ja tuomio 5.6.2025, Nuratau, C‑349/24 EU:C:2025:397, 45 kohta).

82

Periaate, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, edellyttää kuitenkin, että kansalliset tuomioistuimet tekevät toimivaltansa rajoissa kaiken mahdollisen ottamalla huomioon kansallisen oikeutensa kokonaisuudessaan ja soveltamalla siinä hyväksyttyjä tulkintatapoja taatakseen kyseessä olevan direktiivin täyden tehokkuuden ja päätyäkseen ratkaisuun, joka on kyseisellä direktiivillä tavoitellun päämäärän mukainen (tuomio 4.7.2006, Adeneler ym., C‑212/04, EU:C:2006:443, 111 kohta ja tuomio 5.6.2025, Nuratau, C‑349/24, EU:C:2025:397, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

83

Jos tällainen unionin oikeuden mukainen tulkinta ei ole mahdollinen, jäsenvaltioiden tuomioistuinten on toimivaltansa rajoissa varmistettava yksityisille unionin oikeudesta johtuva oikeussuoja ja taattava unionin oikeuden täysi vaikutus jättämällä tarvittaessa omasta aloitteestaan soveltamatta kaikkia kansallisia säännöksiä, jotka ovat ristiriidassa sellaisen unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen kanssa, jolla on välitön oikeusvaikutus niiden käsiteltävänä olevassa asiassa (ks. vastaavasti tuomio 24.6.2019, Popławski, C‑573/17, EU:C:2019:530, 61 kohta ja tuomio 12.12.2024, Geting Holding ym., C‑118/22, EU:C:2024:1013, 76 kohta).

84

Kun jäsenvaltion tuomioistuimen, joka käsiteltäväksi on saatettu yksityisten välinen oikeusriita, on sovellettava toisen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jolla direktiivi pannaan täytäntöön, sen on – yleisiä oikeusperiaatteita noudattaen – tulkittava kyseisen lainsäädännön säännöksiä unionin oikeuden mukaisesti.

85

Tältä osin unionin tuomioistuin on jo katsonut, että jäsenvaltion tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi on saatettu oikeusriita, jossa on kyse oikeuspaikkalausekkeen, jota on asetuksen N:o 1215/2012 25 artiklan 1 kohdan mukaan arvioitava sen valtion lainsäädännön nojalla, jonka tuomioistuimet on nimetty kyseisessä lausekkeessa, pätevyydestä, on sovellettava kyseistä lainsäädäntöä tulkitsemalla sitä unionin oikeuden mukaisesti (ks. vastaavasti tuomio 18.11.2020, DelayFix, C‑519/19, EU:C:2020:933, 51 kohta).

86

Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, että itävaltalaisella tuomioistuimella, jonka käsiteltäväksi on saatettu arvonlisäveroasia, on velvollisuus tulkita unionin oikeuden mukaisesti kyseiseen oikeusriitaan sovellettavaa oikeutta riippumatta siitä, onko kyseessä väliportaan hankkijan tai lopullisen hankkijan jäsenvaltion oikeus (ks. vastaavasti tuomio 8.12.2022, Luxury Trust Automobil, C‑247/21, EU:C:2022:966, 67 kohta).

87

Tästä seuraa, että kun pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa riita-asiassa asiaa käsittelevien jäsenvaltion tuomioistuinten on Rooman yleissopimuksen, joka on korvattu Rooma I ‑asetuksella, sääntöjen mukaan sovellettava toisen jäsenvaltion oikeutta, niiden on noudatettava kyseisen toisen jäsenvaltion oikeuden osalta periaatetta, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti.

88

On lisättävä, että sen periaatteen soveltaminen, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti siltä osin kuin sillä pyritään takaamaan se, että jäsenvaltioiden viranomaisten ja tuomioistuinten antamat ratkaisut ovat unionin oikeuden mukaisia, edistää jäsenvaltioiden välisen keskinäisen luottamuksen periaatteen, jolla on unionin oikeudessa perustavanlaatuinen merkitys, noudattamista (lausunto 2/13 (Unionin liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen), 18.12.2014, EU:C:2014:2454, 191 kohta).

89

Tämä keskinäisen luottamuksen periaate edellyttää, että kukin jäsenvaltio lähtee siitä – jollei kyse ole poikkeuksellisista olosuhteista –, että kaikki muut jäsenvaltiot noudattavat unionin oikeutta (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2024, Tudmur, C‑185/24 ja C‑189/24, EU:C:2024:1036, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tästä seuraa, että jäsenvaltion tuomioistuin, joka tulkitsee toisen jäsenvaltion oikeuden säännöstä unionin oikeuden mukaisesti, tekee ainoastaan sen, minkä se voi keskinäisen luottamuksen periaatteen mukaisesti olettaa kyseisen toisen jäsenvaltion tuomioistuinten tekevän, jos niiden olisi tulkittava samaa säännöstä.

90

Näin ollen keskinäisen luottamuksen periaate velvoittaa jäsenvaltioiden tuomioistuimet luottamaan siihen, että unionin oikeutta sovelletaan asianmukaisesti muissa jäsenvaltioissa. Erityisesti silloin, kun kyseiset tuomioistuimet soveltavat toisen jäsenvaltion oikeutta siviili- ja kauppaoikeudellisessa oikeusriidassa Rooman yleissopimuksen, joka on korvattu Rooma I ‑asetuksella, sääntöjen nojalla, ne pyrkivät asiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivaltuuksiin ja velvollisuuksiin sovellettavien periaatteiden mukaisesti selvittämään kyseisen toisen jäsenvaltion oikeuden sisällön ja sen tuomioistuinten siitä tekemän tulkinnan, ja niiden on oletettava, että kyseinen oikeus ja tällainen tulkinta ovat unionin oikeuden mukaisia.

91

[Sellaisena kuin se on oikaistuna 8.7.2026 annetulla määräyksellä] Näin ollen siinä tapauksessa, että jäsenvaltion tuomioistuimilla on vakavia epäilyjä siitä, onko toisen jäsenvaltion säännöstö sellaisen direktiivin mukainen, joka sillä pannaan täytäntöön, näiden tuomioistuinten on varmistuttava siitä, miten tätä säännöstöä on tulkittava, käyttämällä tarvittaessa oikeudellisen yhteistyön välineitä ja erityisesti niitä, joiden avulla voidaan saada tietoja ulkomaisesta oikeudesta ja joita ovat esimerkiksi siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellisen verkoston perustamisesta 28.5.2001 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2001/470/EY (EYVL 2001, L 174, s. 25) perustettu siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellinen verkosto tai ulkomaisesta lainsäädännöstä saatavista tiedoista 7.6.1968 tehty eurooppalainen yleissopimus (Yhdistyneiden kansakuntien sopimuskokoelma, nide 720-II, nro 10346, s. 147).

92

Jos asiasta on edelleen epäilyjä tämän jälkeen, kyseisillä tuomioistuimilla on myös mahdollisuus tai tapauksen mukaan jopa velvollisuus esittää ennakkoratkaisupyyntö unionin tuomioistuimelle. Unionin tuomioistuin on nimittäin katsonut, että kun nousee esiin kysymyksiä, joiden tarkoituksena on, että jäsenvaltion tuomioistuin voi arvioida toisen jäsenvaltion säännösten yhteensopivuutta unionin oikeuden kanssa, se voi esittää jäsenvaltion tuomioistuimelle ne unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joiden avulla kyseinen tuomioistuin voi ratkaista sen käsiteltäväksi saatetun oikeudellisen ongelman (ks. vastaavasti tuomio 23.11.1989, Eau de Cologne & Parfümerie-Fabrik 4711, C‑150/88, EU:C:1989:594, 12 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

93

Edellä esitetystä seuraa, että keskinäisen luottamuksen periaatteen mukaisesti sen valvonta, onko jäsenvaltion oikeus unionin oikeuden mukaista, kuuluu pääasiallisesti kyseisen jäsenvaltion tuomioistuimille ja toissijaisesti muiden jäsenvaltioiden tuomioistuimille, joiden on tarvittaessa sovellettava kyseessä olevaa kansallista oikeutta niiden käsiteltäväksi saatetussa asiassa.

94

Kun jäsenvaltion tuomioistuimen on Rooma I ‑asetuksen tai – kuten pääasiassa – Rooman yleissopimuksen sääntöjen nojalla sovellettava toisen jäsenvaltion oikeutta sen käsiteltäväksi saatetussa oikeusriidassa, sen on varmistuttava siitä, että unionin oikeutta noudatetaan, ja sen on näin ollen – kuten kyseisen toisen jäsenvaltion tuomioistuimenkin – sovellettava asianomaista kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti ja tarvittaessa jätettävä soveltamatta kaikki kyseisen kansallisen oikeuden säännökset, joiden osalta se katsoo, että unionin oikeuden mukainen soveltaminen ei ole mahdollista.

95

Edellä esitetty pätee myös pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa jäsenvaltion tuomioistuimen on sovellettava Yhdistyneen kuningaskunnan lainsäädäntöä, jolla pannaan täytäntöön direktiivin 2006/54 19 artikla, oikeusriidassa, joka on vireillä erosopimuksen 126 artiklassa tarkoitetun siirtymäkauden päättyessä ja joka koskee väitettyä syrjintää, joka on tapahtunut ennen kyseistä ajankohtaa sellaisen Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden soveltamisalaan kuuluvan työsopimuksen täyttämisen yhteydessä, joka on tehty ennen erosopimuksen 126 artiklassa tarkoitetun siirtymäkauden päättymistä. Kuten ensimmäiseen kysymykseen annetusta vastauksesta ilmenee, 19 artiklaa sovelletaan kyseiseen oikeusriitaan myös kyseisen ajanjakson päättymisen jälkeen.

–

Valvonta, joka koskee sitä, noudattavatko jäsenvaltion tuomioistuimet periaatetta, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, kun ne soveltavat toisen jäsenvaltion oikeutta

96

Ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevasta päätöksestä ja unionin tuomioistuimelle esitetyistä kirjallisista huomautuksista ilmenee, että pääasian valittaja moittii ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen tekemänsä kassaatiovalituksen yhteydessä cour d’appel de Versailles’n tuomiota siitä, että se sisältää pääasiassa sovellettavan Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden tulkinnan, joka on ristiriidassa unionin oikeuden ja erityisesti direktiivin 2006/54 kanssa.

97

Ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevassa päätöksessä mainitun ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ”tosiseikat tutkivat tuomioistuimet soveltavat ja tulkitsevat ulkomaista lakia täysivaltaisesti”. Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee lisäksi, että kassaatiotuomioistuimen toimivaltuudet ja velvollisuudet rajoittuvat perustelujen virheellisyyden ja ulkomaisen oikeuden vääristyneellä tavalla huomioon ottamisen valvontaan, joten se valvoo ainoastaan sitä, ovatko tosiseikat tutkivat tuomioistuimet selvittäneet kyseisen oikeuden sisällön, eikä se voi todeta kyseisen oikeuden tulkinnassa tai soveltamisessa tehtyjä virheitä.

98

Ranskan hallitus totesi unionin tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa, että vaikka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se luokittelee toisen valtion oikeuden ”oikeussäännöksi”, se rinnastaa kyseisen oikeuden tosiseikkaan, joten silloin, kun sen käsiteltäväksi saatetaan kassaatiovalituksen yhteydessä kyseisen ulkomaisen oikeuden soveltamisalaan kuuluva oikeusriita, sen valvonta, joka koskee sitä, ovatko tosiseikat tutkivat tuomioistuimet soveltaneet kyseistä ulkomaista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti, on rajallinen.

99

Näin ollen on ilmeistä, että kun ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu yksityisten välinen oikeusriita, joka kuuluu toisen jäsenvaltion tai siihen rinnastettavan valtion oikeuden soveltamisalaan, mahdollisuus valvoa kassaatiovalituksen yhteydessä sitä, ovatko tosiseikat tutkivat tuomioistuimet soveltaneet kyseistä oikeutta unionin oikeuden mukaisesti, on myös rajallinen.

100

Kuten edellä esitetystä ilmenee, SEUT 288 artiklaa on tulkittava siten, että kun jäsenvaltion tuomioistuin tulkitsee ja soveltaa toisen jäsenvaltion oikeutta, jolla direktiivi pannaan täytäntöön, sen on noudatettava periaatetta, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, samalla tavoin kuin sen tulkitessa ja soveltaessa omaa oikeuttaan.

101

Vastauksena valitusperusteeseen, joka koskee sitä, että alemman oikeusasteen tuomioistuin on tulkinnut toisen jäsenvaltion oikeutta direktiivin vastaisesti, kassaatiotuomioistuimen suorittamaa valvontaa ei voida rajoittaa pelkästään sillä perusteella, että yleisesti ottaen kyseinen tuomioistuin rinnastaa ulkomaisen oikeuden tosiseikkaan, laiminlyömättä SEUT 288 artiklan kolmannesta kohdasta johtuvaa velvollisuutta, jonka mukaan kaikkien jäsenvaltioiden viranomaisten, tuomioistuimet mukaan lukien, on saavutettava direktiivissä säädetty tulos. Tämän valvonnan on kohdistuttava siihen, onko alemman oikeusasteen tuomioistuin noudattanut direktiivissä säädetyn tavoitteen mukaista tulkintaa koskevaa velvollisuutta, joka on olemassa, kuten tämän tuomion 84 ja 94 kohdasta ilmenee, riippumatta siitä, onko tulkittavana oleva oikeus asiaa käsittelevän tuomioistuimen vai jonkin toisen tuomioistuimen oikeus.

102

Kaiken edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että SEUT 288 artiklaa on tulkittava siten, että kun jäsenvaltion tuomioistuin tulkitsee ja soveltaa toisen jäsenvaltion oikeutta, jolla direktiivi pannaan täytäntöön, sen on noudatettava periaatetta, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, samalla tavoin kuin sen tulkitessa ja soveltaessa omaa oikeuttaan.

Oikeudenkäyntikulut

103

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

1)

SEU 50 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan eroamisesta Euroopan unionista ja Euroopan atomienergiayhteisöstä tehdyn sopimuksen, joka on hyväksytty 30.1.2020 annetulla neuvoston päätöksellä (EU) 2020/135, 126 ja 127 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että

2)

SEUT 288 artiklaa on tulkittava siten, että